Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa juuri mennään metsään. Nollataan lapsen tunteet ja kokemus. Jos itse toetää, että liesi ei ollut päällä, tai kuvittelee tietävänsä, ettei se ollut päällä, oleellista ei ole sen esille tuominen vaan se, että lapseen sattuu ja sen kivun näkeminen ja tunnustaminen ja lohduttaminen. 

Analogiaa jatkaakseni, jos liesi ei aktuaalisesti ole päällä, niin tämän (aikuisen) lapsen sormet polttaa ainoaistaan hänen oma kokemuksensa. Muiden syyttely tästä ei auta mitään. Vain hän itse voi ymmärtää asian.

No. Tuollainen asennoituminen voi hyvinkin aiheuttaa sormien palamisen, etenkin jos se on ollut vallitseva tunneilmasto koko lapsuuden. Se, että vanhempi ei tiedä lieden olemassa olosta, ei poista sitä. 

Noissa tilanteissa punnitaan kukin tahollaan, mikä on tärkeää ja mihin haluaa panostaa. Hatunnosto jokaiselle, joka ymmärtää ja haluaa kehittyä. Tässä ketjussa on ollut muutama tilanteen hyvin hanskannut äiti, joka teki sen mitä täytyi, vaikka itseen sattui. Lopputulos palkitsee. Olkaa ylpeitä itsestänne.

Kyllä jotkut asiat ovatkin, eikä niitä lapsena saanut puhuttua vanhemmille. Mutta vaikka näin saattaa olla, niin ei se syyttely mitään auta, itse se oma elämä pitää eteenpäin tarpoa, oli menneisyydessä mitä tahansa. Tietenkin jos haluaa alkaa syyttelemään, niin sen kun vaan, kyllä sen sitten huomaa, että eipä auttanut.

Ja monet asiat taas eivät ole niiden vanhempien vika.

Pitkä ketju, en ole lukenut kuin ensimmäiset viestit. 



Kävin läpi pitkän psykoterapian 2010-luvun puolivälissä. Osana prosessia, osin sattuman kautta, sain lisätietoa lapsuuteni vaiheista. En siis minkään oman muistoni kautta, vaan paikalla olleilta vanhemmilta ihmisiltä. 

Tieto oli minulle todella vapauttava psykologisesti, mutta halusin käydä sen äitini kanssa läpi. Hän oli piessyt minut kättä pidemmällä ollessani päiväkoti-ikäinen. Väkivalta ei jatkunut, elämäntilanne oli tuolloin vaikea.

Minulla oli tilanteesta vain muisto, jossa katson tapahtumapaikkaa ja tiedän tehneeni kamalalla tavalla väärin. Voitte ehkä ymmärtää, miksi tieto tapahtuneesta oli minulle hyvin avaava. 



Vaikeiden vaiheiden jälkeen äitini pyysi anteeksi ja minä annoin. Välimme ovat lämpimät ja vähemmän kitkaiset kuin aiemmin. 

Olen valtavan ylpeä rakkaasta äidistäni, jolla oli rohkeutta katsoa hyvin vaikeaa asiaa silmiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia on puoleksi uskontoa. Alalle koulutettavat joutuvat itse terapiaan ja käymään uudelleen lävitse mm. oman syntymänsä, siis kuvittelemaan tuollaisen asian terapeutin johdattamana. Se, että ihminen voisi muistaa jotain syntymästään, on silkkaa pötyä. Muitakin Freudin teorian virheitä toistellaan kuin jumalan sanaa. Freud oli merkittäväi tiedemies ja se että opetuslapset tekivät kaikista hänen väitteistään uskonnollisia dogmeja, ei ole hänen vikansa.

Freudilla on myös isoja ongelmakohtia. Varsinkin naisviha. Kaikki nämä opit äidin kamalista virheistä, oidipuskompleksista, peniskateudesta sun muusta. Ihan hatusta vedettyjä juttuja. 

Kyllä. Eikä Freud ollut merkittävä tiedemies siinä merkityksessä kuin tiede nykyään ymmärretään. Hän hoiti potilaita ja tämän perusteella kirjoitti ylös ajatuksiaan. Periaatteessa kaikki ihan hatusta vedettyjä. Freud esimerkiksi uskoi telepatiaan. Vaikutukseltaan hän toki oli hyvinkin merkittävä.

Mutta jälkipolvet ovat hänen ajatuksiaan tieteellisesti testailleet, ja monet niistä ovat ns. pitäneet vettä. Ei nykypsykologin ammattitaito ole kuitenkaan pelkkää Freudia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli". 

Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni. 

Niin. Kannattaa kasvaa itselliseksi aikuiseksi ja jättää omien vanhempiensa puutteet menneeseen, mielellään jo silloin kun vanhemmat ovat vielä elossa. 

On vähän vaikea kasvaa, kun ei ole palikoita ja vanhempi ottaa ne vähätkin aina kädestä pois. Onneksi niitä korvaavia palikoita voi saada muiltakin, vaikka siltä terapeutilta.

Miten se vanhempi ottaa palikoita pois? Kasva aikuiseksi äläkä anna niitä palikoita, kukaan ei sitä puolestasi päätä.

Ja kyllä, on oikeasti huonoja vanhempia (eikä vaan niitä normaaleja, joita täällä syytetään taloudellisesta väkivallasta kun lapsena ei ollut varaa ostaa ponia, joi jeesus mikä logiikka). Niihin kannattaa katkaista suhde, ei jäädä valittamaan.

Ne normaalit vanhemmat kannattaa jättää rauhaan ja keskittyä oman elämän parantamiseen. Ottaa vastuu omista valinnoista ja hyväksyä ne omat rahkeet sellaisena kun ne ovat. Ei ole äitisi vika että sinulla on mt-ongelmia, eikä äidin hätyyttäminen paranna elämääsi tippaakaan.

Ei ole terveen ja tasapainoisen ihmisen reaktio syyllistyä konfliktissa. Toki, jonkinasteista syyllisyyttä syntyy, kun omista väärinteoista tai laiminlyönneistä huomautetaan tai toinen reagoi niihin vihamielisesti, mutta kannattaisi miettiä itseään, jos reaktio on niin vahva syyllistyminen tai syyllisyyden välttely, että se vetää defenssit päälle.

Minua on syytetty syyllistämisestä, kun olen yrittänyt selvittää asioita. Myöhemmin terapian myötä olen tajunnut, että kyse on näiden ihmisten omista ongelmista, joita he eivät edes yritä poistaa. Olen irrottautunut heistä emotionaalisesti. Sattuu liikaa olla tuollaisten kanssa tunnesuhteessa ja kaikki emotionaalinen työ revitään aina omasta selkänahastani tai on oltava vaiti tai käveltävä munankuorilla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jotkut asiat ovatkin, eikä niitä lapsena saanut puhuttua vanhemmille. Mutta vaikka näin saattaa olla, niin ei se syyttely mitään auta, itse se oma elämä pitää eteenpäin tarpoa, oli menneisyydessä mitä tahansa. Tietenkin jos haluaa alkaa syyttelemään, niin sen kun vaan, kyllä sen sitten huomaa, että eipä auttanut.

Ja monet asiat taas eivät ole niiden vanhempien vika.

Täytyy olla melko katkeria vanhemilleen ja elämälle niiden jotka tätä alapeukuttavat.

"Ei minun "aito" kokemus ole maailman keskipiste jonka mukaan kaikkien pitäisi tanssia. Tämänhän voi muuten kääntää päälaelleen niinkin että äidin kokema loukkaantuminen on se aito kokemus johon aikuisen lapsen pitäisi pystyä vastaamaan empaattisesti."

Mitä ihmettä selität?

Vanhempi aina vanhempi suhteessa lapseensa. Myös silloin kun lapsi on aikuinen. Vanhempi on silloinkin "vanhempi ja viisaampi, kokeneempi ja aikuisempi".

Tiedän, että kaikki ihmiset eivät koskaan saavuta henkistä aikuisuutta ja että heilläkin voi olla lapsia. Jotkut heistä vaativat lapsiltaan aikuisuutta ja vanhemmuutta. Joissakin perheissä jopa 10-vuotiaat joutuvat toimimaan vanhemman roolissa. Se on varmasti traumatisoivaa sille lapselle.

Jos tällainen lapsi hakeutuu aikuisena terapiaan, päädytään hyvin helposti tällaiseen tilanteeseen, jossa vanhempi kaipaa empatiaa ja ymmärrystä siltä aikuiselta lapselta. Se vanhempi ei vain pysty parempaan ja hän jatkaa lapsensa traumatisoimista vielä lapsuuden jälkeenkin. Silloin lapsella ei ole muuta mahdollisuutta itsensä suojaamiseen kuin etäisyyden ottaminen vanhempaan.

