Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Kaikille näille on yhteistä, että vanhemmalla ei ole ollut rajoja ja lasta on kohdeltu kaltoin yhdellä tai useammalla tavalla tai kielletty terveeseen kasvuun tarvittavia tekijöitä. Traumojen hoidon ja oman identiteetin kokoon saamisen kannalta sillä ei ole varsinaisesti väliä, mikä se alku syy on. Joissain tapauksissa vanhemmat pystyvät reflektioon ja syntyy uusi parempi suhde omaan jälkikasvuun tai välttävässä tapauksessa lapsi oppii suojautumaan tältä kaltoin kohtelulta. Kaltoin kohtelu siis aina jatkuu aikuisena myös, mikä on se todellinen ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Täysin työkykyisen ja jopa kohtalaisen hyvintienaavan lapseni terapiaan kuului se, että vanhempi meni kerran mukaan, jolloin lapseni saattoi siinä vieraan ihmisen edessä vaatia minua tilille siitä, mitä olin tehnyt ollessani itse 28v ikäinen ja täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin 25v myöhemmin. Minun olisi pitänyt avata omia tuntojani terapeutille, jotta lapsen paraneminen (ei hänellä ollut edes diagnoosia) voisi alkaa. Totesin, että minun elämäni ei kuulu terapeutille, en aio jälkikäteen miettiä silloisen minäni ratkaisuja, koska niitä ei voi enää muuttaa. Lapsi on kokenut kokemuksensa, niihin ei liittynyt väkivaltaa (paitsi taloudellista, hän ei saanut kaikkea haluamaansa) ja lapsella on kaikki mahdollisuudet katkaista välinsä minuun nyt, lapsuus ja hänen kokemuksensa eivät siitä muuksi muutu. Vastaavasti lapsi voisi ryhtyä pyytämään minulta anteeksi kaikkea sitä, mitä nuorena aikuisena teki, mutta se ei liene terapian tarkoitus, koska s

Minun olisi pitänyt avata omia tuntojani terapeutille, jotta lapsen paraneminen (ei hänellä ollut edes diagnoosia) voisi alkaa. Totesin, että minun elämäni ei kuulu terapeutille, en aio jälkikäteen miettiä silloisen minäni ratkaisuja, koska niitä ei voi enää muuttaa. Lapsi on kokenut kokemuksensa, niihin ei liittynyt väkivaltaa (paitsi taloudellista, hän ei saanut kaikkea haluamaansa) ja lapsella on kaikki mahdollisuudet katkaista välinsä minuun nyt, lapsuus ja hänen kokemuksensa eivät siitä muuksi muutu. 

Olet todella aggressiivinen. Lisäksi kerrot käyttäneesi taloudellista väkivaltaa. Onko se totta vai onko se vitt*ilua lapsen terapiaa kohtaan? Molempi pahempi. Otat niin itseesi, ettet pysty käyttäytymään aikuisesti. On ihan helposti luettavissa viestistäsi, miksi lapsesi tarvitsee terapiaa. Se, jonka pitäisi mennä itseensä ja miettiä kokonaisuutta, on sinä.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Yhdistävä tekijä on se, että lapsi voi henkisesti huonosti tuollaisen lapsuuden jälkeen.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni kertoo minun pilanneen hänen koko elämänsä. Totta on, että olemme käyneet läpi monenlaista, traumatisoivia tilanteita, enkä ole ollut aina parhaimmillani. Olen tehnyt myös virheitä, joihin en enää sortuisi, mutta niissä tilanteissa ne tuntuivat oikeilta ratkaisuilta.

Mikään anteeksipyyntö tai katuminen ei ole tyttärelle tarpeeksi. Minun pitäisi pystyä muuttamaan mennyt, mihin en pysty. Tytär ei pysty ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, vaikka se esitettäisiin miten myötäsukaisesti, vaan siinä tapauksessa hänen käytöksensä johtuu siitä, että olen kasvattanut hänet kuulemma väärin. Siihen on hyvä aina vedota. Hän mm. on väkivaltainen minua kohtaan, sanallisesta loukkaamisesta puhumattakaan, "Mä toivon, että sä teet itsemurhan!"

Olemme perheterapiassa ja ehkä se on auttanutkin, mutta pitkä tie on kuljettavana.

