Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyäänhän ei tarvitse itse edes aikuisena olla vastuussa omista valinnoistaan, vaan syy on aina muissa. Voi olla sitten aikuisena erityistä tukea tarvitseva, koska alakouluaikaan kiusattiin kotona ja koulussa.

En kiellä, etteikö joillakin olisi todella traumaattisia kokemuksia, mutta jossain kommentissa mainittu 27-vuotias, jolla on yliopistotutkinto voisi olla jopa itse kykenevä käsittelemään ja analysoimaan kriisejään ja pääsemään elämässä eteenpäin syyllistämättä vanhempiaan, jotka tuskin tarkoituksella olivat lapselleen "pahoja".

 

Erikoinen kuvitelma, että yliopistotutkinto tekee ihmisestä oman elämänsä terapeutin, joka ei ammattiapua tarvitse. Miten kukaan voi olla niin pihalla ja esittää niin vahingollisen käsityksen?

Ei, yliopistotutkinto ei tarkoita, että ihminen voi toimia omana ammattiauttajanaan tai että hänellä olisi muita p

Paremmat kyvyt etsiä tietoa, ymmärtää laajoja kokonaisuuksia, kausaliteetteja, korrelaatioita, olosuhteiden vaikutuksia...?

Vierailija kirjoitti:

Onkohan eroa siinä, miten aikuiset pojat suhtautuvat äitiinsä vs. aikuiset tytöt? Ja onko väliä sillä onko sinua lapsi vai osa sisarusparvea?

Pojilla kestää yleensä kauemmin irrottautua vanhemmistaan. Heillä onkin tyttöjä isompi riski siihen, että eivät tee sitä lainkaan, minkä vuoksi heistä tulee vanhempiensa kaksoisolentoja. Tai katkeroituneita vanhoja ukkoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?

Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".

Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta? 

Jutussahan haastateltu psykoterapeutti avaa asiaa, jos vaivaudut lukemaan. 

 

Luin jutun, mutten voi sanoa, että aidosti ymmärtäisin. Ehkä olen liian rationaalinen ajattelija tässä suhteessa. Menneessä ollut on mennyttä, siitä voi puhua ja hakea ymmärrystä, jos tosiaan tuntee sitä tarvitsevansa. Mutta syyttely ei vaan johda ihmissuhteessa mihinkään hyvään, sanoohan

Mikä on se tapa, miten menneestä lapsi voi puhua, ettei äiti koe sitä syytttelynä? Helppoa leimata syyttelyksi, kun toinen haluaa puhua ikävistä asioista. Ymmärrys ei kuitenkaan kasva, jos toista ja hänen näkökulmaansa ei aidosti ole valmis kohtaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

Entä jos elämä ei ole täydellistä? Entä jos arjessa on riitaa ja muuta epätäydellistä. Entä jos vanhempi siitä huolimatta yrittää parhaansa? Eikö hän siitä huolimatta ole lapsensa turva?

Et ymmärtänyt kommenttia. En ole kommentin kirjoittaja, vaan aiempi kommentoija, mutta vastaan sinulle silti. Tietenkään elämä ei ole ikinä täydellistä ja tulee riitojakin. Turva viittaa tässä siihen, että vanhempi kantaa henkisen taakan näistä em. vaikeuksista, eikä pudota henkistä lastia lapsensa niskaan valittamalla ja avautumalla hankaluuksista jatkuvasti. Sitä on turva. Riidat ja vaikeudet eivät tuo lapselle turvattomuutta, vaan vanhemman rajattomuus.

Sivusta: Olen lukenut kaikki kommentit tähän asti, enkä löytänyt mistään sellaisesta, että joku kommentoija valittaisi lapselleen jatkuvasti ja avautuisi hankaluuksista. Kerrotko , mistä päättelet että esim AP tekee näin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?

Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".

Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta? 

Jutussahan haastateltu psykoterapeutti avaa asiaa, jos vaivaudut lukemaan. 

