Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Faktahan on että vanhempi ei näissä tilanteissa voi oikein tehdä mitään. Kaikki on luultavasti väärin tehtyä kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus vielä tämän yksilökeskeisen oman navan ympärillä pyörivän systeemin täytyy astua takaisin yhteisöllisyyteen. Sen sijaan, että jatkuvasti keskitytään siihen, mitä Minä olen ansainnut, mikä Minulle kuuluu ja miten Minä voin, aletaan keskittyä siihen, miten minä voin olla iloksi ja hyödyksi. 

Ehkä tämä minä-meininki loppuu vasta, jos tulee sota tai muu kriisi. 

 

Monessa tapauksessa nämä ongelmat johtuvat sodasta ja kriisistä, jota ei ole henkisellä tasolla selvitetty. Päädyttiin tilanteeseen, jossa on vain pakko pärjätä vaikka mikä olisi. Silloin ihmisten oli pakko etääntyä omista tunteista ja hammasta purren jatkettava eteenpäin. Piti hymyillä vaikka sydän märkänis, niinkuin sodan kokenut mummoni sanoi.

Traumatisoituminen alkoi sodasta ja on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Ei niitä asioita ole koskaan kunnolla selvitetty. Suomettuminen taisi olla yksi pahimpia ongelman eteenpäin siirtäviä asioita.

Uusi sota tai kriisi vain pahentaisi henkisiä ongelmia, ei korjaisi niitä.

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Olet oppikirjaesimerkki uhriutujasta. Ehkä kannattaisi käydä terapiassa työstämässä tuota ominaisuuttasi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole terveen ja tasapainoisen ihmisen reaktio syyllistyä konfliktissa. Toki, jonkinasteista syyllisyyttä syntyy, kun omista väärinteoista tai laiminlyönneistä huomautetaan tai toinen reagoi niihin vihamielisesti, mutta kannattaisi miettiä itseään, jos reaktio on niin vahva syyllistyminen tai syyllisyyden välttely, että se vetää defenssit päälle.

Minua on syytetty syyllistämisestä, kun olen yrittänyt selvittää asioita. Myöhemmin terapian myötä olen tajunnut, että kyse on näiden ihmisten omista ongelmista, joita he eivät edes yritä poistaa. Olen irrottautunut heistä emotionaalisesti. Sattuu liikaa olla tuollaisten kanssa tunnesuhteessa ja kaikki emotionaalinen työ revitään aina omasta selkänahastani tai on oltava vaiti tai käveltävä munankuorilla.

Sama kokemus, että syyllistämisellä lyövät ovat niitä, jotka saattavat olla täysin kyvyttömiä ja etenkin haluttomia ns katsomaan peiliin. Jopa niin että on viisainta välttää vastuuaihetta heidän kanssaan.

Kaikki alkaa aina nollasta heidän kanssaan, siis miksi haaskata aikaa näihin. 

Vierailija kirjoitti:

Eri sukupolvilla on eri tilanne saamansa kasvatuksen suhteen sekä siinä, miten kenenkin vanhemmilla on ollut mahdollisuus antaa tunnekasvatusta ja ymmärtää ihmismieltä. Omaa sukua havainnoimalla olen päätynyt seuraavaan: sodankokeneet traumatisoituivat sodasta, seurasi traumareaktioita jossa osa sekosi ja alkoholisoitui, osa eli totaalisessa toimintamoodissa rakentaen elämää mutta ollen emotionaalisesti jäässä. Heidän lapsiensa sukupolvi eli rikkinäisen lapsuuden noiden mainittujen ihmisten kasvattamana, fyysistä kaltoinkohtelua, alkoholismia, köyhyyttä, emootiot jäässä, piti kasvattaa itse itsensä. Sitten kun nämä lapset kasvoivat aikuisiksi ja vanhemmiksi, heillä oli ehkä jo taloudellisia resursseja ja koulutusta enemmän, ehkä tietoakin lasten psykologisesta kasvatuksesta ja myös ajatus, että minun lapseni ei tarvitse nähdä alkoholinkäyttöä ja lapsia ei saa lyödä (erittäin hyviä periaatteita), heillä myös oli ehkä tärkeää että materia

On aika tavallista, että jos kritisoi vanhempaansa, vastaus on, että tietäisitpä vain mitä minä olen kestänyt omalta vanhemmaltani. (Minä annan sinulle parempaa.)

Tämä muistuttaa näiden "minulla oli kova lapsuus eikä siihen auttanut kuin ottaa vastuu itsestään ja lakata valittamasta" -ihmisten suhtautumista.

Eli varmaankin objektiivisesti ottaen monet asiat ovat edellisessä sukupolvessa parantuneet. Ollaan oltu "reippaita" eikä valitettu "turhista". Mutta samalla koetaan, että se oma "reippaus" on jotenkin sen lapsen velkaa itseä kohtaan. Koska vanhempi ei ole kuten oma vanhempansa, vaan "parempi", ja tästä lapsen tulisi olla pelkästään syvästi kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Kuulluksi ja kuulluksi, jankkaa ihan kuin pikkulapsi "äiti kato". 

