Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Olet oppikirjaesimerkki uhriutujasta. Ehkä kannattaisi käydä terapiassa työstämässä tuota ominaisuuttasi.

Sinä olet oppikirjaesimerkki tahallaan väärinymmärtäjästä. (eri)

Miten tuon voi ymmärtää toisin? (toinen eri)

(Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. --- Näin ei todellakaan oikeassa elämässä ole ja aikamoinen ylilyönti ja asiatonta edes väittää tuollaista. Eikä terapian tarkoitus ole myöskään syyllistää vanhempia. Ja kuten minulle on terapiassa sanottu, on ihan sama, huitaiseeko joku sinua kirveellä vahingossa vai tahallaan, jälki on molemmissa tapauksissa pahaa eikä kannata olla lähietäisyydellä.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Olet oppikirjaesimerkki uhriutujasta. Ehkä kannattaisi käydä terapiassa työstämässä tuota ominaisuuttasi.

Sinä olet oppikirjaesimerkki tahallaan väärinymmärtäjästä. (eri)

Jep. Kun viesti ei miellytä, yritä ampua viestintuoja.

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Tulenko yhtään kuulluksi, jos kerron sinulle mistä se johtuu? 

Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsiaan elämään. Jos opettaja ei osaa opettaa, oppimista ei tapahdu. 

Silloin käy helposti niin, ettei osaa ottaa vastuuta elämästään vaan ajelehtii ja yrittää pärjätä "päävikansa" kanssa syytellen muita kukin tavallaan.

Joku painaa muita alas, kertoo kuinka huono joku on, jankuttaa kuin lapsi, jonka äiti ei katso. "Et vaan halua olla aikuinen ja ottaa vastuuta itsestäsi, yritä lisää", koska luulet, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin sinä. (Lapsi laittaa kädet korville ja lällättää, koska hänellä ei ole vielä sanoja torjua toista.)

Sinä suuntaat pahan olosi muihin ja tunnet itsesi silloin muita paremmaksi. Toiset suuntaavat pahan olon itseensä ja tuntevat olonsa huonommaksi. Kumpikaan tapa ei ole mun mielestä aikuiseksi kasvamista ja vastuun ottamista. 

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Sitähän he juuri tekevät, kasvavat aikuisiksi, vaikka se on vaikeaa lapseksi jääneen äidin kanssa. Aikuiseksi ei voi hypätä, vaan se vaatii askelet. Se lapsi yrittää nyt tarjota äidille mahdollisuutta ottaa ne ehkä vuosikymmeniä sitten väliin jääneet askelet. Äiti kieltäytyy. Lapsi haluaa kasvaa, joten tekee sen terapeutin ja muiden läheistensä kanssa ja äiti jää omaan keskenkasvuiseen tilaansa, lapsiaikuiseksi.

Et sinä kasva aikuiseksi enää aikuisena äitisi kanssa vaan ihan itse, omien ikätoveriesi ja kumppaniesi kanssa. Herää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Tulenko yhtään kuulluksi, jos kerron sinulle mistä se johtuu? 

Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapsiaan elämään. Jos opettaja ei osaa opettaa, oppimista ei tapahdu. 

Silloin käy helposti niin, ettei osaa ottaa vastuuta elämästään vaan ajelehtii ja yrittää pärjätä "päävikansa" kanssa syytellen muita kukin tavallaan.

Joku painaa muita alas, kertoo kuinka huono joku on, jankuttaa kuin lapsi, jonka äiti ei katso. "Et vaan halua olla aikuinen ja ottaa vastuuta itsestäsi, yritä lisää", koska luulet, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia

Sinä suuntaat pahan olosi muihin ja tunnet itsesi silloin muita paremmaksi. Toiset suuntaavat pahan olon itseensä ja tuntevat olonsa huonommaksi. Kumpikaan tapa ei ole mun mielestä aikuiseksi kasvamista ja vastuun ottamista.

Ne, jotka suuntaavat pahan olon sisäänsä, ovat niitä, joiden on lopulta mentävä terapiaan, koska sairastuvat taakastaan. Ne, jotka suuntaavat pahan olonsa ulospäin eivät mene ja pitävät hankalina hulluina niitä, jotka menevät ja alkavat vaatia vastuullista ja oikeudenmukaista käytöstä. 

