Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija
27.12.2023 |

Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.

Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni. 

https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html

Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään. 

Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.

Kommentit (2477)

Vierailija
961/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Täysin työkykyisen ja jopa kohtalaisen hyvintienaavan lapseni terapiaan kuului se, että vanhempi meni kerran mukaan, jolloin lapseni saattoi siinä vieraan ihmisen edessä vaatia minua tilille siitä, mitä olin tehnyt ollessani itse 28v ikäinen ja täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin 25v myöhemmin. Minun olisi pitänyt avata omia tuntojani terapeutille, jotta lapsen paraneminen (ei hänellä ollut edes diagnoosia) voisi alkaa. Totesin, että minun elämäni ei kuulu terapeutille, en aio jälkikäteen miettiä silloisen minäni ratkaisuja, koska niitä ei voi enää muuttaa. Lapsi on kokenut kokemuksensa, niihin ei liittynyt väkivaltaa (paitsi taloudellista, hän ei saanut kaikkea haluamaansa) ja lapsella on kaikki mahdollisuudet katkaista välinsä minuun nyt, lapsuus ja hänen kokemuksensa eivät siitä muuksi muutu. Vastaavasti lapsi voisi ryhtyä pyytämään minulta anteeksi kaikkea sitä, mitä nuorena aikuisena teki, mutta se ei liene terapian tarkoitus, koska s

Se lapsi toivoi empaattista asennetta ja sinun kiinnostusta hänen tunteita kohtaan. Kuunnella ja tarvittaessa validoida lapsesi tunteita.

En ymmärrä tätä sinun jatkuvaa uhriutumista, vaikka tapahtumista on vuosia aikaa ja olisit voinut kasvaa isommaksi ihmiseksi. Emotionaalinen laiminlyönti on vammauttavaa ja on selvää, että lapsesi ei halua sitä enää aikuisena kokea.

Tosiasiassa ei voi antaa sellaista, mitä ei osaa ja tarvitsisit ensin itse oman terapian, jotta voisit olla läsnä lapsellesi ja luoda ihmissuhteen hänen kanssaan.

Vierailija
962/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tiesitkö, että myös psykopaatilla on vanhemmat. Jokaisella vastaantulevalle rikollisella on vanhemmat. Jokaisella häiriintyneeltä ja väkivaltaisella ihmisellä on vanhemmat. Näitäkin aikuisia ovat vanhemmat yleensä yrittäneet kasvattaa hyviksi kansalaisiksi. Näilläkin voi olla todella fiksut ja elämässä pärjäävät vanhemmat - mieleeen tulee eräskin rikkaan suvun vesa, joka istuu linnassa huumebisneksestä ja kirjoittelee elämänkertojaan. Kun veri vetää tiettyyn suuntaan, ei siihen vierestä oikein pääse vaikuttamaan. Ihmisellä on oma tahto.

Meitä on moneen junaan. Ajatus siitä, että lapsi olisi jotenkin täydellinen ja palattaisiin kasvatuksella, on aika naiivi. Opit sen kyllä, kunhan saat omia lapsia ja yrität niistä kasvattaa kunnollisia kansalaisia. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
963/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Omat vanhempani eivät todellakaan olleet mitään vuoden vanhempia. He olivat väkivaltaisia alkoholisteja ja toki näiden oireiden pohjasyynä oli heidän mt-ongelmat ja omat traumat.

Nykyään vanhempieni elämä on jotenkin reilassa ja olemme siskoni kanssa heihin ihan läheisissä väleissä. Välillä on vaikea kuunnella heidän kullattuja muistoja meidän lapsuudestamme, koska olemme itse eläneet hyvin erilaisen lapsuuden mitä he muistavat. Aina välillä sitä toivoisi jonkinlaista keskustelua asiasta tai edes pientä ymmärrystä siitä kuinka paljon vaikea lapsuutemme on vaikuttanut meidän lasten elämään, vaikka paperilla pärjäämmekin ihan hyvin.