Miksi noi tajua olla aikuisia, vaan sitkeästi haluavat pysyä lapsen roolissa? Siinä se ongelma on. Ei haluta olla aikuisia ja ottaa aikuisen vastuu omasta elämästä. Etsitään syyllisiä, kun pitäisi etsiä ratkaisuja tähän päivään. 

Sitähän he juuri tekevät, kasvavat aikuisiksi, vaikka se on vaikeaa lapseksi jääneen äidin kanssa. Aikuiseksi ei voi hypätä, vaan se vaatii askelet. Se lapsi yrittää nyt tarjota äidille mahdollisuutta ottaa ne ehkä vuosikymmeniä sitten väliin jääneet askelet. Äiti kieltäytyy. Lapsi haluaa kasvaa, joten tekee sen terapeutin ja muiden läheistensä kanssa ja äiti jää omaan keskenkasvuiseen tilaansa, lapsiaikuiseksi.

Kaikki vanhemmat tekevät virheitä, mutta osa vanhemmista on sillä tavalla sinut sen kanssa, että he kykenevät kohtamaan omat ja lapsen tunteet ja antamaan niille tilaa ja läpikäymään niitä. Lapsi tulee nähdyksi ja kuulluksi. Jos tämä jostain syystä estyy lapsen ollessa lapsi, vanhempi ei kestä esim. vihaa tai kiukkua lapselta tai itseltään, niin hän torjuu tunteet ja lapsi jää yksin. Näennäisesti tilanne voi olla ok, koska lapsi ei uskalla näyttää tunteitaan tai hän torjuu ne. Sitten kun masennuksen vuoksi menevät aikuisena terapiaan, niin saavat rohkaisun tutustua näihin tunteisiin ja siihen kuinka eivät ole saaneet niille tilaa, niin ne luonnollisesti tulevat ja sitä myöti myös vanhemmat saavat niistä osansa. Siinä vanhemmat on ihmeissään mitä heidän ihanalle kiltille lapselleen tapahtui. Osa vanhemmista on vuosien aikana itse kypsyneet emotionaalisesti ja osaavat antaa tilaa ja ymmärtävät tunteet oikeutetuksi ja voivat niistä keskustella, mutta on edelleen heitäkin jotka eivät ole henkisesti riittävän aikuisia ja vahvoja että kykenisivät sulattamaan nämä asiat. 

Vierailija kirjoitti:

Faktahan on että vanhempi ei näissä tilanteissa voi oikein tehdä mitään. Kaikki on luultavasti väärin tehtyä kuitenkin. 

Tämäpä erinomainen tapa väistää vastuunsa. Kyllä voi tehdä vaikka mitä, mutta se vaatii hiukan vaivannäköä. Sellaista välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Olet oppikirjaesimerkki uhriutujasta. Ehkä kannattaisi käydä terapiassa työstämässä tuota ominaisuuttasi.

Jep jep. Jos et ole kanssani samaa mieltä, syytän sinua uhriutujaksi

Vierailija kirjoitti:

Täällä monen (välttelevästi kiintyneen) äidin mielestä se nyt vaan on törkeää, ettei lapsi suostu asettumaan siihen hänelle varattuun paikkaan, jossa häntä ei ikinä kohdata tunnetasolla ja lapsi kasvattaa itseään aktiivisesti johonkin parempaan. Se jokin on äidille täysin vieras ja ahdistavakin maailma.

Sinulla on oikeus ajatella näin suhteessa omaan äitiisi, ja se mitä sanot on totta.

Entäpä, jos tämä (tässä kuvitteellinen) lapsi ei pystykään kasvamaan itse aikanaan, eikä saa mistään apua? Hän on todennäköisesti  sisäistänyt monia vääriä malleja. Joitakin hän on saattanut tunnistaa, jos on ollut suojaavia ihmisiä elämässä.

Kuvitteellinen lapsi tulee äidiksi jonain päivänä. Muuttuuko uhri silloin syylliseksi automaattisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Olet oppikirjaesimerkki uhriutujasta. Ehkä kannattaisi käydä terapiassa työstämässä tuota ominaisuuttasi.

Jep jep. Jos et ole kanssani samaa mieltä, syytän sinua uhriutujaksi

Sinun mielipiteesi voisi olla aivan yhtä hyvin koronarokotehörhön kädestä. Aihe vain toinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus vielä tämän yksilökeskeisen oman navan ympärillä pyörivän systeemin täytyy astua takaisin yhteisöllisyyteen. Sen sijaan, että jatkuvasti keskitytään siihen, mitä Minä olen ansainnut, mikä Minulle kuuluu ja miten Minä voin, aletaan keskittyä siihen, miten minä voin olla iloksi ja hyödyksi. 

Ehkä tämä minä-meininki loppuu vasta, jos tulee sota tai muu kriisi. 

 

Monessa tapauksessa nämä ongelmat johtuvat sodasta ja kriisistä, jota ei ole henkisellä tasolla selvitetty. Päädyttiin tilanteeseen, jossa on vain pakko pärjätä vaikka mikä olisi. Silloin ihmisten oli pakko etääntyä omista tunteista ja hammasta purren jatkettava eteenpäin. Piti hymyillä vaikka sydän märkänis, niinkuin sodan kokenut mummoni sanoi.