Perheterapia ei toimi, jos perheessä on väkivaltaa. Tyttärelläsi on vakavia mielenterveysongelmia, jotka vaativat hoitoa. Nyt äkkiä rajat. Sellainen elinympäristö joka mahdollistaa tyttäresi väkivallan sairastuttaa tytärtäsi entistä enemmän. Sä et tässä tilanteessa pysty auttamaan tytärtäsi vaan apua pitää tulla muualta ja jossain muualla kuin kotona. 

t: sivusta seurannut

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani eivät todellakaan olleet mitään vuoden vanhempia. He olivat väkivaltaisia alkoholisteja ja toki näiden oireiden pohjasyynä oli heidän mt-ongelmat ja omat traumat.

Nykyään vanhempieni elämä on jotenkin reilassa ja olemme siskoni kanssa heihin ihan läheisissä väleissä. Välillä on vaikea kuunnella heidän kullattuja muistoja meidän lapsuudestamme, koska olemme itse eläneet hyvin erilaisen lapsuuden mitä he muistavat. Aina välillä sitä toivoisi jonkinlaista keskustelua asiasta tai edes pientä ymmärrystä siitä kuinka paljon vaikea lapsuutemme on vaikuttanut meidän lasten elämään, vaikka paperilla pärjäämmekin ihan hyvin.

En kuitenkaan näe mitä hyötyä minulla olisi alkaa syyttelemään vanhempiani saati vaatimaan heitä tilille teoistaan. Me emme siskoni kanssa tehneet mitään sellaista joka olisi tehnyt lapsuudestamme ansaittua, mutta toisaalta tiedämme etteivät meidän vanhemmat ole pahoja ihmisiä. He ovat oma

Se hyöty, "syyttely", tilille vaatiminen tulee siinä vaiheessa, kun lapsi sairastuu sen menneisyytensä vuoksi ja alkaa haluta parantua. Hyvä, jos sinä et ole sairastunut. Monella kaltaisellasi on CPTSD, joka vammauttaa elämää. Jos lapsen elämä menee ok ja terveys on kasassa, mitään tarvetta millekään ei ole. 

Itselläni on ollut lapsuuden vuoksi vaikka mitä haittaa ja nyt olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Aika pitkään jaksoin sinnitellä, vuosikymmeniä, ennen kuin seinä tuli vastaan.

Kirjoitinko, että olisi terapeutin intresseissä tuhota suhteita? No en. Kirjoitin, että on paljon huonoja terapeutteja. Ihan niitä koulutettuja. Tapaan heitä paljon työni kautta.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitinko, että olisi terapeutin intresseissä tuhota suhteita? No en. Kirjoitin, että on paljon huonoja terapeutteja. Ihan niitä koulutettuja. Tapaan heitä paljon työni kautta.

Tämän löytänee se, jolle vastasin, vaikkei nyt lainaus tarttunutkaan.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut kuin pari ekaa sivua näitä viestejä, mutta ap:n kommentit, vastaukset, asenne ja tyyli kirjoittaa kertovat paljon. En ihmettele, että lapsella on ollut vaikeaa. Ap:n kirjoitukset kertovat kyvyttömyydestä nähdä asiaa ja ottaa aito vastuu tilanteesta. Olen pahoillani lapsen puolesta. 

en lole lukenut koko ketjua, enkä tiedä, mihin viittaat. Mutta samaistun vanhempaan, joka on kyrpiintynyt omaan aikuiseen lapseensa. 

minulla on aikuinen poika, joka oli vuosia sekakäyttäjä. Hermot meni siinä touhussa, kun yritti ja yritti auttaa, mutta kannettu vesi ei kaivossa pysynyt. Kukaam ei tajua, jollei ole sitä kokenut. Jos kirjoittaisin hänestä tänne, kutsuisit minua kyvyttömäksi nähdä asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni kertoo minun pilanneen hänen koko elämänsä. Totta on, että olemme käyneet läpi monenlaista, traumatisoivia tilanteita, enkä ole ollut aina parhaimmillani. Olen tehnyt myös virheitä, joihin en enää sortuisi, mutta niissä tilanteissa ne tuntuivat oikeilta ratkaisuilta.

