Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa äitinä ymmärtää, että kun on joutunut avioliitossa miehensä kaltoinkohtelemaksi ja sama jatkuu lapsen taholta tämän "herättyä" psykoterapiassa, niin ehkä kyseessä oleva seikka on periytynyt isältä lapselle.
Omat rajat on pidettävä ja itseään on suojeltava tällaiselta kohtelulta
Kaikki psykoterapia ei ole hyväksi, myös psykoterapeutteina toimii kaikenlaisia ihmisiä.
Psykoterapeutti ei voi aina satavarmasti tietää millaisen paketin saa työstettäväkseen. Vastuullinen terapeutti kertoo jos kokee että hänen taitonsa eivät riitä auttamiseen.
Saattaa olla hyvin mahdollista että psykoterapeuttisen sivistyksen taso on laskenut monenlaisten uusien trendien ja muotien myötä. Terapeutilla voi olla pahimmillaan naiivi käsitys ongelmien syistä ja ratkaisukeinoista, vaikka hän olisi miten lempeä ja hyväntahtoinen. Toisaalta myös t
Lisäksi lopullinen työ tapahtuu potilaan/asiakkaan päässä. Paraskin terapeutti voi vain yrittää ohjata ajatusprosessia johonkin suuntaan, mutta ei voi oivaltaa asioita potilaan/asiakkaan puolesta.
Ehkä joku potilas kokee turvalliseksi jäädä syyttelymoodiin, eikä uskalla astua siitä eteenpäin tilanteeseen, jossa on itsenäisen aikuisen vastuussa. Elämä pelottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
huumeiden käyttö aiheuttaa muiden syyttelyä vikahan on muissa
Mitä hyötyä tuosta nyt on? Siis siitä että aika normaalin lapsuuden kokeneen syyttää kaikesta vanhempaa?
Saako sillä paremman tämän päivän? Tuleeko parempi työpaikka, onnellisempi parisuhde, lisää terveyttä?
Minusta tässä on kahdenlaista porukkaa: niitä joilla oikeasti oli ihan kamala lapsuus. He eivät tunnu käyttävän aikaa ja energiaa syyttelyyn.
Sitten on näitä ihan sekaisin olevia, jotka diagnosoivat täällä muita, valittavat kovaan ääneen, mutta joiden lapsuus ilmeisesti oli normaali, ellei hyvä. He huutavat koviten, ilmeisesti siksi kun heidän elämästään ei tullut toivottua. Mitään omaa vastuuta elämästään he eivät ota, ja terapia vaan pahentaa uhriutumista. Rahaa vastaan joku kuuntelee ruikutusta loputtomiin.
Siis näin sellaisesta näkökulmasta, että oma lapsuus oli huono mutta aikuisuus hyvä, enkä ole kenenkään äiti, eli ei omaa lehmää ojassa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, olet tollo. Ihan kuin koululainen, joka saa kuutosen ja pitää itse sitä kymppi miinuksena. Sinullakin on mahdollisuus kehittyä.
Nuorempi polvi ymmärtää, että ihmissuhdetaidot eivät tipu taivaasta..
Ja näin. Puhut ihmissuhdetaidoista ja itse haukut ap:ta heti ensimmäisessä virkkeessä.
Vierailija kirjoitti:
Jos tämä aikuinen lapsi on ollut lapsena haastava lapsi. Vaikea, valehteleva, kuriton, tms.
Miten vanhempi toimii? Kiristää otettaan, uhkailee, rakaiseen.
Tämä ei auta lapseen. Noidankehä jatkuu.
Aikuisena lapsi syyttää vanhempiaan ja vanhemmat puolustautuvat. Kumpi heistä on oikeassa?
Sehän tässä olikin se tärkein asia, että KUKA ON OIKEASSA.
Voi hyvänen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tämä aikuinen lapsi on ollut lapsena haastava lapsi. Vaikea, valehteleva, kuriton, tms.
Miten vanhempi toimii? Kiristää otettaan, uhkailee, rakaiseen.
Tämä ei auta lapseen. Noidankehä jatkuu.
Aikuisena lapsi syyttää vanhempiaan ja vanhemmat puolustautuvat. Kumpi heistä on oikeassa?
