Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos se oma paras on satuttanut toista, miksei sitä voi myöntää, pahoitella ja pyrkiä parantamaan tapansa? Ihan jokaisella, pahimmilla rikollisillakin, on syynsä käytökselleen, vapauttaako se vastuusta?
Äitihän kertoo jutussa jo pahoitelleensa kaikkea minkä itse on kokenut pahoittelun arvoiseksi - ja nyt saa vaan uutta syytöstä samoista asioista. "Kaikki minkä luulin olleen jo selvää, haluttiin uudelleen avata ja riepotella." Äiti puhuu lapsensa halveksunnasta ja syytöksistä jo eletyn elämän tilanteisiin liittyen. Miten niistä enää voi sinua lainatakseni "parantaa tapansa"???
Lapsella on varmaan eri näkemykset, mitä on käsitelty tai mitä ei. Hänen näkökulmaansa ei ole käsitelty vaan äiti on pyytänyt anteeksi asioita kuten äiti itse on kokenut. Onko äiti ikinä kuunnellut lastaan asiassa?
Jännästi jutussa äiti toimii päinvastoin kuin siinä hänelle neuvoja antava psykoterapeutti sanoo. Sen sijaan että hän kohtaisi tyttärensä, hän vähättelee, torjuu ja pakenee. Ei edes yritä löytää yhteistä näkemystä kuten hänelle neuvotaan. Hän jopa haukkuu tyttären koko sukupolvea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapiassa käyneen fraasit kyllä tunnistaa. Kaikki jauhaa sitä samaa "en ole vastuussa muiden tunteista" ja "olet rajaton".
Siellä moni löytää ensimmäisen kerran sanat monille muillekin asioille, joille niitä ei ennen ollut olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Katso peiliin, ap, ja pitkään sittenkin! Sieltä löytyy ainoa syyllinen. Ja kyllä: TOTUUS SATTUU!
Vahvaa trollausta annetun tiedon pohjalta. :D
Jos aikuistuminen ottaa nuorilla noin koville niin monta ongelmaa on vielä edessänne, tiedoksi vaan.
Vierailija kirjoitti:
Lasta kohtaan, aina. On kyse rooleista. Vanhemmalla on vastuu. Vanhemman tulee käyttäytyä aikuismaisemmin kuin lapsensa. Vanhemman tulee sietää myös lapsiltaan saatavaa kritiikkiä. Sen verran itsetuntoa pitää olla, että voi vastaanottaa pieniä kolhuja. Kuuluu rooliin. T. Eri
EI mene noin. Lapsi on aikuinen joka kohta jo tukee vanhempaansa kun tämän puoliso nukkuu pois, usko vaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyäänhän ei tarvitse itse edes aikuisena olla vastuussa omista valinnoistaan, vaan syy on aina muissa. Voi olla sitten aikuisena erityistä tukea tarvitseva, koska alakouluaikaan kiusattiin kotona ja koulussa.
En kiellä, etteikö joillakin olisi todella traumaattisia kokemuksia, mutta jossain kommentissa mainittu 27-vuotias, jolla on yliopistotutkinto voisi olla jopa itse kykenevä käsittelemään ja analysoimaan kriisejään ja pääsemään elämässä eteenpäin syyllistämättä vanhempiaan, jotka tuskin tarkoituksella olivat lapselleen "pahoja".
Erikoinen kuvitelma, että yliopistotutkinto tekee ihmisestä oman elämänsä terapeutin, joka ei ammattiapua tarvitse. Miten kukaan voi olla niin pihalla ja esittää niin vahingollisen käsityksen?
Ei, yliopistotutkinto ei tarkoita, että ihminen voi toimia omana ammattiauttajanaan tai että hänellä olisi muita paremmat kyvyt selvitä elämänkriiseistä.
Mistä tuollaisen ajatuksen edes voi saada päähänsä?
Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?
Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".
Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?
Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".
Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta?
Jutussahan haastateltu psykoterapeutti avaa asiaa, jos vaivaudut lukemaan.
Onkohan eroa siinä, miten aikuiset pojat suhtautuvat äitiinsä vs. aikuiset tytöt? Ja onko väliä sillä onko sinua lapsi vai osa sisarusparvea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatus siitä, että omien vanhempien käytökseen olisi olemassa joku syvällinen hieno syy, jonka voi ymmärtää terapiassa, on huuhaata.
