Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
En lue koko ketjua. Mutta joo. Minun lapseni sairastui jo teininä vakavaan masennukseen, ja se on osittain (suureltakin osin) minun vikani. Elämäntilanne oli rankka ja oman väsymykseni keskellä en nähnyt lapseni hätää tai en sitä jaksanut kohdata. Joo on sillä isäkin, mutta se nyt on täysin kyvytön näkemään omaa osuuttaan kokonaistilanteessa...
Nyt lapseni käy terapiassa ja elämän suunta on edelleen hieman hukassa. Minä oon syyllisyyteni kohdannut ja myöntänyt. Kovaa se teki. Synnintunto, ilman uskonnollista ulottuvuutta. Se raastava tuska ja häpeä omasta toiminnasta tai toimimatta jättämisestä.
Meillä on auttanut se, että on myönnetty miten on toimittu väärin. Ilman puolusteluja, selittelyä. Ja se, että olen ottanut vastaan sen mikä terapian myötä on tullut. Ollut nyt (vuosia myöhässä) se seinä jota vasten kimpoilla.
No, tuli jouluksi, halasi, sanoi että on ollut ikävä. Oli kivat pyhät yhdessä.
Minua kiinnostaisi tietää, luuletko että olisit oikeasti pystynyt toimimaan paremmin? Jälkiviisaus on niin helppoa. Jos oma elämäntilanteesi oli rankka niin olisiko oikeasti ollut mahdollista toimia sen paremmin kuin miten asiat menivät? Kuulostaa että olet kohtuu ankara itsellesi myös?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli".
Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni.
Niin. Kannattaa kasvaa itselliseksi aikuiseksi ja jättää omien vanhempiensa puutteet menneeseen, mielellään jo silloin kun vanhemmat ovat vielä elossa.
On vähän vaikea kasvaa, kun ei ole palikoita ja vanhempi ottaa ne vähätkin aina kädestä pois. Onneksi niitä korvaavia palikoita voi saada muiltakin, vaikka siltä terapeutilta.
Vierailija kirjoitti:
Miten ne poikki menneet välit voi vielä korjata, kun vanhemmat/vanhempi eivät voi mennä terapiaan? Kun niitä ei ole joka paikassa. Eivätkä kaikki osaa puhua asioistaan vieraalle. Kaikilka ei vaan ole kykyä sellaiseen.
Ei voida vaatia, että se psykoterapia on vain ja ainut tapa korjata asioita. Miksei oteta huomioon sitä, että ne vanhemmatkin voivat oppia ja muuttua ajankuluessa? Onhan he voineet lukea alan kirjoja, keskustella toisten vanhempien kanssa. Se terapian vaatiminen on liian kova vaatimus ja jos on yli 65 sen joutuu vielä maksamaan kaiken itse. Se ei ole taloudellisestikaan mahdollista kaikille. Riippuu paljon vielä asuinpaikastakin onko terapeutteja lähimaillakaan. Sellaisia hyviä ja asiansa osaavia.
Eihän sitä terapiaa tarvitakaan, jos vanhempi on hankkinut ja omaksunut vastaavan kasvun ja tiedon muualta.
Oma lapsi on vielä alaikäinen, mutta on käynyt terapiassa jo useamman vuoden ajan. Hän on hyvätasoinen autisti , jonka autismi ei näy päällepäin. Hän on traumatisoitunut sellaisista asioista, joita pidetään normaalina ja hyvänä kasvatuksena tavalliselle lapselle. Autistille se on kuitenkin traumatisoivaa.
Lapsi sai diagnoosin vasta 12-vuotiaana, ja siksi olen toiminut hänen kanssaan tietämättäni väärin. Koen siitä voimakasta syyllisyyttä, vaikka tein parhaani ja toivoin hänelle vain hyvää.
En takerru siihen että luulin toimivani oikein. En voi edes kuvitella sellaista että olisin loukkaantunut tai syyttelisin lasta. En todellakaan koe että vika olisi hänessä.