Ei ole mitään "oikeassa olemista" tai "syyllistä". Jos on tuollaiseen tarve, on itsellä jotain vikaa päässä ja self help tai terapia auttaisi. On asioita, jotka pitää selvittää, ei se ole nollasummapeliä eikä tuomioistuin. Siinä hedelmällisimmillän ollaan samalla puolella ja yhteinen halu saavuttaa yhteinen hyvä olo eikä se ole pois kummaltakaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa:
Yhteenvetona sanoisin, että minua järkyttää, miten kylmää ja itsekeskeistä porukkaa näidenkin viestien perusteella nuoret aikuiset tänä päivänä ovat. Ollaan muka niin älykkäitä, mutta sitten ollaan jossain terapiassa ihan lastuja laineilla. Ja jopa kiristetään omia vanhempia samoihin pupputerapiaistuntoihin. Kuten aikaisemmissa viesteissäni olen kirjoittanut, itsekin olen kokenut sen, että anteeksipyyntökään ei ole riittävä, uhataan yhteyden menettämisellä ja halveksitaan, jos ei osaa tai halua käyttää niitä samoja terapiatermejä, jotka nuori on terapiassaan omaksunut.
Minua ihmetyttää todella paljon, missä niiden nuorten aikuisten empatia ja ihmisyys on, jotka välit poikki vanhempiinsa laittavat. Ja toivon, että jossain vaiheessa elämäänsä sitä joutuvat raskaasti katumaan. Ja nyt en puhu vanhemmista, jotka ovat pahoinpidelleet tai juopotelleet tai rietastelleet. Puhun itseni kaltaisista tavallisista äideistä
Välinne ovat muuttuneet, koska lapsesi on kasvanut ohitsesi. Hän ymmärtää ettet sinä pysty kasvamaan. Todennäköisesti hän säälii sinua ja tuntee empatiaa sinua kohtaan.
Hän tietää ettei sinulla ole empatiakykyä, että näet toiset ihmiset itsekkäinä ja kylminä kun he ajattelevat eri tavalla kuin sinä. Hän tietää että olet katkera ja toivot pahaa niille, jotka ovat laittaneet välit poikki säilyttääkseen oman mielenterveytensä. Hän yrittää hyväksyä sinun epätäydellisyytesi äitinä, koska rakastaa sinua kaikesta huolimatta.
Hassua, tuli mieleen äidinrakkaus. "Kaiken se kärsii, kaiken se kestää, kaiken se anteeksi antaa."
Mainittakoon, että olen (todennäköisesti) sinua vanhempi. En ole koskaan käynyt terapiassa. Tunnen terapiatermejä. Minulla on ns. jälkikasvua ja olen ihan tavallinen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lue koko ketjua. Mutta joo. Minun lapseni sairastui jo teininä vakavaan masennukseen, ja se on osittain (suureltakin osin) minun vikani. Elämäntilanne oli rankka ja oman väsymykseni keskellä en nähnyt lapseni hätää tai en sitä jaksanut kohdata. Joo on sillä isäkin, mutta se nyt on täysin kyvytön näkemään omaa osuuttaan kokonaistilanteessa...
Nyt lapseni käy terapiassa ja elämän suunta on edelleen hieman hukassa. Minä oon syyllisyyteni kohdannut ja myöntänyt. Kovaa se teki. Synnintunto, ilman uskonnollista ulottuvuutta. Se raastava tuska ja häpeä omasta toiminnasta tai toimimatta jättämisestä.
Meillä on auttanut se, että on myönnetty miten on toimittu väärin. Ilman puolusteluja, selittelyä. Ja se, että olen ottanut vastaan sen mikä terapian myötä on tullut. Ollut nyt (vuosia myöhässä) se seinä jota vasten kimpoilla.
No, tuli jouluksi, halasi, sanoi että on ollut ikävä. Oli kivat pyhät yhdessä.
Hän ei ole minulle mitään velkaa. Minä oon hänelle. Muuten en pysty maksamaan (maksan terapian omavastuuosuuden kyllä), mutta läsnä oon ja otan vastaan kaiken, myös sen ei niin kivan, vaikken aina jaksaisikaan. Kotiin saa aina tulla.
Tällä hetkellä näin. Katotaan miten terapia puree. En usko, että hän "oikkuilee" loppuikänsä. Ja kyllä minäkin sitten tarvittaessa osaan sanoa, että kyllä joo, olen syyllinen lapsuuden ja nuoruuden pas kaan, mutta nyt oot aikuinen ja vastaat omasta elämästäsi. Siihenhän sillä terapialla pyritään. Vielä prosessi on kesken.