Aikuisten ihmisten kanssa keskustellaan ja raivoaminen ei ole keskustelua. Ei mielestäni ole uhriutumista korjata vääriä faktoja tai taustoittaa tilannetta. Vaikka että tilanteessa, jossa olet sanonut tavalla, joka lapsen mieleen on jäänyt loukkaavana, sinut oli juuri irtisanottu, olit saanut rintasyöpädiagnoosin tms. jolla et aikanaan halunnut kuormittaa lastasi. Kaikille vanhemmille sattuu elämässä kausia, jolloin jaksaminen on katkolla ja apua ei saa. Elämä.

Ei kenenkään ikääntyvän tarvitse kestää 40+ jälkeläisensä toista murrosikää. Keskustella ja kuunnella voi. Voi myös pyytää anteeksi. Paitsi että keski-ikäisen ihmisen valemuistoja ei tarvitse pyytää anteeksi. Kun ikää on tarpeeksi, ei jälkeläisensä möykkäämistä tarvitse sietää. Parempi huolehtia viimein itsestään ja ottaa välimatkaa, koska ei siltä uutta murrosikää kokevalta jälkeläiseltä mitään vanhuuden tukea ja lohtua tule saamaan. Ehkä jos mojova perintö odottaisi... 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Se parhaansa on aina subjektiivista. 50 vuotta sitten ajateltiin, ettei remmillä perseen vetämisestä mustaksi ole mitään haittaa lapselle. Nyt moni sekoilee elämässään ja parisuhteissaan ja olettaa, ettei lapsi ohessa kärsi, koska ei sano niin. Nämä ovat tietysti vain yksittäisiä esimerkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Mitä tämä yliymmärtäminen tarkoittaa käytännössä? Mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Sitähän he juuri tekevät, kasvavat aikuisiksi, vaikka se on vaikeaa lapseksi jääneen äidin kanssa. Aikuiseksi ei voi hypätä, vaan se vaatii askelet. Se lapsi yrittää nyt tarjota äidille mahdollisuutta ottaa ne ehkä vuosikymmeniä sitten väliin jääneet askelet. Äiti kieltäytyy. Lapsi haluaa kasvaa, joten tekee sen terapeutin ja muiden läheistensä kanssa ja äiti jää omaan keskenkasvuiseen tilaansa, lapsiaikuiseksi.

Et sinä kasva aikuiseksi enää aikuisena äitisi kanssa vaan ihan it

Herää ihan itse. Todella monelta aikuiselta on jäänyt oma kasvaminen kesken ja he ovat niitä, joiden jälkikasvu tarvitsee terapiaa. Itse he pitävät itseään itseoppineina täydellisinä eivätkä edes näe omia vikojaan, koska eivät edes tiedä, miltä lopputuloksen pitäisi näyttää.

Aikuiseksi ei kasveta ikätoverien kanssa eikä sitä taakkaa tule sysätä edes puolisolle. Aikuiseksi kasvetaan sillä, että lapsi oppii vuosi vuodelta lisää taitoja ikätasoisesti ja vanhempi on siinä tukemassa, luomassa vankkaa pohjaa hyvälle aikuisuudelle. Jos ihminen kasvaa aikuseksi yksin, hän sairastuu vääränlaiseen vahvuuteen, hän on aikuisen kuori, mutta sisus ei ole sitä mitä pitäisi olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Sitähän he juuri tekevät, kasvavat aikuisiksi, vaikka se on vaikeaa lapseksi jääneen äidin kanssa. Aikuiseksi ei voi hypätä, vaan se vaatii askelet. Se lapsi yrittää nyt tarjota äidille mahdollisuutta ottaa ne ehkä vuosikymmeniä sitten väliin jääneet askelet. Äiti kieltäytyy. Lapsi haluaa kasvaa, joten tekee sen terapeutin ja muiden läheistensä kanssa ja äiti jää omaan keskenkasvuiseen tilaansa, lapsiaikuiseksi.

