Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Mitä tämä yliymmärtäminen tarkoittaa käytännössä? Mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Yliymmärtäminen on sitä, että jää tilaan, jossa hyväksyy omien tarpeidensa laiminlyönnin siksi, että toinen ei pysty parempaan tai "yrittää parhaansa". Se on itsensä hylkäämistä. Se on itsensä kustannuksella toiselle antamista (ymmärrystä enemmän toista kuin omaa itseään kohtaan). 

Rautalanka: Sinun ravinnonsaantisi on toisen ihmisen varassa. Hän tuo sinulle jugurttipurkin päivässä. Sinä pysyt hengissä juuri ja juuri. Ymmärrät, ettei tuo toinen jaksa /ehdi /osaa /viitsi ravita sinua paremmin, tuo on paras, mihin hän pystyy. Saatat uskoa, ettei sinulle ole enempää ravintoa missään muuallakaan ja tuo on normaali ja tuohon pitää kaikkien mukisematta tyytyä. Tai sitten saatat "voimaantua" (hirveä sana) ja alkaa vaatia enemmän ja parempaa ruokaa. Kun toinen sanoo, että tuo on varsin hyvää, Afrikassa kuollaan nälkään ja hän tekee parhaansa ja kantaa sinulle ruokaa selkä vääränä etkä ole edes kiitollinen, voit sitten valita uskoako tuota ja jäädä tilanteeseen siksi, että toisella ei ole halua eikä rahkeita muuttaa sitä vai lähdetkö maailmalle katsomaan, jos löytäisit muutakin ruokaa ja riittävästi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Olet oppikirjaesimerkki uhriutujasta. Ehkä kannattaisi käydä terapiassa työstämässä tuota ominaisuuttasi.

Sinä olet oppikirjaesimerkki tahallaan väärinymmärtäjästä. (eri)

Miten tuon voi ymmärtää toisin? (toinen eri)

(Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, et

Siinä kohtaa kun joku kirjoittaa että "vaikuttaa siltä.." ja joku alkaa syyttämään uhriutumisesta niin peli on menetetty.

Sinä pitkän tekstin kirjoittanut, äitisi kuulostaa piilonarsistilta. Hän ei tosiaan pysty parempaan eikä hänellä ole kykyä muuttua eikä nähdä omia puutteitaan, se vaatisi pienoisen ihmeen. Hyvä, että olet löytänyt hyvän terapeutin. Tsemppiä!

Minun näkökulmastani sinulla on ollut ihan normaali, epätäydellinen lapsuus. 

Mutta sinä toki osaat omien lastesi kanssa paremmin, et koskaan väsy, sairastu tai koe omia kriisejä. Olet olemassa vain lapsen vuoksi, vailla omaa elämää tai tunteita tai tarpeita. 

Tai sitten et pärjää edes niin hyvin kuin äitisi.

Yliymmärtäminen on sitä, että antaa toisen lyödä tai laiminlyödä henkisesti tai fyysisesti siksi, että ymmärtää syyt, miksi näin tapahtuu. Ymmärtäminen on sitä, että ymmärtää, miksi näin tapahtuu, mutta suojaa itsensä vastaavilta tapahtumilta jatkossa, vaikka se johtaisi välien etääntymiseen tai katkeamiseen (toki kannattaa antaa mahdollisuus välien korjautumiselle, mutta kuten tästä ketjustakin näkee, usein vastapuolella ei ole kykyä eikä halua muutokseen). 

Vierailija kirjoitti:

Minun näkökulmastani sinulla on ollut ihan normaali, epätäydellinen lapsuus. 

Mutta sinä toki osaat omien lastesi kanssa paremmin, et koskaan väsy, sairastu tai koe omia kriisejä. Olet olemassa vain lapsen vuoksi, vailla omaa elämää tai tunteita tai tarpeita. 

Tai sitten et pärjää edes niin hyvin kuin äitisi.