Kun tämä keski-ikäisen ymmärrys olisi ollut jo 20 v sitten. Mutta näillä mennään.
Tuo muita haukkuva ainakin on ihan sekopää, siis tuo joka vailla mitään pätevyyttä jakaa diagnooseja " sinä olet tunnekylmä" jne.
Sääli hänen läheisiään, jos sellaisia on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa äitinä ymmärtää, että kun on joutunut avioliitossa miehensä kaltoinkohtelemaksi ja sama jatkuu lapsen taholta tämän "herättyä" psykoterapiassa, niin ehkä kyseessä oleva seikka on periytynyt isältä lapselle.
Omat rajat on pidettävä ja itseään on suojeltava tällaiselta kohtelulta
Kaikki psykoterapia ei ole hyväksi, myös psykoterapeutteina toimii kaikenlaisia ihmisiä.
Psykoterapeutti ei voi aina satavarmasti tietää millaisen paketin saa työstettäväkseen. Vastuullinen terapeutti kertoo jos kokee että hänen taitonsa eivät riitä auttamiseen.
Saattaa olla hyvin mahdollista että psykoterapeuttisen sivistyksen taso on laskenut monenlaisten uusien trendien ja muotien myötä. Terapeutilla voi olla pahimmillaan naiivi käsitys ongelmien syistä ja ratkaisukeinoista, vaikka hän olisi
Lisäksi lopullinen työ tapahtuu potilaan/asiakkaan päässä. Paraskin terapeutti voi vain yrittää ohjata ajatusprosessia johonkin suuntaan, mutta ei voi oivaltaa asioita potilaan/asiakkaan puolesta.
Ehkä joku potilas kokee turvalliseksi jäädä syyttelymoodiin, eikä uskalla astua siitä eteenpäin tilanteeseen, jossa on itsenäisen aikuisen vastuussa. Elämä pelottaa.
Aika moni terapian aloittava ei ole päässyt edes "syyttelymoodiin". Se on jo edistystä, että syntyy vihaa ja se kohdistuu muuhun kuin itseen ja purkautuu eikä jää sisälle. Siitä sitten jatketaan paranemiseen ja uusiin taitoihin.
Vierailija kirjoitti:
huumeiden käyttö aiheuttaa muiden syyttelyä vikahan on muissa
Samoin epäonnistuminen omassa elämässä: ei ole koulutusta tai hyvää työpaikkaa kun ei OMAT rahkeet riittäneet, aggressiivinen puhetapa ajaa ihmiset pois, ja kenen onkaan syy, ellei vanhempien? Just joo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten uuvatti pitää olla, että aiheeton syyttely on edistystä? Todella uuvatti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi Ap, kun sinä et vain ymmärrä, eikä sinulla ole empatiakykyä. Sinä näet itsesi jalustalla hienona vanhempana, etkä suostu näkemään, ettei lapsesi näkökulma ole sama.
Luulisi, että haluaisit keskustella lapsesi kanssa tilanteesta; miksi hän kokee näin? Mikä siihen on vaikuttanut? Sen sijaan sinä rakennat itsellesi vain tukevampaa jalustaa, ja työnnät omaa lastasi maahan. Hänen on oltava väärässä, niin sen täytyy olla.
Se, että entiset sukupolvet eivät ole käyneet terapiassa ei ole mitään vahvuutta. Se on tyhmyyttä, että väkisin hampaat irvessä on otettu kaikki vastaan ja niitä traumoja on purettu omiin lapsiin. Niin sinäkin tunnut tekevän.
Sinä et voi gaslightata lapsesi tunteita pois. Sinun tulisi höristellä korvia ja koettaa ymmärtää, ei koettaa selitellä tilannetta pois. Jos sinä poltat sormesi ja kerrot että sattuu, miten luulet sinun reagoivan jos minä vieressä vain sanon että ei voi sattua, kun ei minuakaan satu. Että lakkaapa kitisemästä. Se kipu on aina aito toiselle, vaikka sinä et sitä kokisi.
Jos koet terapian täydeksi pupuksi, se kyllä kertoo jo sinusta paljon. Nimittäin sen, että terapialle todella olisi tarvetta. Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti saat keskusteluapua joskus.
Empatiakykyä ei ole se että ottaa loputtomiin vastaan syytöksiä joille ei ole perustetta.
