Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Minunkin äitini oli omasta mielestään tosi hyvä äiti ja ihmisenäkin lähes täydellinen. Todellisuudessa hän oli hullu narsisti, joka teki onnettomaksi sekä itsensä että muut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Terapia ei toimi noin. Itse siinä se työ tehdään, terapeutin tuella.

Näinhän sen toki pitäisi olla. Näitä juttuja ja kommentteja kun lukee (ja muutaman tapauksen tiedän muutenkin jossa lopputulema oli että kaikki muut on syyllisiä paitsi henkilö itse ja lopputuleman meni hyvät perheet ja välit vanhempiin etc.) niin vaikuttaa vaan siltä että fokus on liikaa siinä mitä minulle on tehty sen sijaan miten itse voin muuttaa elämääni.

 

Oman kokemukseni mukaan taas kaikkein vaikeinta ihmisill

Juuri näin. Ja se syyllisyys, kun lopulta alat myöntää itsellesi, että ne kotiolot ei ehkä olleetkaan ihan täydelliset. Että ehkä kaikessa ei olekaan kyse siitä, että olet itse vaan niin heikko luonne.

Aikuiselle lapsellekin on kamala paikka myöntää itselleen, että äiti ei ollutkaan kovin hyvä ja rakastava. Ja kun ei-niin-hyvät äidit ovat yleensä syyllistämällä kasvattamisen mestareita, voitte vain kuvitella syyllisyydentunteiden määrää, kun alat ajatella, että äidissäsi on joku vika.

Itse en ole kyllä vaivautunut asiasta äitini kanssa keskustelemaan, hän ei ole koskaan kyennyt myöntämään yhtään virhettä elämässään. Turha kiduttaa itseään sillä, että todistaisi sen todeksi taas kerran.

Mutta olen varmaan silti hankala ja kamala aikuinen lapsi ja vielä hirveä pettymyskin, kun en ole järin hyvin pärjännyt elämässäni.

Vierailija kirjoitti:

Ajatus siitä, että omien vanhempien käytökseen olisi olemassa joku syvällinen hieno syy, jonka voi ymmärtää terapiassa, on huuhaata.

 

Ei sen syyn tarvitse mikään hieno ja syvällinen olla, esim. omien vanhempien kohdalla tiedän heidän kokeneen väkivaltaa/heitteillejättöä itse lapsina. Ei se oikeuta heitä kohtelemaan muita huonosti. Sen olen kyllä ajan myötä nähnyt ja hyväksynyt, ettei heillä ole aikeitakaan muuttaa käytöstään. Etäiset välit suojaavat.

Minä voin rehellisesti sanoa, että kummatkin vanhempani olivat (ja ovat) erittäin vajavaisia vanhemmuudessa. Ei vaan äiti. Äitini aiheuttamat traumat käsittelin melko nuorena. Se onnistui ihan ilman terapiaa, koska äitini oli valmis vastaanottamaan raivoni ja syytökseni. Hän pysyi siinä, jokseenkin turvallisena aikuisena, vaikka annoin kaiken katkeruuden purkautua. Välimme paranivat sen jälkeen.

Isäni aiheuttamia traumoja en ole pystynyt käsittelemään. Hän ei vastaanota kritiikkiä, ja hänen käytöksensä on edelleen kylmäävän vaativaa omia lapsiaan kohtaan. Mikään ei riitä hänelle. En tiedä miten tuollaisen ihmisen kanssa voisi säilyttää välit, kun hän yhä syytää myrkkyä päälleni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan jokainen vanhempi tekee virheitä suhteessa lapsiinsa. Myös me, joilla nyt on pieniä lapsia, vaikka ehkä yritämme vältellä niitä asioita mistä ehkä omassa vanhempisuhteessaamme emme pitäneet.

Virheiden suuruus ja toisaalta asenne niiden takana sitten määrittelevät sitä, miten niitä pitää myöhemmin työstää vai pitääkö. 

 

Se on juuri näin. Lähes kaikki vanhemmat myös tahtovat hyvää lapsilleen, parempaa kuin mitä ehkä itsellä on ollut. Sitten kun itse on aikuinen, kannattaa yrittää ymmärtää omien vanhempiensa lähtökohtia ja motiiveja. 

