Miten suhtaudutte syrjäytyneisiin aikuisiin lapsiinne?

90-luvun alkupuolella ei oikein voinut muuta kuin syrjäytyä nuorena aikuisena. Opintolainat jo tapissa ja ulosotossa, töihin ei päässyt, mitä keksit? Itse aloin muusikoksi. Syrjäydyin tavallaa täysin siitä elämäni alkuperäisestä suunnitelmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuropsykiatrit tekee niitä ADHD-tutkimuksia, mutta eivät anna keskusteluapua masentuneille. 

Tosin ADHD henkilö voi olla myös masentunut jos on esim. väsynyt siihen ettei pärjää yhteiskunnassa odotusten mukaisesti tms.

Ja jos saa diagnoosin, niin ei se ole vastuun siirtämistä vaan voi tuoda jonkilaista helpotusta ja ymmärrystä omaan toimintaan.

 

Älä kerro faktoina asioita joista et tiedä. ADHD-tutkimuksia tekevät ihan julkisen terveydenhuollon psykiatriset sairaanhoitajat ja psykologit, jotka antavat myös masentuneiden keskusteluapua ym. mielenterveyshoitoa. Eli kyllä se kaikki tutkimusaika on pois muusta työstä. Tiedän tämän varmuudella,  koska olen itse sosiaalityöntekijä psykiatrian poliklinikalla. Itse en siis tee ADHD-tutkimuksia, mutta tiimini psykologi ja sairaanh

Lisäys vielä: työntekijät siis tympääntyneitä siksi, että niin moni näistä tutkimuksia haluavista ei ole oikeasti ADHD, vaan on vaan tunnistanut jotain vaikeuksia itsellään ja saanut idean että ADHD:han se selittää kaiken. Jokaiselle ADHD-tutkimuksia haluavalle on tehtävä ne tutkimukset, jos hän tuo jotain siihen sopivia oireita esille hakeutuessaan eikä ole estettä tutkimuksille (este voi olla esim. muu akuutti mielenterveyden häiriö, jonka takia keskittymistä ei pystytä luotettavasti arvioimaan). "Turhia" tutkimuksia tulee siis tehtyä jatkuvasti vain koska ihmiset ovat kuulleet ADHD:sta, kiintyneet ajatukseen ja osaavat vaatia tutkimuksia itselleen. Kyllä se vie työaikaa olennaisemmilta asioilta ja turhauttaa työntekijöitä. ADHD-tutkimukset ovat lisäksi työläitä ja aikaavieviä, yksi tutkimus esitietoihin perehtymisineen, käynteineen sekä yhteenvedon kirjoittamisineen vie noin 8-10 tuntia työntekijän aikaa. Siinä ajassa tarjoaisi 8-10 keskustelukäyntiä esim.  masentuneelle oikeasti avun tarpeessa olevalle. 

Itse sanoisin alan työntekijänä että 8-10 tuntia per ADHD-tutkimus ei edes yleensä riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuropsykiatrit tekee niitä ADHD-tutkimuksia, mutta eivät anna keskusteluapua masentuneille. 

Tosin ADHD henkilö voi olla myös masentunut jos on esim. väsynyt siihen ettei pärjää yhteiskunnassa odotusten mukaisesti tms.

Ja jos saa diagnoosin, niin ei se ole vastuun siirtämistä vaan voi tuoda jonkilaista helpotusta ja ymmärrystä omaan toimintaan.

 

Älä kerro faktoina asioita joista et tiedä. ADHD-tutkimuksia tekevät ihan julkisen terveydenhuollon psykiatriset sairaanhoitajat ja psykologit, jotka antavat myös masentuneiden keskusteluapua ym. mielenterveyshoitoa. Eli kyllä se kaikki tutkimusaika on pois muusta työstä. Tiedän tämän varmuudella,  koska olen itse sosiaalityöntekijä psykiatrian poliklinikalla. Itse en siis tee ADHD-tutkimuksia, mutta tiimini psykologi ja sairaanh

Miten perustelet sen, että perusterveydenhoidossa voitaisiin hoitaa neuropsykiatrista diagnosointia, jos ei kerran neurologista tai psykiatrista diagnostiikkaa? Entä jos nepsyt jääkin psykiatrian erikoissairaanhoitoon ja te menette masentuneiden kanssa perusterveydenhuollon puolelle? Ei vaan aukea logiikka, muuta kuin perustuen siihen, mitä itse toivoisit työnkuvaltasi.