Traumatisoituminen alkoi sodasta ja on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Ei niitä asioita ole koskaan kunnolla selvitett

Kiitos tästä luennosta. Viestini oli toki provokatiivinen, enkä usko sodan tuovan hyvinvointia. 

kuitenkaan en usko, että tämä yksilökeskeisyys tuo myöskään mitään hyvää.

Nuorten pahoinvointi on ihan omalla levelillään , vaikka terapiassa käydään koko ajan enemmän. Voidakseen hyvin, ihminen tarvitsee kokemuksen, että hän on tärkeä.

Merkityksellisyyden kokemus ei tule omaan napaan katselusta, vaan syntyy vuorovaikutuksessa joko luontoon tai muihin ihmisiin. 

Kuka vaan voi toki masentua, mutta C-PTSD on aina lapsuuskodin aiheuttama. Samoin narsistinen ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Pohja paniikkihäiriölle, burn outille ja ahdistushäiriölle luodaan kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä monen (välttelevästi kiintyneen) äidin mielestä se nyt vaan on törkeää, ettei lapsi suostu asettumaan siihen hänelle varattuun paikkaan, jossa häntä ei ikinä kohdata tunnetasolla ja lapsi kasvattaa itseään aktiivisesti johonkin parempaan. Se jokin on äidille täysin vieras ja ahdistavakin maailma.

Sinulla on oikeus ajatella näin suhteessa omaan äitiisi, ja se mitä sanot on totta.

Entäpä, jos tämä (tässä kuvitteellinen) lapsi ei pystykään kasvamaan itse aikanaan, eikä saa mistään apua? Hän on todennäköisesti  sisäistänyt monia vääriä malleja. Joitakin hän on saattanut tunnistaa, jos on ollut suojaavia ihmisiä elämässä.

Kuvitteellinen lapsi tulee äidiksi jonain päivänä. Muuttuuko uhri silloin syylliseksi automaattisesti?

Muuttuu. Jokainen on vastuussa siitä, mitä tekee tai jättää tekemättä toisille. Tausta on selittävä tekijä, ei oikeuttava.

Vanhempi voi tehdä montakin asiaa; ajatella ensinnäkin niin, että jostainhan ne lapset ajatukset ja tunteet tulee ja ne ovat tärkeitä, sitten hän kuuntelee, antaa tilaa, kysyy, antaa toisen vuodattaa tunteet, laittaa kuitenkin rajat eli ei väkivaltaa, ei manipulointia vaan sanoa että haluan kuulla mikä mieltäsi painaa ja pidän sitä tärkeänä, voidaanko puhua esim. x aikana jos ei sillä hetkellä pysty tai jaksa. Perusongelma tässä taitaa juurikin olla se, että näiden terapiassa vanhempiaan "vastaan käännytetyt" lapset eivät alunperinkään ole saanut lapsena tuommoista kasvatusta ja tämä vaihe tulee nyt aikuisena mitä vanhemmat ihmettelevät koska he eivät kykene näkemään tunteiden merkitystä elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että terapiassa lähtökohtaisesti lähdetään siitä ajatuksesta, että vanhemmat tietoisesti, silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ilkeyttään pyrkivät pilaamaan lastensa elämän. Ainakin näin ymmärrän tuon tarpeen syyttää ja syyllistää vanhempia. Sillä harvempi syyttää ja syyllistää noin voimakkaasti muita niistä virheistä, mitä nämä  ovat tahtomattaan ja tietämättömyyttään tehneet.

Olet oppikirjaesimerkki uhriutujasta. Ehkä kannattaisi käydä terapiassa työstämässä tuota ominaisuuttasi.

Sinä olet oppikirjaesimerkki tahallaan väärinymmärtäjästä. (eri)

Tässä alkaa kyllä käydä vanhempia todella sääliksi. Odottakaapa vaan, kun omat lapsenne tulevat syyttämään ja syyllistämään teitä itseänne elämänsä pilaamisesta.

"Kiitos tästä luennosta. Viestini oli toki provokatiivinen, enkä usko sodan tuovan hyvinvointia. 

kuitenkaan en usko, että tämä yksilökeskeisyys tuo myöskään mitään hyvää.

Nuorten pahoinvointi on ihan omalla levelillään , vaikka terapiassa käydään koko ajan enemmän. Voidakseen hyvin, ihminen tarvitsee kokemuksen, että hän on tärkeä.

Merkityksellisyyden kokemus ei tule omaan napaan katselusta, vaan syntyy vuorovaikutuksessa joko luontoon tai muihin ihmisiin. "

Alat pikkuhiljaa lähestyä oikeaa aihetta.

Vanhempien osuus näkyy juuri siinä koetussa vuorovaikutuksessa, sen mahdollisissa vinoumissa ja opituissa tai oppimatta jääneissä vuorovaikutustaidoissa.

Näitä sitten mm. terapiassa korjaillaan.