Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Ap jatkaa:

Yhteenvetona sanoisin, että minua järkyttää, miten kylmää ja itsekeskeistä porukkaa näidenkin viestien perusteella nuoret aikuiset tänä päivänä ovat. Ollaan muka niin älykkäitä, mutta sitten ollaan jossain terapiassa ihan lastuja laineilla. Ja jopa kiristetään omia vanhempia samoihin pupputerapiaistuntoihin. Kuten aikaisemmissa viesteissäni olen kirjoittanut, itsekin olen kokenut sen, että anteeksipyyntökään ei ole riittävä, uhataan yhteyden menettämisellä ja halveksitaan, jos ei osaa tai halua käyttää niitä samoja terapiatermejä, jotka nuori on terapiassaan omaksunut.

Minua ihmetyttää todella paljon, missä niiden nuorten aikuisten empatia ja ihmisyys on, jotka välit poikki vanhempiinsa laittavat. Ja toivon, että jossain vaiheessa elämäänsä sitä joutuvat raskaasti katumaan. Ja nyt en puhu vanhemmista, jotka ovat pahoinpidelleet tai juopotelleet tai rietastelleet. Puhun itseni kaltaisista tavallisista äideistä, jotka ovat halunneet lapsilleen hyvää. Ai niin, senkin olen tehnyt väärin.

Minulla on nykyään ihan ok välit siihen 27-vuotiaaseen lapseeni, välimme eivät ole poikki, mutta ne ovat muuttuneet. Pystyn elämään tämän kanssa, mutta en luota siihen, etteikö sama kissa hyppäisi pöydälle myöhemmin.

Erityisen lohduttavan ajatuksen lähetän niille äideille, jotka ketjussa kertoivat siitä, että ovat tulleet hylätyiksi.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Luuletko, ettei keskustelua ole yritetty? Sitähän siinä keskustelussa on koko ajan nimenomaan yritetty, mutta se on mahdotonta, jos vanhempi pesee kaikesta kätensä ja toteaa että en minä ole mitään ikinä tehnytkään.

Ei vanhempi varmasti tahallisesti teekään. Mutta kun vahinko on tapahtunut, siitä pitäisi edes pystyä puhumaan lapsen kanssa.

T. Se, jonka sisarus on toivonnut kuolemaa ja harjoittanut henkistä väkivaltaa.

- -

PS. Te, jotka kommentoitte, etten olisi yrittänyt keskustella sisarukseni kanssa, juupa juu. Totta kai olen. Miksi löisin heti pillit pussiin keskustelematta? Ei se hyödytä ketään. Ja ei, en aktiivisesti syyttele vanhempiani, käyn terapiassa tämän takia. Mutta jos olen paikan päällä ja tilanne sisarukseni kanssa on epämukava hänen sanomistensa tähden, totta kai sanon siitä ja jos saan vähättelyä, eipä se mukavaa ole. Siksi olenkin ottanut välimatkaa. En kaipaa sitä, että tunteitani vähätellään, sitä tehtiin jo viimeiset parikymmentä vuotta elämästäni.

Ei ole uhriutumista, että tunnistan kun minua on kohdeltu väärin ja pidän huolta omista rajoistani. Se on ihan aikuisen tapa pitää huolta itsestään ja jaksamisestaan. Lisäksi käsittelen asioita terapiassa, jotta jatkaisin niistä eteenpäin ilman että velvoitan muita tilanteesta. Se jos mikä on aikuista, ei uhriutumista.

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa:

Yhteenvetona sanoisin, että minua järkyttää, miten kylmää ja itsekeskeistä porukkaa näidenkin viestien perusteella nuoret aikuiset tänä päivänä ovat. Ollaan muka niin älykkäitä, mutta sitten ollaan jossain terapiassa ihan lastuja laineilla. Ja jopa kiristetään omia vanhempia samoihin pupputerapiaistuntoihin. Kuten aikaisemmissa viesteissäni olen kirjoittanut, itsekin olen kokenut sen, että anteeksipyyntökään ei ole riittävä, uhataan yhteyden menettämisellä ja halveksitaan, jos ei osaa tai halua käyttää niitä samoja terapiatermejä, jotka nuori on terapiassaan omaksunut.