Ja terapiassa käynti ei ole mikään absoluuttisesti positiivinen arvo jonka seurauksena saatu mielenmaisema olisi oikeampi kuin sellaisen joka ei olisi käynyt terapiassa.
Tilanne voi edelleen olla että liesi ei edes ollut päällä mutta lapsi silti väittää että sormeen sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tämä aikuinen lapsi on ollut lapsena haastava lapsi. Vaikea, valehteleva, kuriton, tms.
Miten vanhempi toimii? Kiristää otettaan, uhkailee, rakaiseen.
Tämä ei auta lapseen. Noidankehä jatkuu.
Aikuisena lapsi syyttää vanhempiaan ja vanhemmat puolustautuvat. Kumpi heistä on oikeassa?
Sehän tässä olikin se tärkein asia, että KUKA ON OIKEASSA.
Voi hyvänen...
Eikö koko kejussa riidellä siitä, kumpi on oikeassa? Ap, vai hänen lapsensa?
Näin minä ketjua luen, että enemmistö on tätä mieltä: ap:n lapsi on oikeassa, että häntä on kohdeltu väärin.
Ketään ei kiinnosta, mikä on lapsen oma osuus tapahtuneeseen.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä tuosta nyt on? Siis siitä että aika normaalin lapsuuden kokeneen syyttää kaikesta vanhempaa?
Saako sillä paremman tämän päivän? Tuleeko parempi työpaikka, onnellisempi parisuhde, lisää terveyttä?
Minusta tässä on kahdenlaista porukkaa: niitä joilla oikeasti oli ihan kamala lapsuus. He eivät tunnu käyttävän aikaa ja energiaa syyttelyyn.
Sitten on näitä ihan sekaisin olevia, jotka diagnosoivat täällä muita, valittavat kovaan ääneen, mutta joiden lapsuus ilmeisesti oli normaali, ellei hyvä. He huutavat koviten, ilmeisesti siksi kun heidän elämästään ei tullut toivottua. Mitään omaa vastuuta elämästään he eivät ota, ja terapia vaan pahentaa uhriutumista. Rahaa vastaan joku kuuntelee ruikutusta loputtomiin.
Siis näin sellaisesta näkökulmasta, että oma lapsuus oli huono mutta aikuisuus hyvä, enkä ole kenenkään äiti, eli ei omaa lehmää ojassa.
Mitä hyötyä on siitä, että kieltää toisten ihmisten kokemukset ja niputtaa toiset niihin, joilla oli "oikeasti kauhea lapsuus" ja niihin, joilla ei ollut?
Ihan turhaan jauhat tätä "kun minä kestin niin teidänkin pitää ja parasta vain ottaa vastuu omasta elämästä ja lakata syyttämästä ketään kun ei sille mitään voi ".
Sinulla on tuollainen selviytymisstrategia. Hyvä, että se kelpaa sinulle. Turhaan sitä muille tuputat.
Oman mielen hoitaminen on mielestäni erittäin vastuullista mm. omia lapsia kohtaan. BTW, miksi sinulla ei ole lapsia?
Olen itse käynyt pitkän psykoterapian, tosin vasta tultuani äidiksi. Oma äitini otti tuolloin tunteeni vastaan, pahoitteli, tunsi syyllisyyttä, mutta ei syyttänyt minua. Tämä auttoi minua ja ajattelen että olen saanut parhaan mahdollisen äidin, tiedän että hän on puolellani aina. Uskon, että yhdessä pystyimme myös katkaisemaan joitakin ylisukupolvisia traumoja. Näitähän riittää, meidän kaikkien sivuissa ja taustoissa. Jos omat lapseni joskus hakeutuvat psykoterapiaan, aion toimia samoin, otan vastaan heidän kipunsa ja tuen heitä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä tuosta nyt on? Siis siitä että aika normaalin lapsuuden kokeneen syyttää kaikesta vanhempaa?
Saako sillä paremman tämän päivän? Tuleeko parempi työpaikka, onnellisempi parisuhde, lisää terveyttä?
Minusta tässä on kahdenlaista porukkaa: niitä joilla oikeasti oli ihan kamala lapsuus. He eivät tunnu käyttävän aikaa ja energiaa syyttelyyn.
