Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Tämä. Jokaisen pitää ottaa vastuu omasta elämästään ja lopettaa yhteydenpito elämänlaatua heikentäviin ihmisiin.

On myös paljon huonoja psykoterapeutteja, jotka ei ymmärrä valtaansa ja pahimmillaan pilaavat ihmissuhteita. 

Ihan varmasti kaikki me ollaan vanhempina puutteellisia jollain tavalla, jonka voisi terapiassa kääntää niin isoksi asiaksi, että lapsen terapiassa saataisi tuhottua vanhempi-lapsi -suhde.

Omat lapset vielä lähellä, mutta ylimieliseksi en tässä asiassa kävisi.

Vierailija

10/942|

27.12.2023 | 15:29

Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi. Mutta ehkä jonain päivänä sen ymmärrät ja toivottavasti silloin ei ole liian myöhäistä. Toivottavasti pystyt kuitenkin ympäröimään itsesi vain mielestäsi täydellisillä ihmisillä.

Ap

 

 

Apn todellinen luonne paljastui 👹

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita, varastaisi vanhemmalta, valehtelisi koko ajan. Se,

Muutoin olen aika lailla samaa mieltä, mutta tartun tuohon uhriutumisen käsitteeseen.

Vanhempana tulee lapsen aikuistuessa vastaan raja, jolloin äiti voi olettaa aikuisen lapsen suhtautuvan ja kohtelevan äitiään, kuten toista aikuista. Jostain syystä lapset ovat aina jossain mielessä lapsia, esim. tulevat jouluna kotiin passattavaksi. Oletus on, että lapsuuden joulu jatkuu ja äiti järjestää ja kokkaa ja siivoaa jäljet jne. Kun tämän käytöksen vanhempi kyseenalaistaa, niin sieltä lentää heti uhriutumis-kortti pöytään. 

 

Mitenkäs tämän näin vanhempana välttää? Se on nimittäin äärimmäisen loukkaavaa. 

 

Sama uhriutumis-kortti lentää pöytään, kun pyytää apua tai kertoo olevansa avun tarpeessa. Joskus harvoin vanhempi tarvitsee myös kuuntelijaa - se ei lienee 30v  lapsen kohdalla ole liikaa vaadittu? Sen sijaan, että vaihteeksi lapsi olisi edes hetken empaattinen keski-ikäistä, työelämässä stressaantuvaa vanhempaa kohtaan, lentää taas uhriutumis-kortti. 

Meillä tämä on johtanut siihen, että äiti on aina urhea ja tukena. En valita, mutta nieleskellen aina välillä. Oman äitini kanssa minulla on molemminpuolinen aikuinen-aikuinen-suhde, missä kumpikin voi tarpeen tullen avautua myös niistä ikävistä asioista ilman, että toinen nakkaa syytöksen uhriutumisesta. 

 

ja kyllä - tämä uhriuumis-teema tuli kuvioon sen jälkeen, kun opiskeleva nuori kävi jossain psykologilla juttelemassa opiskelustressistä. Harmittaa, että häntä sinne kannustin menemään. 

Täysin työkykyisen ja jopa kohtalaisen hyvintienaavan lapseni terapiaan kuului se, että vanhempi meni kerran mukaan, jolloin lapseni saattoi siinä vieraan ihmisen edessä vaatia minua tilille siitä, mitä olin tehnyt ollessani itse 28v ikäinen ja täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin 25v myöhemmin. Minun olisi pitänyt avata omia tuntojani terapeutille, jotta lapsen paraneminen (ei hänellä ollut edes diagnoosia) voisi alkaa. Totesin, että minun elämäni ei kuulu terapeutille, en aio jälkikäteen miettiä silloisen minäni ratkaisuja, koska niitä ei voi enää muuttaa. Lapsi on kokenut kokemuksensa, niihin ei liittynyt väkivaltaa (paitsi taloudellista, hän ei saanut kaikkea haluamaansa) ja lapsella on kaikki mahdollisuudet katkaista välinsä minuun nyt, lapsuus ja hänen kokemuksensa eivät siitä muuksi muutu. Vastaavasti lapsi voisi ryhtyä pyytämään minulta anteeksi kaikkea sitä, mitä nuorena aikuisena teki, mutta se ei liene terapian tarkoitus, koska siinä joutuisi itse ottamaan vastuun elämästään ja miettimään, onko omassa toiminnassa jotain muutettavaa.