Mikään anteeksipyyntö tai katuminen ei ole tyttärelle tarpeeksi. Minun pitäisi pystyä muuttamaan mennyt, mihin en pysty. Tytär ei pysty ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, vaikka se esitettäisiin miten myötäsukaisesti, vaan siinä tapauksessa hänen käytöksensä johtuu siitä, että olen kasvattanut hänet kuulemma väärin. Siihen on hyvä aina vedota. Hän mm. on väkivaltainen minua kohtaan, sanallisesta loukkaamisesta puhumattakaan, "Mä toivon, että sä teet itsemurhan!"

Olemme perheterapiassa ja ehkä se on auttanutkin, mutta pitkä tie on kuljettavana.

Perheterapia ei toimi, jos

On hän ollut osastollakin, mutta se on ollut vapaaehtoista. Ei sieltä sen kummemmin apua ole tullut, lääkitystä on rukattu huonoin tuloksin. Autismikirjon diagnoosin hän viimein sai sairaalassa aloitettujen tutkimusten myötä, se iso hyöty osastojaksosta oli. Hän ei ole valmis itsenäistymään, ehkä tuettu asuminen tulisi kysymykseen, mutta tytär ei ole sellaiseen halukas, "En ole mikään vi-tun vammainen!" 

Omakin mielenterveys on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Minulla oli tunnekylmät vanhemmat. Toinen narsisti, toinen jotain mitä lie, kuka tietää. 

Minä olen joutunut aina pitämään huolen itse itsestäni. Minun tarpeitani ei ollut (emotionaalisia eikä fyysisiä), minun piti vain tulla mukana ja olla vaivaton ja usein myös näkymätön. En ole saanut aina riittävästi ruokaa, sairaudenhoitoa tms. Vanhemmat eivät ole koskeneet. Ensimmäinen rakastuminen teini-iässä räjäytti aivot ja oli kuin huumetta (traumaside, joka johtuu lapsuudesta laiminlyötynä ja altistaa pysymään väkivaltaisissa suhteissa), kun joku koski ja näki ja ilahtui minusta.

Vanhemmat eivät antaneet henkistä tukea, heihin ei voinut tukeutua. Piti itse käsitellä ja kohdata pelot, surut, isot menetykset, epävarmuudet - jo syntymästä asti.

Minulta vaadittiin ikätasoon sopimattomia asioita älyllisesti, fyysisesti ja itseni huolenpitämisessä.

Vanhempani eivät koskaan ole olleet puolellani. Minun käskettiin aina miettiä sitä toista osapuolta.

Minulle kerrottiin, että olen hankala ja vaikea, vaikka olin erittäin vaivaton. Opin olemaan onnellinen leivänmuruista. Pidin yllä julkisivun. En osoittanut mieltäni, en vaatinut mitään (olisi ollut turhaa, koska minut vain syyllistettiin siitä). Sain kohtuuttomia ja randomeja rangaistuksia. Minulle sanottiin, että minun pitää kasvattaa itse itseni, niin ettei siitä aiheudu huolta ja toimin oikein.

Voisin kirjoittaa tästä koko päivän, juttua kyllä riittäisi, vaikka kuinka tapahtuma- ja detaljitasolle. Voisin myös kirjoittaa siitä, mitä tuosta kaikesta on seurannut.

Kun menin parikymppisenä terapiaan, äiti totesi, että siellä nyt sitten vaan etsitään tietysti syitä vanhemmista. Ei etsitty, koska terapia ei ollut toimivaa. Sain toimivaa terapiaa vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, kun elämäni ja terveyteni oli ensin hajonnut käsiin.

Vois varmaan sanoa että 99% lapsista saa jotain traumoja lapsuudessaan ja näitä he sitten purkavat aikuisena. viimeistään perheenperustamisaikoihin. (Iltapäivälehdet kertovat että omien vanhempien syyttäminen on oikein) Mun lapsista vanhin on syyllistänyt minua omasta elämästään ja tekemistään valinnoista ja yrittää siirtää vastuuta vaikeuksista oman lapsuuden kokemuksiin (normaali lapsuus) muut eivät ole näin tehneet. Mutta olen joutunut oman siskoni kaikkia lapsia ohjaamaan, ettei äidille saa puhua noin, kun ovat alkaneet arvostelemaan ja alentamaan siskoani kuulteni. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni kertoo minun pilanneen hänen koko elämänsä. Totta on, että olemme käyneet läpi monenlaista, traumatisoivia tilanteita, enkä ole ollut aina parhaimmillani. Olen tehnyt myös virheitä, joihin en enää sortuisi, mutta niissä tilanteissa ne tuntuivat oikeilta ratkaisuilta.