Minun on vaikea ymmärtää näitä loukkaantuvia akuisten lasten vanhempia. Lapsen kokemukset ovat aina lapsen kokemuksia ja hänelle todellisia vaikka vanhempi olisi kokenut samat asiat eri tavalla. Ei niitä tilanteita enää jälkeenpäin pysty muuttamaan vaikka haluaisi. Silloin voi vain pahoitella tapahtunutta ja antaa lapselle lupa kokea niinkuin hän kokee.
Jos lapsi on traumatisoitunut, niin ei siitä pidä lasta syyllistää. Ei edes silloin vaikka se traumatisoituminen olisi tapahtunut lapsen ominaisuuksien takia ja aikuinen olisi kuvitellut toimineensa oikein. Aikuinenkin lapsi tarvitsee silloin vanhemman tukea, ei syyttelyä eikä syyllistämistä.
Myös näillä aikuisena terapiaan hakeutuvilla voi olla taustalla nruropsykiatrisia piirteitä tai mielenterveysongelmia. Tai voi olla olematta. Kaikissa tapauksissa vanhemman tulisi silti pyrkiä lapsen parhaaseen eikä singahtaa puolusteluvaihteelle ja alkaa syyttelemään lasta ja huutaa ongelmien johtuvan vain lapsen virheistä.
Sillä lapsella on oikeus olla vajavainen ja virheellinen ja silti saada ymmärrystä vanhemmalta.
Vierailija kirjoitti:
Miten ne poikki menneet välit voi vielä korjata, kun vanhemmat/vanhempi eivät voi mennä terapiaan? Kun niitä ei ole joka paikassa. Eivätkä kaikki osaa puhua asioistaan vieraalle. Kaikilka ei vaan ole kykyä sellaiseen.
Ei voida vaatia, että se psykoterapia on vain ja ainut tapa korjata asioita. Miksei oteta huomioon sitä, että ne vanhemmatkin voivat oppia ja muuttua ajankuluessa? Onhan he voineet lukea alan kirjoja, keskustella toisten vanhempien kanssa. Se terapian vaatiminen on liian kova vaatimus ja jos on yli 65 sen joutuu vielä maksamaan kaiken itse. Se ei ole taloudellisestikaan mahdollista kaikille. Riippuu paljon vielä asuinpaikastakin onko terapeutteja lähimaillakaan. Sellaisia hyviä ja asiansa osaavia.
Jotkut ovat sitä terapiaa täällä ehdottaneet, mutta ei kai kukaan sitä vaadi tai väitä, että se olisi ainoa tapa ratkoa ongelmia.
Monet ovat kommentoineet viisaasti, ja kertoneet, että itse eivät ole käyneet terapiassa.
Joskus ihmissuhteet ovat niin juuttuneita tiettyihin uriin, että rakentavaa keskustelua on vaikeaa saada kaksistaan aikaan. Siitähän tämäkin ketju kertoo: lapsella herää terapiassa tunteita ja tarve kysyä kysymyksiä, mutta ne ovat äidille kylmiltään "liikaa", äiti loukkaantuu ja lapsi tulee torjutuksi. Tilanne ei ole kummallekaan hyvä.
Neutraali, keskustelua rakentaville urille vievä "kolmas pyörä" voisi auttaa. Psykologilla olisi tähän ammatillista osaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lainaus ei onnistu...
Mitä väliä sillä on, olisiko vanhempi voinut toimia toisin vai ei? Se tapahtui, mikä tapahtui. Sen seuraukset pitäisi selvittää ja sitten jatkaa eteen päin. Ei ole tarkoitus, että vanhempi kantaa ikuista syyllisyyttä vaan otetaan asiat asioina ja luodaan puuttuva yhteys. Lapsi nostaa asiat pöydälle ja yhdessä siivotaan se pöytä. Tai sitten vanhempi kieltäytyy osallistumasta ja lapsi tekee työn yksin terapeutin kanssa.