Toi on kyllä ihan hemmetin törkeää. Mutta kasva sinä vain terapeuttisi kanssa. Kuolen nauruun.

Mulla on äiti, joka on traumatisoitunut lapsuudessa. Äitini on ollut monella mittapuulla oikein hyvä laittoi aina hyvää ruokaa, hankki vaatteet, huolsi kodin, piti harrastuksia tärkeänä, oli hauska, sanoi että rakastaa jne. Siksi itsellä onkin syyllisyyttä siitä, että olen katkera hänelle tietyistä asioista edelleen. Ymmärrän, että ne ovat varmasti johdannaisia traumoista, osittain. Hän ei kyennyt koskaan vastaamaan kypsästi jos lapsena turhauduin, pelkäsin, suutuin, petyin, halusin sinnikkäästi jotain. Hän ei vain kyennyt tulemaan toimeen sellaisten tunteiden kanssa. Jäin yksin. Äiti huusi, raivosi, kylmettyi ja torjui. Hän laski leikkiä kustannuksellani, minkä koin nöyryyttävänä ja kun kerroin siitä hän ei uskonut. Kaiken kaikkiaan ongelmana on ollut se, että hän ei ole ottanut oikein koskaan tosissaan minun tunteitani ja on evännyt tukensa kun olisin sitä henkisesti tarvinnut. Hänelle lapsien ns. negatiiviset tunteet ovat "kiukuttelua" että "ei minuakaan kukaan auttanut, itse piti pärjätä", ilman että hän ajattelisi että ei ole oikein että myös minä lapsena joudun kärsimään nyt saman. Kuitenkin joissain asioissa hän on ollut valmis toimimaan toisin ja antamaan asioita, joita ei ole saanut. Tästä hän kuitenkin on syyllistänyt, ja usein meidän piti vain olla kiitollisia ja kaikki oli jotenkin ehdollista; jouluna ei saanut riidellä koska juuri oli saatu niin paljon kaikkea materiaa ja siitä hyvästä piti käyttäytyä hyvin. Normaalit tunnereaktiot estettiin ja niistä syyllistettiin, ei hän ymmärtänyt lapsen tunne-elämän kehityksestä oikein mitään. 

Sellainen hän on. Se on niin vahvasti edelleen hänen maailmansa, eikä hän kykene eikä halua sitä tarkastella että omissa ajatusmalleissa voisi olla jotain vikaa. Se on niin tiukassa. Jos asioista on keskusteltu, hän edelleen kieltää sen että minusta olisi voinut joltain tuntua ja jos tuntuikin niin silloin minä olin viallinen. Pitkin hampain joskus on pyytänyt anteeksi, mutta kun äitini tunnen niin olen sen huomannut että anteeksipyyntö on ollut lähinnä jotta pääsee ikävästä tilanteesta pois, ei sen vuoksi että hän edelleenkään tajuaisi miten olen kokenut hänen toimintansa nöyryyttävänä, epäoikeudenmukaisena, satuttavana. Tämä on todella kylmää hylkäämistä, oli silloin ja on sitä edelleen. Vaikka hänessä onkin niitä hyviä ja lämpimiä puolia, mutta ne ovat vain hänen ehdoillaan. 

Olen ollut hänelle vihainen. Nyt olen käynyt pitkään psykoterapiassa, ja olen saanut siellä käsitellä näitä asioita ja psykoterapeutti on toiminut sellaisena terveenä peilinä, jollaisena äitini olisi pitänyt toimia. Olen saanut muodostettua paremman itsetunnon ja perspektiivin, mikä on johtanut myös pitkässä juokussa siihen että olen myös alkanut ymmärtää äitiä ja mistä tuo käytös mahdollisesti tulee. Silti se ei poista sitä että hän ei ole halukas työstämään näitä asioita itsessään, koska hän ei koe tarvetta. Se minun on pitänyt hyväksyä, ja ajattelen saavuttaneeni sillä tavalla sellaisen kypsän aikuisuuden että voin olla äitini kanssa tekemisissä, en anna hänen loukata minua vaan laitan rajat, sanon edelleen jos jokin minua hänen tekemisissään loukkaa, ja kykeken käsittelemään itsessäni heräävät tunnereaktiot itsekseni koska hänestä ei siihen vuoropuheluun ole. Pyrin arvostamaan niitä hyviä piirteitä hänessä ja olemaan yhteydessä niihin, mutta suren varmaan loppuelämäni että välillemme ei tule muodostumaan todellista tunneyhteyttä hänestä johtuen. Hän ei kykene myöntämään virheitään, vaan pakenee sen taakse että kaikki vanhemmat tekevät virheitä ja asiat jäävät siihen. Surettavaa kyllä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Se parhaansa on aina subjektiivista. 50 vuotta sitten ajateltiin, ettei remmillä perseen vetämisestä mustaksi ole mitään haittaa lapselle. Nyt moni sekoilee elämässään ja parisuhteissaan ja olettaa, ettei lapsi ohessa kärsi, koska ei sano niin. Nämä ovat tietysti vain yksittäisiä esimerkkejä.