Minua ihmetyttää todella paljon, missä niiden nuorten aikuisten empatia ja ihmisyys on, jotka välit poikki vanhempiinsa laittavat. Ja toivon, että jossain vaiheessa elämäänsä sitä joutuvat raskaasti katumaan. Ja nyt en puhu vanhemmista, jotka ovat pahoinpidelleet tai juopotelleet tai rietastelleet. Puhun itseni kaltaisista tavallisista äideistä

Voi Ap, kun sinä et vain ymmärrä, eikä sinulla ole empatiakykyä. Sinä näet itsesi jalustalla hienona vanhempana, etkä suostu näkemään, ettei lapsesi näkökulma ole sama.

Luulisi, että haluaisit keskustella lapsesi kanssa tilanteesta; miksi hän kokee näin? Mikä siihen on vaikuttanut? Sen sijaan sinä rakennat itsellesi vain tukevampaa jalustaa, ja työnnät omaa lastasi maahan. Hänen on oltava väärässä, niin sen täytyy olla.

Se, että entiset sukupolvet eivät ole käyneet terapiassa ei ole mitään vahvuutta. Se on tyhmyyttä, että väkisin hampaat irvessä on otettu kaikki vastaan ja niitä traumoja on purettu omiin lapsiin. Niin sinäkin tunnut tekevän.

Sinä et voi gaslightata lapsesi tunteita pois. Sinun tulisi höristellä korvia ja koettaa ymmärtää, ei koettaa selitellä tilannetta pois. Jos sinä poltat sormesi ja kerrot että sattuu, miten luulet sinun reagoivan jos minä vieressä vain sanon että ei voi sattua, kun ei minuakaan satu. Että lakkaapa kitisemästä. Se kipu on aina aito toiselle, vaikka sinä et sitä kokisi.

Jos koet terapian täydeksi pupuksi, se kyllä kertoo jo sinusta paljon. Nimittäin sen, että terapialle todella olisi tarvetta. Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti saat keskusteluapua joskus.

Ap, olet tollo. Ihan kuin koululainen, joka saa kuutosen ja pitää itse sitä kymppi miinuksena. Sinullakin on mahdollisuus kehittyä. 

Nuorempi polvi ymmärtää, että ihmissuhdetaidot eivät tipu taivaasta eikä ihminen ole hyvä ja täydellinen "omana vajavaisena itsenään", vasn saattaa olla hyvinkin toksinen itselleen ja muille.

Ja meistä vanhemmistakin ihmisistä moni on tajunnut alkaa kehittää itseään, osa pakon edessä, osa vapaaehtoisesti. Esimerkiksi iso ongelma lapsen kanssa voisi hyvinkin olla se kohta, jossa katsoo myös peiliin - ja niihin omiin vanhempiin ja ylisukupolvisiin ongelmiin.

Omassa suvussani kaksi kasikymppistä tekee nyt työtä muuttaakseen asioita, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Kannattaa äitinä ymmärtää, että kun on joutunut avioliitossa miehensä kaltoinkohtelemaksi ja sama jatkuu lapsen taholta tämän "herättyä" psykoterapiassa, niin ehkä kyseessä oleva seikka on periytynyt isältä lapselle.

Omat rajat on pidettävä ja itseään on suojeltava tällaiselta kohtelulta 

Kaikki psykoterapia ei ole hyväksi, myös psykoterapeutteina toimii kaikenlaisia ihmisiä. 