 

Luin jutun, mutten voi sanoa, että aidosti ymmärtäisin. Ehkä olen liian rationaalinen ajattelija tässä suhteessa. Menneessä ollut on mennyttä, siitä voi puhua ja hakea ymmärrystä, jos tosiaan tuntee sitä tarvitsevansa. Mutta syyttely ei vaan johda ihmissuhteessa mihinkään hyvään, sanoohan

Sinä tartut lillukanvarsiin. Sillä ei ole juuri mitään väliä millä puhetyylillä asiat hoitaa, koska tavoite on paljon tärkeämpi. Ihmisen henkinen parantuminen. Kun asiat on käsitelty, ei ole enää tarvetta syyttelylle ja raivoamiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?

Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".

Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta? 

Saada vanhempi ymmärtämään, että hänen käytöksensä sekä teot ovat satuttaneet, ja opettelemaan toimimaan paremmin, jotta terveempi suhde olisi mahdollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.

Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!

Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.

Ketä kohtaan tunnet empatiaa, jos sekä äiti omassa lapsuudessaan että hänen

Molempia. En vain ajattele, että se kaltoinkohtelu oikeuttaa satuttamaan toisia. Se on toki hyväksyttävä, jos joku ei pysty muuttumaan. Sitten ei voi kuin suojella itseään esim. pitämällä välit etäisinä/katkaisemaan kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyäänhän ei tarvitse itse edes aikuisena olla vastuussa omista valinnoistaan, vaan syy on aina muissa. Voi olla sitten aikuisena erityistä tukea tarvitseva, koska alakouluaikaan kiusattiin kotona ja koulussa.

En kiellä, etteikö joillakin olisi todella traumaattisia kokemuksia, mutta jossain kommentissa mainittu 27-vuotias, jolla on yliopistotutkinto voisi olla jopa itse kykenevä käsittelemään ja analysoimaan kriisejään ja pääsemään elämässä eteenpäin syyllistämättä vanhempiaan, jotka tuskin tarkoituksella olivat lapselleen "pahoja".

 

Erikoinen kuvitelma, että yliopistotutkinto tekee ihmisestä oman elämänsä terapeutin, joka ei ammattiapua tarvitse. Miten kukaan voi olla niin pihalla ja esittää niin vahingollisen käsityksen?

Ei, yliopistotutkinto ei tarkoita, että ihminen voi toimia omana

Mielenterveys ei sisällä mitään edellä mainittua. Mielenterveys ei tarkoita samaa kuin kyky tieteelliseen ajatteluun. 

Vierailija kirjoitti:

Joten kovin vieras ajatus, että vanhemmuus olisi jotakin, jossa haastavat asiat vain tapahtuvat, eikä ihmisellä itsellään ole niistä mitään vastuuta tai syyllisyyttä. Ja aina voisi toimia paremmin, aivan joka päivä.

Jos on lapsen maailmaan halunnut ja elää tämän kanssa, on vastuussa aivan kaikesta pienen ihmisen elämässä.

Sä et taida itse olla vanhempi? Jos on jo tehnyt parhaansa niin kaikki syyllisyys ja syyllistäminen on täysin turhaa. Et vanhempana aina edes tiedä mitkä valinnat ovat oikeita tai vielä oikeampia. 

Ja nyt puhutaan aikuisen ihmisen käytöksestä vanhempaansa kohtaan, ei mistään pienestä ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?

Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".

Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta? 

Saada vanhempi ymmärtämään, että hänen käytöksensä sekä teot ovat satuttaneet, ja opettelemaan toimimaan paremmin, jotta terveempi suhde olisi mahdollinen.

Ihmiset ovat niin perkeleen ylpeitä, niin ylpeitä, etteivät he vaan suostu myöntämään mokanneensa jossain. Miten vaikeaa voi olla sanoa "tässä ja tässä asiassa kohtelin sinua lapseni väärin, et ansainnut minulta sellaista käytöstä, toivottavasti voit antaa anteeksi mutta ymmärrän ettei se ole välttämättä helppoa, rakastan sinua ja haluaisin että meillä olisi hyvät välit". Koska se ei ole anteeksipyyntö, jos sanoo "anteeksi, parhaani yritin". Eihän sellainen henkilö ole oikeasti pahoillaan. 

