Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, että on vihainen ja osoittaa sen, ei ole kolmivuotiaan tasolla olemista, ellei lapsi sitten heittäydy maahan itkien ja potkien. Ja itseasiassa tuollainenkin regressio voi tapahtua niin kauan, kun kasvu on vielä käynnissä ja sitä on estetty tapahtumasta normaalin kasvun mukaan silloin kolmivuotiaana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen ulos, suuntaaminen oikeaan kohteeseen, tarkasteleminen ja hyväksyminen on ainoa tie aitoon paranemiseen. Suosittelen sitä myös teille vanhemmat, joiden mielestä lapsen tulee vaan niellä kaikki, koska olette itsekin nielleet. 

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaavaisena ihmisenä satuttaa toista, osaisi ottaa siitä vastuun, pahoitella ja pyrkiä parempaan.

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, että on olemassa ihmisiä jotka kuvittelevat voivansa sanella mitä toiset ihmiset tuntevat. Äärimmäistä manipulaatiota ja kontrollointia. 

Sairasta että jotkut ajattelevat vain oman tunnekokemuksensa olevan ainoa totuus ja semillä on merkitystä. Jos vaikka kuulet jonkun haukkuvan sinua mutta todellisuudessa olet kuullut väärin, onko oikein että omassa pyhässä tunnekuohussasi annat palaa ja purat vihat syyttömän niskään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Mitä tämä yliymmärtäminen tarkoittaa käytännössä? Mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

 

Sitä haittaa, jos ottaa vastaan kaltoinkohtelua vanhemmaltaan (sekä muissa ihmissuhteissa, koska siihen on oppinut), koska sillä vanhemmalla on ollut niin vaikeaa.

Ja jää sitten parisuhteeseen narsistin, alkkiksen, pettäjän, hakkaajan jne. kanssa, koska ymmärtää, että sillä on niin vaikeaa ja se ansaitsee rakkautta siitä huolimatta ja juuri siksi, eikä sillä ole mitään väliä, miten paskasti hän kohtelee ja hajottaa terveyden (fyysisen ja psyykkisen). 

Vierailija kirjoitti:

Yliymmärtäminen on sitä että aikuinen lapsi saa ulkoistaa omat ongelmansa muihin ja sanoa mitä vaan, miten vaan ja silti pitää ymmärtää.

 

****

Tässä kontekstissa lapsen yliymmärtäminen vanhempiaan kohtaan on sitä, että omista mt-ongelmistaan ja traumaoireistaan huolimatta, lapsi edelleen selittää, että lapsuus oli (riittävän) hyvä ja että vanhemmat rakastivat ja tekivät parhaansa. Pitää riisua yliymmärtämis-lasit ja alkaa nähdä asiat ja niiden seuraukset objektiivisesti. 

Monilla vanhempisuhde on edelleen vääristynyt, koska vanhempi ei ole kehittänyt itseään, joten tarvitaan yliymmärtämisen lopettamista, jotta suhde ei vahingoittaisi lasta lisää. 

Väitätkö sinä siis, että kaikki mt-ongelmat ja traumaoireetkin johtuvat nimenomaan huonosta lapsuudesta? Mistä ihmeestä sinä voit päättää toisen puolesta, että hänen lapsuutensa ei ollut hyvä jos hän itse kokee sen olleen hyvä?

Minulla on traumaoireita niinkin arkisesta syystä kuin läheisten sairastuminen ja kuolema. Tämä kaikki tapahtui, kun olin (ja olen edelleen) keski-ikäinen. Lapsuudellani ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, että on vihainen ja osoittaa sen, ei ole kolmivuotiaan tasolla olemista, ellei lapsi sitten heittäydy maahan itkien ja potkien. 

Juuri näinhän täällä moni vaikuttaa haluavan tehdä, lopun ikäänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, että on olemassa ihmisiä jotka kuvittelevat voivansa sanella mitä toiset ihmiset tuntevat. Äärimmäistä manipulaatiota ja kontrollointia. 

Sairasta että jotkut ajattelevat vain oman tunnekokemuksensa olevan ainoa totuus ja semillä on merkitystä. Jos vaikka kuulet jonkun haukkuvan sinua mutta todellisuudessa olet kuullut väärin, onko oikein että omassa pyhässä tunnekuohussasi annat palaa ja purat vihat syyttömän niskään?

Onko tullut mieleen, ettei se vanhempi pysähdy aidosti miettimään, mikä on mennyt pieleen vaan suorilta käsin toteaa toisen väärässäolijaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, että on vihainen ja osoittaa sen, ei ole kolmivuotiaan tasolla olemista, ellei lapsi sitten heittäydy maahan itkien ja potkien. Ja itseasiassa tuollainenkin regressio voi tapahtua niin kauan, kun kasvu on vie

No silloin tietysti saa sitä mitä tilaa. Eli ei ainakaan mitään rakentavaa.