Kenellä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Se parhaansa on aina subjektiivista. 50 vuotta sitten ajateltiin, ettei remmillä perseen vetämisestä mustaksi ole mitään haittaa lapselle. Nyt moni sekoilee elämässään ja parisuhteissaan ja olettaa, ettei lapsi ohessa kärsi, koska ei sano niin. Nämä ovat tietysti vain yksittäisiä esimerkkejä.

Parhaansa yrittäminen ei oikein kelpaa siksikään selitykseksi, koska se pätee kaikkiin.

Kyllä se tyytymätön lapsikin tekee parhaansa, kun yrittää avata keskustelua vanhempansa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottoa ei voi tapahtua ennenkuin oikeutettu pettymys jopa viha saadaan purettua ja nimenomaan sanallistettua, jäsennettyä ymmärrettäväksi.

Moni terapiassa käyvä on joutunut kantamaan lapsena liikaa vastuuta, huolehtinut vanhempaansa, jätetty oman onnensa nojaan, ehdollistettu olemaan näkymätön ja harmiton vanhemmilleen. Tajuavat sitten jossain kohtaa että homma ei mennyt reilusti niinkuin ei mennytkään. 

Saattaa olla että nykyään terapeutin asiakkaina on yhä enemmän heitä joiden kasvuoloissa ei ole samanlaista räikeää heitteillejättöä, kaltoinkohtelua. Vanhemmat ovat voineet silti olla etäisiä ja paljon fyysisesti poissa.

Miten paljon lapsi saa tarvita vanhempaansa? Miten yksin hänet voidaan jättää? Ihan yhtä huono juttu kuin ylihuolehtiminen ja ahdistunut hössötys.

Ei ylläoleva mielestäni ole syy vihaan ja syytöksiin vaan asialliseen ja tasapuoliseen keskusteluun vanhempiensa kanssa. 

Siitä olen täysin eri mieltä ettei vastuunottoa voi tapahtua ennenkuin asiat on käsitelty. Moni vääryys ihmisen elämässä jää käsittelemättä asianomaisien kanssa (koulukiusaaminen esim.) ja jos ihminen ei onnistu ottamaan vastuuta omasta elämästään siitä huolimatta niin huonosti käy.

Vierailija kirjoitti:

Minun näkökulmastani sinulla on ollut ihan normaali, epätäydellinen lapsuus. 

Mutta sinä toki osaat omien lastesi kanssa paremmin, et koskaan väsy, sairastu tai koe omia kriisejä. Olet olemassa vain lapsen vuoksi, vailla omaa elämää tai tunteita tai tarpeita. 

Tai sitten et pärjää edes niin hyvin kuin äitisi.

Mistä kauna?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Tulenko yhtään kuulluksi, jos kerron sinulle mistä se johtuu? 

Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsiaan elämään. Jos opettaja ei osaa opettaa, oppimista ei tapahdu. 

Silloin käy helposti niin, ettei osaa ottaa vastuuta elämästään vaan ajelehtii ja yrittää pärjätä "päävikansa" kanssa syytellen muita kukin tavallaan.

Joku painaa muita alas, kertoo kuinka huono joku on, jankuttaa kuin lapsi, jonka äiti ei katso. "Et vaan halua olla aikuinen ja ottaa vastuuta itsestäsi, yritä lisää", koska luulet, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia

Sanotaan tämä nyt viidettä miljoonatta kertaa, jos, JOS, menisi perille. Asioiden käsittely ja työstäminen, terapiassa tai vanhempien kanssa keskustellen ON SITÄ VASTUUN OTTAMISTA JA AIKUISEKSI OMAKSI MINÄKSEEN KASVAMISTA. KASVAMINEN IHMISENÄ VAATII POHDINTAA JA JOPA IHMISTEN KOHTAAMISTA IKÄVISTÄ ASIOISTA KESKUSTELLEN. SE VAATII ROHKEUTTA JA PROAKTIIVISUUTTA. SE, ETTÄ PÄÄTTÄÄ OLLA HILJAA JA OLLA TEKEMÄTTÄ MITÄÄN, PÄÄTTÄÄ JÄÄDÄ "PÄÄVIKAISEKSI", EI OLE MITÄÄN VASTUUN OTTAMISTA, VAAN SIINÄ JUURI JUMITUTAAN MENNEESEEN JA ANNETAAN SURKEAN LAPSUUDEN VAIKUTTAA ITSEEN KOKO LOPPUELÄMÄ. 

YMMÄRSITKÖ SANAAKAAN? 

Minusta suurin ongelma näissä näyttäisi olevan epärealistiset vaatimukset siitä millainen erehtymätön täydellisyys äidin tulee olla, ja haluttomuus kasvaa aikuiseksi ja luopua lapsen roolista. 

JOS terapia tuota tukee, niin karhunpalveluksen tekee "lapselle". Vaikka ehkä terapeutti menee sieltä mistä aita matalin, ruokkii tuota uhriutumista ja ottaa rahat.

Ehkä hän on jopa oikeassa, ehkä ei ole mitään keinoa saada "lasta" ymmärtämään, ettei hän enää ole lapsi. Että lapsuuteen ei kukaan kuitenkaan voi palata, vaan ne korjaavat kokemukset on saatavissa omassa perheessä. Olemalla se täydellinen virheetön äiti, joka on aina 100% vain lapsen käytössä, väsymättä erehtymättä, tai edes elämättä omaa elämää. ,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli". 

Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni. 

Niin. Kannattaa kasvaa itselliseksi aikuiseksi ja jättää omien vanhempiensa puutteet menneeseen, mielellään jo silloin kun vanhemmat ovat vielä elossa. 

On vähän vaikea kasvaa, kun ei ole palikoita ja vanhempi ottaa ne vähätkin aina kädestä pois. Onneksi niitä korvaavia palikoita voi saada muiltakin, vaikka siltä terapeutilta.

Miten se vanhempi ottaa palikoita pois? Kasva aikuiseksi äläkä anna niitä palikoita, kukaan ei

Ota hänen tarinansa hänen omana selviytymistarinana, jonka hän haluaa jakaa toisten kanssa.(Taas neuvo, jota et pyytänyt, tai ehkä vain taitamattomasti ilmaistu mielipide.)

Me ollaan kaikki erilaisia ja eri vaiheessa elämän oppimisessa. Moni kaipaa hoivaa, myötätuntoa, kuulemista ja apua.

Paikkansa on myös sillä, että pääsee tilanteeseen jossa päättää, että TÄLLÄ HETKELLÄ avaimet hyvään elämään on omissa käsissä. Ei enää piittaa, vaikka joku yrittäisi kävellä yli. Sillä ei ole merkitystä, koska ei enää anna kenellekään valtaa kävellä yli.

Kaikki eivät osaa ilmaista asiaansa pehmeästi ja suloisesti. Tai arvostavat asiakeskeisyyttä, eivätkä halua juuttua voivotteluun.

 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottoa ei voi tapahtua ennenkuin oikeutettu pettymys jopa viha saadaan purettua ja nimenomaan sanallistettua, jäsennettyä ymmärrettäväksi.

Moni terapiassa käyvä on joutunut kantamaan lapsena liikaa vastuuta, huolehtinut vanhempaansa, jätetty oman onnensa nojaan, ehdollistettu olemaan näkymätön ja harmiton vanhemmilleen. Tajuavat sitten jossain kohtaa että homma ei mennyt reilusti niinkuin ei mennytkään. 

Saattaa olla että nykyään terapeutin asiakkaina on yhä enemmän heitä joiden kasvuoloissa ei ole samanlaista räikeää heitteillejättöä, kaltoinkohtelua. Vanhemmat ovat voineet silti olla etäisiä ja paljon fyysisesti poissa.