"Mikä on se tapa, miten menneestä lapsi voi puhua, ettei äiti koe sitä syytttelynä? Helppoa leimata syyttelyksi, kun toinen haluaa puhua ikävistä asioista. Ymmärrys ei kuitenkaan kasva, jos toista ja hänen näkökulmaansa ei aidosti ole valmis kohtaamaan."

Se on tietysti yksi asia, että jotkut kokevat lähes kaiken syyttelynä. Mutta noin yleisesti syyttelyllä ja keskustelulla on ihan selkeä ero. Voi ottaa rauhallisesti puheeksi tapahtumia tai käytösmalleja lapsuudesta ilman hyökkäävyyttä ja kertoa omaa tulkintaa tai tunteita näihin liittyen. Silloin se vastaanottajan kypsyys punnitaan, kuinka hän asian kokee, miten vastaa ja näkeekö toisen näkökulman vaikka olisi eri mieltäkin.

Sen sijaan syyttelyhän aktivoi meistä vaan "taistele tai pakene" -reaktion eikä johda mihinkään rakentavaan analyysiin.

Tärkeintä on että minun pahaan oloon löytyy joku ulkopuolinen syy jota syyttää ja jonka varjolla minun ei tarvitse tehdä mtn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et vain pysty hyväksymään lapsesi erillisyytä, etkä ymmärrä mikä on kaltoinkohtelua. Lapsi syyttelee sinua, koska luulee sinun oleavan läheinen, vaikka et ole sitä kuin omilla ehdoillasi. Sitä fantasiamaailmaa ei ole enää, vaan lapsesi elää omaa elämäänsä.

Ah,nämä fraasit jälleen. 

Ap

Yllättävää, että pidät näitä fraaseina. Monelle muulle on normaalia ymmärtää erillisyys muita ihmisistä. Ehkä sun ap kannattaisi miettiä, miksi et näe lastasi erillisenä ihmisenä ja miten voisit tätä puolta kehittää itsessäsi? Se helpottaisi sinunkin oloa, kun voisit luoda aidon suhteen lapseesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

No tämä kommenttihan selventää kaikkien boomer-ikäluokan vanhempien ajatusmaailmaa. Minäkin pärjäsin yksin eikä kukaan autta

Ei empatia tarkoita sitä, että äiti on vastuussa lapsestaan vielä vaikkapa 80v.  Toki on rankkaa ja väärin, jos äiti ei koskaan auttanut, mutta vaikka niinkin olisi ollut, niin aikuisena on apu haettava jostain muualta kuin ikivanhalta äidiltä. Sitäpaitsi empatia on sallittu myös " lapsille". 

"Sinä tartut lillukanvarsiin. Sillä ei ole juuri mitään väliä millä puhetyylillä asiat hoitaa, koska tavoite on paljon tärkeämpi. Ihmisen henkinen parantuminen. Kun asiat on käsitelty, ei ole enää tarvetta syyttelylle ja raivoamiselle. "

Sillä on erittäin paljon merkitystä millä tyylillä asiat hoitaa ja käsittelee ihmissuhteissa. Jos tätä ei hahmota, tulee tuhonneeksi aika monta ihmissuhdetta matkan varrella.

Miks tääl on yhtäkkii nii paljo terapiaa kyseenalaistavaa alotuksii? Ryssäboteilta uutta lääketieteen vastaista sisältöä?

Kyllähän näitä olen jo poistattanut ja kyllä tääkin keskustelu tulee poistumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se oma paras on satuttanut toista, miksei sitä voi myöntää, pahoitella ja pyrkiä parantamaan tapansa? Ihan jokaisella, pahimmilla rikollisillakin, on syynsä käytökselleen, vapauttaako se vastuusta?

 

Äitihän kertoo jutussa jo pahoitelleensa kaikkea minkä itse on kokenut pahoittelun arvoiseksi - ja nyt saa vaan uutta syytöstä samoista asioista. "Kaikki minkä luulin olleen jo selvää, haluttiin uudelleen avata ja riepotella." Äiti puhuu lapsensa halveksunnasta ja syytöksistä jo eletyn elämän tilanteisiin liittyen. Miten niistä enää voi sinua lainatakseni "parantaa tapansa"???