Minulla ja äidilläni oli täysin päinvastaiset luonteet. Minulla oli hyvä lapsuus, mutta jos olisin ollut esimerkiksi äkkipikaisempi ja kapinoivampi teininä, olisin varmasti voinut pitää lapsuuttani ja nuoruuttani huonona. Olin tosi kiltti ja järkevä lapsi eikä äitini käyttänyt sitä mitenkään hyväkseen esim. lyttäämällä minua. Mutta tiedostan kyllä, että äitini oli voimakastahtoinen ja helposti tulistuva ihminen, joten esimerkiksi yksi "räväkkä" luokkakaverini olisi ollut hänen lapsenaan resepti katastrofiin. Heidän perhe-elämänsä olisi taatusti ollut jatkuvaa riitaa.

Itse olen introvertti joka väsyy ihmisistä, etenkin konflikteista. Tuollainen räväkkä ja päällepäsmäri pikkuneiti olisi minullekin yhtä painajaista, siskona tai lapsena.

Tuntuu ettei moni ota tätä huomioon: kaikki persoonallisuudet eivät tule helposti toimeen keskenään. Kaikilla on ärsyttäviä naapureita tai koulu- tai työkavereita, jotka eivät ole pahoja ihmisiä mutta aiheuttavat hammastenkiristelyä. Monessa perheessä näyttää siltä kuin tällainen porukka olisi pakotettu elämään yhdessä. Isä on se ärsyttävä työkaveri, joka kertoo samat vitsit sata kertaa, äiti se pedantti pomo joka ei tykkää kun tiskit laitetaan koneeseen, ja sisko se ärsyttävä takertuva koulukaveri joka väkisin tuppautuu leikkeihin. Ja tämä nyt on vielä helpoimmasta päästä.

Tätä näkee paljon palstalla, kun moni kertoo ettei ole enää väleissä äitinsä kanssa - ei siksi että lapsuus oli hirveä, vaan siksi että äidistä on tullut ärsyttävä valittaja, jota ei jaksa kuunnella.

Kerron vielä yhden esimerkin. Tunnen ihmisen, jonka mielestä hänen lapsuutensa oli huono, koska vanhemmat olivat töidensä takia paljon poissa kotoa. Mutta tunnen myös toisen ihmisen, joka suorastaan idolisoi vanhempiaan, jotka eivät olleet juuri koskaan kotona (esiintyviä taiteilijoita, jollaiseksi tämä lapsikin haluaa). Vanhemmuuteen ei ole mitään selkeää säännöstöä, vaan täysin samanlainen lapsuus voi olla yhdelle lapselle ihanteellinen ja toiselle puutteellinen. Yksi lapsi voi ahdistua liiasta huomiosta, toinen kaivata sitä jatkuvasti. Noin esimerkiksi.

Mikään tästä ei tietysti päde väkivaltaa ja turvattomuutta lapsena kokeneisiin ihmisiin, sellaista ei kenenkään tulisi kokea.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa äitinä ymmärtää, että kun on joutunut avioliitossa miehensä kaltoinkohtelemaksi ja sama jatkuu lapsen taholta tämän "herättyä" psykoterapiassa, niin ehkä kyseessä oleva seikka on periytynyt isältä lapselle.

Omat rajat on pidettävä ja itseään on suojeltava tällaiselta kohtelulta 

Kaikki psykoterapia ei ole hyväksi, myös psykoterapeutteina toimii kaikenlaisia ihmisiä. 

Ymmärtän, että sinulla on omat traumasi. Se estää sinua näkemästä muiden näkökulmia, kun on liikaa tekemistä ihan itsensä kanssa, ei riitä paukkuja muuhun. Pidät jotenkin outona, että väkivaltaa kokeva äiti voisi aiheuttaa mentaaleja ongelmia lapselleen. Minä pidän outona, jos ei aiheuta.

