Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kiitos tästä luennosta. Viestini oli toki provokatiivinen, enkä usko sodan tuovan hyvinvointia. 

kuitenkaan en usko, että tämä yksilökeskeisyys tuo myöskään mitään hyvää.

Nuorten pahoinvointi on ihan omalla levelillään , vaikka terapiassa käydään koko ajan enemmän. Voidakseen hyvin, ihminen tarvitsee kokemuksen, että hän on tärkeä.

Merkityksellisyyden kokemus ei tule omaan napaan katselusta, vaan syntyy vuorovaikutuksessa joko luontoon tai muihin ihmisiin. "

Alat pikkuhiljaa lähestyä oikeaa aihetta.

Vanhempien osuus näkyy juuri siinä koetussa vuorovaikutuksessa, sen mahdollisissa vinoumissa ja opituissa tai oppimatta jääneissä vuorovaikutustaidoissa.

Näitä sitten mm. terapiassa korjaillaan.

Niin sinä ehkä terapeuttina haluat uskoa. Valitettavasti tosi usein terapia repii muttei korjaa ja niitä huonoja terapeutteja on liikaa. Ratkaisu olisi yhteisöllisyyden vahvistaminen, ei se, että kaikilla olisi terapeutti. Kaikkien lapsuudessa on asioita, joiden avulla voidaan väärissä käsissä hajottaa suhde vanhempiin.

Ei kaikilla ole terapeuttia, eikä mitään tarvettakaan, sillä useimmilla on ihan onnellinen lapsuus.

Mielenkiintoista kuitenkin, että pidät suhdetta vanhempiin tärkeämpänä kuin ihmisen suhdetta itseensä. Terapiassa nimittäin autetaan ihmistä itseään. Suhde vanhempiin on sivujuonne, joskin tärkeä.

Eivät lapset ole olemassa vanhempiaan varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäät, uhriutuvat, lapselliset, vastuuta pakoilevat marttyyrit - teidän olisi hyvä tehdä syvää itsetutkiskelua ihan KAIKKIEN ympärillänne olevien ihmisten hyvinvoinnin vuoksi. Ette ole vain huonoja vanhempia, vaan myös rasittavia työkavereita, saatanallisia naapureita, valittavia asiakkaita ja kaikin tavoin negatiivista energiaa puskevia myrkkytynnyreitä. Tehkää kanssaihmisillenne palvelus, tajutkaa miten käyttäydytte ja muuttakaa sitä käytöstä. 180 astetta, kiitos. 

360 astetta. 

 

Back to square one? 

Oisko sitten 90 astetta tai jotain, kun 180 astetta jatkaa suoraan eteen päin samalla tavalla?

Tämä ilmiö, että vanhempia syyllistetään on rantautunut suomeen, etenkin Jenkeistä tulee juttuja, missä kunnolliset isät ovat joutuneet jopa linnaan, koska ongelmainen aikuinen lapsi on psykolla saatu uskomaan hyväksikäytöstä.

Yksi juttu oli missä n.30v tytär syytti isäänsä hyväksikäytöstä tietyssä iässä, n.4v, ja tämä isä olikin juuri niinä aikoina armeijan palveluksessa ulkomailla. Kun aikataulu ei sopinutkaan syytöksiin alettiin syyttä äidin veljeä, joka kuitenkin todettiin nopeasti huuhaaksi, koska hän ei ollut koskaan talossa yksin tytön kanssa. Sitten yritettiin vielä keksiä jotain naapurin ukkoa tai ohikulkijaa kunnes todettiin, että psyko on sotkenut tytön pään ja täyttänyt herkän mielen väärillä muistoilla. Kovaa tuskaa tyttö aiheutti lähipiirilleen usean vuoden ajan.

Nämä väärät psykopellet tulisi saattaa oikeuteen hoitovirheestä tai ainakin antaa kunnolla selkäsaunaa.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Olen ymmärtänyt että psykoanalyysi pitää psyykksiä ongelmia aina varhaislapsuudesta johtuvina. Eli vanhemmat ovat tavallaan aina syyllisiä. Useat terapiakoulukunnat ovat sukua psykonanalyysille. Eli asia ei välttämättä edes johdu siitä että olisit tehnyt jotain väärin.

Vierailija kirjoitti:

Kun näitä lasten kokemuksia vanhemmistaan lukee, niin ei kukaan vanhempi joka ei ole ammatiltaan psykoterapeutti ei pysty kasvattamaan psyykeltään terveitä lapsia. Vain täydelliset vanhemmat voivat onnistua eivät muut, koska aina menee jossain väärin. Väärin on sekin jos koittaa ymmärtää vajavaisia vanhempiaan, koska se on yliymmärtämistä. 