En kuitenkaan näe mitä hyötyä minulla olisi alkaa syyttelemään vanhempiani saati vaatimaan heitä tilille teoistaan. Me emme siskoni kanssa tehneet mitään sellaista joka olisi tehnyt lapsuudestamme ansaittua, mutta toisaalta tiedämme etteivät meidän vanhemmat ole pahoja ihmisiä. He ovat oman aikansa ja omien ongelmiensa summa. Pidän sitä vahvuutena, että pystymme siskoni kanssa ymmärtämään vanhempiamma paremmin mitä he ymmärtävät meitä. Me kaksi pystymme katkaisemaan tämän ylisukupolvisen traumaantumisen kierteen, kun vihan ja katkeruuden sijasta panostamme ymmärrykseen ja tulevaisuuteen menneisyyden sijasta.

Vierailija
964/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia on puoleksi uskontoa. Alalle koulutettavat joutuvat itse terapiaan ja käymään uudelleen lävitse mm. oman syntymänsä, siis kuvittelemaan tuollaisen asian terapeutin johdattamana. Se, että ihminen voisi muistaa jotain syntymästään, on silkkaa pötyä. Muitakin Freudin teorian virheitä toistellaan kuin jumalan sanaa. Freud oli merkittäväi tiedemies ja se että opetuslapset tekivät kaikista hänen väitteistään uskonnollisia dogmeja, ei ole hänen vikansa.

Eihän tuo ole totta. Mistähän hörhöterapiasuuntauksesta mahdat puhua?

Freud ei ainakaan ole tuollaisia teorioissaan miettinyt. Freudin perintöä on nimenomaan muokattu ja sovellettu tähän päivään saakka ja moni hänen oivalluksistaan mm alitajunta on täysin aikaa kestävä. 

Yhtä lailla voi pitää huolestuttavana suuntana Freudin ajattelun täydellistä mitätöintiä ja pilkkaamista, mihin nykyään törmää useinkin. Sitten tilalle kyhätään näitä sukupuolisieluoppeja suurenakin pelastuksena ja yleisavaimena. Jäljet pelottavat kuten aina silloin kun vastuu ja itsekriittisyys loistavat poissaolollaan. 

Vierailija
965/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Äitinä ei voi kuin välillä epäonnistua. On niin vaativa homma. Äiti tarvitsee tukea ja tukijoukkoja onnistuakseen kasvatusvastuussaan. 

Vierailija
966/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ongelma on siinä, että toisen kokemusta voi pyytää anteeksi, mutta silloin pyytää anteeksi jotain sellaista, mihin ei ole itse voinut vaikuttaa. Sinä koet, että sinua on kohdeltu huonosti, koska äiti ei ostanut sinulle omaa hevosta, joten äidin tulee pyytää anteeksi sitä, että sinulla oli lapsena kohtuuttomia vaatimuksia?

Entä jos äiti toivoisi, että aikuinen lapsi ottaisi vastuuta omasta elämästään ja lopettaisi vanhempien syyttelemisen eikä vetoaisi siihen, että syksyinen sade on vanhempien vika, koska he pitävät sateesta."

 

Täysin turhaa keskustella aiheesta kaltaistesi kanssa, joiden ennakko-oletus on, että ihmiset traumatisoituvat ja päätyvät terapiaan tyhjästä.

Tuohan on ihan oppikirjaesimerkki blame shiftingistä (vastuunsiirto) ja sanasalaatista, jolla pyritään vain hämmentämään soppaa, eikä mitään saada koskaan ratkaistua. Lapsi joutuu tuollaisen vanhemman jäljiltä opettelemaan normaalit ja toimivat ihmissuhdetaidot muualta, monesti juuri sieltä terapiasta. 

Ja sivumennen sanoen aika törkeää toisen tilanteen vähättelyä, kun puhutaan poneista ja siitä, että "lapsi ottaisi vastuuta omasta elämästään". Viest on, että kaikki olisi hyvin, kunhan lapsi ryhdistätyisi ja lakkaisi valittamasta turhasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
967/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Täysin työkykyisen ja jopa kohtalaisen hyvintienaavan lapseni terapiaan kuului se, että vanhempi meni kerran mukaan, jolloin lapseni saattoi siinä vieraan ihmisen edessä vaatia minua tilille siitä, mitä olin tehnyt ollessani itse 28v ikäinen ja täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin 25v myöhemmin. Minun olisi pitänyt avata omia tuntojani terapeutille, jotta lapsen paraneminen (ei hänellä ollut edes diagnoosia) voisi alkaa. Totesin, että minun elämäni ei kuulu terapeutille, en aio jälkikäteen miettiä silloisen minäni ratkaisuja, koska niitä ei voi enää muuttaa. Lapsi on kokenut kokemuksensa, niihin ei liittynyt väkivaltaa (paitsi taloudellista, hän ei saanut kaikkea haluamaansa) ja lapsella on kaikki mahdollisuudet katkaista välinsä minuun nyt, lapsuus ja hänen kokemuksensa eivät siitä muuksi muutu. Vastaavasti lapsi voisi ryhtyä pyytämään minulta anteeksi kaikkea sitä, mitä nuorena aikuisena teki, mutta se ei liene terapian tarkoitus, koska s

Nyyh nyyh. Ylpeys on kova.