Muistakaa äidit, että se on luottamuksen ja toivon osoitus, kun lapsi tuo ne asiat eteenne ja haluaa selvittää ne, ei syyllisyyden kivireki tai tuomioistuin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi Ap, kun sinä et vain ymmärrä, eikä sinulla ole empatiakykyä. Sinä näet itsesi jalustalla hienona vanhempana, etkä suostu näkemään, ettei lapsesi näkökulma ole sama.
Luulisi, että haluaisit keskustella lapsesi kanssa tilanteesta; miksi hän kokee näin? Mikä siihen on vaikuttanut? Sen sijaan sinä rakennat itsellesi vain tukevampaa jalustaa, ja työnnät omaa lastasi maahan. Hänen on oltava väärässä, niin sen täytyy olla.
Se, että entiset sukupolvet eivät ole käyneet terapiassa ei ole mitään vahvuutta. Se on tyhmyyttä, että väkisin hampaat irvessä on otettu kaikki vastaan ja niitä traumoja on purettu omiin lapsiin. Niin sinäkin tunnut tekevän.
Sinä et voi gaslightata lapsesi tunteita pois. Sinun tulisi höristellä korvia ja koettaa ymmärtää, ei koettaa selitellä tilannetta pois. Jos sinä poltat sormesi ja ker
Tilanne voi edelleen olla että liesi ei edes ollut päällä mutta lapsi silti väittää että sormeen sattuu.
Tuossa juuri mennään metsään. Nollataan lapsen tunteet ja kokemus. Jos itse toetää, että liesi ei ollut päällä, tai kuvittelee tietävänsä, ettei se ollut päällä, oleellista ei ole sen esille tuominen vaan se, että lapseen sattuu ja sen kivun näkeminen ja tunnustaminen ja lohduttaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa äitinä ymmärtää, että kun on joutunut avioliitossa miehensä kaltoinkohtelemaksi ja sama jatkuu lapsen taholta tämän "herättyä" psykoterapiassa, niin ehkä kyseessä oleva seikka on periytynyt isältä lapselle.
Omat rajat on pidettävä ja itseään on suojeltava tällaiselta kohtelulta
Kaikki psykoterapia ei ole hyväksi, myös psykoterapeutteina toimii kaikenlaisia ihmisiä.
Psykoterapeutti ei voi aina satavarmasti tietää millaisen paketin saa työstettäväkseen. Vastuullinen terapeutti kertoo jos kokee että hänen taitonsa eivät riitä auttamiseen.
Saattaa olla hyvin mahdollista että psykoterapeuttisen sivistyksen taso on laskenut monenlaisten uusien trendien ja muotien myötä. Terapeutilla voi olla pahimmillaan naiivi käsitys ongelmien syistä ja ratkaisukeinoista, vaikka hän olisi
Eikä paraskaan terapeutti mahda tuolle mitään.
Hyvä terapia antaa kuitenkin eväitä kypsytellä asioita ja ehkä vasta vähän myöhemmin muuttaa jotain omissa valinnoissaan. Ihmissuhteiden katkaisu (jos ne ovat huonoja ja jos se on toisaalta ainoa mistä tietää) ei ole mitenkään helppoa ja usein lähipiiri haraa toisen kasvua vastaan.
Moni kärsii loputtomasta miellyttämisenhalusta ja toisaalta todellinen itsenäisyys on juuri uskallusta olla välittämättä muiden mielipiteistä. Silloin saattaa loukata jotakuta. Tuollaiset tilanteet voivat paljastaa juuri suhteiden laadullisen onttouden: kelpaan sinulle vain sinun ehdoillasi ja tarpeistasi käsin.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä on siitä, että kieltää toisten ihmisten kokemukset ja niputtaa toiset niihin, joilla oli "oikeasti kauhea lapsuus" ja niihin, joilla ei ollut?
Ihan turhaan jauhat tätä "kun minä kestin niin teidänkin pitää ja parasta vain ottaa vastuu omasta elämästä ja lakata syyttämästä ketään kun ei sille mitään voi ".