Vierailija kirjoitti:

Minut kasvatettiin niin näkymättömäksi, omia tarpeita vailla olevaksi ja muiden tarpeita täyttäväksi, että en osannut suojella itseäni edes seksuaaliselta väkivallalta ja traumatisoiduin lisää. Varmaan aika tavallinen tarina, että nämä asiat lähtevät kertautumaan aikuisuudessa, kunnes ne on hoidettu kuntoon. 

Todellakin toivon, että olisin saanut sen opin ja validoinnin vanhemmiltani, jonka nyt olen saanut useammalta psykiatrisen puolen henkilöltä. Enää en alistu kenellekään itseni kustannuksella enkä ole enää näkymätön ja vailla tarpeita. Enkä alistu edes vanhemmilleni, koska olen aikuinen ja kasvanut aikuseksi. 

Kuin omalta näppikseltäni. LIsäksi syömishäiriö joka esti hyvin pitkään käsittämästä ja käsittelemästä koettua. Aikuisuutta ei varsinaisesti edistänyt syyllistävä raivoava ja rajaton äiti, isän ollessa täysin ns poissa pelistä.

Ja kyllä olen tarvinnut aivan valtavasti vihan käsittelyä vapautuakseni lapsuuden kodin kirouksesta. En ole juuri tätä vihaani vanhemmille esitellyt, koska totesin sen jo aikaisin vaikeana, hyödyttömänä, turhauttavana. Mutta viha on energiaa jolla luodaan omat suojaavat rajat hyväksikäytölle.

Tietenkään kaikki terapiaan tulevat eivät tule tälläisistä taustoista. Silti puhumattomuus ja kulissien ylläpito on tavallista monenlaisissa perheissä. Ei haluta nähdä jotakin, suunnataan huomio johonkin helpompaan. Sitten joku vain kypsyy tuohon koska haluaa toimia itse toisin, korjata jotakin itsessään ja itseymmärryksessään. Tuosta lähtökohdasta terapiaanmeno ei kuulosta lainkaan keskenkasvuiselta, syyttelevältä tai halpamaiselta, kuten joku jo totesi. Terapeutin peruslähtökohta ei ole myöskään tukea tälläisiä puolia asiakkaissaan, vaan todellista kehitystä ja kasvua, miten se sitten onnistuukin annetussa rajallisessa ajassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen ulos, suuntaaminen oikeaan kohteeseen, tarkasteleminen ja hyväksyminen on ainoa tie aitoon paranemiseen. Suosittelen sitä myös teille vanhemmat, joiden mielestä lapsen tulee vaan niellä kaikki, koska olet

Todella erikoiset neuvot olet saanut. Vihalla et saa rakennettua mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliymmärtäminen on sitä että aikuinen lapsi saa ulkoistaa omat ongelmansa muihin ja sanoa mitä vaan, miten vaan ja silti pitää ymmärtää.

 

****

Tässä kontekstissa lapsen yliymmärtäminen vanhempiaan kohtaan on sitä, että omista mt-ongelmistaan ja traumaoireistaan huolimatta, lapsi edelleen selittää, että lapsuus oli (riittävän) hyvä ja että vanhemmat rakastivat ja tekivät parhaansa. Pitää riisua yliymmärtämis-lasit ja alkaa nähdä asiat ja niiden seuraukset objektiivisesti. 

Monilla vanhempisuhde on edelleen vääristynyt, koska vanhempi ei ole kehittänyt itseään, joten tarvitaan yliymmärtämisen lopettamista, jotta suhde ei vahingoittaisi lasta lisää. 

Väitätkö sinä siis, että kaikki mt-ongelmat ja traumaoireetkin johtuvat nimenomaan huonosta lapsuudesta? Mistä ihmeestä sinä voit päättää toisen puolesta, et

PTSD voi syntyä kenelle tahansa, C-PTSD syntyy turvattomassa lapsuudessa, tapahtumissa jotka toistuvat ja jatkuvat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, että on vihainen ja osoittaa sen, ei ole kolmivuotiaan tasolla olemista, ellei lapsi sitten heittäydy maahan itkien ja potkien. 

Niin, nämä aikuiset, jotka kieltäytyvät keskustelemasta ja kehittymästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Sitähän he juuri tekevät, kasvavat aikuisiksi, vaikka se on vaikeaa lapseksi jääneen äidin kanssa. Aikuiseksi ei voi hypätä, vaan se vaatii askelet. Se lapsi yrittää nyt tarjota äidille mahdollisuutta ottaa ne ehkä vuosikymmeniä sitten väliin jääneet askelet. Äiti kieltäytyy. Lapsi haluaa kasvaa, joten tekee sen terapeutin ja muiden läheistensä kanssa ja äiti jää omaan keskenkasvuiseen tilaansa, lapsiaikuiseksi.