Joskus vielä tämän yksilökeskeisen oman navan ympärillä pyörivän systeemin täytyy astua takaisin yhteisöllisyyteen. Sen sijaan, että jatkuvasti keskitytään siihen, mitä Minä olen ansainnut, mikä Minulle kuuluu ja miten Minä voin, aletaan keskittyä siihen, miten minä voin olla iloksi ja hyödyksi. 

Ehkä tämä minä-meininki loppuu vasta, jos tulee sota tai muu kriisi. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lue koko ketjua. Mutta joo. Minun lapseni sairastui jo teininä vakavaan masennukseen, ja se on osittain (suureltakin osin) minun vikani. Elämäntilanne oli rankka ja oman väsymykseni keskellä en nähnyt lapseni hätää tai en sitä jaksanut kohdata. Joo on sillä isäkin, mutta se nyt on täysin kyvytön näkemään omaa osuuttaan kokonaistilanteessa...

Nyt lapseni käy terapiassa ja elämän suunta on edelleen hieman hukassa. Minä oon syyllisyyteni kohdannut ja myöntänyt. Kovaa se teki. Synnintunto, ilman uskonnollista ulottuvuutta. Se raastava tuska ja häpeä omasta toiminnasta tai toimimatta jättämisestä.

Meillä on auttanut se, että on myönnetty miten on toimittu väärin. Ilman puolusteluja, selittelyä. Ja se, että olen ottanut vastaan sen mikä terapian myötä on tullut. Ollut nyt (vuosia myöhässä) se seinä jota vasten kimpoilla.

No, tuli jouluksi, halasi, sanoi että on o

Olen eri.

Et ymmärtänyt ihan, mutta kiitos kun yritit. 

Kyllä sen tietää jokainen asian läpi käytyään, ettei olisi pystynyt tekemään paremmin. Ei se poista tuskaa siitä ettei osannut tai huomannut. Ei pystynyt tai jaksanut.

Syyllisyyden kohtaaminen ja myöntäminen on tuskallista. Kaiken vastaanottaminen on tuskallista. Se on vaikeimpia asioita mitä vastaan tulee. Ne voivat olla ensimmäisiä aitoja hetkiä lapsen ja vanhemman välillä. Kun kohtaa ja myöntää, pääsee itsekin irti. Koska haluaa ensisijaisesti päästää lapsensa irti.

Pointti on se, että pääsi itsensä yli ja se vetää pohjan kautta ylös. Häpeä vaihtuu nöyryyteen ja itsetuntemukseen.

Hän oppi mitä tarkoittaa äidinrakkaus. Hän sai lapsensa rakkauden takaisin. Lahjan, vaikka koki ettei ansaitse. Sen lahjan nimi on armo. Ja nyt hänen sydämensä on täynnä.

Terveisin eräs toinen äiti..

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia on puoleksi uskontoa. Alalle koulutettavat joutuvat itse terapiaan ja käymään uudelleen lävitse mm. oman syntymänsä, siis kuvittelemaan tuollaisen asian terapeutin johdattamana. Se, että ihminen voisi muistaa jotain syntymästään, on silkkaa pötyä. Muitakin Freudin teorian virheitä toistellaan kuin jumalan sanaa. Freud oli merkittäväi tiedemies ja se että opetuslapset tekivät kaikista hänen väitteistään uskonnollisia dogmeja, ei ole hänen vikansa.

Freudilla on myös isoja ongelmakohtia. Varsinkin naisviha. Kaikki nämä opit äidin kamalista virheistä, oidipuskompleksista, peniskateudesta sun muusta. Ihan hatusta vedettyjä juttuja. 

Ehkä kannattaisi sivistää itseään edes sen verran, että ymmärtäisi, ettei psykoterapia ole sama asia kuin psykoanalyysi. 

Eikä psykoanalyysi sama kuin Freud ja 1800-1900-lukujen vaihde. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli". 

Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni. 

Niin. Kannattaa kasvaa itselliseksi aikuiseksi ja jättää omien vanhempiensa puutteet menneeseen, mielellään jo silloin kun vanhemmat ovat vielä elossa. 

On vähän vaikea kasvaa, kun ei ole palikoita ja vanhempi ottaa ne vähätkin aina kädestä pois. Onneksi niitä korvaavia palikoita voi saada muiltakin, vaikka siltä terapeutilta.

Miten se vanhempi ottaa palikoita pois? Kasva aikuiseksi äläkä anna niitä palikoita, kukaan ei sitä puolestasi päätä.