Adhd kehityksellisenä, koko elämänkulkua määrittävänä riskitekijänä olisi myös tärkeämpää tunnistaa kuin masennus, josta voi myös parantua. Adhd tunnistetaan ja hoidetaan -> homma hoidossa, liitännäissairastavuus vähenee, oireet helpottavat. Vaikutus yhteiskunnassa pärjäämiseen ja perheisiin. Voi olla, ettei koko juttu enää tuota ongelmia, joita aivan varmasti tulee elleivät nämä toteudu. Tärkeä hoitaa, katastrofi jättää huomioitta. Masennuspotilaat vähenevät myös heti, lupaan, koska monella ei ole masennusta, vaan adhd joka näyttää hoitoresistentiltä sellaiselta. Masentuneet ovat myös olleet/ voivat vielä olla terveitä. Adhd ei koskaan voi olla ilman ilman (hoitamattoman) ahdhn haittoja. Eikä koskaan ole ollut. Ei koskaan voi parantua, joten oireita kannattaa vähentää. Lisäksi hoito on erittäin tehokasta, eli kannattavaa, eli tuloksellista verrattaessa muihin psykiatrisiin häiriöihin. Toisin sanoen, sillä on valtavan suuri merkitys toteutuessaan.

Sosiaalityöntekijänä sinun tulisi erityisesti ymmärtää rakenteellisia vaikutuksia, toimintakyvyn esteitä ja mahdollistamista sekä syrjäytymisen mekaniikkoja. Myös adhdn linkittymistä päihteiden käyttöön ja rikollisuuteen, perheiden toimintakykyyn tutkimusten valossa.

Joillakin paikkakunnilla ADHD-tutkimukset ovat jo jonkin aikaa olleet  perusterveydenhuollossa 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neuropsykiatrit tekee niitä ADHD-tutkimuksia, mutta eivät anna keskusteluapua masentuneille. 

Tosin ADHD henkilö voi olla myös masentunut jos on esim. väsynyt siihen ettei pärjää yhteiskunnassa odotusten mukaisesti tms.

Ja jos saa diagnoosin, niin ei se ole vastuun siirtämistä vaan voi tuoda jonkilaista helpotusta ja ymmärrystä omaan toimintaan.

 

Älä kerro faktoina asioita joista et tiedä. ADHD-tutkimuksia tekevät ihan julkisen terveydenhuollon psykiatriset sairaanhoitajat ja psykologit, jotka antavat myös masentuneiden keskusteluapua ym. mielenterveyshoitoa. Eli kyllä se kaikki tutkimusaika on pois muusta työstä. Tiedän tämän varmuudella,  koska olen itse sosiaalityöntekijä psykiatrian poliklinikalla. Itse en siis tee A

Kuinka tiettyjä tutkimuksia voi vaatia, eihän tämä muidenkaan häiriöiden kanssa mene näin vaan kerrotaan ongelma ja lääkäri arvioi mistä on kyse? Toki tämä tarkoittaisi, että myös noudatettaisiin hoitosuosituksia tämän suhteen kun kartoitetaan jaksamisen ja toimintakyvyn taustoja. Näinhän ei oikeastaan aiemmin ollut ja luulisin käytäntöjen sujuvoituvan tämänkin suhteen vielä. Ehkä pitäisi seulonnassa korostaa elämänkaaren merkitystä myös potilaiden kuvaamana? Keskittyä oireiden haittaan ja kestoon itse oireiden sijaan? Onko ollut aina? Ai ei, no sitten kyseessä jokin muu, moro.

Vierailija kirjoitti:

Joillakin paikkakunnilla ADHD-tutkimukset ovat jo jonkin aikaa olleet  perusterveydenhuollossa 

Kuka tekee diagnoosit, tämähän edellyttää psykiatrian/neurologian erikoislääkäriä eli erikoissairaanhoidon osaamista?

Minun poikani addtutkittiin yksityisellä. Neuropsykologi teki tutkimukset. Neurologi laittoi hänell lähetteen,  luki tutkimuksen tiivistelmän ja läytkäsi diagnoosin. sitten piti vielä etsiä psykiatri, joka määrää lääkkeet.

tuo neurologi oli tuossa välissä siksi, että hän oli toiseen sairauteen liittyvä lääkäri. 

Lainaaminen ei toimi, mutta kommentoijalle joka ihmettelee, miksi nepsyt ei jää erikoissairaanhoitoon ja masentuneet mene perusterveydenhuoltoon: pth:n ja erikoissairaanhoidon rajanveto menee mielenterveyshoidossa nykyisellään siinä, että lievät ja keskivaikeat psykiatriset häiriöt/ongelmat hoidetaan perusterveydenhuollossa ja vaikea-asteiset erikoissairaanhoidossa. 

Jos erikoissairaanhoidossa on resurssien tiukkuutta ja pitää valita, mikä vaikkapa seuraavista pullautetaan perusterveydenhuoltoon: vaikea-asteinen masennus (usein sis. itsetuhoisuutta), psykoosisairaudet, kaksisuuntainen mielialahäiriö, vaikea pakko-oireinen häiriö, vaikea posttraumaattinen stressihäiriö ja ADHD, niin kyllä se on bye bye ADHD. ADHD on huomattavasti "kevyempi" häiriö kuin monet muut mitä psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa hoidetaan.  Ja näiden muiden häiriöiden hoidolta ne ADHD-selvitykset ovat pois. 