Selvähän se, että terapeutti yritti nöyryyttää sinua, jotta lapsesi voittaisi sinut. Vai mitä? Ja koska niin ei saa tapahtua, parempi että lapsi menee menojaan. Pitäkää tunkkinne!?

Vierailija
968/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Noin onko se juttu nyt siis kopioitu tänne? 

Että tietäisi, mistä puhutaan.

Yleisesti: opetelkaa olemaan ja terapia tekee oudoksi.

Pummit voisivat maksaa lehdestä kuten muutkin aikuiset ihmiset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
969/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Vierailija
970/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Äitinä ei voi kuin välillä epäonnistua. On niin vaativa homma. Äiti tarvitsee tukea ja tukijoukkoja onnistuakseen kasvatusvastuussaan. 

Näin sen ptäisi olla mutta kun ei aina vaan ole. Esim itse olen ollut koko ajan täysin tukiverkoton, puolison kanssa aina hoidettu lapset itse ja apua ei olla saatu sekuntiakaan koskaan. Ja molemmat isovsnhemmat ovat elossa, eivät kummatkaan pidä mitään yhteyttä meihin aikuisiin lapsiin eikä meidän lapsiimme eli lastenlapsiin. Ei olla käyty edes ristiäisissä tai yksilläkään synttäreillä ja rippijuhlat skipattiin.

 

kummatkin isovanhemmat on just näitä tässäkin ketjussa kuvattuja kamalia vanhempia. Toiset alkkis-tunnevamma erakot ja toiset vakavasti luonnevikaiset jotka olivat aivan järkyttävät väkivaltavanhemmat.

 

lapset eivät sinänsä menetä mitään tässä, mutta on kyllä ollut raskasta kun ei ole mitään suvun tukea tai henkistä välittämistä. Ikävä kyllä yhteiskunta ei millään lailla paikkaa tätä tukiverkon puutetta. Ei olla koskaan saatu mitään apua, ei kotiapua kun mulla murtui jalka ja olin vauvan js taaperon kotiäiti, ei tukiperhettä, ei mitään maksuseteliä.

eikä siinä mitään, itse lapset hoidan kun ne tein, mutta täytyy sanoa että vaatii yli-inhimilliset voimat olla tukiverkoton äiti ja jaksaa 24/7/365 vastuuta vuosikymmenet ilman että mitään hengähdystaukoa tulee koskaan.

 

tämä on oikeasti yhteiskunnallinen ongelma jota ei nähdä eikä haluta tunnistaa. Iso os perheistä on aivan yksin. Minä ymmärrän erittäin hyvin mistä ne perhesurmat voi johtua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
971/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Aikuisen lapsen syytökset ovat osa hänen  kasvuprosessiaan. Että tulee nähdyksi ne vaille jäämiset omassa lapsuudessa, kun on ollut lapsi, eikä ole ollut aikuisen keinoja pärjätä tilanteessa. Vanhempi-lapsi-suhteessa vanhemmalla on isompi vastuu, johon kuuluu myös omirn virheiden myöntäminen.

Parhaimmillaan vanhempi voi nähdä nuo puutteensa, surra asiaa, pyytää anteeksi. Parhaimmillaan aikuinen lapsi pääsee tämän jälkeen, vähitellen eteenpäin omassa kasvussaan ja tarve syyttelyyn vähenee. 

Niin, sitä voisi pitää vaikka eräänlaisena viivästyneenä murrosikänä, jolla ei ollut tilaa tapahtua silloin kuin se nuorilla normaalisti tapahtuu.