Omassa terapiassani on kohdeltu äitiä armollisesti, todeten, että hänellä ei ollut rahkeita parempaan kokemuksiensa ja luonteensa vuosiksi ja siksi hän ei pystynyt olemaan minulle parempi vanhempi ja minä sairastuin olosuhteissa. Isä ei tarvitse mitään ymmärrystä. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ja äidilläni oli täysin päinvastaiset luonteet. Minulla oli hyvä lapsuus, mutta jos olisin ollut esimerkiksi äkkipikaisempi ja kapinoivampi teininä, olisin varmasti voinut pitää lapsuuttani ja nuoruuttani huonona. Olin tosi kiltti ja järkevä lapsi eikä äitini käyttänyt sitä mitenkään hyväkseen esim. lyttäämällä minua. Mutta tiedostan kyllä, että äitini oli voimakastahtoinen ja helposti tulistuva ihminen, joten esimerkiksi yksi "räväkkä" luokkakaverini olisi ollut hänen lapsenaan resepti katastrofiin. Heidän perhe-elämänsä olisi taatusti ollut jatkuvaa riitaa.

Itse olen introvertti joka väsyy ihmisistä, etenkin konflikteista. Tuollainen räväkkä ja päällepäsmäri pikkuneiti olisi minullekin yhtä painajaista, siskona tai lapsena.

Tuntuu ettei moni ota tätä huomioon: kaikki persoonallisuudet eivät tule helposti toimeen keskenään. Kaikilla on ärsyttäviä naapureita tai koulu- tai työkavereita, jotka eivät ole

Vanhemman idolisointi ei ole tervettä. Se on yleensä traumasiteen oire ja kohdistuu narsistivanhempaan, jolta saa hetkittäin huomiota, mutta ei oikeaa vanhemmuutta. Se siirtyy sitten elämässä muihinkin itselle tärkeisiin ihmisiin. Ihastuu haitallisiin ihmisiin ja idealisoi heidät, vaikka saa suhteessa vain murusia ja huonoa kohtelua, jopa pettämistä ja väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä terapeutti voi 'juonia', huonolla ei asiakkaat riitä ja hänelle, kuten kaikille muillekin, tulee sen oman perheen etu ensin.

Ei ne ihmisryhmänä eroa yhtään muista ammateista, kaikenlaista mahtuu joukkoon.

Sivumennen sanoen, taloudellisissa asioissa ainoat röyhkeät huijarit joihin olen törmännyt olivat molemmat psykologeja. Toinen huijjaava vuokralainen ja toinen tuhansien eurojen laskun maksamatta jättänyt potilas.

Mutta en tiedä miten omat potilaansa hoitavat. En kuitenkaan kokeilisi, kun luottamus täysi 0.

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa:

Yhteenvetona sanoisin, että minua järkyttää, miten kylmää ja itsekeskeistä porukkaa näidenkin viestien perusteella nuoret aikuiset tänä päivänä ovat. Ollaan muka niin älykkäitä, mutta sitten ollaan jossain terapiassa ihan lastuja laineilla. Ja jopa kiristetään omia vanhempia samoihin pupputerapiaistuntoihin. Kuten aikaisemmissa viesteissäni olen kirjoittanut, itsekin olen kokenut sen, että anteeksipyyntökään ei ole riittävä, uhataan yhteyden menettämisellä ja halveksitaan, jos ei osaa tai halua käyttää niitä samoja terapiatermejä, jotka nuori on terapiassaan omaksunut.

Minua ihmetyttää todella paljon, missä niiden nuorten aikuisten empatia ja ihmisyys on, jotka välit poikki vanhempiinsa laittavat. Ja toivon, että jossain vaiheessa elämäänsä sitä joutuvat raskaasti katumaan. Ja nyt en puhu vanhemmista, jotka ovat pahoinpidelleet tai juopotelleet tai rietastelleet. Puhun itseni kaltaisista tavallisista äideistä

minä ymmärrän sinua, vaikka en ole kumpikaan osapuoli. En välien katkaisija-lapsi, enkä se vanhempi. Mutta olen kasvatustieteilijä. 