Olen eri mutta on sillä aika pirun paljon merkitystä syytetäänkö jotakuta ulkoista tahoa aiheesta vai aiheetta, eli onko se kokemus oikeasti 100% aito ja totta vai ei. Lisäksi joillakin on krooninen tapa ulkoistaa kaikki paha itsensä ulkopuolelle eikä koskaan itse pyrkiä muuttamaan omia ajatusmallejaan ja myöntämään että onkin itse itsensä pahin vihollinen ja toistaalta se joka pystyy omasta elämästään tekemään hyvää.
Ei minun "aito" kokemus ole maailman keskipiste jonka mukaan kaikkien pitäisi tanssia. Tämänhän voi muuten kääntää päälaelleen niinkin että äidin kokema loukkaantuminen on se aito kokemus johon aikuisen lapsen pitäisi pystyä vastaamaan empaattisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lue koko ketjua. Mutta joo. Minun lapseni sairastui jo teininä vakavaan masennukseen, ja se on osittain (suureltakin osin) minun vikani. Elämäntilanne oli rankka ja oman väsymykseni keskellä en nähnyt lapseni hätää tai en sitä jaksanut kohdata. Joo on sillä isäkin, mutta se nyt on täysin kyvytön näkemään omaa osuuttaan kokonaistilanteessa...
Nyt lapseni käy terapiassa ja elämän suunta on edelleen hieman hukassa. Minä oon syyllisyyteni kohdannut ja myöntänyt. Kovaa se teki. Synnintunto, ilman uskonnollista ulottuvuutta. Se raastava tuska ja häpeä omasta toiminnasta tai toimimatta jättämisestä.
Meillä on auttanut se, että on myönnetty miten on toimittu väärin. Ilman puolusteluja, selittelyä. Ja se, että olen ottanut vastaan sen mikä terapian myötä on tullut. Ollut nyt (vuosia myöhässä) se seinä jota vasten kimpoilla.
No, tuli jouluksi, halasi, sanoi että on ollut ikävä. Oli kivat pyhät yhdessä.
Minua kiinnostaisi tietää, luuletko että olisit oikeasti pystynyt toimimaan paremmin? Jälkiviisaus on niin helppoa. Jos oma elämäntilanteesi oli rankka niin olisiko oikeasti ollut mahdollista toimia sen paremmin kuin miten asiat menivät? Kuulostaa että olet kohtuu ankara itsellesi myös?
En ole kirjoittaja, mutta on aika hedelmätöntä pohtia, että olisiko voinut toimia paremmin. Näillä on menty.
Mutta ei hän ole jättänyt asiaa sikseen, vaan se on käsitelty ja käsittelyssä. Se ei ole helppoa, eikä todellakaan mitään jälkiviisautta.
Koittakaa nyt päästä yli siitä ajatuksesta, että joku vaatisi muuttamaan menneisyyden. Ei vaadi, vaan käsittelemään sen.
Onko kirjoittaja ankara itselleen? Minusta vaikuttaa, että hän tietää tehneensä tarpeellisen savotan, ja saattaa jopa olla siitä vähän ylpeäkin. Mielestäni aivan syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tämä aikuinen lapsi on ollut lapsena haastava lapsi. Vaikea, valehteleva, kuriton, tms.
Miten vanhempi toimii? Kiristää otettaan, uhkailee, rakaiseen.
Tämä ei auta lapseen. Noidankehä jatkuu.
Aikuisena lapsi syyttää vanhempiaan ja vanhemmat puolustautuvat. Kumpi heistä on oikeassa?
Ei ole mitään "oikeassa olemista" tai "syyllistä". Jos on tuollaiseen tarve, on itsellä jotain vikaa päässä ja self help tai terapia auttaisi. On asioita, jotka pitää selvittää, ei se ole nollasummapeliä eikä tuomioistuin. Siinä hedelmällisimmillän ollaan samalla puolella ja yhteinen halu saavuttaa yhteinen hyvä olo eikä se ole pois kummaltakaan.