Ja kyllä, on

Kaikilla ei ole normaaleja vanhempia ja ainakin psykiatrini mukaan masennukseni ja traumani johtuvat lapsuuskodistani, joka on hönen sanojensa mukaan ollut riittävä määritelmään, että voisi aiheuttaa trauman kenelle tahansa.

Itse pidän jollain tasolla sairaana ihmistä, joka edes viitsii heittää jotain poni-läppää tällaiseen ketjuun tai kehoittaa kasvamaan aikuiseksi, sitähän siellä terapiassa juuri nimenomaan tehdään: kasvetaan aikuiseksi, kun mahdollisuutta tehdä niin oikea-aikaisesti ei ollut. Arvaa vaan, olisiko ollut paljon helpompaa ja mukavampaa kokea murrosikä teininä kuin keski-ikää lähestyvänä. Mutta ei auta, tämä takamatka on kurottava kiinni, minä en suostu jäämään lapsuuteni ja vanhempieni vangiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli". 

Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni. 

Niin. Kannattaa kasvaa itselliseksi aikuiseksi ja jättää omien vanhempiensa puutteet menneeseen, mielellään jo silloin kun vanhemmat ovat vielä elossa. 

On vähän vaikea kasvaa, kun ei ole palikoita ja vanhempi ottaa ne vähätkin aina kädestä pois. Onneksi niitä korvaavia palikoita voi saada muiltakin, vaikka siltä terapeutilta.

Miten se vanhempi ottaa palikoita pois? Kasva aikuiseksi äläkä anna niitä palikoita, kukaan ei sitä puolestasi päätä.

Ja kyllä, on

Poniteoreettikko vauhdissa jälleen.

Hyvä, ollaan ymmärretty, että sinä et voi toisia ymmärtää. Olkoon näin. Voisitko kuitenkin lakata tuputtamasta näitä hyvää tarkoittavia mutta hyödyttömiä ohjeitasi, joita ei ole kukaan pyytänyt?

Vierailija kirjoitti:

"Ei minun "aito" kokemus ole maailman keskipiste jonka mukaan kaikkien pitäisi tanssia. Tämänhän voi muuten kääntää päälaelleen niinkin että äidin kokema loukkaantuminen on se aito kokemus johon aikuisen lapsen pitäisi pystyä vastaamaan empaattisesti."

 

Mitä ihmettä selität?

Vanhempi aina vanhempi suhteessa lapseensa. Myös silloin kun lapsi on aikuinen. Vanhempi on silloinkin "vanhempi ja viisaampi, kokeneempi ja aikuisempi".

Höpö höpö. Kaikalle meillä on toki biologiset vanhemmat mutta siihen se absoluuttisessa mielessä jääkin. Aikuinen ihminen on aina aikuinen ihminen ja on ihan tapauskohtaista miten päin viisaus ja elämänkokemus menevät. 

Kysymys on kuulluksi tulemisesta. Onko niissä keskusteluissa mitä on käyty, oltu oikeasti kiinnostuneita siitä, miten toinen on asiat kokenut ja mikä oman käytöksen vaikutus on ollut toiseen? Vai onko uhriuduttu, menty puolustuskannalle ja alettu marttyyrin rooliin? Näissä on se ratkaiseva asia, ei edes tapahtuneissa asioissa itsessään.