Sitten on näitä ihan sekaisin olevia, jotka diagnosoivat täällä muita, valittavat kovaan ääneen, mutta joiden lapsuus ilmeisesti oli normaali, ellei hyvä. He huutavat koviten, ilmeisesti siksi kun heidän elämästään ei tullut toivottua. Mitään omaa vastuuta elämästään he eivät ota, ja terapia vaan pahentaa uhriutumista. Rahaa vastaan joku kuuntelee ruikutusta loputtomiin.
Siis näin sellaisesta näkökulmasta, että oma lapsuus oli huono mutta aikuisuus hyvä, enkä ole kenenkään äiti, eli ei omaa lehmää ojassa.
Kun se ei ole mikään mielipidekysymys ulkopuolelta, kenellä on ollut ihan kamala lapsuus. Et sinä pysty näkemään muuta kuin sen, mitä ihmiset itsestään antavat.
Huono lapsuus muuten aktivoituu omien lasten kanssa.
Syyttelyyn ei ole tarvetta kun asiat on käyty omassa päässä läpi, ymmärretty ja hyväksytty osaksi elämää. Eletään asioiden kanssa tai pystytään päästämään niistä irti.
Ihmisen mieli puolustautuu monella tavalla. Yksi syyttää kaikesta kaikkia muita, toinen voi uskotella itselleen ja muille, että kaikki oli ihan hyvin. Ne jotka sanovat että oma lapsuus oli huono mutta aikuisuus hyvä, tuomitsevat usein aika ymmärtämättömästi muita sekaisin olemisesta, vastuuttomuudesta ja uhriutumisesta - kun eivät ota itseään niskasta kiinni kuten itse on tehnyt.
Yleensä huonosta lapsuudesta oikeasti selvinnyt osaa katsoa muutakin kuin omaa napaa ja omaa tapaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuuntelen juuri kirjaa "Onneksi äitini kuoli".
Omalla kohdallani on ollut ihan todella surullista ja järkyttävää huomata, että rakkaan äitini kuoleman jälkeen, surun hälvettyä, aloin tajuta, että hänen kuolemansa oli minun vapauteni.
Niin. Kannattaa kasvaa itselliseksi aikuiseksi ja jättää omien vanhempiensa puutteet menneeseen, mielellään jo silloin kun vanhemmat ovat vielä elossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tämä aikuinen lapsi on ollut lapsena haastava lapsi. Vaikea, valehteleva, kuriton, tms.
Miten vanhempi toimii? Kiristää otettaan, uhkailee, rakaiseen.
Tämä ei auta lapseen. Noidankehä jatkuu.
Aikuisena lapsi syyttää vanhempiaan ja vanhemmat puolustautuvat. Kumpi heistä on oikeassa?
Sehän tässä olikin se tärkein asia, että KUKA ON OIKEASSA.
Voi hyvänen...
Eikö koko kejussa riidellä siitä, kumpi on oikeassa? Ap, vai hänen lapsensa?
Näin minä ketjua luen, että enemmistö on tätä mieltä: ap:n lapsi on oikeassa, että häntä on kohdeltu väärin.
Ketään ei kiinnosta, mikä on lapsen oma osuus tapahtuneeseen.
Sinä luet keskustelua kuin Päivi Räsänen Raamattua.
On kyllä havaittavissa, että nämä loukkaantuneet äidit eivät näe juupas-eipäs -tason ohi tai yläpuolelle.
Ei, ei ole kyse siitä, että joku on oikeassa. On kyse siitä, että lapsella on paha olo, josta äiti syyllistyy ja loukkaantuu.
Tämä. Tiedän tapauksen jossa henkilö on opiskellut kasvatustieteitä niin syvällisesti ettei enää osaa keskustella aiheesta muuta kuin yliopistotutkijoiden kanssa, oma reaalimaailma sekoittuu käsitteiden ja ylätasojen sekamelskaksi ja arkinen keskustelu reaalisista asioista on mahdotonta. Sivusta vaan ihmettelee miten noin lukenut tyyppi on oikeasti ihan pihalla siitä miten asioita pitäisi käytännön tasolla pystyä hahmottamaan ja vaan väistelee konkreettisia kysymyksiä jonnekin teorioihin. Juuri vastaavan tyyppistä tekstiä josta huokui se että hän asiaa tutkineenä ymmärtää näistä jotain ja hänen kokemuksensa asioista on sitä kautta oikeampi kuin muiden. Todellisuudessa hänen oma paha olonsa vain lisääntyi ja sen seurauksena meni perhe.