Ja tällä en tosiaan tarkoita, että mitään pahoinpitelyä ja mitätöintiä pitäisi hyväksyä, mutta sellaista normaalia inhimillistä puutteellisuutta kyllä. 

Lähes kaikki vanhemmat tahtovat hyvää l

Terapiassa käy aikuisia, joilla on ollut ihan hyvä lapsuus. Ei täydellinen mutta hyvä. Ei terapia ole mikään totaalisen rikkonaisten ihmisten juttu vain.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no se vastuullinen ratkaisu voi aivan hyvin olla se, että pistää välit poikki vanhempaansa. Aikuisen ihmisen ei ole pakko olla tekemisissä vanhempansa kanssa vaikka tämä kuinka ruikuttaisi.

Kuulostaa vastuulliselta ratkaisulta jos vanhemmat ovat aidosti olleet pahoja ihmisiä ja muussa tapauksessa vastuuttomalta pakenemiselta ja epäkypsältä toiminnalta.

Toki välit on mahdollista palauttaa aikuistuttuaan.

Ei ihmisellä ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä sukulaisiinsa, oli syy mikä hyvänsä. Voit olla soittelematta isällesi vaikka siksi, että sillä on ruskeat silmät. Se on ihan okei.

Ei aikuisuuden määritelmä ole se, että silkasta häiriintyneestä velvollisuudentunteesta ja sentimentaalisuudesta pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ole valinnut, ja joilta ei saa mitään.

Ei tarvitse olla mitään draamaa menneisyydessä, ihan se riittää, että aikuisena ei vaan koe vanhempiaan kiinnostaviksi ihmisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!

Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.

Ketä kohtaan tunnet empatiaa, jos sekä äiti omassa lapsuudessaan että hänen

Lasta kohtaan, aina. On kyse rooleista. Vanhemmalla on vastuu. Vanhemman tulee käyttäytyä aikuismaisemmin kuin lapsensa. Vanhemman tulee sietää myös lapsiltaan saatavaa kritiikkiä. Sen verran itsetuntoa pitää olla, että voi vastaanottaa pieniä kolhuja. Kuuluu rooliin. T. Eri 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatus siitä, että omien vanhempien käytökseen olisi olemassa joku syvällinen hieno syy, jonka voi ymmärtää terapiassa, on huuhaata.

 

Ei sen syyn tarvitse mikään hieno ja syvällinen olla, esim. omien vanhempien kohdalla tiedän heidän kokeneen väkivaltaa/heitteillejättöä itse lapsina. Ei se oikeuta heitä kohtelemaan muita huonosti. Sen olen kyllä ajan myötä nähnyt ja hyväksynyt, ettei heillä ole aikeitakaan muuttaa käytöstään. Etäiset välit suojaavat.

On miljoona kertaa tärkeämpää suojata omaa psyykeään kuin varmistella ettei vanhempien tunteita loukata. Kun vanhempasi eivät ole pitäneet sinun hyvinvoinnistasi huolta, on otettava oma hyvinvointi omiin käsiinsä. 

Vierailija kirjoitti:

Joillakin terapeuteilla näyttäisi olevan sellainen freudilainen lähtökohta, että pureudutaan erityisesti äidin rooliin lapsen varhaislapsuudessa. Äidin liian läheinen suhde lapseen nähdään jotenkin tukahduttavana ja siten lapsi ei kykene itsenäistymään kunnolla. Tällaisen havainnon tein omassa terapiassani. Oma äitini on ollut ripustautuva ja siitä on ollut paljon haittaa itsenäistymistäni ajatellen. Tuota äitisuhdetta sitten purettiin terapeutin kanssa. Mitään äitini demonisointia en havainnut terapiassa, koska tiedostin oman äitini roolin niin hyvässä kuin pahassakin. 

Miniällä huomasin saman taipumuksen kun sai vauvan. Itselläänkin on tahto vielä äitinsä taskussa, kova miellyttämisenhalu äidilleen tullut selväksi.

Vierailija kirjoitti:

Jos se oma paras on satuttanut toista, miksei sitä voi myöntää, pahoitella ja pyrkiä parantamaan tapansa? Ihan jokaisella, pahimmilla rikollisillakin, on syynsä käytökselleen, vapauttaako se vastuusta?