Hyvin kiteytetty teillä kahdella. Ensin on aikuinen jolla on vikaa päässä. Jos hän on vanhempi, kohta lapsella on vikaa päässä. Jos hänestä tulee vanhempi, hänen lapsellaan on todennäköisesti vikaa päässä.
Lapsella "päässä oleva vika" ilmenee siten, että hän on vaikea, kuriton, haastava, valehteleva, varasteleva..
Aikuisen "päässä oleva vika" ilmenee mm. kuten ensimmäinen kommentoija kirjoitti, ja kierre (se ylisukupolvisuus) jatkuu. Noidankehä, kuten hän sanoi.
Se jatkuu ihan siihen saakka kunnes joku tajuaa alkaa katkaisemaan kierrettä (ottaa vastuun). Siihen asti kaikilla ketjussa on vikaa päässä, ja syyttely on turhaa.
On täysin asiallista kysyä, kuka on oikeassa ja kuka on syyllinen. Ei kukaan ja kaikki. Toinen kommentoija jatkoi loistavasti siitä mihin ensimmäinen jäi esitettyään avoimen kysymyksen. Ratkaisu löytyi, pitäisi ymmärtää että: "Ollaan samalla puolella, on yhteinen halu saavuttaa yhteinen hyvä olo eikä se ole pois kummaltakaan".
Vaan voikos ihminen ymmärtää sitä helposti, jos päässä on ollut vikaa 40-50-60-70-80 vuotta? Koko elämä selviytymistaistelua, työhön pakenemista tai juopottelua. Itsensä niskasta kiinni ottamista, nollaamista. Päävian piilottelua "ettei naapurit huomaa", omien tunteiden alas mustaksi möykyksi painamista.
Kai siinä yrittää vaan keksiä keinoja selviytyä että pystyisi jatkamaan. Hermot on aina pinnassa, ja kaikki muut ihmiset on ihan sekaisin ja narsisteja. Ei siinä ehkä pysty omaa tilaansa tajuamaan ja huono olo on _aina_ toisten syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni kertoo minun pilanneen hänen koko elämänsä. Totta on, että olemme käyneet läpi monenlaista, traumatisoivia tilanteita, enkä ole ollut aina parhaimmillani. Olen tehnyt myös virheitä, joihin en enää sortuisi, mutta niissä tilanteissa ne tuntuivat oikeilta ratkaisuilta.
Mikään anteeksipyyntö tai katuminen ei ole tyttärelle tarpeeksi. Minun pitäisi pystyä muuttamaan mennyt, mihin en pysty. Tytär ei pysty ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, vaikka se esitettäisiin miten myötäsukaisesti, vaan siinä tapauksessa hänen käytöksensä johtuu siitä, että olen kasvattanut hänet kuulemma väärin. Siihen on hyvä aina vedota. Hän mm. on väkivaltainen minua kohtaan, sanallisesta loukkaamisesta puhumattakaan, "Mä toivon, että sä teet itsemurhan!"
Olemme perheterapiassa ja ehkä se on auttanutkin, mutta pitkä tie on kuljettavana.
Niin, no, se on mahdollista toki. Traumat ovat tulleet minun psyykkisestä sairastumisesta, joka siis tapahtui kuin veitsellä leikaten, yksi päivä vain sekosin päästäni varoittamatta ja jouduin tahdonvastaiseen hoitoon kuukausiksi. Paranin, mutta seuraavaksi sairastui puoliso, vakavasti. Äitini sairastui ja kuoli samoihin aikoihin, myös pitkäaikainen lemmikki menehtyi ja oli mullakin hengenlähtö lähellä hirvikolarissa. Ei ole ihme, että tytär oireilee. Olisimme tarvinneet psykoterapiaa heti, mutta en tiedä olisiko meistä ollut siihen tilanteen ollessa akuutti. Jouduin toisen kerran osastolle omaishoitajan ominaisuudesta, en jaksanut sitä ja kahta nepsy-piirteistä lasta. Puoliso joutui hoitokotiin. Jälkikäteen on niin helppo olla viisas. Ja kyllä minä apua meille hain, mutta meille sattui psykologi, joka näki vain minun puutteeni vanhempana, vaikka yritin tuoda esille tyttären mahdollisia neuropsykiatrisia ongelmia. Myöskään tyttären itsetuhoisuus ei aiheuttanut kuulemma tarvetta psykiatrin hoidolle. Niinpä tyttären hoito viivästyi ja hänkin päätyi osastolle. Minä traumatisoiduin tästä ja yritän nyt terapiassa päästä yli katkeruudestani, mitä tulee tähän, että meidät jätettiin selviytymään kaksin.