On totta, että hoitamaton ADHD voi johtaa mielenterveyden häiriöihin. Sellaisessa tapauksessa, jossa ihmisellä on jo kunnon "ongelmakimppu", eli vaikka vaikeaa masennusta ja paniikkia ja siellä taustalla ADHD-epäily, niin silloin hän toki on erikoissairaanhoidon asiakas. Mutta tällaiset suht. "puhtaat" ADHD-epäilyt joissa rinnalla ehkä lievää muuta psyykkistä oireilua ja arjen ongelmia, voisivat hyvin olla jossain muualla.

T. Se sosiaalityöntekijä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin paikkakunnilla ADHD-tutkimukset ovat jo jonkin aikaa olleet  perusterveydenhuollossa 

Kuka tekee diagnoosit, tämähän edellyttää psykiatrian/neurologian erikoislääkäriä eli erikoissairaanhoidon osaamista?

Esim. Ostopalvelulääkäri. Niinhän se homma yleensä menee että joku muu työntekijä kuin lääkäri tekee ne varsinaiset tutkimukset, esim. psykologi tai sairaanhoitaja. Lääkäriä tarvitaan diagnoosiin ja lääkityksen aloittamiseen, eli sitten kun ne tutkimukset on valmiit, niin varataan aika lääkärilel,  lääkäri lukee sen psykologin tai sh:n kirjoittaman tutkimusyhteenvedon, lätkäisee sen pohjalta diagnoosin ja lääkereseptin. Lääkäri saattaa tavata tuossa koko tutkimusprosessissa potilasta tuon yhden ainoan käynnin verran. 

Näitä ADHD-tutkimuksia on nykyään niin paljon, että se on vaan sula mahdottomuus, että tutkimukset tekisi aina neuropsykiatri tms. 

Syrjäytyminen on oikestaan vaan merkki, että lapsenne sydän on puhdasta kultaa. Hän on yksinkertaisesti kykenemätön elämään rahakeskeisen ja valheellisen yhteiskunnan pilarina.

Pikku hiljaa se muutos tapahtuu maailmassa ja se muuttuu sellaiseksi, että myös nämä puhdasta kultaa omaavaat ihmiset kykenevät elämään täällä. Rakkausenergia lisääntyy kaikkiallisesti. Muutosvaihe on vaan todella raskas prosessi ja toiset kärsivät siitä enemmän kuin toiset. 

Paljon voimia kaikille <3  

"Näitä ADHD-tutkimuksia on nykyään niin paljon, että se on vaan sula mahdottomuus, että tutkimukset tekisi aina neuropsykiatri tms."

Eihän ne diagnoosit sitten ole päteviä jos tutkimukset tekee joku tylsistynyt sairaanhoitaja joka vielä pitää potilaitaan resurssien tuhlaajina.

ADHD- ja autismitutkimukset kuuluu niiden asiantuntijoille eli neuropsykiatriaan. Ja jos tutkittavia on paljon, niin sitten vain rauhassa odotetaan omaa vuoroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan itkettää, kun niin monesta viestistä (myös ap:n) paistaa se, ettei osata toimia temperamentiltaan omasta itsestä poikkeavan lapsen kanssa. Siihen vetoaminen, että syrjäytyneellä on pärjääviä sisaruksia, joten kasvatuksessa ei ole voinut olla vikaa, on ehkä säälittävintä itsepetosta mitä kuvitella saattaa. Ettekö te vanhemmat tajua, että lapset tulee kohdata lapsilähtöisesti? Ts. jokainen lapsi on oma persoonansa, ja tarvitsee juuri hänelle sopivaa kasvatusta, ohjausta ja tukea. 

Ap:lle sanoisin vielä erikseen, että pojallasi vaikuttaa olevan huono itsetunto, joka on kyllä ihan tasan tarkkaan vanhempien kasvatustyön tulosta. Koittakaa lapsen isän kanssa kehua enemmän hänen vahvoja puoliaan, ja sanokaa hänelle ääneen, että hän on hyvä poika juuri sellaisena kuin on. Jos oppimisvaikeuksia (dysleksiaa, dyskalkyliaa tms.) on, niin ne olisi hyvä tietenkin saada tutkittua. Tarjotkaa

Onneksi sinä osaat kaiken täydellisesti. Tiedät automaattisesti, miten kenenkin kanssa kannattaa toimia. Sinulla on kristallipallo käytössäsi, joten et tee ikinä vääriä valintoja elämässäsi. Sinulla on varmasti helppo elämä!