 

pitäköön tätä nyt joku itsesäälissä vikinänä, mutta kun niissä omissa haasteissaan ja nahkoissaan ne vanhemmat elävät, niine kokemuksineen mitä ovat itse lapsuudessaan kokeneet, niin ei ole täydellisiä vanhempia. Ei vaan ole. Vuoteen mahtuu monta päivää, osan niistä lapset sairastaa, valvotaan, maksetaan lainaa, ollaan työssä tai työttöminä. Kaikilla omat huolensa ja murheensa. Omat vastuunsa ja oma epätäydellisyytensä. 

 

Minusta se on niiltä parhaansa yrittäneiltä vanhemmilta liikaa vaadittu, että heidän olisi pitänyt olla valmiita vanhemm

Kyse on psyykkisestä vakaudesta ja kyvystä sopeutua elämään tuottamatta suurta vahinkoa niille, joista on vastuussa. Kyse on kyvystä hallita tunteitaan ja kyvystä asettua lapsen asemaan (silloin kun hän on lapsi). Kyse on kyvystä ymmärtää, että lapsi ei ole äitinsä jatke.

Jos hyvin käy, lapsi voi aikuisena ymmärtää vanhemman rakkauden epätäydellisyydestä huolimatta ja antaa anteeksi. Ei se kuitenkaan mene niin, että vanhemmalla olisi oikeus vaatia ymmärrystä ja kunnioitusta. Asenne ratkaisee vanhemmallakin. Se ei herätä kunnioitusta, jos vanhempi ei ole kymmenissä vuosissa tajunnut mitään. Sälyttää omia ongelmia edelleen lapselleen hänen syykseen, vaatii lapselta asioita joita ei itse osaa.

Vanhempi, jolla on normaali psyyke, pystyy kasvattamaan lapsia. Hän ymmärtää olevansa lapsiaan varten, eikä vain itseään. Silloin ne kasvatusvirheet (joita jokainen vanhempi tekee) voi antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö, että vanhempia syyllistetään on rantautunut suomeen, etenkin Jenkeistä tulee juttuja, missä kunnolliset isät ovat joutuneet jopa linnaan, koska ongelmainen aikuinen lapsi on psykolla saatu uskomaan hyväksikäytöstä.

Yksi juttu oli missä n.30v tytär syytti isäänsä hyväksikäytöstä tietyssä iässä, n.4v, ja tämä isä olikin juuri niinä aikoina armeijan palveluksessa ulkomailla. Kun aikataulu ei sopinutkaan syytöksiin alettiin syyttä äidin veljeä, joka kuitenkin todettiin nopeasti huuhaaksi, koska hän ei ollut koskaan talossa yksin tytön kanssa. Sitten yritettiin vielä keksiä jotain naapurin ukkoa tai ohikulkijaa kunnes todettiin, että psyko on sotkenut tytön pään ja täyttänyt herkän mielen väärillä muistoilla. Kovaa tuskaa tyttö aiheutti lähipiirilleen usean vuoden ajan.

Nämä väärät psykopellet tulisi saattaa oikeuteen hoitovirheestä tai ainakin antaa kunnolla selkäsaunaa.

Tuo ei kuitenkaan ole mitään valtavirtaa eikä normaalia. Itselläni on ihan validi syy epäillä lapsuudenaikaista tapahtumaa (muistikuvani ja oireeni), mutta sekä terapeutin että psykologin kanssa on sovittu, että annetaan sen asian olla, ettei aleta luoda vahingossa mitään valemuistoja. Se asia nousee isommin mieleen myöhemmin tai ei nouse. Ajatus on kuitenkin ollut mielessäni jo ennen terapiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Olen ymmärtänyt että psykoanalyysi pitää psyykksiä ongelmia aina varhaislapsuudesta johtuvina. Eli vanhemmat ovat tavallaan aina syyllisiä. Useat terapiakoulukunnat ovat sukua psykonanalyysille. Eli asia ei välttämättä edes johdu siitä että olisit tehnyt jotain väärin.

Missä se minuus ja kiintymysmallit ja toiminta lähisuhteissa ja suhde itseensä, muihin ja maailmaan on muodostunut ja syntynyt, ellei lapsuuskotona?

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö, että vanhempia syyllistetään on rantautunut suomeen, etenkin Jenkeistä tulee juttuja, missä kunnolliset isät ovat joutuneet jopa linnaan, koska ongelmainen aikuinen lapsi on psykolla saatu uskomaan hyväksikäytöstä.