Av:lla tuppaa unohtumaan, ettei täydellisyyttä ole olemassa. Me kaikki olemme tavalla tai toisella kukaan meistä ei ole täydellinen, niin yhdelläkään lapsella ei ole täydellistä kotia.

Silti toiset lapset kasvavat näkemään, että vanhempi yritti parhaansa niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka hänellä oli. Toiset lapset eivät pysty asettumaan vanhempiensa saappaisiin, koska he eivät pysty päästämään irti siitä, että heitä on kohdeltu väärin. Väärinkohtelun suuruudella ei näytä olevan merkitystä. 



Kyse on loppujen lopuksi kyvyttömyydestä antaa anteeksi. Anteeksi antaminen ei tarkoita sitä, että hyväksyy toisen teon, vaan se tarkoittaa sitä, että hyväksyy, että paskasti kävi, mutta toinen ei enää ole minulle mitään velkaa. En enää katso taakse, mutta tällä hetkellä ja jatkossa osaan itse suojella rajojani. 



Anteeksiantaminen ja hyväksyminen vie aikaa. Sitä voi toki harjoittaa ja uskon, että where is the will, there is the way. Toivon ap, että lapsesi saavuttaa lopulta rauhan itsensä ja menneisyytensä kanssa, jotta sinulla on mahdollisuus vaikuttaa, millainen suhteenne on jatkossa. 

Ei se, että on nollakontaktissa vanhempaan tarkoita sitä, ettei olisi antanut anteeksi ja olisi armollinen menneitä kohtasn vaan sitä, että suojelee itseään tulevaisuuden uusilta satutetuksi tulemisilta, koska vanhempi ei kykene ymmärtämään, miten hän satuttaa lastaan ja kieltäytyy opettelemasta uusia malleja. 

On hyvä, että lapset rikkovat kahleita ja ylisukupolvisia ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa äitinä ymmärtää, että kun on joutunut avioliitossa miehensä kaltoinkohtelemaksi ja sama jatkuu lapsen taholta tämän "herättyä" psykoterapiassa, niin ehkä kyseessä oleva seikka on periytynyt isältä lapselle.

Omat rajat on pidettävä ja itseään on suojeltava tällaiselta kohtelulta 

Kaikki psykoterapia ei ole hyväksi, myös psykoterapeutteina toimii kaikenlaisia ihmisiä. 

Psykoterapeutti ei voi aina satavarmasti tietää millaisen paketin saa työstettäväkseen. Vastuullinen terapeutti kertoo jos kokee että hänen taitonsa eivät riitä auttamiseen.

Saattaa olla hyvin mahdollista että psykoterapeuttisen sivistyksen taso on laskenut monenlaisten uusien trendien ja muotien myötä. Terapeutilla voi olla pahimmillaan naiivi käsitys ongelmien syistä ja ratkaisukeinoista, vaikka hän olisi miten lempeä ja hyväntahtoinen. Toisaalta myös terapeuttia haettaessa asiakkaalla on oma vastuunsa hakea mielestään pätevä ja asiansa tunteva terapeutti, joka ei usein ole se kaikista halvin taksaltaan.

Eikä välttämättä edes se kaikkein miellyttävin. Tuo voi olla osa ammatillisuutta olla hieman etäinen ja muodollinen.

Et pysty tunnistamaan/tuntemaan/hyväksymään tunteitasi, joita sinulle herää kun lapsesi yrittää kasvaa ehjäksi tunne-elämältään ja persoonaltaan. Torjut lapsesi, vaikka et tahtoisi, suojaudut koska sinun on pakko.

 Rakastat lastasi, mutta et pysty antamaan anteeksi sitä, että hän "saa olosi huonoksi syyllistämisellään". Pelkäät, että menet rikki, sairastut psyykkisesti, koska et kestä ajatusta siitä, että olet huono, omasta ja rakastamasi lapsen mielestä.