Eri sukupolvilla on eri tilanne saamansa kasvatuksen suhteen sekä siinä, miten kenenkin vanhemmilla on ollut mahdollisuus antaa tunnekasvatusta ja ymmärtää ihmismieltä. Omaa sukua havainnoimalla olen päätynyt seuraavaan: sodankokeneet traumatisoituivat sodasta, seurasi traumareaktioita jossa osa sekosi ja alkoholisoitui, osa eli totaalisessa toimintamoodissa rakentaen elämää mutta ollen emotionaalisesti jäässä. Heidän lapsiensa sukupolvi eli rikkinäisen lapsuuden noiden mainittujen ihmisten kasvattamana, fyysistä kaltoinkohtelua, alkoholismia, köyhyyttä, emootiot jäässä, piti kasvattaa itse itsensä. Sitten kun nämä lapset kasvoivat aikuisiksi ja vanhemmiksi, heillä oli ehkä jo taloudellisia resursseja ja koulutusta enemmän, ehkä tietoakin lasten psykologisesta kasvatuksesta ja myös ajatus, että minun lapseni ei tarvitse nähdä alkoholinkäyttöä ja lapsia ei saa lyödä (erittäin hyviä periaatteita), heillä myös oli ehkä tärkeää että materiaalinen puoli oli kunnossa koska omat vanhemmat ehkä alkoholismin takia olleet köyhiä. (Joissain suvuissa/perheissä tämän tason saavuttaminen voi mennä vielä seuraavaan sukupolveen.) Kuitenkin tunnetasolla saattaa edelleen heillä olla traumoja, jotka eivät näy päälle niin räikeästi kuin heidän vanhempiensa; he tekevät lastensa eteen kaikkensa, mutta he eivät itse ole saaneet aikanaan apua tunnesäätelyn opettelussa ja siellä on edelleen välttelevää kiintymyssuhdetta ja traumareaktioita, joita he eivät itse tunnista ja tämä vaikuttaa kasvatuksen ja perheen tunne-ilmapiiriin. Ei osata kohdata lapsen kiukkua, surua, ahdistusta kuten lapsi tarvitsisi, vaan torjutaan ne pois. Yksi merkittävä puute on tämä, mikä näissä keskusteluissa yleensäkin tulee esille eli mentalisaatiokyvyn puute; ei anneta lapsen kokea omia tunteitaan eikä kyetä erottamaan niitä omista, syyllistytään tämä vuoksi epäterveesti jne. Silti vanhemmat kokevat tehneensä kaikkensa (mikä siis on varmasti usein totta, he ovat tehneet mitä ovat kyenneet), ja nyt on järkytys että lapset ovat "epäkiitollisia". Rankka tilanne. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus vielä tämän yksilökeskeisen oman navan ympärillä pyörivän systeemin täytyy astua takaisin yhteisöllisyyteen. Sen sijaan, että jatkuvasti keskitytään siihen, mitä Minä olen ansainnut, mikä Minulle kuuluu ja miten Minä voin, aletaan keskittyä siihen, miten minä voin olla iloksi ja hyödyksi. 

Ehkä tämä minä-meininki loppuu vasta, jos tulee sota tai muu kriisi. 

 

Tämä on tällainen länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan ongelma. Liikaa aikaa märehtiä. Ei taatusti lisää onnellisuutta. Keskittykää oleelliseen ja katse sieltä omista varpaista.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jotkut asiat ovatkin, eikä niitä lapsena saanut puhuttua vanhemmille. Mutta vaikka näin saattaa olla, niin ei se syyttely mitään auta, itse se oma elämä pitää eteenpäin tarpoa, oli menneisyydessä mitä tahansa. Tietenkin jos haluaa alkaa syyttelemään, niin sen kun vaan, kyllä sen sitten huomaa, että eipä auttanut.

Ja monet asiat taas eivät ole niiden vanhempien vika.

Moni lapsi salaa ja sulkee pahan olonsa sisälleen, koska ei halua pahentaa tilannettq entisestään. Ei tarvitse olla lainkaan yllättynyt, että se kaikki saattaa tulla joskus myöhemmin silmille. Eikä siihen välttämättä tarvita terapeutin apua.

Täällä monen (välttelevästi kiintyneen) äidin mielestä se nyt vaan on törkeää, ettei lapsi suostu asettumaan siihen hänelle varattuun paikkaan, jossa häntä ei ikinä kohdata tunnetasolla ja lapsi kasvattaa itseään aktiivisesti johonkin parempaan. Se jokin on äidille täysin vieras ja ahdistavakin maailma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli". 

Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni. 

Niin. Kannattaa kasvaa itselliseksi aikuiseksi ja jättää omien vanhempiensa puutteet menneeseen, mielellään jo silloin kun vanhemmat ovat vielä elossa. 

On vähän vaikea kasvaa, kun ei ole palikoita ja vanhempi ottaa ne vähätkin aina kädestä pois. Onneksi niitä korvaavia palikoita voi saada muiltakin, vaikka siltä terapeutilta.

Miten se vanhempi ottaa palikoita pois? Kasva aikuiseksi äläkä anna niitä palikoita, kukaan ei

Mikä vimma ajaa pois ihminen, jolla on hyvä aikuisuus vaikka ollut huono lapsuus? Pelkäätkö, ettei loputon uhriutumisesi siis ehkä kuitenkaan toimi?

Tuo on juuri terapian vika: oikeasti kukaan ei tiedä miksi joku sairastuu ja toinen samoissa oloissa (ja huonoimmissa) ei. Hyvän lapsuuden omaava voi sairastua myös, eikä menneisyyden syyttäminen koskaan paranna, mennyttä ei voi muuttaa. Tuo terapeutti ainakin on huono, ja potilas uskoo häntä sokeasti.