Yksi juttu oli missä n.30v tytär syytti isäänsä hyväksikäytöstä tietyssä iässä, n.4v, ja tämä isä olikin juuri niinä aikoina armeijan palveluksessa ulkomailla. Kun aikataulu ei sopinutkaan syytöksiin alettiin syyttä äidin veljeä, joka kuitenkin todettiin nopeasti huuhaaksi, koska hän ei ollut koskaan talossa yksin tytön kanssa. Sitten yritettiin vielä keksiä jotain naapurin ukkoa tai ohikulkijaa kunnes todettiin, että psyko on sotkenut tytön pään ja täyttänyt herkän mielen väärillä muistoilla. Kovaa tuskaa tyttö aiheutti lähipiirilleen usean vuoden ajan.

Nämä väärät psykopellet tulisi saattaa oikeuteen hoitovirheestä tai ainakin antaa kunnolla selkäsaunaa.

Kiitos panoksestasi. Perusta tälle vaikka oma ketju. Täällä puhutaan ihan asiaa aivan toisesta asiasta.

Olen käynyt lapsuustraumatisoituneiden aikuisten terapiaryhmän, jossa opeteltiin trauman oireiden tunnistamista, oireiden minimointia ja niiden kanssa elämistä parhaalla mahdollisella tavalla. Siellä oli kyllä armollinen suhtautuminen vanhempia kohtaan ja asiat otettiin asioina ilman turhia katkeruuksia, vaikka jokainen oli siellä vanhempiensa takia (sinne ryhmään otettiin vain psykologin tekemän arvioinnin kautta). 

Vierailija 

Oletko huomannut, että aika moni kokee oman lapsuutensa niin traumaattisena, että on suosiolla hankkimatta lapsia? Ei halua siirtää sukupolvien vääriä malleja eteenpäin.

Se olisi ollut viisas päätös jos olisi koskaan tullut mieleenkään, mitä voi tulla eteen. Olisi nyt paljon kivempaa ja mielekkäämpää tekemistä kuin roikkua tässä ketjussa. Mutta kun ei tullut mieleenkään. 

Kyse on psyykkisestä vakaudesta ja kyvystä sopeutua elämään tuottamatta suurta vahinkoa niille, joista on vastuussa. Kyse on kyvystä hallita tunteitaan ja kyvystä asettua lapsen asemaan (silloin kun hän on lapsi). Kyse on kyvystä ymmärtää, että lapsi ei ole äitinsä jatke.

 

Tiedätkö, tämä ajatuksesi saa minut voimaan pahoin sekä henkisesti että fyysisesti. Millä ihmeen oikeudella jakelet tuollaisia tuomioita.  Jokaisen tavallisen vanhemman, josta Ap on esimerkki, pitäisi ymmärtää jättää kuvauksesi kaltaiset höpinät omaan arvoonsa. Missä helvetin minä-minä-maassa elät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija 

Oletko huomannut, että aika moni kokee oman lapsuutensa niin traumaattisena, että on suosiolla hankkimatta lapsia? Ei halua siirtää sukupolvien vääriä malleja eteenpäin.

Se olisi ollut viisas päätös jos olisi koskaan tullut mieleenkään, mitä voi tulla eteen. Olisi nyt paljon kivempaa ja mielekkäämpää tekemistä kuin roikkua tässä ketjussa. Mutta kun ei tullut mieleenkään. 

Kuka pakottaa roikkumaan tässä ketjussa? Mitä siitä saat tai mikä on motiivisi?

Vierailija kirjoitti:

Olen itse käynyt pitkän psykoterapian, tosin vasta tultuani äidiksi. Oma äitini otti tuolloin tunteeni vastaan, pahoitteli, tunsi syyllisyyttä, mutta ei syyttänyt minua. Tämä auttoi minua ja ajattelen että olen saanut parhaan mahdollisen äidin, tiedän että hän on puolellani aina. Uskon, että yhdessä pystyimme myös katkaisemaan joitakin ylisukupolvisia traumoja. Näitähän riittää, meidän kaikkien sivuissa ja taustoissa. Jos omat lapseni joskus hakeutuvat psykoterapiaan, aion toimia samoin, otan vastaan heidän kipunsa ja tuen heitä.

Tämä lämmittää sydäntä. Näin luodaan parempaa maailmaa. Kunpa useampi olisi valmis kohtaamaan vajavaisuutensa ja kehittymään.