Se ei ole itsekkyyttä, kuten moni ajattelee. Se on rikkinäisyyttä, täysin samaa kuin omalla lapsella. Aikuinen ei automaattisesti "parane" tullessaan äidiksi. Mielen puolustusmekanismit vain vahvistuvat, ettei mieli murtuisi.

Lapsellasi on nyt tuki, jota et pystynyt antamaan, et osannut etkä ehkä edes tiennyt, että pitäisi. Sinunkin pitäisi saada apua, joku joka hyväksyy tunteesi tuomitsematta ja auttaa käsittelemään niitä. Terapeutti. Av ei pysty sinua auttamaan. Moni meistä kamppailee samassa vaiheessa kuin sinä. Katkeruudessa, tuomiten.

Syyllisyyden tunteet ovat omiasi. Kukaan ei tunne syyllisyyttä automaattisesti vaikka joku syyllistäisi. Ne ovat sinun omia tunteitasi, joita et pysty käsittelemään. Et pysty toteamaan ja hyväksymään syytöksiä lapsesi kokemukseksi ja jatkamaan elämää, vaan jätät tunteen käsittelemättä ja siitä tulee se paha olo.

Ylisukupolvisuus. Et pysty ottamaan lapsesi tunteita vastaan ja peilaamaan niitä rakastavan äidin tavoin, koska sinun vanhempasi eivät osanneet. (Voit kyllä pyytää anteeksi tarkoittamatta sitä, mutta et kadu tai ole pahoillasi, jos et pysty, jos suojaat omaa mieltäsi murtumiselta. Silloin anteeksipyyntö ei mene läpi.)

Sinäkin tarvitsisit apua ja tukea, että pystyisit käsittelemään tunteesi ja kasvamaan ehjäksi ihmiseksi. Tuntemaan tunteesi, päästämään niistä irti, olemaan katkeroitumatta. Tuntematta itseäsi huonoksi. Pystyäksesi ensin rakastamaan itseäsi voidaksesi rakastaa lastasi.

Hyvin moni meistä  vanhemmista kokee nämä tunteet viimeistään kun lapsi on murrosiässä ja alkaa kyseenalaistamaan ja arvostelemaan. Murrosiällä on tarkoituksensa, se on yhtä tarpeellinen kehitysvaihe kuin uhmaikä.

Kaikki vanhemmat eivät pysty tukemaan lastaan, koska oma tunne-elämä ei ole kehittynyt niin, että pystyisi. 

Se ei ole kenenkään oma syy, ei sinunkaan syy. Vastuu on sinun, vaikka et vielä pystykään kantamaan vastuutasi. Sinulla on vastuu siitä, että etsit apua ja tukea voidaksesi paremmin ja ymmärtääksesi, ensin itseäsi ja sitten lastasi.

Se sattuu, se tuottaa tuskaa paljon enemmän kuin synnyttäminen. Suurin osa meistä ei pysty siihen yksin. Ne jotka ovat käyneet sen läpi, eivät tuomitse sinua huonoksi vaan rohkaisevat. Sinä pystyt siihen.  Kasvamaan aikuiseksi, ehjäksi tunne-elämältäsi, mieleltäsi. Tulemaan persoonaksi joka olet. Kantamaan vastuusi.

Kunnioitan syvästi kaikkia, jotka ovat käyneet sen prässin läpi, pelostaan huolimatta. He yrittivät ja pystyivät siihen, vaikka luulivat sitä mahdottomaksi. Se on rohkeaa.

Jos tämä aikuinen lapsi on ollut lapsena haastava lapsi. Vaikea, valehteleva, kuriton, tms. 

 

Miten vanhempi toimii? Kiristää otettaan, uhkailee, rakaiseen.

Tämä ei auta lapseen. Noidankehä jatkuu.