Toi on kyllä ihan

Vaihtoehto on se, että kantaa itse vastuun elämästään, myös siitä kasvusta, on huuhaata uskotella itselleen, että jonkun terapeutin avustuksella se tapahtuisi jotenkin paremmin. Kaikkea ei voi ostaa kui  kaupan hyllyltä. Sinua on kuule sahattu linssiin. Ja annat sen vain jatkua. Se on surullista, mutta myös erittäin huvittavaa.

 

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on köytännönläheisiä.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaavaisena ihmisenä satuttaa toista, osaisi ottaa siitä vastuun, pahoitella ja pyrkiä parempaan.

Tämä ei tietystikään mielestäsi koske sitä kuinka se aikuinen entinen lapsi käyttäytyy. Eipä näy vastuuta eikä pahoittelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, että on vihainen ja osoittaa sen, ei ole kolmivuotiaan tasolla olemista, ellei lapsi sitten heittäydy maahan itkien ja potkien. Ja itseasiassa tuollainenkin

No silloin tietysti saa sitä mitä tilaa. Eli ei ainakaan mitään rakentavaa.

Olet väärässä. Lapsi tilaa tilaa itselleen ja tunteilleen ja niiden validointia vanhempansa suunnasta ja se jos mikä on rakentavaa ja eteen päin kuljettavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäät, uhriutuvat, lapselliset, vastuuta pakoilevat marttyyrit - teidän olisi hyvä tehdä syvää itsetutkiskelua ihan KAIKKIEN ympärillänne olevien ihmisten hyvinvoinnin vuoksi. Ette ole vain huonoja vanhempia, vaan myös rasittavia työkavereita, saatanallisia naapureita, valittavia asiakkaita ja kaikin tavoin negatiivista energiaa puskevia myrkkytynnyreitä. Tehkää kanssaihmisillenne palvelus, tajutkaa miten käyttäydytte ja muuttakaa sitä käytöstä. 180 astetta, kiitos. 

Onko terapiasi vielä kesken?

Vierailija kirjoitti:

Minun näkökulmastani sinulla on ollut ihan normaali, epätäydellinen lapsuus. 

Mutta sinä toki osaat omien lastesi kanssa paremmin, et koskaan väsy, sairastu tai koe omia kriisejä. Olet olemassa vain lapsen vuoksi, vailla omaa elämää tai tunteita tai tarpeita. 

Tai sitten et pärjää edes niin hyvin kuin äitisi.

Tässä vastauksessa on juuri sitä vastuuta pakenevan, ehkä jopa piilotajunnassa syyllisyyttäkin tuntevan toksisen ihmisen asennetta. Kyse ei ole siitä, että vaaditaan muuttamaan menneisyyttä tai että olisi pitänyt olla täydellinen - kyse on siitä että niitä vahinkoja voitaisiin korjata mutta siihen ei pysty jos se kykenemätön vanhempi ei kykene. Kyllä kaikissa muissa ihmissuhteissa jos toista kohtaan ollaan epäreiluja ja loukkaavia niin pyydetään anteeksi, miksi vanhemmat eivät tekisi samoin? Tuo tiuskiminen ja lapsen mahdollisen oman vanhemmuuden kyseenalaistaminen ja syyllistäminen jo ennalta kertoo että ei ole itse sinut oman vanhemmuutensa virheiden ja syyllisyyden kanssa ja tämä taas johtunee siitä ettet itsekään ole aikanaan saanut empaattista ja ymmärtävää vanhemmuutta. Ihmisten yksi tärkein ominaisuus on itsemyötätunto ja samanaikaisesti vastuunkantaminen; minä voin myöntää että tein virheitä ja olen pahoillani, voin kertoa lapselleni että mitkä olosuhteet olivat silloin, mutta en pakene lapsen tunnereaktiota. Ehkä näin omakin lapseni oppii suhteuttamaan asioita, olemaan armollinen itselleen vanhempana, pyytämään ja vastaanottamaan apua. Eikä hänen tarvitse henkisesti nääntyneenä tiuskia muille että tehkää itse paremmin koska tietää että on tehnyt tarpeeksi hyvin asiat ja ne mitä ei ole tehnyt, niitä voi jälkikäteen vielä käsitellä

Vierailija kirjoitti:

 

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen ulos, suuntaaminen oikeaan kohteeseen, tarkasteleminen ja hyväksyminen on ainoa tie aitoon paranemiseen. Suosittelen sitä myös teille vanhemmat, joiden mielestä lapsen tulee vaan niellä kaikki, koska olet

Eli sinua neuvottiin menemään vanhempiesi luo ja haukkumaan heidät. Eikö olisi ollut rakentavampaa kuin mennä haukkumaan vanhat ihmiset kirjoittaa kaikki paperille ja polttaa se?