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia on puoleksi uskontoa. Alalle koulutettavat joutuvat itse terapiaan ja käymään uudelleen lävitse mm. oman syntymänsä, siis kuvittelemaan tuollaisen asian terapeutin johdattamana. Se, että ihminen voisi muistaa jotain syntymästään, on silkkaa pötyä. Muitakin Freudin teorian virheitä toistellaan kuin jumalan sanaa. Freud oli merkittäväi tiedemies ja se että opetuslapset tekivät kaikista hänen väitteistään uskonnollisia dogmeja, ei ole hänen vikansa.
Freudilla on myös isoja ongelmakohtia. Varsinkin naisviha. Kaikki nämä opit äidin kamalista virheistä, oidipuskompleksista, peniskateudesta sun muusta. Ihan hatusta vedettyjä juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinun tapasi reagoida asioihin on se, että toinen ei voi olla "aina" keskipiste ja hänen pillinsä mukaan ei tanssita ja asioilka on aina monia puolia niin lopputulos on se, että toinen joutuu joka ainoa kerta tanssimaan sinun pillisi mukaan eikä saa kertaakaan oikeutusta itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia on puoleksi uskontoa. Alalle koulutettavat joutuvat itse terapiaan ja käymään uudelleen lävitse mm. oman syntymänsä, siis kuvittelemaan tuollaisen asian terapeutin johdattamana. Se, että ihminen voisi muistaa jotain syntymästään, on silkkaa pötyä. Muitakin Freudin teorian virheitä toistellaan kuin jumalan sanaa. Freud oli merkittäväi tiedemies ja se että opetuslapset tekivät kaikista hänen väitteistään uskonnollisia dogmeja, ei ole hänen vikansa.
Freudilla on myös isoja ongelmakohtia. Varsinkin naisviha. Kaikki nämä opit äidin kamalista virheistä, oidipuskompleksista, peniskateudesta sun muusta. Ihan hatusta vedettyjä juttuja.
Ehkä kannattaisi sivistää itseään edes sen verran, että ymmärtäisi, ettei psykoterapia ole sama asia kuin psykoanalyysi.
Vierailija kirjoitti:
Tuossa juuri mennään metsään. Nollataan lapsen tunteet ja kokemus. Jos itse toetää, että liesi ei ollut päällä, tai kuvittelee tietävänsä, ettei se ollut päällä, oleellista ei ole sen esille tuominen vaan se, että lapseen sattuu ja sen kivun näkeminen ja tunnustaminen ja lohduttaminen.
Analogiaa jatkaakseni, jos liesi ei aktuaalisesti ole päällä, niin tämän (aikuisen) lapsen sormet polttaa ainoaistaan hänen oma kokemuksensa. Muiden syyttely tästä ei auta mitään. Vain hän itse voi ymmärtää asian.
"Olen eri mutta on sillä aika pirun paljon merkitystä syytetäänkö jotakuta ulkoista tahoa aiheesta vai aiheetta, eli onko se kokemus oikeasti 100% aito ja totta vai ei. Lisäksi joillakin on krooninen tapa ulkoistaa kaikki paha itsensä ulkopuolelle eikä koskaan itse pyrkiä muuttamaan omia ajatusmallejaan ja myöntämään että onkin itse itsensä pahin vihollinen ja toistaalta se joka pystyy omasta elämästään tekemään hyvää.