Ei sen syyn tarvitse mikään hieno ja syvällinen olla, esim. omien vanhempien kohdalla tiedän heidän kokeneen väkivaltaa/heitteillejättöä itse lapsina. Ei se oikeuta heitä kohtelemaan muita huonosti. Sen olen kyllä ajan myötä nähnyt ja hyväksynyt, ettei heillä ole aikeitakaan muuttaa käytöstään. Etäiset välit suojaavat.
Komppaan. Ja yleensähän se syy on aina juurikin tuo, laiminlyönti kulkee sukupolvelta toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?
Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".
Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta?
Jutussahan haastateltu psykoterapeutti avaa asiaa, jos vaivaudut lukemaan.
Niinpä. "Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessia. Tämä on toivottavasti mahdollisimman pian samaa kategoriaa kuin "Joka vitsaa säästää se vihaa lastaan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä tiedon? Sinähän et tiedä mitään. Jutussa selviää, että äiti sairastui psyykkisesti kun lapset oli alaikäisiä.
Miten se sairaus ja henkinen romahdus ilmeni, sitä hän ei kerro. Puhumattakaan, miten se vaikutti lapsiin. Keskiössä on vain minäminäminä.
Hän pitää itseään uhrina, jos tästä yrittää puhua. Hän ei osoita mitään empatiaa lapsia kohtaan, jotka joutui siitä sairastumisesta kärsimään.
Me tiedämme sen mitä jutussa lukee ja äidin näkökulman. Elämässä tapahtuu haastavia asioita, kuten heidänkin perheessään (parisuhteessa, psyykkisessä jaksamisessa). Minä uskon että äiti on kuitenkin tehnyt parhaansa siinä tilanteessa. Miksi hän kirjoittaisi mainitun jutun jos omatunto ei ns. olisi puhdas? Ja jos hän on tehnyt vo
Joten kovin vieras ajatus, että vanhemmuus olisi jotakin, jossa haastavat asiat vain tapahtuvat, eikä ihmisellä itsellään ole niistä mitään vastuuta tai syyllisyyttä. Ja aina voisi toimia paremmin, aivan joka päivä.
Jos on lapsen maailmaan halunnut ja elää tämän kanssa, on vastuussa aivan kaikesta pienen ihmisen elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa mihinkään muuhun, lasta pitäisi kasvattaa rakkaudella Ja kunnioituksella. Jos tämä ei onnistu, jotain on jo pielessä.
Tämä on ilman muuta totta. Mutta jos on tullut itse kovin huonosti kohdelluksi, ei ehkä aina osaakaan vaikka kuinka haluaisi/ olisi halunnut. Nuorena uskoo ja luulee , että tulee olemaan parempi vanhempi kuin oma oli, mutta ei omien traumojen vuoksi osaakaan tai jaksa. Ei siis pahan tahdon vuoksi ole epätäydellinen vanhempi, vaan omien ongelmien. On yrittänyt vilpittömästi parhaansa , mutta se ei vaan riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minunkin äitini oli omasta mielestään tosi hyvä äiti ja ihmisenäkin lähes täydellinen. Todellisuudessa hän oli hullu narsisti, joka teki onnettomaksi sekä itsensä että muut.
Siis tää. Ja hyvät välit tarkoittaa lähinnä sitä että kukaan ei oo aiemmin uskaltanu sanoo mitään vastaan tuolle pirttihirmulle :D
Vaikeaahan se on, ainakin minulle ollut, hyväksyä että omat vanhemmat ovat olleet todella vaillinaisia, huonojakin kasvattajia ja vanhempia. Sitten kun omat lapset on aikuisia ja saa lapsia, huomaa miten itse on ollut lähes yhtä vaillinainen ja tehnyt hirveän määrän virheitä, ymmärtää omiakin vanhempiaan vähän paremmin. Ja miten on toistanut joitakin virheitä itsekin. Nykyään muistutan että netti on täynnä asiantuntijoita ja tutkimustuloksia jos tuntuu että jää yksin ongelmien kanssa. Apua saa ja löytyy. Itse on ollut ihan kokeilun varassa.
