Ymmärsitkö alakouluikäisenä, että perheillä on erilaiset rahatilanteet ja ettei pienituloinen voi vaatia samaa elintasoa kuin hyvätuloinen?

En. Asuimme alueella, jossa esim. lama ei vaikuttanut kenenkään ysärillä. Kuvittelin, että ollaan köyhiä, kun kaverit pääsi Alpeille laskettelemaan ja itse jouduin laskettelemaan vain Suomessa. Mutta tyydyin siihen mitä sain. Aikuisena muiden lama-ajan tarinoita kuunnellessani vasta opin miten yltäkylläinen lapsuus minulla oli. 

Ymmärsin jo varhain. Katselin vanhempieni raatamista. Eivät olleet koskaan oikein läsnä vaan väsyneitä pitkistä työpäivistä.

Meillä ei ollut sen takia mitään lämmintä ruokaa tarjolla ja minulle opettaja kuittaili jatkuvasti kun syön pelkällä lusikalla kaiken ruuan. Veitsen ja haarukan käyttöä ei ollut opetettu. Muutenkin opin varhain että asioiden tavoittelu on turhaa ja vaivan palkaksi saa vain väsymyksen ja apatian. Mihinkään ei ollut siitäkään huolimatta varaa vaikka kovaa tekivät töitä. Vanhemmat eivät myöskään jättäneet perintöä jälkeensä. Näköalattomuus ja alistumisen tunne siihen että olen mitä olen. Olen syntynyt tälle moottoritielle ja olen potentiaalisesti tuleva kriminaali tai alkoholisti.

Vaikka kuitenkin sain opiskeltua ja hyvän ammatin, koska olen syntynyt 1978, niin sain kaiken parhaan hyvinvointivaltiolta. En edelleenkään osaa elää oman elintasoni tavalla. Siksi patistan lapsiani käymään leffateatterissa ja ostelemaan vaatteita ostoskeskusksissa ja viettämän eräänlaista pintaliitoelämää. Maksan kavereidenkin vaattet ja ruaat. Heitän rahaa, koska itse en koskaan pääse pois henkisestä köyhyydestä. En käy missään lomamatkoilla, koska se ei tunnu sisäisesti oikealta. Olen alaluokan ihminen ja en ansaitse sitä. Jos menen lomalle vaikka Balille, niin ahdistun ja lukkiudun hotellihuoneeseen töllön äärelle. En vain ole kermaperse, vaikka tuloni on sellaiset.

Kamalaa mitä nykyinen hallitus tekee. Se tuottaa lisää meikäläisiä ja eriarvoistaa. Mä en lainkaan tuomitse mun vanhempien kaltaisia nykyisiä aikuisia, jotka on sitä mieltä että työnteko ei kannata. Kun muistaa mun vanhemmat niin onhan se kaikista kurjin kohtalo olla köyhä ja väsynyt työnteosta ja mitään ei saa, vaikka he halusivat kaikkea ja haaveilivat.

Minä katselin sivusta ja passivoiduin. Kävin koulut ja astuin koulutuksen junaan ja valmistuin. Ikäni takia sain hyvät työpaikat, kun lityttiin EU:hun. Nykyään on paljon vaikeampi saada jalkaa oven väliin. Tunnen välillä syyllisyyttä että olen päässyt helpolla työelämään ja saanut kaiken puhtaalta lautaselta. Henkinen köyhyys on pahinta ja se siirtyy jälkipolville.

Siihen liittyy raju aloitekyvyttömyys ja luovuttamisen mentaliteetti. Kun koulutuksesta on leikattu ja kaikki ei mene junalla kohti pääteasemaa ja valmistu, eikä hyviä työpaikkoja ole kaikille tarjolla. Se merkitsee osalle täyttä tuhoa.

En tajunnut. 70-l lähiössä oltiin kaikki aika samanlaisista työväenluokkaisista perheistä. Siirryin 5. Luokalla keskustan kouluun ja siellä tajusin, että muilla on parempia vaatteita kuin minulla. Kävin yhden kaverin kotona ja heillä oli tarjolla jogurttipurkkeja ja appelsiinimehua yms välipalaa, mitä en ollut ikinä saanut. En olisi uskaltanut pyytää vanhemmiltani mitään tai sanoa, että saamani vanhat vaatteet oli surkeita muihin verrattuna. Vanhemmillani oli rahaa, mutta sitä ei käytetty meihin lapsiin vaan ulkoisiin puitteisiin.

Köyhyys on paha juttu. Köyhyys muuttaa aivoja sellaiseksi kuin vankilassa pitkään olleella.

Ei käy missään ja ei kiinnostu mistään. Mitään ei koe tavoittelemisen arvoisena. Säästösyistä paljon vuokrakämpässä oleilusta syntyy mökkihöperöksi etenkn talviaikaan. Kesälläkään ei sitten enää poistu välttämättä muualle kuin markettiin.

Aivot tylsistyy ja ihminen tyhmenee muutamassa vuodessa.

Nykyinen hallitus edistää tätä sairautta. Köyhyys on muutakin kuin oma valinta. Se on aivojen rakenteellinen muutostila kohti lopullista työkyvyttömyyttä. Eikä riskinä sairastua ole ainoastaan työttömät. Heillähän voi olla hyvinkin sosiaalinen elämä ja käyvät kirjastoissa yms. Kun mietitään työtätekeviä jotka seilaa työpaikan ja kodin välillä. Käyvät kotona vain nukkumassa.

He syrjäytyvät kenties pahiten. Heidän aivonsa tylsämielistyvät tietynlaisiksi. Ei oikeastaan eroa vangin elämästä mitenkään.

Lomat ja virkistäytymiset olisi tosi tärkeitä aivojen kannalta ja että yrittäisi ja jaksaisi ponnistella irtaantumaan rutiinesta.

Meillä on paljon muistisairautta liikenteessä. Osa syyttää siitä älypuhelimia, mutta totuus on ettei meidän työelämä ole ollut terve pitkään aikaan

Menin kansakouluun 1968 ja kyllä mä jo silloin tiesin, että on olemassa erilaisia tulotasoja. Siihen aikaan koulumaailmassa tuloerot eivät kuitenkaan näkyneet, koska pidettiin järjettömänä ostaa lapsille jotain kallista. Varsinkaan kasvaville lapsille kalliita vaatteita. Jos jostain huomasi lasten vanhempien varallisuuden, niin sen saattoi huomata kaverin kotona käydessään. Siis mikäli ymmärsi, mitä mikäkin huonekalu, taulu tms oli maksanut. Jos jotain kallista vaatetta, käsilaukkua, hajuvettä, korua tms hankittiin, niin se hankittiin aikuiselle eikä lapselle. Muistan hyvin niiltä ajoilta, miten kaverini ukki oli nikkaroinut lapsenlapselleen pöydän ja maalannut sen punaiseksi. Mulla oli vaan tylsä lastenpöytä, jonka pinta valkoista ja jalat koivunväristä puuta. Vasta aikuisena mulle selvisi, että se mun pöytä oli Alvar Aallon suunnittelema pöytä. 



Mun kouluvuosinani lapset eivät olleet kovinkaan hintatietoisia. Ei siis tiedetty, mitä mikäkin maksaa. Ei tiedetty mistään trendeistäkään yhtään mitään.  Telkkareissa ei mainostettu eikä ollut nettiä eikä someakaan. Jos jotain kallista luxusta mainostettiinkin, niin ne oli naistenlehdissä eikä lapset taas sellaisia lukeneet. Nakke Nakuttaja ja Aku Ankka kiinnosti kansakoululaista enemmän kuin joku Anna, Eeva tms. 



Vasta sitten teininä tuli enemmän tätä tietoisuutta. Muoti muuttui ja muodin perässä tietenkin olisi pitänyt mennä. Mutta farkkuja lukuunottamatta ei kyllä kauheesti ollut väliä, mitä merkkiä jokin vaate oli. Riitti, että se oli samantyylinen kuin muillakin. Yhdessä vaiheessa jokatoisella oli korkeakauluksinen valkoinen palmikkoneuleinen villapaita, jok aoli niin lyhyt, että vyötärö jäi  näkyviin. Mutta riitti, että oli sellainen, ei ollut väliä, mitä se oli maksanut tai oiliko vaikka äiti tai mummo neulonut sen itse. 

Ymmärsin, ja ymmärsin myös sen että on vieläkin huonommin toimeentulevia ihmisiä. 

Aika kersana ihmettelin sitä, miksi joku kerrostalossa asuva haluaa äänestää kokoomuslaista. Siihen varmaan tiivistyi oppini kuka on köyhä ja kuka rikkaampi ja kuka ajaa niitten rikkaitten asioita. En onneksi lapsena niin kauheasti miettinyt toisten parempia koteja ja omaisuuksia. Olin varmasti onnellisempi.

Ala-asteen paras ystäväni tuli perheestä, jossa molemmat vanhemmat yrittäjiä. Tekivät hyvät yrityskaupat ja sen jälkeen reissasivat joka loma (talvella Karibialla, kesällä Euroopassa). Joulu ja pääsiäinen vietettiin tietysti Lapissa. Toisen ystäväni vanhemmat lääkäri ja diplomi-insinööri. Olen itse yksinhuoltajan lapsi, kotona painotettiin aina koulutuksen tärkeyttä ja opetettiin taloutta. Muistan, kuinka äitini itki 90-luvun laman aikaan. Joten kyllä ymmärsin, että toisilla on enemmän kuin toisilla ja kovalla opiskelulla ja työnteolla voin saavuttaa itsekin hyvän tulotason. Ja juuri niin elämässä kävi. 

Vierailija kirjoitti:

Käsittämätön ajatusvääristymä aloittajalla.

Nyky-yhteiskunta vaatii ihmisiltä paljon, eikä katso onko tulot pienet vai isot. Ensinnäkin kaikki tämä digipaska, kaksinkertaiset vahvistukset kahdella eri digilaitteella, jotka pitäisi olla niin uusia, että ne vielä toimivat noiden systeemien kanssa, eikä ne ole mitään halpoja vehkeitä!!

Turha hurskastella tuota ennakkoluuloista narratiivia, että köyhä on muka se joka "vaatii" elintasoa, kyllä se on tämä digipaskayhteiskunta joka asettaa vaatimukset liian korkealle!!!

Olen osittain samaa mieltä kanssasi. Vielä kasarilla valmistettiin tuotteita, jotka kestivät vähintään 15 vuotta, monet pidempäänkin. Nyt varsinkin elektroniikka valmistetaan siten, että se joko hajoaa tai muuten sen toimintaan tulee häiriöitä tai hidastuu hyvin pian sen jäålkeen, kun tavaran takuuaika on mennyt umpeen. Tai tulee jokin uusi päivitys, joka ei toimikaan enää sillä 5 vuotta vanhalla laitteella. 



1960-luvulla piti olla vanhemmilta lupa, jotta ylipäätään sai puhelimella soittaa kaverilleen. Pääsääntöisesti lapsella ei ollut mitään syytä soittaa kaverilleen. Takki päälle, kengät jalkaan ja sitten soittamaan kaverin ovikelloa. Nyt jo alakouluikäinen tarvitsee oman kännykän, koska kotona ei ole puhelinta. Vanhempien puhelimet ovat vanhemmilla mukana töissä. Kännyköitä ei ole tarkoitettukaan kestämään kovin montaa vuotta, joten on vähän pakko ostaa uusi kännykkä. Ja se on tarkoituskin. Jos kännykkä kestäisi ja toimisi yhtä pitkään kuin vanhemmillani edelleen käytössä oleva lankapuhelin eli 50 vuotta, niin eihän kännykkäbisneksellä rikastuisi. 

Itse tajusin vasta reilusti parikymppisenä, että mitä parempi palkka, niin sitä mukavampaa ja joustavampaa töissäkin on. Pienipalkkainen joutuu tekemään työaikansa minuutilleen ilman joustoja, ei kunnon työterveyttä, työ itsessään on usein epämukavampaa ja fyysisesti kuluttavaa ja työtä ei arvosteta pätkääkään muiden taholta. Nyt kun alan olla osa hybridityötä tekevää keskiluokkaa, niin esimerkiksi taukojen pituutta ei kukaan kyttää (toki miesvaltainen ala, niin parempi arvostus muutenkin) niin tuntuu hassulta, että tästä maksetaankin enemmän😂 Niin ja viikkotyöaika on vain sen 37,5 tuntia eikä 40. Eikä tätä millään tuottavuudella voi perustella, niin paljon töissä käytetään aikaa kaikkeen aivan turhaankin.

Kyllä se oli jo ennen koulua itsestään selvä asia. Emme mekään olleet edes keskituloisia, mutta lähellä asui kolme perhettä, joissa oli paljon lapsia ja perheen isä usein työttömänä, joten kyllä maailma opetti jo varhain. Minulla oli vähän paremmat vaatteet kuin naapurien lapsilla, koska meillä oli pieni perhe eli tultiin siksi paremmin toimeen vähemmilläkin tuloilla ja toisekseen yksi isotätini asui pääkaupunkiseudulla ja löysi sieltä usein edullisia kankaita, joita sitten lähetteli meille ja joista äiti ompelijana teki minulle mekkoja. Niin kummalta kuin se tuntuukin, niin minä häpesin sitä, että meillä meni hiukan paremmin kuin naapureilla.

En ehkä täysin ymmärtänyt mutta parhaan ystäväni perheellä oli huomattavasti enemmän rahaa, ja huomasinhan sen. Silti olin välillä harmissani siitä, miksi en saanut jotain yhtä hienoa kuin ystäväni. Asuttiin kuitenkin samalla omakotialueella. Ero ehkä oli siinä että heillä oli kaksi uudehkoa autoa, remontoitu koti, lomaosakkeet espanjassa ja lapissa, tekivät paljon maksullisia vapaa-ajan huveja, oli uusia vaatteita, leluja ja kalliimpia lahjoja. Mutta oli hänen vamhemmillaan paremmat ammatit.

Välillä olin köyhästä lapsuudestani harmissani. Mutta jälkeenpäin ajatellen se oli onnellinen eikä mitään tärkeää puuttunut. Teimme perheenä paljon ja niistä yhteisistä halvoista kotimaanreissuista ja muista ilmaisista tekemisistä on jäänyt hyvät muistot. Meillä oli kuitenkin omakotitalo, jonkinlainen auto, ruokaa, lämpöä ym ja hyvät vanhemmat. Jälkeenpäin olen kuullut että usein teki ruuankin suhteen tiukkaa, mutta kaikesta selvittiin. Myöhemmin myös äitini meni töihin ja se vähän helpotti. Silti en saanut juurikaan uusia ja hienoja juttuja, mitä kavereilla oli, mutta aikuisena huomasin, että vanhemmille me lapset oltiin etusijalla ja he kyllä käyttivät kaiken minkä irti saivat meihin omalla kustannuksellaan. Aina oli sukujoulu, ruuat ja kohtuulliset lahjat. Kun olin teini, äiti karsi omat menonsa pois että sain edes joskus jotain sen ikäiselle merkityksellistä uutta. Opin myös hyvät elämänarvot, ahkeruutta ja säästäväisyyttä.

Yritän nyt opettaa lapsilleni, että raha ja mitä sillä saa, ei ole pääasia. He kuitenkin elävät erittäin yltäkylläistä elämää omaan lapsuuteeni verrattuna. Ilahduttaa myös, että kun me lapset olemme aikuistuneet ja vanhempien asuntolaina on maksettu, heilläkin on mahdollisuus tuhlata rahaa itseensä.

Muistan kavereistani sen vähän parempiosaisten ja aika tavallistenkim perheiden lasten huolettomuuden ja iloisuuden. He eivät huolehtineet vanhemmistaan ja pelänneet heitä tai heidän puolestaan eivätkä hävenneet kotiaan. He suunnittelivat ihan rennosti ja iloisesti omaa tulevaisuuttaan, eivätkä näyttäneet pelkäävän koko ajan jotakin pahinta. He kertoivat hassuja sattumuksia kotoaan ja perheenjäsenistään. Koin, että tuo kaikki oli minulle mahdotonta. Keskityn vain selviytymään suunnilleen päivästä toiseen ja salasin kaikki perheen ongelmat kavereiltani, vaikka osa ongelmista näkyi tosin selvästi ulospäin. Parhaimmat kaverini eivät koskaan kuittailleet kotiasioistani. 

Vierailija kirjoitti:

Itse tajusin vasta reilusti parikymppisenä, että mitä parempi palkka, niin sitä mukavampaa ja joustavampaa töissäkin on. Pienipalkkainen joutuu tekemään työaikansa minuutilleen ilman joustoja, ei kunnon työterveyttä, työ itsessään on usein epämukavampaa ja fyysisesti kuluttavaa ja työtä ei arvosteta pätkääkään muiden taholta. Nyt kun alan olla osa hybridityötä tekevää keskiluokkaa, niin esimerkiksi taukojen pituutta ei kukaan kyttää (toki miesvaltainen ala, niin parempi arvostus muutenkin) niin tuntuu hassulta, että tästä maksetaankin enemmän😂 Niin ja viikkotyöaika on vain sen 37,5 tuntia eikä 40. Eikä tätä millään tuottavuudella voi perustella, niin paljon töissä käytetään aikaa kaikkeen aivan turhaankin.

Ei tämä nyt ihan täysin pidä paikkaansa. Olen tehny työtä duunarina, ja pääsääntöisesti hanskat sai tiputtaa sillä kellonlyömällä kun työaika täyttyi, ja tauotkin ehti pitämään, vaikka niitä kytättiinkin. Ylitöistä ja urakasta maksettiin hyvin. 40 tunnin viikkotyöajalla kertyi myös pekkaset.

Nyt olen projektipäällikkö, eikä kukaan kyttää taukojen pituutta, jos ne vain joskus ehtisi pitämään. Tavoitettavissa pitää olla käytännössä kaiken aikaa, koska työmaa ja työntekijät (ja asiakas) voivat olla esimerkiksi jenkeissä. Sovituissa aikatauluissa on pysyttävä, ja työt ei silloin lopu työajan päättymiseen.

Arvostan myös niitä duunareita, eihän se projekti muuten valmistu koskaan. Ja he ovat myös tuottavampia kun heitä arvostaa. Ainakin meillä myös duunareilla on ihan samat työterveys- ym. edut. Ja tekemällä työtä pitkin maailmaa, heilläkin on aika hyvät ansiot. Mutta onhan se eri asia tehdä puolen miljoonan kaupat tai saattaa se homma sovitusti maaliin, kuin tehdä suorittavaa työtä duunarina, liekö siinä sitten se ero palkassa ja työajan kyttäämisessä. Vastuuta on ainakin ihan kiitettävästi tällä palkalla saanut..

Vierailija kirjoitti:

Tietysti ymmärsin, normaalijärkinen kun olen.

Kyllä koulun alusta asti luokallani oli itseäni rikkaampia kuin köyhempiä lapsia, ja luonnollisestikin oli selvää, ettei kaikilla ollut esimerkiksi nättiä isoa kotia, autoa tai kivoja vaatteita ja tavaroita. 

 

Näin. Lisään vielä, etten koskaan muista ajatelleeni, että minulla on oikeus kaikkeen, mitä muillakin on.

Jos haluamani/tarvitsemani oli toteutettavissa, se toteutettiin joko heti (esim. makkarasoppa, piirustuspaperi), kohta (sukkia, lapaset), jouluna tai synttäreillä (esim. villapaita, lautapeli, elokuvat, pöytälamppu)

Köyhyys ja kotiolot aiheuttivat minulle staattisen stressin, jännityksen ja häpeän. Se hyvä puoli siinä ajassa oli, ettei tukeuduttu ollenkaan yhteiskunnan varaan. Tietyllä tavalla yritin liikaa ja otin aikuisen paikkaa ja tehtäviä perheessä. Keskityin opiskeluun. Huolehdin vanhempien asioista ja huolista, toimin terapeuttina.Toisaalta en luottanut siihen, että tulisin pärjäämään elämässäni, vaan pelkäsin lapsesta asti, että romahdan vielä totaalisesti.

Vanhempani käyttäytyivät hyvin arvaamattomasti, jännitin ja häpesin heidän tempauksiaan. Perheessä oli alkoholi-, terveys- ja mielenterveysongelmia. Vanhemmat kävivät töissä, mutta tulot olivat pienet ja työpaikat vaihtuivat jatkuvasti. Elämä oli hyvin vaatimatonta, mitään luksusta ei hankittu.

Muistan ikuisesti kun serkkuni ivansekaisella äänellä naukaisi minulle että "eiks teillä oo varaa?". Oma isänsä oli menestynyt paremmin kuin äitini. Minä sitten nöyränä nyökyttelin ja otin "haukut" vastaan serkultani. Olinhan köyhä paska. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin jo varhain. Katselin vanhempieni raatamista. Eivät olleet koskaan oikein läsnä vaan väsyneitä pitkistä työpäivistä.

Meillä ei ollut sen takia mitään lämmintä ruokaa tarjolla ja minulle opettaja kuittaili jatkuvasti kun syön pelkällä lusikalla kaiken ruuan. Veitsen ja haarukan käyttöä ei ollut opetettu. Muutenkin opin varhain että asioiden tavoittelu on turhaa ja vaivan palkaksi saa vain väsymyksen ja apatian. Mihinkään ei ollut siitäkään huolimatta varaa vaikka kovaa tekivät töitä. Vanhemmat eivät myöskään jättäneet perintöä jälkeensä. Näköalattomuus ja alistumisen tunne siihen että olen mitä olen. Olen syntynyt tälle moottoritielle ja olen potentiaalisesti tuleva kriminaali tai alkoholisti.

Vaikka kuitenkin sain opiskeltua ja hyvän ammatin, koska olen syntynyt 1978, niin sain kaiken parhaan hyvinvointivaltiolta. En edelleenkään osaa elää oman elintasoni tavalla. Siksi patistan lapsiani käymään leffat

Rehellistä ja tiedostavaa tekstiä. 

Minä oli köyhän perheen lapsi 80/90 lukujen taitteessa. Äiti oli suorittavan tason paskaduunissa ja isä oli vainaa. Tosin vaikka olisi elänyt, hänkin olisi ollut todennäköisesti nuolemassa herrojen vessanpönttöjä. Eli olimme siis alimmalla portaalla ja itsetunto oli sen mukainen. Kuitenkin tuo aika oli siitä hyvää, että silloin ei lapsissa korostunut ne erot. Kanarian matka oli ehkä ainoa jossa se näkyi, siis itse en voinut kuvitellakaan että pääsisin koskaan sellaiseen paratiisiin. Katsoin kuvia lehdistä ja kävin ensimmäisen kerran etelässä 23 vuotiaana ja samalla myös lentokoneessa. No joka tapauksessa tuohon aikaan ei ne erot niin selvästi näkyneet, eli ei tullut mitään kiusaamista vastaan. Nykypäivän nuorten maailmassa olisin varmaan jo tappanut itseni, koska sehän on ihan sairas ja materialistinen. Sain kuitenkin sen verran armoa lähdössä, että sain elää lapsuuteni ajassa ennen tätä nykyistä sekoilua. Menin muuten amikseen muiden luusereiden kanssa ja elämäni on luuserin elämää nykyäänkin. 

Vierailija kirjoitti:

Muistan ikuisesti kun serkkuni ivansekaisella äänellä naukaisi minulle että "eiks teillä oo varaa?". Oma isänsä oli menestynyt paremmin kuin äitini. Minä sitten nöyränä nyökyttelin ja otin "haukut" vastaan serkultani. Olinhan köyhä paska. 

Minun rikkaat vanhempani ivailevat minulle ja miehelleni, että miten meillä ei ole varaa mihinkään. Ihanaa kun henkinen pahoinpitely senkun jatkuu näin aikuisenakin. Lapsena minulle esimerkiksi tehtiin selväksi että minä en saa mitään joululahjoja, koska olen pettymys. Veli sai kaiken pyytämänsä, koska hän ilmeisesti ei ollut pettymys.