Miten paljon lapsi saa tarvita vanhempaansa? Miten yksin hänet voidaan jättää? Ihan yhtä huono juttu kuin ylihuolehtiminen ja ahdistunut hössötys.

Ei ylläoleva mielestäni ole syy vihaan ja syytöksiin vaan asialliseen ja tasapuoliseen keskusteluun vanhempiensa kanssa. 

Siitä olen täysin eri mieltä ettei vastuunottoa voi tapahtua ennenkuin asiat on käsitelty. Moni vääryys ihmisen elämässä jää käsittelemättä asianomaisien kanssa (koulukiusaaminen esim.) ja jos ihminen ei onnistu ottamaan vastuuta omasta elämästään siitä huolimatta niin huonosti käy.

Mistähän sinä ne vihat ja syytökset repäisit?

On asianomaisia ja asianomaisia. Äiti on ihmisen elämässä merkittävä asianomainen, mitä taas joku ohimenevä koulukaveri ei välttämättä ole. Ja koulukiusausta voi purkaa mm. kuuntelevan äidin kanssa. Toisenlaiselle äidille siitä ei edes kerrota.

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Vierailija kirjoitti:

Minusta suurin ongelma näissä näyttäisi olevan epärealistiset vaatimukset siitä millainen erehtymätön täydellisyys äidin tulee olla, ja haluttomuus kasvaa aikuiseksi ja luopua lapsen roolista. 

JOS terapia tuota tukee, niin karhunpalveluksen tekee "lapselle". Vaikka ehkä terapeutti menee sieltä mistä aita matalin, ruokkii tuota uhriutumista ja ottaa rahat.

Ehkä hän on jopa oikeassa, ehkä ei ole mitään keinoa saada "lasta" ymmärtämään, ettei hän enää ole lapsi. Että lapsuuteen ei kukaan kuitenkaan voi palata, vaan ne korjaavat kokemukset on saatavissa omassa perheessä. Olemalla se täydellinen virheetön äiti, joka on aina 100% vain lapsen käytössä, väsymättä erehtymättä, tai edes elämättä omaa elämää. ,

Ollaan kyllä aika surullisessa tilanteessa, jos emotionaalinen kohtaaminen ja intiimi keskustelu asioita selvittäen koetaan epärealistisena täydellisyydentavoitteluna. Onko nyt kuitenkin kyseessä se, että äidin ego saa kolauksen ja syntyy siilipuolustus, vaikka lapsi kaipaa vain ja ainoastaan yhteyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Tulenko yhtään kuulluksi, jos kerron sinulle mistä se johtuu? 

Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsiaan elämään. Jos opettaja ei osaa opettaa, oppimista ei tapahdu. 

Silloin käy helposti niin, ettei osaa ottaa vastuuta elämästään vaan ajelehtii ja yrittää pärjätä "päävikansa" kanssa syytellen muita kukin tavallaan.

Joku painaa muita alas, kertoo kuinka huono joku on, jankuttaa kuin lapsi, jonka äiti ei katso. "Et vaan halua olla aikuinen ja ottaa vastuuta itsestäsi, yritä lisää",

Eikä ole, vastuunottoa on tajuta että omasta elämästä on vastuussa ihan itse, ja katsoa eteenpäin peräpeilin sijaan. Loputon muiden syyttely omista ongelmista ei ole vastuunottoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastuun ottoa ei voi tapahtua ennenkuin oikeutettu pettymys jopa viha saadaan purettua ja nimenomaan sanallistettua, jäsennettyä ymmärrettäväksi.

Moni terapiassa käyvä on joutunut kantamaan lapsena liikaa vastuuta, huolehtinut vanhempaansa, jätetty oman onnensa nojaan, ehdollistettu olemaan näkymätön ja harmiton vanhemmilleen. Tajuavat sitten jossain kohtaa että homma ei mennyt reilusti niinkuin ei mennytkään. 