Ei minun "aito" kokemus ole maailman keskipiste jonka mukaan kaikkien pitäisi tanssia. Tämänhän voi muuten kääntää päälaelleen niinkin että äidin kokema loukkaantuminen on se aito kokemus johon aikuisen lapsen pitäisi pystyä vastaamaan empaattisesti."
Asioita voi aina kääntää ja vääntää ja tulkita kuten itse haluaa.
Se ei kuitenkaan keskustelun laatua nosta.
Pointti oli yksinkertaistaen, että et sinä voi ulkopuolisena tietää, syyttääkö joku jotain aiheetta vai aiheesta.
Ja kokemus tapahtuu siinä kokijassa. Se on aina hänelle 100% aito. Siksi se onkin hyvä selvittää.
Kyllä laiminlyöntikin aiheuttaa paljon pahaa, vaikkei lapsi olisi kohdannut aktiivista väkivaltaa ja olisi ollut puhtaat vaatteet.
https://www.youtube.com/live/lHXHfeNlssE?si=Wfdys-19rrsw32g1
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lue koko ketjua. Mutta joo. Minun lapseni sairastui jo teininä vakavaan masennukseen, ja se on osittain (suureltakin osin) minun vikani. Elämäntilanne oli rankka ja oman väsymykseni keskellä en nähnyt lapseni hätää tai en sitä jaksanut kohdata. Joo on sillä isäkin, mutta se nyt on täysin kyvytön näkemään omaa osuuttaan kokonaistilanteessa...
Nyt lapseni käy terapiassa ja elämän suunta on edelleen hieman hukassa. Minä oon syyllisyyteni kohdannut ja myöntänyt. Kovaa se teki. Synnintunto, ilman uskonnollista ulottuvuutta. Se raastava tuska ja häpeä omasta toiminnasta tai toimimatta jättämisestä.
Meillä on auttanut se, että on myönnetty miten on toimittu väärin. Ilman puolusteluja, selittelyä. Ja se, että olen ottanut vastaan sen mikä terapian myötä on tullut. Ollut nyt (vuosia myöhässä) se seinä jota vasten kimpoilla.
En ole kirjoittaja, mutta on aika hedelmätöntä pohtia, että olisiko voinut toimia paremmin. Näillä on menty.
Mutta ei hän ole jättänyt asiaa sikseen, vaan se on käsitelty ja käsittelyssä. Se ei ole helppoa, eikä todellakaan mitään jälkiviisautta.
Koittakaa nyt päästä yli siitä ajatuksesta, että joku vaatisi muuttamaan menneisyyden. Ei vaadi, vaan käsittelemään sen.
Onko kirjoittaja ankara itselleen? Minusta vaikuttaa, että hän tietää tehneensä tarpeellisen savotan, ja saattaa jopa olla siitä vähän ylpeäkin. Mielestäni aivan syystä.
Ei kukaan vaadi menneisyyden muuttamista mutta jos ei olisi pystynyt parempaan, niin eikö syyllisyyden kokeminen menneestä ole turhaa?
Miten ne poikki menneet välit voi vielä korjata, kun vanhemmat/vanhempi eivät voi mennä terapiaan? Kun niitä ei ole joka paikassa. Eivätkä kaikki osaa puhua asioistaan vieraalle. Kaikilka ei vaan ole kykyä sellaiseen.
Ei voida vaatia, että se psykoterapia on vain ja ainut tapa korjata asioita. Miksei oteta huomioon sitä, että ne vanhemmatkin voivat oppia ja muuttua ajankuluessa? Onhan he voineet lukea alan kirjoja, keskustella toisten vanhempien kanssa. Se terapian vaatiminen on liian kova vaatimus ja jos on yli 65 sen joutuu vielä maksamaan kaiken itse. Se ei ole taloudellisestikaan mahdollista kaikille. Riippuu paljon vielä asuinpaikastakin onko terapeutteja lähimaillakaan. Sellaisia hyviä ja asiansa osaavia.