Ja moni sekoilee elämässään terapian alettuaan.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten ihmisten kanssa keskustellaan ja raivoaminen ei ole keskustelua. Ei mielestäni ole uhriutumista korjata vääriä faktoja tai taustoittaa tilannetta. Vaikka että tilanteessa, jossa olet sanonut tavalla, joka lapsen mieleen on jäänyt loukkaavana, sinut oli juuri irtisanottu, olit saanut rintasyöpädiagnoosin tms. jolla et aikanaan halunnut kuormittaa lastasi. Kaikille vanhemmille sattuu elämässä kausia, jolloin jaksaminen on katkolla ja apua ei saa. Elämä.

Ei kenenkään ikääntyvän tarvitse kestää 40+ jälkeläisensä toista murrosikää. Keskustella ja kuunnella voi. Voi myös pyytää anteeksi. Paitsi että keski-ikäisen ihmisen valemuistoja ei tarvitse pyytää anteeksi. Kun ikää on tarpeeksi, ei jälkeläisensä möykkäämistä tarvitse sietää. Parempi huolehtia viimein itsestään ja ottaa välimatkaa, koska ei siltä uutta murrosikää kokevalta jälkeläiseltä mitään vanhuuden tukea ja lohtua tule saamaan. Ehkä jos mojova perintö o

No, kaltaisesi kanssa se kasvu ei onnistu, koska olet niin syvällä poterossasi, ettei sinne mahdu muita kuin sinä itse. 

Oikeassa elämässä sinä lohduttaisit lastasi (aikuistakin) ja kuuntelisit, miltä hänestä tuntui, kun hän jäi täysin turvattomaksi ja yksin niissä tilanteissa. Sitten joskus, myöhemmin, voit kertoa, että asiat johtuivat siitä ja tästä, mutta ei heti alkuun. Se on vain tapasi torjua syyllisyyttä ja olla kohtaamatta toista, jos alat heti alkuun tykittää hänen sanomaansa alas esittämällä oikeutuksen ja toisenkin. Lapsi jää toistamiseen vaille sitä, mitä vaille hän jäi jo ensimmäisellä kerralla. 

Joo, on surullista, että on niin paljon traumatisoituneita ja kehittymättömiä vanhempia, mutta silloin tosiaan voi olla paras antaa sen vanhemman huolehtia itse itsestään ja lapsen jatkaa omaan suuntaansa. 

Aikuinenkin muuten saa ja voi raivota, kun hänen rajojaan rikotaan tai hänen on pidettävä tiukasti puoliaan. Sinäkin. 

Vastuun ottoa ei voi tapahtua ennenkuin oikeutettu pettymys jopa viha saadaan purettua ja nimenomaan sanallistettua, jäsennettyä ymmärrettäväksi.

Moni terapiassa käyvä on joutunut kantamaan lapsena liikaa vastuuta, huolehtinut vanhempaansa, jätetty oman onnensa nojaan, ehdollistettu olemaan näkymätön ja harmiton vanhemmilleen. Tajuavat sitten jossain kohtaa että homma ei mennyt reilusti niinkuin ei mennytkään. 

Saattaa olla että nykyään terapeutin asiakkaina on yhä enemmän heitä joiden kasvuoloissa ei ole samanlaista räikeää heitteillejättöä, kaltoinkohtelua. Vanhemmat ovat voineet silti olla etäisiä ja paljon fyysisesti poissa.

Miten paljon lapsi saa tarvita vanhempaansa? Miten yksin hänet voidaan jättää? Ihan yhtä huono juttu kuin ylihuolehtiminen ja ahdistunut hössötys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Sitähän he juuri tekevät, kasvavat aikuisiksi, vaikka se on vaikeaa lapseksi jääneen äidin kanssa. Aikuiseksi ei voi hypätä, vaan se vaatii askelet. Se lapsi yrittää nyt tarjota äidille mahdollisuutta ottaa ne ehkä vuosikymmeniä sitten väliin jääneet askelet. Äiti kieltäytyy. Lapsi haluaa kasvaa, joten tekee sen terapeutin ja muiden läheistensä kanssa ja äiti jää omaan keskenkasvuiseen tilaansa, lapsiaikuiseksi.

Et sinä kasva aikuiseksi enää aikuisena äitisi kanssa vaan ihan it

Kun ei tuo ihminen halua olla se aikuinen mikä hän vuosissa jo on, hän haluaa yhä olla pieni lapsi joka voi vaatia vanhemmilta täydellisyyttä, antamatta itse mitään. Minä säälin vanhempaa lähinnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Se parhaansa on aina subjektiivista. 50 vuotta sitten ajateltiin, ettei remmillä perseen vetämisestä mustaksi ole mitään haittaa lapselle. Nyt moni sekoilee elämässään ja parisuhteissaan ja olettaa, ettei lapsi ohessa kärsi, koska ei sano niin. Nämä ovat tietysti vain yksittäisiä esimerkkejä.

Ja moni sekoilee elämässää

Terapia ei ole millään muotoa välttämätöntä. Jos tykkää pyöritellä ja ajatella asioita, eikä pelkää yksinoloa, nämä asiat voi selvittää itselleenn aivan omin avuin.

Ne äidit joita kritisoidaan vielä vuosikymmeniä lapsuuden jälkeen, ovat keskenkasvuisia lapsinaisia jotka eivät ole koskaan ottaneet vastuuta eivätkä kykene aikuisuuteen. Ymmärrän hyvin että nämä jätetään joko omaan arvoonsa tai heitä yritetään kannustaa kasvamaan aikuisiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Herää ihan itse. Todella monelta aikuiselta on jäänyt oma kasvaminen kesken ja he ovat niitä, joiden jälkikasvu tarvitsee terapiaa. Itse he pitävät itseään itseoppineina täydellisinä eivätkä edes näe omia vikojaan, koska eivät edes tiedä, miltä lopputuloksen pitäisi näyttää.

Aikuiseksi ei kasveta ikätoverien kanssa eikä sitä taakkaa tule sysätä edes puolisolle. Aikuiseksi kasvetaan sillä, että lapsi oppii vuosi vuodelta lisää taitoja ikätasoisesti ja vanhempi on siinä tukemassa, luomassa vankkaa pohjaa hyvälle aikuisuudelle. Jos ihminen kasvaa aikuseksi yksin, hän sairastuu vääränlaiseen vahvuuteen, hän on aikuisen kuori, mutta sisus ei ole sitä mitä pitäisi olla. 

Haloo. Nyt puhutaan vain ja ainoastaan aikuisista ihmisistä, ei mistään ikätasoisesta oppimisesta. Kirjoitit edellä että "...kasvavat aikuisiksi, vaikka se on vaikeaa lapseksi jääneen äidin kanssa." Jos äiti on jäänyt lapseksi niin miksi ihmeessä aikuisen lapsen pitäisi jotenkin äidin kanssa elää oma aikuisuutensa??

Vierailija kirjoitti:

Tässä alkaa kyllä käydä vanhempia todella sääliksi. Odottakaapa vaan, kun omat lapsenne tulevat syyttämään ja syyllistämään teitä itseänne elämänsä pilaamisesta.

Samaa minä ajattelen, mitä sitten kun henkisesti lapsen roolista väkisin kiinni pitävä saa omia lapsia. Säälin näitä lapsia.