Mikään anteeksipyyntö tai katuminen ei ole tyttärelle tarpeeksi. Minun pitäisi pystyä muuttamaan mennyt, mihin en pysty. Tytär ei pysty ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, vaikka se esitettäisiin miten myötäsukaisesti, vaan siinä tapauksessa hänen käytöksensä johtuu siitä, että olen kasvattanut hänet kuulemma väärin. Siihen on hyvä aina vedota. Hän mm. on väkivaltainen minua kohtaan, sanallisesta loukkaamisesta puhumattakaan, "Mä toivon, että sä teet itsemurhan!"

Olemme perheterapiassa ja ehkä se on auttanutkin, mutta pitkä tie on kuljettavana.

Perheterapia ei toimi, jos

Tytär on luultavasti sairastunut epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Se on traumalapsuuden luoma sairaus ja aiheuttaa todella vaikeaa käytöstä, koska ihminen on henkisesti nyljetyssä vereslihaisessa tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni kertoo minun pilanneen hänen koko elämänsä. Totta on, että olemme käyneet läpi monenlaista, traumatisoivia tilanteita, enkä ole ollut aina parhaimmillani. Olen tehnyt myös virheitä, joihin en enää sortuisi, mutta niissä tilanteissa ne tuntuivat oikeilta ratkaisuilta.

Mikään anteeksipyyntö tai katuminen ei ole tyttärelle tarpeeksi. Minun pitäisi pystyä muuttamaan mennyt, mihin en pysty. Tytär ei pysty ottamaan mitään kritiikkiä vastaan, vaikka se esitettäisiin miten myötäsukaisesti, vaan siinä tapauksessa hänen käytöksensä johtuu siitä, että olen kasvattanut hänet kuulemma väärin. Siihen on hyvä aina vedota. Hän mm. on väkivaltainen minua kohtaan, sanallisesta loukkaamisesta puhumattakaan, "Mä toivon, että sä teet itsemurhan!"

Olemme perheterapiassa ja ehkä se on auttanutkin, mutta pitkä tie on kuljettavana.

Ymmärrän hyvin mistä puhut. Apua tuohon tilanteeseen ei anneta kun "avohoito" ja "itsemääräämisoikeus". Mutta omassa perheessä tuo tie on kuljettu ja se ratkaisu ei ole kotona asuminen vaan itsenäisyyden tukeminen tuetun asumisen kautta. Tuo tilanne vain pahenee, jos muutoksia ei tehdä. Älä syyllisyyden takia "hoida" lastasi, koska todellisuudessa apu lapsellesi pitää tulla perheen ulkopuolelta.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Minulla oli tunnekylmät vanhemmat. Toinen narsisti, toinen jotain mitä

Minulla oli samanlaiset vanhemmat, lisättynä fyysinen pahoinpitely ja yksin jättäminen. Entä sitten? Olen 55v, ja aikuisuus on ollut onnellinen.

Vanhempia aletaan syyttää siinä vaiheessa, kun tajutaan ettei itsellä ole rahkeita sellaiseen elämään kun tahtoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitinko, että olisi terapeutin intresseissä tuhota suhteita? No en. Kirjoitin, että on paljon huonoja terapeutteja. Ihan niitä koulutettuja. Tapaan heitä paljon työni kautta.

Tämän löytänee se, jolle vastasin, vaikkei nyt lainaus tarttunutkaan.

 

Varmasti on huonoja ja laiskoja terapeutteja. Tuohan on usein varovaisuutta eli ei uskalleta haastaa terapiassakävijää. Tämä taitaa olla ammatin vaikeita puolia tietää mihin suuntaan pitäisi asiakasta koettaa saada kuitenkaan vaatimatta liikaa. 

Kaikkein paksuin väite silti että terapeutti tahallaan juonisi keidenkään välien huononemista. Samoin kävijällä luulisi olevan jokin oma vastuu sen suhteen kokeeko terapian mielekkääksi, terapeutin itselleen sopivaksi ja ymmärtääkö myös sen että homman luonteeseen kuuluu lähes varmasti jonkinasteinen turhautuminen.