Saattaa olla että nykyään terapeutin asiakkaina on yhä enemmän heitä joiden kasvuoloissa ei ole samanlaista räikeää heitteillejättöä, kaltoinkohtelua. Vanhemmat ovat voineet silti olla etäisiä ja paljon fyysisesti poissa.

Miten paljon lapsi saa tarvita vanhempaansa? Miten yksin hänet voidaan jättää? Ihan yhtä huono juttu kuin ylihuolehtiminen ja ahdistunut hössötys.

Ei ylläoleva mielestäni ole syy vihaan ja syytöksiin vaan asial

Sovitus mennen kanssa sitten. Osa terapiassa kävijöistä on ylivastuullisia suorittajia mutta voivat huonosti. Sitten ovat ne jotka eivät ole saaneet kasvaa vastuuseen. Joko aikuisen malleja ei ole olut tai joku on kaapannut perheessä kaiken vastuunkannon itselleen. Saatettu työntää syntipukin osaan. Muusta ei tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Yliymmärtäminen on sitä, että antaa toisen lyödä tai laiminlyödä henkisesti tai fyysisesti siksi, että ymmärtää syyt, miksi näin tapahtuu. Ymmärtäminen on sitä, että ymmärtää, miksi näin tapahtuu, mutta suojaa itsensä vastaavilta tapahtumilta jatkossa, vaikka se johtaisi välien etääntymiseen tai katkeamiseen (toki kannattaa antaa mahdollisuus välien korjautumiselle, mutta kuten tästä ketjustakin näkee, usein vastapuolella ei ole kykyä eikä halua muutokseen). 

Just näin. Yliymmärtäjä saattaa todeta vanhemmastaan näin: "No olihan nuo vanhempani todella kauheita minua kohtaan, ja ovat edelleenkin aika ikäviä ja tuppaavat myös uhriutumaan, mutta ymmärrän heitä koska heillä itsellään oli niin vaikea lapsuus. Ei pidä mennä sörkkimään sitä muurahaispesää. Sellaisia he vain ovat." Normaali ihminen toteaa näin: "Vanhempani kohtelivat minua huonosti, ja ymmärrän ne syyt mitkä vaikuttivat siihen, mutta jokaisella on mahdollisuus ottaa vastuu omasta käytöksestään ja muuttaa sitä. Olihan minullakin vaikea lapsuus, mutta yritän silti kaikin tavoin olla hyvä vanhempi omille lapsilleni. Ja yritän käsitellä menneisyyteni, jotta en muuttuisi katkeraksi uhriutujaksi, ja tunnistaa ihmisten haitalliset käytösmallit, jotta voin suojautua niiltä. Jotta saan rakennettua oman itsetuntoni ja identiteettini, minun on laitettava rajat vanhemmilleni. En voi muuttaa heitä, mutta voin päättää ettei minua kohdella enää huonosti. Minulla on oikeus sanoa, jos he rikkovat rajojani."

Lapsella joko on tai ei ole turvallinen olo vanhempansa kanssa. Lapsi joko kokee tai ei koe tulevansa nähdyksi. Lapsi joko kokee voivansa tulla rakastetuksi omana itsenään tai ei koe. Siitä tässä on kyse, eikä mistään tapahtumista kaukauisuudessa. Nuo asiat vain konkretisoituvat niissä tapahtumissa, mutta ne pyyhkiytyvät pois, jos lapsi saa nuo tarvitsemansa kokemukset nyt. Jokainen ihminen tarvitsee noita tunteita läheisiltään ollakseen hyvinvoiva ja tasapainoinen, ei vain lapsi vanhemmiltaan.

Heh, miten se uhriutujan oma vanhemmuus? Täydellistä tietysti. 

Paitsi että palataan asiaan 40 v päästä :)