Terapeutin mielestä kyseessä on lapsen terapia, ei minun, lapsen ei tarvitse pyytää anteeksi.

Olen nykyisin lapseni kanssa kohteliaissa ja etäisissä väleissä, hän menetti näin vanhempansa, mutta ei kamalaa lapsuuttaan.

Psykoterapia on puoleksi uskontoa. Alalle koulutettavat joutuvat itse terapiaan ja käymään uudelleen lävitse mm. oman syntymänsä, siis kuvittelemaan tuollaisen asian terapeutin johdattamana. Se, että ihminen voisi muistaa jotain syntymästään, on silkkaa pötyä. Muitakin Freudin teorian virheitä toistellaan kuin jumalan sanaa. Freud oli merkittäväi tiedemies ja se että opetuslapset tekivät kaikista hänen väitteistään uskonnollisia dogmeja, ei ole hänen vikansa.

Noin onko se juttu nyt siis kopioitu tänne? 

Että tietäisi, mistä puhutaan.

Yleisesti: opetelkaa olemaan ja terapia tekee oudoksi.

Vierailija kirjoitti:

"Terapia tuntuu usein aiheuttavan juuri sen, että odotetaan vaan kaikkien muiden ympärillä muuttuvan ja ymmärtävän sekä pyytelevän anteeksi tai jotenkin hyvittelevän terapiassa käyvälle tämän menneisyyttä tmv. sen sijaan että opittaisi käsittelemään omia tunteita ja ottamaan vastuuta omasta elämästä eli itse tekemään jotain oman elämänsä eteen."

 

Miten se, että toivoo jonkun, joka on kohdellut huonosti, ymmärtävän tehneensä väärin, pyytävän anteeksi ja opettelevan toimimaan vastaisuudessa paremmin, sulkisi pois sen, että ihminen ottaa vastuun tunteistaan ja elämästään? Sitä vastuutahan siinä juuri otetaan, kun yritetään selvittää ihmissuhteissa ilmenneitä ongelmia. Jos toinen ei kykene näitä ongelmia kohtaamaan, ei siinäkään pääse tunteiden käsittelyä pakoon. Sitten täytyy ymmärtää, hyväksyä ja surra se tosiasia, että tämän ihmisen kanssa ei toivomani kaltainen suhde ole mahdollinen.

Terapian ongelma on se, että kaikkea tuijotetaan sen yhden ihmisen näkökulmasta. Asiat kuitenkin tapahtuvat vuorovaikutuksessa, ei yksipuolisesti. Asioihin vaikuttaa myös muut tekijät, joita terapiassa napottava tyyppi ei tiedosta. 

 

Jotta terapiasta olisi apua, pitäisi sen ulottua laajemmin, kuin yhden ihmisen omasta näkökulmasta lukittuihin kokemuksiin ja tunteisiin. Jos vanhempi on ollut se ikävä ihminen, niin kannattaisi jututtaa myös sitä vanhempaa. Voi ilmetä, että se terapiassa oleva lapsi on itse asiassa ollut itse piru ja vanhempi se, joka on saanut taiteilla selvitäkseen täysjärkisenä tämän mussukan kanssa. 

 

Elämä tapahtuu kahden ihmisen aktiivisessa vuorovaikutuksessa, ei pelkästään vastaanottajan roolissa. Näin ollen se uhriksi itsensä kokeva on takuulla osallistunut kuvioon jollain lailla. Jos hän ei ole ollut patterin sidottuna vankina, niin takuulla kumpikin on soppaa keittänyt laillaan. Anteeksipyyntöjä voi vaatia, mutta useimmissa tapauksissa niitä joutuu myös itse esittämään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

 

Tämä. Jokaisen pitää ottaa vastuu omasta elämästään ja lopettaa yhteydenpito elämänlaatua heikentäviin ihmisiin.

Elämä ei ole noin yksinkertaista veeti. Opit sen vielä, kun saat vähän lisää ikää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija

10/942|

27.12.2023 | 15:29

Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi. Mutta ehkä jonain päivänä sen ymmärrät ja toivottavasti silloin ei ole liian myöhäistä. Toivottavasti pystyt kuitenkin ympäröimään itsesi vain mielestäsi täydellisillä ihmisillä.

Ap

 

 

Apn todellinen luonne paljastui 👹

Passiivis-aggressiivinen marttyyrihan se sieltä paljastui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita

Ikävä kuulla, ettei sinulle ole muodostunut vastavuoroista aikuista suhdetta lapseesi. Ehkä se vielä tulee sieltä? Minä olen ollut vasta aikuisiällä oikeasti läheinen äitini kanssa. Ollaan puhuttu kaikesta maan ja taivaan välillä. Autettu toisiamme puolin ja toisin. Ratkaisevaa on ollut se, että äiti ei ole yrittänyt kontrolloida minua, eikä ole suhtautunut minuun alentuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Täysin työkykyisen ja jopa kohtalaisen hyvintienaavan lapseni terapiaan kuului se, että vanhempi meni kerran mukaan, jolloin lapseni saattoi siinä vieraan ihmisen edessä vaatia minua tilille siitä, mitä olin tehnyt ollessani itse 28v ikäinen ja täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin 25v myöhemmin. Minun olisi pitänyt avata omia tuntojani terapeutille, jotta lapsen paraneminen (ei hänellä ollut edes diagnoosia) voisi alkaa. Totesin, että minun elämäni ei kuulu terapeutille, en aio jälkikäteen miettiä silloisen minäni ratkaisuja, koska niitä ei voi enää muuttaa. Lapsi on kokenut kokemuksensa, niihin ei liittynyt väkivaltaa (paitsi taloudellista, hän ei saanut kaikkea haluamaansa) ja lapsella on kaikki mahdollisuudet katkaista välinsä minuun nyt, lapsuus ja hänen kokemuksensa eivät siitä muuksi muutu. Vastaavasti lapsi voisi ryhtyä pyytämään minulta anteeksi kaikkea sitä, mitä nuorena aikuisena teki, mutta se ei liene terapian tarkoitus, koska s

Vaadit lastasi ottamaan vastuuta elämästään, mutta et suostu itse kantamaan vastuuta niistä asioista, jotka olet itse tehnyt. Kuulostaa itsekkäältä. Vastuunkanto tässä tilanteessa sinun kohdallasi olisi esimerkiksi sitä, että rehellisesti kerrot niistä menneistä asioista, niistä jotka ovat johtaneet tähän hetkeen ja vaikuttaneet lapseesi. Tällä tavoin voit (ehkä) auttaa lastasi eteenpäin prosessissaan. Lapsesi on nimittäin valinnut käydä läpi prosessin ja käsitellä asiat. Hän ei ole valinnut sinun vaihtoehtoasi, eli Ota Tai Jätä. Koita kunnioittaa lapsesi valintaa. Jos et pysty siihen, ilmoita ihan rehellisesti, että sinä laitat ne välit poikki, äläkä syyllistä lastasi välien katkeamisesta. Olet varmasti syyllistänyt häntä jo ihan riittävästi tämän elämän aikana. 

Voi elämä. Tolloimmankin pitäisi ymmärtää, ettei lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta voi pitää millään tasolla tasavertaisena. On monia asioita, mitä lapsen ei tulisi nähdä tai kuulla, koska hän ei ole henkisesti valmis niitä vastaanottamaan. Väheksyvä asenteemme on säälittävän läpinäkyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

No tämä kommenttihan selventää kaikkien boomer-ikäluokan vanhempien ajatusmaailmaa. Minäkin pärjäsin yksin eikä kukaan autta

Et voi yleistää väitteitäsi koskemaan kaikkia boomer-ikäluokan vanhempia, jos itsellesi on käynyt näin ja vielä vähemmän, jos ei. Jälkeläinen tekee omat tulkintansa kohtelustaan ja päättää itse yhteydenpidostaan.

Aikuisen lapsen syytökset ovat osa hänen  kasvuprosessiaan. Että tulee nähdyksi ne vaille jäämiset omassa lapsuudessa, kun on ollut lapsi, eikä ole ollut aikuisen keinoja pärjätä tilanteessa. Vanhempi-lapsi-suhteessa vanhemmalla on isompi vastuu, johon kuuluu myös omirn virheiden myöntäminen.

Parhaimmillaan vanhempi voi nähdä nuo puutteensa, surra asiaa, pyytää anteeksi. Parhaimmillaan aikuinen lapsi pääsee tämän jälkeen, vähitellen eteenpäin omassa kasvussaan ja tarve syyttelyyn vähenee. 

Vierailija kirjoitti:

Aikuisen lapsen syytökset ovat osa hänen  kasvuprosessiaan. Että tulee nähdyksi ne vaille jäämiset omassa lapsuudessa, kun on ollut lapsi, eikä ole ollut aikuisen keinoja pärjätä tilanteessa. Vanhempi-lapsi-suhteessa vanhemmalla on isompi vastuu, johon kuuluu myös omirn virheiden myöntäminen.

Parhaimmillaan vanhempi voi nähdä nuo puutteensa, surra asiaa, pyytää anteeksi. Parhaimmillaan aikuinen lapsi pääsee tämän jälkeen, vähitellen eteenpäin omassa kasvussaan ja tarve syyttelyyn vähenee. 

Rimaa on nostettu. Enää turvalliseen lapsuuteen ei riitä, että on ruokaa, vaatteita ja ettei vedellä ympäri korvia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Terapia tuntuu usein aiheuttavan juuri sen, että odotetaan vaan kaikkien muiden ympärillä muuttuvan ja ymmärtävän sekä pyytelevän anteeksi tai jotenkin hyvittelevän terapiassa käyvälle tämän menneisyyttä tmv. sen sijaan että opittaisi käsittelemään omia tunteita ja ottamaan vastuuta omasta elämästä eli itse tekemään jotain oman elämänsä eteen."

 

Miten se, että toivoo jonkun, joka on kohdellut huonosti, ymmärtävän tehneensä väärin, pyytävän anteeksi ja opettelevan toimimaan vastaisuudessa paremmin, sulkisi pois sen, että ihminen ottaa vastuun tunteistaan ja elämästään? Sitä vastuutahan siinä juuri otetaan, kun yritetään selvittää ihmissuhteissa ilmenneitä ongelmia. Jos toinen ei kykene näitä ongelmia kohtaamaan, ei siinäkään pääse tunteiden käsittelyä pakoon. Sitten täytyy ymmärtää, hyväksyä ja surra se tosiasia, että tämän ihmisen k

"Voi ilmetä, että se terapiassa oleva lapsi on itse asiassa ollut itse piru ja vanhempi se, joka on saanut taiteilla selvitäkseen täysjärkisenä tämän mussukan kanssa"

Tuollainen lause omasta lapsesta osoittaa reflektiokyvyn puutetta. 

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatussuunta että on kelvollinen vanhempi vasta, kun on käynyt terapiassa. Ellei ole käynyt ei tarvitse pitää yhteyttä sellaiseen äitiin. Sanotaan suoraan, ettei arvosta lastaan eikä itseään ellei käy vieraan kanssa läpi asioitaan. Kiristystähän tuo on jos et tee kuten minä haluan katkeaa välit. 

Tänä päivänä nuoriso on usein hyvin itsekästä. Tämä linja näkyy nyt siinä, että jälkikäteen ryhdytään arvioimaan elämisen laatua lapsuudessa. Maailma oli 20-30-vuotta sitten hyvin erilainen. Vanhemmat kasvavat ihmisinä edelleen, eivätkä tänä päivänä ole samanlaisia ihmisiä, kuin neljännesvuosisata sitten olivat. 

 

Samalla logiikalla voisivat vanhemmat ryhtyä vaatimaan lapsilta anteeksipyyntöä siitä ja tästä unettomasta yöstä taikka luvattomasta teosta, mikä lopulta aiheutti harmaita hiuksia vanhemmille. 

 

Sanoisin, että se juna meni jo. Elämä on tässä hetkessä. Ei menneessä eikä tulevassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin työkykyisen ja jopa kohtalaisen hyvintienaavan lapseni terapiaan kuului se, että vanhempi meni kerran mukaan, jolloin lapseni saattoi siinä vieraan ihmisen edessä vaatia minua tilille siitä, mitä olin tehnyt ollessani itse 28v ikäinen ja täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin 25v myöhemmin. Minun olisi pitänyt avata omia tuntojani terapeutille, jotta lapsen paraneminen (ei hänellä ollut edes diagnoosia) voisi alkaa. Totesin, että minun elämäni ei kuulu terapeutille, en aio jälkikäteen miettiä silloisen minäni ratkaisuja, koska niitä ei voi enää muuttaa. Lapsi on kokenut kokemuksensa, niihin ei liittynyt väkivaltaa (paitsi taloudellista, hän ei saanut kaikkea haluamaansa) ja lapsella on kaikki mahdollisuudet katkaista välinsä minuun nyt, lapsuus ja hänen kokemuksensa eivät siitä muuksi muutu. Vastaavasti lapsi voisi ryhtyä pyytämään minulta anteeksi kaikkea sitä, mitä nuorena aikuisena

Aika erikoista, että ihmissuhteessa vaihtoehtona on joko pyydellä anteeksi kaikkea taikka laittaa välit poikki. Ei kuulosta ihan terveeltä tavalta toimia. 

Vierailija kirjoitti:

On myös paljon huonoja psykoterapeutteja, jotka ei ymmärrä valtaansa ja pahimmillaan pilaavat ihmissuhteita. 

Ihan varmasti kaikki me ollaan vanhempina puutteellisia jollain tavalla, jonka voisi terapiassa kääntää niin isoksi asiaksi, että lapsen terapiassa saataisi tuhottua vanhempi-lapsi -suhde.

Omat lapset vielä lähellä, mutta ylimieliseksi en tässä asiassa kävisi.

Jos on koulutettu psykoterapeutti eikä esim kehoterapeutti jne niin ovat melko varmasti hyvin varovaisia kaikenlaisessa johdattelussa, ohjailussa, tulkinnoissa..se ei edes kuulu työhön. Miksi heidän intressinsä olisi tuhota kenenkään ihmissuhteita? Pähkähullu ajatuskin.

Lähdetään siis liikkeelle apua tarvitsevan kokemuksesta ja koetetaan kuunnella hänen kertomaansa avoimesti mutta myös haastaen. Voi aivan hyvin olla että terapeutti koettaa saada toisen eläytymään vanhempansa näkökulmaan jos katsoo sen aiheelliseksi. Yleensä kuitenkin on keskeistä että kaikki tunneilmaisu sallitaan eikä sitä arvostella mikä voi olla itsessään helpotus kävijälle, jota on usein kritisoitu paljonkin.

Hyvä terapeutti koettaa lisätä asiakkaan itsenäistä ongelmanratkaisua ja itseymmärrystä, vähentää mukautuvaa miellyttämistä joka taas on saattanut olla vanhempien mieleen. Ikävää jos vanhempi kokee tämän prosessin välien sotkemisena.