Äitihän kertoo jutussa jo pahoitelleensa kaikkea minkä itse on kokenut pahoittelun arvoiseksi - ja nyt saa vaan uutta syytöstä samoista asioista. "Kaikki minkä luulin olleen jo selvää, haluttiin uudelleen avata ja riepotella." Äiti puhuu lapsensa halveksunnasta ja syytöksistä jo eletyn elämän tilanteisiin liittyen. Miten niistä enää voi sinua lainatakseni "parantaa tapansa"???

Isän roolia perheessä ei saisi vähätellä. Meidän perheessä äiti rakasti ja lelli poikia ja eikä heillä oikein hyvin ole elämässä mennyt, vai olisiko hän aavistanut, että he tarvitsevat enemmän huomiota. Me tytöt oltiin "isän tyttöjä" ja meistä kasvoi itsenäisiä,  henkisesti terveitä ja hyvin omassa elämässämme pärjääviä.

Sodan jälkeiset sukupolvet ovat kokeneet aika kovia, ja työtä joutui paljon tekemään ja pihistämään ruuastakin välillä. Onhan se voinut välittyä myös lapsille ja lapsenlapsille saakka.

Ei varmaan ole helppoa, mutta pitää elämässä katsoa enemmän eteenpäin, kuin märehtiä vanhoja. Menneisyyttään ei voi muuttaa, tulevaisuuden voi.

Vierailija kirjoitti:

Ajatus siitä, että omien vanhempien käytökseen olisi olemassa joku syvällinen hieno syy, jonka voi ymmärtää terapiassa, on huuhaata.

Ei kai kukaan terapiasta sellaista etsikään. Terapiassa on kyse potilaan elämän raiteilleen saamisesta. Vanhempien toiminnan syyt ovat ihan sivuseikka, niitä voi korkeintaan arvailla.

Tuo on vaan yksi vaihe ihmisen kasvussa ja kehityksessä.

Montahan sataa leffaa aiheesta onkaan tehty?

Vierailija kirjoitti:

Minunkin äitini oli omasta mielestään tosi hyvä äiti ja ihmisenäkin lähes täydellinen. Todellisuudessa hän oli hullu narsisti, joka teki onnettomaksi sekä itsensä että muut.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Pari esimerkkiä?

Katso peiliin, ap, ja pitkään sittenkin! Sieltä löytyy ainoa syyllinen. Ja kyllä: TOTUUS SATTUU! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no se vastuullinen ratkaisu voi aivan hyvin olla se, että pistää välit poikki vanhempaansa. Aikuisen ihmisen ei ole pakko olla tekemisissä vanhempansa kanssa vaikka tämä kuinka ruikuttaisi.

Kuulostaa vastuulliselta ratkaisulta jos vanhemmat ovat aidosti olleet pahoja ihmisiä ja muussa tapauksessa vastuuttomalta pakenemiselta ja epäkypsältä toiminnalta.

Toki välit on mahdollista palauttaa aikuistuttuaan.

Ei ihmisellä ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä sukulaisiinsa, oli syy mikä hyvänsä. Voit olla soittelematta isällesi vaikka siksi, että sillä on ruskeat silmät. Se on ihan okei.

Ei aikuisuuden määritelmä ole se, että silkasta häiriintyneestä velvollisuudentunteesta ja sentimentaalisuudesta pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ole valinnut, ja joilta ei saa mitään.

Ei tarvitse olla mitään draamaa menneisyydessä, ihan se riittää, että aikuisena ei vaan koe vanhempiaan kiinnostaviksi ihmisiksi.

Ei, se ei oikeasti ole okei jos et pidä yhteyttä vanhempiisi siksi että heillä on tietynväriset silmät. Jos se on sinusta okei, niin sinä et ole okei.