Lapset, nuo elämän ankeuttajat.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on psyykkisestä vakaudesta ja kyvystä sopeutua elämään tuottamatta suurta vahinkoa niille, joista on vastuussa. Kyse on kyvystä hallita tunteitaan ja kyvystä asettua lapsen asemaan (silloin kun hän on lapsi). Kyse on kyvystä ymmärtää, että lapsi ei ole äitinsä jatke.

 

Tiedätkö, tämä ajatuksesi saa minut voimaan pahoin sekä henkisesti että fyysisesti. Millä ihmeen oikeudella jakelet tuollaisia tuomioita.  Jokaisen tavallisen vanhemman, josta Ap on esimerkki, pitäisi ymmärtää jättää kuvauksesi kaltaiset höpinät omaan arvoonsa. Missä helvetin minä-minä-maassa elät?

Ihan hyvällä totean nyt, että sinulla itselläsi olisi tarvetta terapialle (jo tuon fyysisen reaktion vuoksi). Toki pelkkä self help saattaa riittää, mutta ihan ensimmäinen askel olisi ongelman tunnistaminen ja myöntäminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Mitä tämä yliymmärtäminen tarkoittaa käytännössä? Mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Yliymmärtäminen on sitä, että jää tilaan, jossa hyväksyy omien tarpeidensa laiminlyönnin siksi, että toinen ei pysty parempaan tai "yrittää parhaansa". Se on itsensä hylkäämistä. Se on itsensä kustannuksella toiselle antamista (ymmärrystä enemmän toista kuin omaa itseään kohtaan). 

Mitä tekemistä tällä on keskustelun kontekstissa jossa lapsi on aikuinen ja asuu omillaan. Mitä tarpeita aikuisella lapsella on suhteessa vanhempiinsa, siinä määrin että voidaan puhua laiminlyömisestä mikäli näitä tarpeita ei täytetä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kyse ei ole täydellisyyden vaatimuksesta, vaan pyrkimyksestä parempaan yhteyteen purkamalla menneisyydessä kummittelevat asiat, tai ihan vain rakentamalla toimivampia kommunikaatiotapoja nykyhetkessä. 

 

Menneet voi käsitellä myös psykoterapiassa ilman yhteyttä omaan vanhempaan. Se, että vanhemman kanssa haluaa keskustella, on merkki, että haluaa rakentaa tämän kanssa paremman suhteen. Usein se on myös mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Mitä tämä yliymmärtäminen tarkoittaa käytännössä? Mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Yliymmärtäminen on sitä, että jää tilaan, jossa hyväksyy omien tarpeidensa laiminlyönnin siksi, että toinen ei pysty parempaan tai "yritt

Mitä tekemistä tällä on keskustelun kontekstissa jossa lapsi on aikuinen ja asuu omillaan. Mitä tarpeita aikuisella lapsella on suhteessa vanhempiinsa, siinä määrin että voidaan puhua laiminlyömisestä mikäli näitä tarpeita ei täytetä?

Ihan niitä samoja tarpeita kuin muissakin ihmissuhteissa, tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, arvostetuksi, kohdatuksi, kunnioitetuksi, tuntea olonsa hyväksi ja turvalliseksi, voida olla vapaasti oma itsensä jne.

Lisäksi lapsi-vanhempi -suhteessa on ikuisesti olemassa kaksi erityistekijää: 

- se, että toinen on toisen lapsi ja toinen on toisen vanhempi - siksi suhteen dynamiikka on omanlaisensa

- se, että on yhteinen pitkä historia yhteisessä kodissa asetelmassa, jossa toisen velvollisuus on ollut vastata toisen tarpeisiin ja valmistella tämä aikuisuutta varten eri kehitysvaiheet yhdessä läpikäyden

Vierailija kirjoitti:

Yliymmärtäminen on sitä, että antaa toisen lyödä tai laiminlyödä henkisesti tai fyysisesti siksi, että ymmärtää syyt, miksi näin tapahtuu. Ymmärtäminen on sitä, että ymmärtää, miksi näin tapahtuu, mutta suojaa itsensä vastaavilta tapahtumilta jatkossa, vaikka se johtaisi välien etääntymiseen tai katkeamiseen (toki kannattaa antaa mahdollisuus välien korjautumiselle, mutta kuten tästä ketjustakin näkee, usein vastapuolella ei ole kykyä eikä halua muutokseen). 

Jos vanhempi edelleen lyö tai laiminlyö (outo termi kahden aikuisen väliseen suhteeseen?) aikuista lastaan niin totta hemmetissä se on yliymmärtämistä jos lapsi ei tässä kohtaa tee johtopäätöksiä ja irtaudu tilanteesta. Mutta miten tämä liittyy tähän keskusteluun jossa vanhempaa syytetään lapsuusajan virheistä?