Hänen lapsensa ei kuitenkaan ilmeisesti tunne, että asiat olisi käsitelty loppuun asti. Tuntuu vähän siltä, että äidillä on suojamekenismit päällä.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä on että minun pahaan oloon löytyy joku ulkopuolinen syy jota syyttää ja jonka varjolla minun ei tarvitse tehdä mtn.

Toisinaan se syy löytyy "itsensä ulkopuolelta", esim. siitä, miten joku toinen on kohdellut. Erityisesti, jos on herkimmässä iässä tullut kaltoinkohdelluksi sellaisen ihmisen taholta, jonka tulisi olla tuki ja turva. Eikä näiden asioiden kohtaaminen tarkoita, ettei niistä voisi päästä myös eteenpäin. Päinvastoin, pystyy jatkamaan elämää rehellisemmin, kun on kohdannut myös sen, missä meni pieleen.

Vierailija kirjoitti:

"Mikä on se tapa, miten menneestä lapsi voi puhua, ettei äiti koe sitä syytttelynä? Helppoa leimata syyttelyksi, kun toinen haluaa puhua ikävistä asioista. Ymmärrys ei kuitenkaan kasva, jos toista ja hänen näkökulmaansa ei aidosti ole valmis kohtaamaan."

Se on tietysti yksi asia, että jotkut kokevat lähes kaiken syyttelynä. Mutta noin yleisesti syyttelyllä ja keskustelulla on ihan selkeä ero. Voi ottaa rauhallisesti puheeksi tapahtumia tai käytösmalleja lapsuudesta ilman hyökkäävyyttä ja kertoa omaa tulkintaa tai tunteita näihin liittyen. Silloin se vastaanottajan kypsyys punnitaan, kuinka hän asian kokee, miten vastaa ja näkeekö toisen näkökulman vaikka olisi eri mieltäkin.

Sen sijaan syyttelyhän aktivoi meistä vaan "taistele tai pakene" -reaktion eikä johda mihinkään rakentavaan analyysiin.

Vanhemman täytyy osata niellä ylpeytensä ja olla loukkaantumatta. Se vaan täytyy opetella vaikka hampaat irvessä, jos ei muuten. Purra huulta ja rauhoitella itseään.

Ja olet muuten väärässä siinä, että jokaiselle syntyy tarve puolustaa itseään kun heitä syytellään. Itse olen päässyt sellaisesta reaktiosta eroon käytännössä kokonaan.

Kun joku rakkaimmista ihmisistä kimpaantuu minulle, yritän kuunnella tarkkaan, mikä hänellä on hätänä. Toki pyydän rauhoittumaan, mutta en triggeröidy, jos vaikka bonuslapseni kutsuu minua tyhmäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no se vastuullinen ratkaisu voi aivan hyvin olla se, että pistää välit poikki vanhempaansa. Aikuisen ihmisen ei ole pakko olla tekemisissä vanhempansa kanssa vaikka tämä kuinka ruikuttaisi.

Kuulostaa vastuulliselta ratkaisulta jos vanhemmat ovat aidosti olleet pahoja ihmisiä ja muussa tapauksessa vastuuttomalta pakenemiselta ja epäkypsältä toiminnalta.

Toki välit on mahdollista palauttaa aikuistuttuaan.

Ei ihmisellä ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä sukulaisiinsa, oli syy mikä hyvänsä. Voit olla soittelematta isällesi vaikka siksi, että sillä on ruskeat silmät. Se on ihan okei.

Ei aikuisuuden määritelmä ole se, että silkasta häiriintyneestä velvollisuudentunteesta ja sentimentaalisuudesta pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ole valinnut, ja joilta ei saa mitään.

Mistä tiedät ettet ole valinnut vanhempiasi? Lisäksi väität, ettet ole saanut heiltä mitään. No, he ovat kuitenkin sinut tähän maailmaan synnyttäneet. Eikö se ole mitään? 

"Voit olla soittelematta isällesi vaikka siksi, että sillä on ruskeat silmät."  Erittäin minä minä - keskeistä ajattelua.