Vierailija
972/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

En lukenut kuin pari ekaa sivua näitä viestejä, mutta ap:n kommentit, vastaukset, asenne ja tyyli kirjoittaa kertovat paljon. En ihmettele, että lapsella on ollut vaikeaa. Ap:n kirjoitukset kertovat kyvyttömyydestä nähdä asiaa ja ottaa aito vastuu tilanteesta. Olen pahoillani lapsen puolesta. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
973/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Miksi ihmeessä ketään pitäisi syyllistää? 

 

Eikö terapian tulisi ennemminkin tarjota positiivisia keinoja ratkaista mahdollisia ongelmia sen sijaan, että haetaan niihin jotain syyllistä?

 

Tätäkin palstaa kun lukee, niin osa ihmisistä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen ajatukseen, että heidän vanhempansa on syyllisiä kaikkeen ja elämä onkin sitten pelkkää katkeruutta heitä ja jo elettyä elämää kohtaan sen sijaan, että elettäisiin tätä hetkeä ja kyettäisiin suuntautumaan tulevaisuuteen ymmärtäen että jokainen aikuinen on lopulta kuitenkin ihan itse vastuussa omista tunteistaan ja elämästään.

 

Pystyisin niin helposti unohtamaan eletyn elämän ja vanhat asiat, mutta kun toinen vanhemmista omilla käytöksellään puheillaan ja teoillaan nostaa aina ne esiin kun nähdään.

Aikaisemmin minulla oli pohjaton ymmärrys tätä vanhempaa kohtaan ja oikeutin hänen käytöksensä, mutta terapian jälkeen tajusin että ei ketään ihmistä tulisi kohdella niin kuin minua kohdeltiin.

Puhuin vanhemmalleni asioista kypsästi ja rakentavasti, kirjoitin ajatukseni aina ensin paperille ja sitten luetutin niitä muilla ja kysyin onko syyllistävä, niin he vastasivat ettei ole, joten kerroin paperilla olevat ajatukseni tälle vanhemmalle.

Minun toiveena olisi että voisin vielä olla ystävä oman vanhempani kanssa, mutta hän ei välittänyt. Hän jatkoi minulle huutamista, minun vähättelyä ja syyllistämistä, minä huusin syyllistin (koska sinä raivoat on minun pakko lähteä, on sinun syytäsi että lähden) ja lähdin.

Voin nyt paremmin kuin koskaan. Huomaan että minussa on haavoja joita minun täytyy parannella, mutta ainakaan kukaan ei ole niitä repimässä enää auki.

Vierailija
974/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Mutta yhteistä kaikille on, että vanhemmat (äidit) ovat syvästi loukkaantuneita siitä, että heidän lapsensa yrittävät käsitellä menneisyyttään terapiassa ja siinä sivussa syntyy kyseenalaistamista ja voimakkaita tunteita, joita heidän pitäisi ottaa vastaan.

Siitä tässä on kyse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
975/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nämä ovat näitä äitejä, joiden lempitokaisu on "pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isot murheet".

Tähän kiteytyy se välittämisen aste, johon he kykenevät. Pieni lapsi menee "siinä sivussa" ja sitten tuleekin yllätyksenä, että miten paljon ongelmia sillä aikuistuvalla nuorella on.

Vierailija
976/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pahinta on näissä ketjussa kuvatuissa vanhemmissa kaksi seuraavaa asiaa (ja kyllä, omat vanhempani on julmat ja kaiken kiistävät kaltoinkohtelijat myöskin):

 

1) vanhemmat kieltää ja kiistää kaiken, eivät ota vastuuta teoistaan, eivät myönnä tapahtunutta vaan valehtelevat kirkkain silmin (ei tuota koskaan tapahtunut! En tehnyt noin!) ja sitten vielä kiistämisen jälkeen hyökkäävät lapsen kimppuun haukkuen hulluksi ja epäonnistuneeksi äpäräksi jolle olisi pitänyt tehdä abortti

 

2) se toksinen käytös ja väkivalta YHÄ VAAN JATKUU. He edelleen luulee että 40+ ikäiset lapset on heidän alamaisia joita saa rajattomasti käskyttää, komentaa, uhkailla, kiristää, lyödä, potkia, retuuttaa 

 

lopputulos: ei noiden kanssa voi keskustella mistään, selvittää mitään, sopia mitään - saa vaan mustan silmän tai pääsee hengestään.

joidenkin vanhempien kanssa ei ole yhtään mitään muuta vaihtoehtoa kuin välirikko. Luonnehäiriöiset ei kertakaikkiaan kykene neuvottelemaan tai sopimaan tai joustamaan.