On paljon perheitä missä ikävistä asioista ei osata eikä saa puhua. Moni ei halua jatkaa mykkyyden malleja eteenpäin. Terapiassa voi harjoitella itsensäilmaisua jos se ei muualla onnistu.

Tämä on sitä kuuluisaa persuasennetta eli kaikki uudet ajatukset tyrmätään suorilta "hömpötyksenä". Yleensä kovin sanankääntein, ettei halveksunta jää missään vaiheessa kenellekään epäselväksi.

Kyllä terapeutti voi 'juonia', huonolla ei asiakkaat riitä ja hänelle, kuten kaikille muillekin, tulee sen oman perheen etu ensin.

Ei ne ihmisryhmänä eroa yhtään muista ammateista, kaikenlaista mahtuu joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Minulla oli tunnekyl

Huonot vanhemmat käyttävät juuri tätä selitystä väistääkseen kaiken vastuun.

Täydellistä kotia tai vanhemmuutta ei ole mutta on selkeästi lapsiaan kaltoinkohtelevia ja vammauttavia. Näitäkö ei saisi vastuuttaa mistää? No ei varmasti mikäli näiltä luonnevikaisilta itseltään kysytään. He eivät todellakaan nöyrry pyytämään anteeksi lapseltaan vaikka olisivat avoimen väkivaltaisia henkisesti/fyysisesti.

Yksi keino selviytyä tälläisestä onkin tulla samanlaiseksi kuin väkivaltainen vanhempi ja uskotella kasvaneensa normaalissa, tavallisessa perheessä jossa kaikki julma käytös oli oikeutettua. Näin pääsee kohtelemaan muita huonosti tarvitsematta vaivata asialla päätään.

Juonimisesta en tiedä, mutta esim. ylipitkien hoitojen tuputus on ihan arkea. Ja usein sokea taluttaa rampaa, eli ilman mitään juonimista ovat yksinkertaisesti huonoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee jotenkin iloisesti sekaisin niin erilaiset tilanteet, ettei niistä oikein voi samaan hengenvetoon puhuakaan.

Jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat väkivaltaisia, alkoholisteja, asettivat isäpuolen lastensa edelle, jne.

Jotkut kertovat narsisteista, jotka lyttäsivät ja murskasivat lastensa itsetunnon - henkistä väkivaltaa ja kiusaamista.

Sitten taas jotkut kertovat vanhemmista jotka olivat epämääräisesti esim. tunnekylmiä ilman ensimmäistäkään esimerkkiä siitä, miten se tunnekylmyys ilmeni ja menikö se laiminlyönnin tai kiusaamisen puolelle vai oliko vanhempi vain esim. huono ilmaisemaan itseään.

Ja jotkut puolestaan kertovat ylisuojelevista vanhemmista jotka eivät anna aikuistua, mikä ei varsinaisesti vaikuta lapsuuden vaan aikuisuuden ongelmalta?

Minulla oli tunnekyl

Minulla oli samanlaiset vanhemmat, lisättynä fyysinen pahoinpitely ja yksin jättäminen. Entä sitten? Olen 55v, ja aikuisuus on ollut onnellinen.

Vanhempia aletaan syyttää siinä vaiheessa, kun tajutaan ettei itsellä ole rahkeita sellaiseen elämään kun tahtoisi.

Ei sinulle ainakaan empatiaa ja tunnetaitoja ole syntynyt, vaikka onnellinen oletkin. 

Ja joo. Kyllähän se syö rahkeita elämään, kun vanhemmat sairastuttavat. Saat olla onnellinen, jos selvisit sairastumatta. Paljon riippuu muidenkin ihmissuhteiden laadusta ja olemassaolosta. Ei se kuitenkaan ole ihmisen oma valinta sairastuuko vai ei.

Tiedän lapsen, jonka yli vanhempi ajoi autolla. Tämä lapsi on koko elämänsä ilman toista jalkaa. Kyllä se estää elämästä täysillä sellaista elämää kuin tahtoisi. Henkinen rampauttaminen samoin (se aiheuttaa myös fyysisiä sairauksia). Eikä sitä tarvitse sinänsä SYYTTÄÄ, mutta onhan se syy vanhemmissa. Ei sen toteaminen poista tapahtunutta eikä ome syyttelyä, vaan tapahtumaketjun hahmottamista.