Aikuisena lapsi syyttää vanhempiaan ja vanhemmat puolustautuvat. Kumpi heistä on oikeassa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli (aikuinen) lapsi voi olla viallinen, mutta vanhemmat ei? Pitääkin äkertää lapsi ulos alapäästäni, niin voin tulla täydelliseksi.

Suhteessa omaan lapseen vanhempi on aina vanhempi ja lapsi on lapsi. Siis ihmisten välisissä suhteissa ja niiden dynamiikassa. 

Jotkut lapset sitten tässäkin ketjussa väittävät olevansa vanhempiaan emotionaalisesti kypsempiä? Tämä kuulostaa minusta siltä kuin he olisivat aikuisempia kuin heidän vanhempansa. Ja minä uskon että tämä pitääkin osalla paikkansa. 

Ja nyt en puhu näistä lapsista jotka "kypsyyttään" katkaisevat välinsä vanhempiinsa.

Ajatus että omat vanhemmat jotenkin maagisesti hallitsisivat normaalia, kypsää aikuista ihmistä, on naurettava.

Heh, lisää vain tällaisia juttuja, niin KUKAAN ei tee lapsia enää. Ihan liian raskasta ja saa vielä kantaa syyllisyyttä ja vihaa kaikesta ja ikuisesti. 

Ja pitkät terapiat on NIIIIIN eilistä. Mut kyllähän ne tiettyä sakkia elättää.

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa:

Yhteenvetona sanoisin, että minua järkyttää, miten kylmää ja itsekeskeistä porukkaa näidenkin viestien perusteella nuoret aikuiset tänä päivänä ovat. Ollaan muka niin älykkäitä, mutta sitten ollaan jossain terapiassa ihan lastuja laineilla. Ja jopa kiristetään omia vanhempia samoihin pupputerapiaistuntoihin. Kuten aikaisemmissa viesteissäni olen kirjoittanut, itsekin olen kokenut sen, että anteeksipyyntökään ei ole riittävä, uhataan yhteyden menettämisellä ja halveksitaan, jos ei osaa tai halua käyttää niitä samoja terapiatermejä, jotka nuori on terapiassaan omaksunut.

Minua ihmetyttää todella paljon, missä niiden nuorten aikuisten empatia ja ihmisyys on, jotka välit poikki vanhempiinsa laittavat. Ja toivon, että jossain vaiheessa elämäänsä sitä joutuvat raskaasti katumaan. Ja nyt en puhu vanhemmista, jotka ovat pahoinpidelleet tai juopotelleet tai rietastelleet. Puhun itseni kaltaisista tavallisista äideistä

Joopa joo. Ei nyt mene juttu ihan yksiin näiden muiden kirjoituksiesi kanssa.

Eli pahin ongelma onkin nyt se, että aikuinen lapsi "hylkäsi" vanhempansa? Kun aiemmin loukkaantuneena vaadittiin lasta "ottamaan vastuuta omasta elämästään"?

Minusta tuo "hylkääminen" kuulostaa sellaiselta itsenäistymisen vaiheelta, josta on päästy hyvään ratkaisuun eli sopivaan etäisyyteen. Lapsesi terapiasuhde on siis onnistunut.

Mutta koska sinä pelkäät "hylkäämistä", tämä oli sinun kannaltasi "väärin sammutettu"?

Entä lapsesi, miten hän nyt voi? Kiinnostaako yhtään? Vai voiko hän mielestäsi hyvin terapiasta huolimatta, kun on aina ollut niin hyvin asiat?

Suurinta aikuisuutta ja viisautta on osata katkaista side ja lakata olemasta tarvitseva ja ikuisesti toivova ja kaiken anteeksiantava ja villaisella painava lapsi, joka antaa vanhemmalleen miljoona mahdollisuutta. Vanhemmalle, joka ei kanna vastuuta itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongel

Mitä ihmeen empatiataitoja sinulla on sitten, haukut täällä vain ihmisiä. 

Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli". 

Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni.