Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kyllä ihan perkeleen huumorintajutonta porukkaa.
No kerro millaisia väärinymmärrettyjä vitsejä olet vääntänyt?
Ihan yleisesti, pidätkö tätä vitsiketjuna?
Tuo on toksisia perus kaasuvalotus juttuja. Kuren myös se, että täällä "valittavat" ovat yliherkkiä/ itsekkäitä/ vaativia/ kohtuuttomia/ menneisiin jumiutuneita/ anteeksiantamattomia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni on aivan liian yksisilmäinen ajatus, että jos äiti ei mene terapiaan niin se ei välitä lapsestaan eikä halua muutosta. Meillä terapiassa kävi äiti ja isä, mutta se lapsi ei halunnut sitä solmua avata. Me emme si yhdessäkään auki saaneet joten siellä käyminen oli turhaa
Niin onkin. Miksi sitten esität sellaisen yksisilmäisen ajatuksen?
Täällä toistuvat olkiukko-ajatukset, joiden mukaan (aikuiset) lapset
- vaativat, että vanhemmat olisivat TÄYDELLISIÄ ja VIRHEETTÖMIÄ
- syyttävät vanhempiaan KAIKESTA
- eivät ota MISTÄÄN, varsinkaan omasta elämästään, vastuuta
- haluavat VOITTAA/NÖYRYYTTÄÄ/MITÄTÖIDÄ /ALISTAA vanhempansa
- vaativat pyytämään LOPUTTOMASTI anteeksi
- käännytetään terapiassa syyllistämään vanhempiaan, jotka ovat terapian ainoa puheenaihe
- vaativat, että vanhempien pitää mennä terapiaan jotta sopu syntyisi.
Näistä pinttyneistä väärinkäsityksistä voisi pikkuhiljaa päästää irti, niin keskustelu helpottuisi huomattavasti. Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni on aivan liian yksisilmäinen ajatus, että jos äiti ei mene terapiaan niin se ei välitä lapsestaan eikä halua muutosta. Meillä terapiassa kävi äiti ja isä, mutta se lapsi ei halunnut sitä solmua avata. Me emme si yhdessäkään auki saaneet joten siellä käyminen oli turhaa
Minun narsistinen äitini meni terapiaan. Pian tuli käsky, että minun pitäisi mennä hänen mukaansa sinne. No enpä mennyt. Äitini tuntien hän oli hurmannut terapeutin ja olisivat sitten yhdessä siellä yrittäneet korjata minun lukuisia vikojani.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa että te tulevat äidit (ja isät) ette tule olemaan täydellisiä vanhempia. Se on itseasiassa hyvä ymmärtää jo etukäteen.
Varmasti. Täydellisyyden puuttuminen ei ole tässä se ongelma.
Virheet on helppo antaa anteeksi, jos toinen on niistä vilpittömästi pahoillaan. Nämä aikuisten lasten vanhemmat eivät ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa että te tulevat äidit (ja isät) ette tule olemaan täydellisiä vanhempia. Se on itseasiassa hyvä ymmärtää jo etukäteen.
Varmasti. Täydellisyyden puuttuminen ei ole tässä se ongelma.
Virheet on helppo antaa anteeksi, jos toinen on niistä vilpittömästi pahoillaan. Nämä aikuisten lasten vanhemmat eivät ole.
Ja samalla he vaativat lapsiltaan täydellistä tunteidenhallintaa. Vaikka eivät ole edes koskaan tukeneet niiden tunteiden säätelyssä tai edes nimeämisessä. Lapsen on pitänyt aina osata käyttäytyä täydellisesti ja pitää mölyt mahassaan.
Äitini yritti. Tiedän sen. Silti hän ei suojellut minua isältä riittävästi ja sen takia jouduin elämään perhehelvetin. Ja äitikin on empatiakyvyltään autistin tasolla niin aika itsekseen sitä sai selviytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaatii ihan älyttömästi kypsyyttä ja rohkeutta kohdata oma häpeänsä, etenkin mitä huonommin on suoriutunut tehtävästään. Siinä nousee kieltoreaktio, syyttely ja pakeneminen.
Vierailija kirjoitti:
Vaatii ihan älyttömästi kypsyyttä ja rohkeutta kohdata oma häpeänsä, etenkin mitä huonommin on suoriutunut tehtävästään. Siinä nousee kieltoreaktio, syyttely ja pakeneminen.
Onko hyväksi kertoa sille lapselleen nämä kaikki asiat missä tietää tehneensä väärin ja sanoa että katuu ja pyytää anteeksi vai niitä luettelematta pyytää anteeksi? Pitääkö ne kaivaa ylös?
entä saako kertoa miksi ne virheet on tehnyt jos sen tietää vai onko se jo puolustelua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni on aivan liian yksisilmäinen ajatus, että jos äiti ei mene terapiaan niin se ei välitä lapsestaan eikä halua muutosta. Meillä terapiassa kävi äiti ja isä, mutta se lapsi ei halunnut sitä solmua avata. Me emme si yhdessäkään auki saaneet joten siellä käyminen oli turhaa
Minun narsistinen äitini meni terapiaan. Pian tuli käsky, että minun pitäisi mennä hänen mukaansa sinne. No enpä mennyt. Äitini tuntien hän oli hurmannut terapeutin ja olisivat sitten yhdessä siellä yrittäneet korjata minun lukuisia vikojani.
Tuo kohtaus voisi olla jostain painajaisunesta.
Vierailija kirjoitti:
"Kyse nyt kuitenkin oli siitä että mikäli syy on aina vanhemmissa, niin se on silloin myös omien vanhempien vanhemmissa. Vai vainko se oma vanhempi on hirviö sukupolvien ketjussa? Tämän ymmärtäminen voi auttaa elämässä eteen päin."
Kyllä meidän suvussa ainakin on hyvin tiedossa myös isovanhempien (ja jossain määrin heidän vanhempiensa) ongelmat. Mitä sillä tiedolla loppujen lopuksi tekee? Välit omiin vanhempiin ovat kuitenkin oma asiansa, ja vanhemmat vastuussa omista tekemisistään, oli taustalla mitä hyvänsä.
No jos isovanhemmilla on vaikka vaikeaa psykiatrista sairautta niin kyllä se yleensä vaikuttaa kielteisesti jälkipolviin. Vanhemmuutta voi jäädä puuttumaan jopa täysin. Sitten toki jos hätiin on löytynyt hyviä kiintymyssuhteita niin asioita on voinut paikata. Aina ei kuitenkaan ole käynyt näin hyvin.
Moni suvun mykkyys ja puhumattomuus kätkee alleensa häpeää erilaisuudesta jota ei edes tunneta. Tai vähätellään tyyliin että kaikesta on hammasta purren ennenkin selvitty. Lapsen valitus kohtelustaan voidaan kuitata tyyliin "sinä hemmoteltu pentu et tiedä kurista ja kurjuudesta mitään".
Sillä voidaan sitten oikeuttaa oma perseily mennen tullen. Yksi narsismin muotohan on kurjuuskilpailu, pity party eli itsesääli verhoaa alleen luonteen kelvottomuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä ymmärrän että omalla äidillä oli rankka lapsuus ja että en sen takia itsekään todennäköisesti ole "täydellinen" vanhempi. Kuitenkin meissä on se ero että äiti tuli vasta eläkeiässä ensimmäistä kertaa ajatelleeksi että miltähän teistä lapsista tuntui se elämä silloin. Ihan itse sanoi että oli vasta silloin tullut ajatelleeksi. Itsehän jätin lasten teon melko myöhään juuri siksi että en muuta miettinytkään kuin ettei omat lapseni joutuisi kokemaan samanlaista lapsuutta. Äidille ei tietenkään kukaan uskaltanut sanoa miltä se tuntui koska kukaan ei jaksa sitä draamaa mitä siitä seuraisi jos kertoisi totuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaatii ihan älyttömästi kypsyyttä ja rohkeutta kohdata oma häpeänsä, etenkin mitä huonommin on suoriutunut tehtävästään. Siinä nousee kieltoreaktio, syyttely ja pakeneminen.
Onko hyväksi kertoa sille lapselleen nämä kaikki asiat missä tietää tehneensä väärin ja sanoa että katuu ja pyytää anteeksi vai niitä luettelematta pyytää anteeksi? Pitääkö ne kaivaa ylös?
entä saako kertoa miksi ne virheet on tehnyt jos sen tietää vai onko se jo puolustelua?
Minusta enemmän on parempi. Sellainen yleinen "pyydän kaikkea anteeksi" ei paljon lämmitä. Se tavallaan sivuuttaa toisen kokemuksen täysin.
Etkä sinä välttämättä "tiedä" kaikkea mitä olet tehnyt väärin. Voi olla monia asioita, joita lapsesi hyvin ymmärtävät ja ovat antaneet anteeksi. Sensijaan voi olla asioita, jotka ovat loukanneet, etkä itse sitä ymmärrä. Että sen sijaan, että kerrot kaiken ja sillä selvä, suhtautuisin kertomiseen avoimena keskustelunavauksena. Kerrot kaiken ja kuuntelet. Vastaat myös kysymyksiin.
Ja jos et osaa tai pysty vastaamaan, voit pyytää aikaa miettiä asiaa ja palata siihen. Ja jos sinulla on tiedossa syyt, miksi teit jotain, kerro.
Mutta älä ajattele sitä puolustautumisena. Lapsesi ei mitään muuta halua, kuin tuntea että te olette aidosti samalla puolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä esimerkki äidistä ja tyttärestä. Kirjassa ei syyllistetty äitiä sanallakaan, kerrottiin vain tapahtumista. Olen kuunnellut kirjan (Kikan elämästä).
Helppoa kun ei tarvitse ottaa vastuuta mistään omista tekemisistä vaan aina voi syytellä muita! Ja ei, minulla ei ole lapsia :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina neuvotaan puhumaan, mutta entä kun ei kaikki vaan osaa puhua tunteistaan? Kaikilla ei ole siihen taitoa eikä kaikki ole tottuneet puhumaan toiselle sisimmästään.
Joko opettelee tai hyväksyy, että ihmissuhteet jäävät etäisiksi.
Olen lukenut tätä ketjua ajatuksella ja palaan tähän kommenttiin.
Vastauksessa käsketään opettelemaan puhumaan. Tuossa neuvossa ei oteta ollenkaan huomioon sitä, että ihmiset ovat erilaisia. On ihmisiä joille puhuminen tunteista ja omasta itsestään on helppoa, mutta on niitäkin, joille ei ole eikä se ole mikään opettelun asia. Tuossa neuvossahan käsitetään asiat kovin mustavalkoisina ja ikään kuin rangaistaan, joko puhut niin kuin sinun halutaan puhuvan tai ole yksin.
Eihän kaikki edes halua kenenkään kanssa hyvin läheisiä välejä, vaan heille riittää välit missä jutellaan kuulumisia ja mitä mieleen tulee. Ei haluta analysoida ja ruotia asioita. Eikä siitä muuttuakseen tarvitse mennä ammatti-ihmisen kanssa opettelemaan, koska siinä on oletuksena, ellet muutu sinua ei hyväksytä. Sehän on väkivaltaa. Näissä asioissa pitää ymmärtää sitä pidättyvämpää.
Ap on joko täysin sekaisin tai trolli. Ihan järkyttävää tekstiä ja sairas ajattelumaailma, jos tuo on totta. Valitettavasti monen kohdalla on.
Miksi siinä esimerkissä ratkaisukeskeisestä henkilöstä puhuttaessa niin voimakkaasti kärjistettiin, ettei sellainen ihminen olisi empaattinen? Neuvottiin opettelemaan juuri sen helposti neuvovan uusi tapa käyttäytyä?
Eikö yhtälailla voisi ohjeistaa sitä tytärtä olemaan niin, ettei heti hyppää takajaloilleen vaan ajattelisi, että neuvokoon otan käyttööni jos on hyvä neuvo ellei saa jäädä omaan arvoonsa.
Voisi olla hyödyllisempi tapa sen tyttärenkin hieman joustaa eikä heti siinä hermostua ja katkoa välejä. Huomaisi hänkin ettei tämä tapa hoitaa suhteita toimi, joten kokeilen edes miten käy jos toiminkin toisin. Kumpikin voisi huomata uuden tavan toimivaksi ja välit pysyisi kunnossa ja se äitikin huomaisi korjata tapansa. Tarkoitin sanoa, että ei se toisen muuttaminen aina ole toimiva ja hyvä ratkaisu, vaan parempaan lopputulokseen voi päästä löysäämällä omaa nutturaansa.
Alue: Aihe vapaa
Kaikessa epätäydellisyydessäni olen onnistunut luomaan hyviä ihmissuhteita ja hoitamaan vastuuni kaikkia sellaisia kohtaan, joita kohtaan on vastuita ollut. Ihan siitäkin riippumatta, että en itse ole saanut kokea samaa vanhempieni taholta. Ei ole järin ylivoimaista.