Perheet ja elämäntilanteet on erilaisia ja jokainen lapsi on erilainen. Siinäpä se lasten kasvatuksen vaikeus. Arkea on kuitenkin 99% elämästä ja siinä yrittää selvitä univelkojen, ongelmien ja sairauksien kanssa ilman tukiverkkoja ja apua. Syytteleminen ei johda mihinkään, aina voi oppia ymmärtämään edellistä sukupolvea. Omani ovat sota-ajan lapsia. Lapseni lama-ajan. Elämä jättää jälkensä meihin kaikkiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!
Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.
Ketä kohtaan tunnet empatiaa, jos sekä äiti omassa lapsuudessaan että hänen
Toistan: jokainen tervepäinen ihminen tuntee empatiaa lasta kohtaan, kun vastakkain ovat laiminlyöty lapsi ja tämän vanhempi. Kun luet tämän rauhallisesti, löydät vastauksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä voin rehellisesti sanoa, että kummatkin vanhempani olivat (ja ovat) erittäin vajavaisia vanhemmuudessa. Ei vaan äiti. Äitini aiheuttamat traumat käsittelin melko nuorena. Se onnistui ihan ilman terapiaa, koska äitini oli valmis vastaanottamaan raivoni ja syytökseni. Hän pysyi siinä, jokseenkin turvallisena aikuisena, vaikka annoin kaiken katkeruuden purkautua. Välimme paranivat sen jälkeen.
Isäni aiheuttamia traumoja en ole pystynyt käsittelemään. Hän ei vastaanota kritiikkiä, ja hänen käytöksensä on edelleen kylmäävän vaativaa omia lapsiaan kohtaan. Mikään ei riitä hänelle. En tiedä miten tuollaisen ihmisen kanssa voisi säilyttää välit, kun hän yhä syytää myrkkyä päälleni.
Mikä on kylmäävän vaativaa käytöstä? "mikään" ei riitä? Mikä mikään? Onko tietoa mistä syystä isäsi käyttäytyy noin?
Se, että hän osaa vain vaatia lapsiltaan asioita antamatta mitään takaisin. Osaa vain arvostella ja lytätä, eikä antaa edes pientä kehaisua tai kannustusta. Valitusta, valitusta, valitusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?
Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".
Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta?
Jutussahan haastateltu psykoterapeutti avaa asiaa, jos vaivaudut lukemaan.
Luin jutun, mutten voi sanoa, että aidosti ymmärtäisin. Ehkä olen liian rationaalinen ajattelija tässä suhteessa. Menneessä ollut on mennyttä, siitä voi puhua ja hakea ymmärrystä, jos tosiaan tuntee sitä tarvitsevansa. Mutta syyttely ei vaan johda ihmissuhteessa mihinkään hyvään, sanoohan sen järkikin. Se voi olla omaa eheytymistä jonkun psykologian teorian mukaan, mutta en aidosti ymmärrä mikä pointti on eheyttää itseään ja samalla aiheuttaa tuhoa ihmissuhteille, joita ehkä haluaa kuitenkin pohjimmiltaan vaalia.
Ja selvennän vielä, kannatan ehdottomasti asioista puhumista rauhallisesti ja rationaalisesti ja tunteista kertomista. En vaan sitä, että sitä tekee minkään syyttelyn tai huomion hakemisen kautta. Sitä en vaan ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Jos aikuistuminen ottaa nuorilla noin koville niin monta ongelmaa on vielä edessänne, tiedoksi vaan.
Ei ole, kun vanhemmat kohtaamalla saa käsiteltyä omat traumat ja epävarmuudet. Siinä uudistuu ihmisenä. Vahvistuu ja aikuistuu.
Nykyäänhän ei tarvitse itse edes aikuisena olla vastuussa omista valinnoistaan, vaan syy on aina muissa. Voi olla sitten aikuisena erityistä tukea tarvitseva, koska alakouluaikaan kiusattiin kotona ja koulussa.
En kiellä, etteikö joillakin olisi todella traumaattisia kokemuksia, mutta jossain kommentissa mainittu 27-vuotias, jolla on yliopistotutkinto voisi olla jopa itse kykenevä käsittelemään ja analysoimaan kriisejään ja pääsemään elämässä eteenpäin syyllistämättä vanhempiaan, jotka tuskin tarkoituksella olivat lapselleen "pahoja".