Vierailija kirjoitti:

Asioita, joista aikuinen tyttäreni alkoi minua syyllistää:

1. Rajoitin tunnetusti kallista ratsastusharrastusta hänen ollessaan teini-ikäinen. Syynä oli sen hinta, koska meillä oli silloin asuntolainan maksussa todella tiukkaa työtilanteiden takia. Myös kuljetukset rasittivat sekä taloutta että viikonloppujen ajankäyttöä. Olisiko pitänyt laittaa asunto lihoiksi, jotta lapsi saa ratsastaa joka viikko? Harrastus ei edes ollut tavoitteellista, tyttö ei halunnut kilpailla lainkaan. Jos sillä nyt on merkitystä. Itse ratsastin saman ikäisenä ehkä max 5 kertaa vuodessa (ja joka kerta käytännössä ilmaiseksi), kun ei muuhun ollut mahdollisuutta, mutta tytön maailma meinasi vissiin hajota, kun ei joka viikko päässyt.

2. Olin kuulemma pukenut hänet alle kouluikäisenä ja alakouluikäisenä vaatteisiin, jotka hänestä jälkeenpäin ajatellen ei olleetkaan kivoja. Silloin aikanaan ei tosin esittänyt vastaväitteitä vaatteitaan kohtaan.

Joko olet ymmärtänyt asian tahallasi täysin väärin, tai sitten olette vain samasta puusta veistettyjä molemmat.

Luin jutun ristiriitaisin ajatuksin. Minulla oli oikeasti kamala lapsuus, pahoinpitelyä, seksuaalista hyväksikäyttöä, välillä olin päiväkausia ilman ruokaa jne. Olen asioita käsitellyt terapiassa ja jopa jollain tasolla antanut anteeksi, vaikka välit ovat ikiajoiksi vanhempiin poikki.

On vaikea sanoa miten paljon artikkeli on asioiden kaunistelua äidin puolelta, monestihan me olemme vähän sokeita virheillemme ja etenkin jälkikäteen selittelemme asioita parhain päin. Silti mietin, että jos lapsuus on ollut jotenkin normaali, tuntuu vähän kohtuuttomalta syytellä jostain yksittäisistä asioista vanhempiaan vuosikymmeniä myöhemmin. Etenkin jos niistä on jo puhuttu ja myönnetty, ettei aina jaksanut olla riittävä lapsilleen. Ja toisaalta nykyvanhempiakin yritetään kannustaa armollisuuteen itseä ja omaa vanhemmuutta kohtaan. Miksi sitten ne omat vanhemmat eivät ole armon arvoisia?

En tiedä, kunhan pohdin. Aikuisuuteen kuitenkin kuuluu ensinnäkin vastuun otto omista tunteistaan ja toisaalta ymmärrys siitä, että vuorovaikutus on aina kaksisuuntaista. Itse voi tehdä oman puolikkaansa, ei muuttaa toista. Siksi syyttely tai asioiden vatvominen tuntuu vähän hedelmättömältä lähestymistavalta.

Vierailija kirjoitti:

Minä voin rehellisesti sanoa, että kummatkin vanhempani olivat (ja ovat) erittäin vajavaisia vanhemmuudessa. Ei vaan äiti. Äitini aiheuttamat traumat käsittelin melko nuorena. Se onnistui ihan ilman terapiaa, koska äitini oli valmis vastaanottamaan raivoni ja syytökseni. Hän pysyi siinä, jokseenkin turvallisena aikuisena, vaikka annoin kaiken katkeruuden purkautua. Välimme paranivat sen jälkeen.

Isäni aiheuttamia traumoja en ole pystynyt käsittelemään. Hän ei vastaanota kritiikkiä, ja hänen käytöksensä on edelleen kylmäävän vaativaa omia lapsiaan kohtaan. Mikään ei riitä hänelle. En tiedä miten tuollaisen ihmisen kanssa voisi säilyttää välit, kun hän yhä syytää myrkkyä päälleni. 

Mikä on kylmäävän vaativaa käytöstä? "mikään" ei riitä? Mikä mikään? Onko tietoa mistä syystä isäsi käyttäytyy noin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!

On äitejä, jotka eivät ymmärrä lastensa aikuistuneen ja tekevän itse valintoja ja päätöksiä. Lapsi voi olla luonteeltaan äitinsä täysi vastakohta ja myös valinnat silloin toisenlaisia kuin äitinsä tekemät. Nämä äidit eivät tunnista lastensa rajoja, vaan kävelevät niistä yli yhä uudelleen. 

Sitten aikuinen lapsi käy terapiassa oppimassa, että hän saa itse määrätä omasta elämästään ja se on ihan oikein eikä siinä ole mitään väärää.

-ohis