 

 

Vierailija
977/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita

Sama uhriutumis-kortti lentää pöytään, kun pyytää apua tai kertoo olevansa avun tarpeessa. Joskus harvoin vanhempi tarvitsee myös kuuntelijaa - se ei lienee 30v  lapsen kohdalla ole liikaa vaadittu? Sen sijaan, että vaihteeksi lapsi olisi edes hetken empaattinen keski-ikäistä, työelämässä stressaantuvaa vanhempaa kohtaan, lentää taas uhriutumis-kortti. 

Meillä tämä on johtanut siihen, että äiti on aina urhea ja tukena. En valita, mutta nieleskellen aina välillä. Oman äitini kanssa minulla on molemminpuolinen aikuinen-aikuinen-suhde, missä kumpikin voi tarpeen tullen avautua myös niistä ikävistä asioista ilman, että toinen nakkaa syytöksen uhriutumisesta. 

 

Minusta vanhemman kuuluu etsiä ne omat kuuntelijansa muualta kuin omasta jälkikasvustaan. Sitä varten on ystävät ja puoliso. Ja ammattilaiset. 

Joku kirjoitti, että kenen tahansa lapsi voidaan kääntää vanhempia vastaan. Ei voida, eikä se ole mitenkään relevantti huoli. Aiemmin kävi paljon useammin niin, että vanhempien laiminlyönnut ja väkivalta vain seliteltiin ammattilaisten taholta juuri niin kuin tässä ketjussakin monet vanhemmat selittelevät. On hyvä, että nykyään uskalletaan ihan oikeasti auttaa ja hoitaa, eikä jätetä potilasta yksin, kuten hänen vanhempansakin ovat tehneet.

Vierailija
978/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tyttäreni kertoo minun pilanneen hänen koko elämänsä. Totta on, että olemme käyneet läpi monenlaista, traumatisoivia tilanteita, enkä ole ollut aina parhaimmillani. Olen tehnyt myös virheitä, joihin en enää sortuisi, mutta niissä tilanteissa ne tuntuivat oikeilta ratkaisuilta.

Mikään anteeksipyyntö tai katuminen ei ole tyttärelle tarpeeksi. Minun pitäisi pystyä muuttamaan mennyt, mihin en pysty. Tytär ei pysty ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, vaikka se esitettäisiin miten myötäsukaisesti, vaan siinä tapauksessa hänen käytöksensä johtuu siitä, että olen kasvattanut hänet kuulemma väärin. Siihen on hyvä aina vedota. Hän mm. on väkivaltainen minua kohtaan, sanallisesta loukkaamisesta puhumattakaan, "Mä toivon, että sä teet itsemurhan!"

Olemme perheterapiassa ja ehkä se on auttanutkin, mutta pitkä tie on kuljettavana.

Vierailija
979/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse kävin psykoterapian, joka auttoi suuresti itseäni. Lapsuudessani isä joi viikonloppuisin ja oli väkivaltainen äitiäni kohtaan, jota äiti parhaansa mukaan peitteli lapsilta. Sisarukseni sairastui psyykoosisairauteen ja oli arvaamaton ja väkivaltainen.

Luulin aina, että ongelmani olivat syntyneet isäni ja siskoni takia. Äitini on syyttänyt joka hetkessä isääni kaikista ongelmista ja koskaan mikään ei ole ollut äitini vika. Omasta näkökulmastani äitini oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen lapsilla isän ja ehjän perheen sekä ymmärtänyt ja joustanut ja kestänyt sisarukseni takia. Äitini oli itselleni ennenkaikkea isäni uhri, joka oli alistettu ja joka oli kokenut aivan liian paljon. 

Vasta terapiassa ymmärsin, että äidilläni on oma tahto ja hän on tahtonut jäädä parisuhteeseen ja perheeseen, joka edesauttoi sisarukseni sairastumista. Itse pyysin lapsena eroamaan ja myös sukulaiset olisivat auttaneet tarvittaessa erossa. Hän on myös kieltäytynyt ymmärtämästä sisarukseni sairauden lopullisuutta ja siten osaltaan vaikeuttanut sairauden hoitoa. Hän ei myöskään suojellut minua traumatisoivilta tilanteilta vaan minun piti aina ymmärtää joko isääni tai sisarustani. Nuorena aikuisena äitini myös oli negatiivinen kun hain apua ongelmiini ("minä en kestä jos sinullakin on ongelmia"). Äidilleni olen ollut tuki ja turva nuoresta pitäen, se ainoa perheestä jolle äiti voi turvallisesti jutella => minusta tuli vanhempi äidilleni. Äiti ei kyennyt asettumaan asemaani, perheessä en voinut omia tunteitani näyttää perheen arvaamattomuudesta johtuen ja lopulta kadon omat tunteeni. Äiti sen sijaan aina tiesi ja osasi kertoa mitä kukakin meidän perheessä tuntee => läheisriippuvuus, trauma, joka ajan kanssa sai manipuloivia piirteitä. 

Äitiäni en ole ääneen syyttänyt, sanonut vain että ymmärrän, että hän on parhaansa omien kykyjensä mukaan tehnyt ja rakastan häntä, mutta nyt olen vihdoin itsenäistynyt. Nykyään kieltäydyn kuuntelemasta parisuhteeseen liittyviä ongelmia enkä anna hänen kertoa mitä muut tuntevat selän takana, vaan kysyn tarvittaessa itse. Pyrin mahdollisimman suoraan kommunikaatioon. Lisäksi puutun, jos hän alkaa vähättelemään tunteitani tai pyytää ymmärtämään omien tunteideni kustannuksella. => tästä syystä äiti kokee, että olen hänelle vihainen ja etäinen, koska en ole enää hänen vaikutuksensa alaisena. 

  

Vierailija
980/2477 |
29.12.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Terapia tuntuu usein aiheuttavan juuri sen, että odotetaan vaan kaikkien muiden ympärillä muuttuvan ja ymmärtävän sekä pyytelevän anteeksi tai jotenkin hyvittelevän terapiassa käyvälle tämän menneisyyttä tmv. sen sijaan että opittaisi käsittelemään omia tunteita ja ottamaan vastuuta omasta elämästä eli itse tekemään jotain oman elämänsä eteen."

 

Miten se, että toivoo jonkun, joka on kohdellut huonosti, ymmärtävän tehneensä väärin, pyytävän anteeksi ja opettelevan toimimaan vastaisuudessa paremmin, sulkisi pois sen, että ihminen ottaa vastuun tunteistaan ja elämästään? Sitä vastuutahan siinä juuri otetaan, kun yritetään selvittää ihmissuhteissa ilmenneitä ongelmia. Jos toinen ei kykene näitä ongelmia kohtaamaan, ei siinäkään pääse tunteiden käsittelyä pakoon. Sitten täytyy ymmärtää, hyväksyä ja surra se tosiasia, että tämän ihmisen k

Elämä tapahtuu kahden ihmisen aktiivisessa vuorovaikutuksessa, ei pelkästään vastaanottajan roolissa. Näin ollen se uhriksi itsensä kokeva on takuulla osallistunut kuvioon jollain lailla. Jos hän ei ole ollut patterin sidottuna vankina, niin takuulla kumpikin on soppaa keittänyt laillaan. Anteeksipyyntöjä voi vaatia, mutta useimmissa tapauksissa niitä joutuu myös itse esittämään. 

Surullista, kun olemattomilla ihmissuhdetaidoilla, empatialla ja ymmärryksellä varustetut ihmiset julistavat näkemyksiään.

Kyllä se lapsi on perheensä vankina ihan ilman patteriin sitomistakin. Ymmärrätkö, että se lapsi on lapsi. Hän on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Myös juridisesti.

Ja kyllä, siellä yksilöterapiassa kuuluu ja pitää käsitellä niitä asioita vain ja ainoastaan sen potilaan näkökulmasta. Hän saa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään ihmisen, joja on hänen puolellaan ja osaa tehdä sen teeveesti (jos on hyvä terapeutti). Kun potilas on saanut terapiassa riittävästi taitoja ja voimavaroja, voidaan lähteä katsomaan tilannetta vastavuoroisesti. Siinä kuitenkin muodostuu ongelmaksi se, että nyt potilaalla on ihmissuhdetaidot ja sillä toisella edelleenkään ei, jos se toinen ei ole kehittänyt itseään.