En ole erehtymätön, mutta elämäni on kyllä aika helppoa. Se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että olen ollut kiinnostunut lapsistani, nähnyt vaivaa heidän tukemisekseen, enkä ole yrittänyt väistää vastuutani. Lapseni ovat nyt aikuisia, tasapainoisia ja elävät omannäköistään elämää. Itse vietän puolisoni kanssa leppoisaa myöhäiskeski-ikää, vanhempani saattelin hautaan muutaman viime vuoden aikana.

Kristallipallosta puhuminen viittaa siihen, ettet ymmärrä asioiden syy-seuraussuhteita. Kannattaa yrittää sivistää itseään, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan itkettää, kun niin monesta viestistä (myös ap:n) paistaa se, ettei osata toimia temperamentiltaan omasta itsestä poikkeavan lapsen kanssa. Siihen vetoaminen, että syrjäytyneellä on pärjääviä sisaruksia, joten kasvatuksessa ei ole voinut olla vikaa, on ehkä säälittävintä itsepetosta mitä kuvitella saattaa. Ettekö te vanhemmat tajua, että lapset tulee kohdata lapsilähtöisesti? Ts. jokainen lapsi on oma persoonansa, ja tarvitsee juuri hänelle sopivaa kasvatusta, ohjausta ja tukea. 

Ap:lle sanoisin vielä erikseen, että pojallasi vaikuttaa olevan huono itsetunto, joka on kyllä ihan tasan tarkkaan vanhempien kasvatustyön tulosta. Koittakaa lapsen isän kanssa kehua enemmän hänen vahvoja puoliaan, ja sanokaa hänelle ääneen, että hän on hyvä poika juuri sellaisena kuin on. Jos oppimisvaikeuksia (dysleksiaa, dyskalkyliaa tms.) on, niin ne olisi hyvä tietenkin saada tutkittua. Tarjotkaa

Huoh. Luuletko, että me vanhemmat emme olisi noita asioita jo tehneet? Ihme päätelmiä ilman mitään todellisuuspohjaa.

Kyllä luulen, enkä usko että olen väärässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin paikkakunnilla ADHD-tutkimukset ovat jo jonkin aikaa olleet  perusterveydenhuollossa 

Kuka tekee diagnoosit, tämähän edellyttää psykiatrian/neurologian erikoislääkäriä eli erikoissairaanhoidon osaamista?

Esim. Ostopalvelulääkäri. Niinhän se homma yleensä menee että joku muu työntekijä kuin lääkäri tekee ne varsinaiset tutkimukset, esim. psykologi tai sairaanhoitaja. Lääkäriä tarvitaan diagnoosiin ja lääkityksen aloittamiseen, eli sitten kun ne tutkimukset on valmiit, niin varataan aika lääkärilel,  lääkäri lukee sen psykologin tai sh:n kirjoittaman tutkimusyhteenvedon, lätkäisee sen pohjalta diagnoosin ja lääkereseptin. Lääkäri saattaa tavata tuossa koko tutkimusprosessissa potilasta tuon yhden ainoan käynnin verran. 

 

Näitä ADHD-tutki

Okei, tuo selittää että turhaa työtä tehdäänkin, koska sitä on päätetty tehdä. Käydään yksi oireiden auttaja -vaihtoehto läpi pitkällisesti ennen varsinaista erotusdiagnostista arvioita, jonka lääkäri siis lopulta tekee. Sitten jos ei adhd:sta olekaan kyse, täytyisi lääkärin kuitenkin arvioida, mistä on. Koska ongelmia on. Jos taas ei ole, eli ne eivät aiheutakaan haittaa johon tulisi kuitenkin puuttua muilla keinoilla, ei oikeastaan diagnoosiepäilyn kriteeritkään täyty.

Tästä päästäänkin diagnoosin ongelmiin, jossa itse diagnoosi oikeasti edellyttäisi samat asiat, kuin siihen määrättävä lääkitys. Kuitenkin on diagnosoituja ihmisiä, joilla lääkityksen korvattavuuden edellytykset eivät täyty, vaikka edellytykset ovat samat. Tämänhän ei pitäisi olla mahdollista, jos kriteerejä noudatetaan. Enemmin tulisi laittaa järjestelmä oikeaa ongelmaa palvelevaksi, kuin roiskia miten sattuu ja sitten syyllistää hoitoon hakeutuvia kun itse on sotkettu hoitopolut uuden edessä. Eihän tukkoisuuttakaan valittavalta tutkita varmuuden vuoksi ensin kategorisesti poskiontelon polyyppien tilannetta kuvantamalla, jotta päästään nuhadiagnoosiin. Lääkäri haastattaa ja alan osaamisella etsii samalla perusmerkkejä muusta, laajemman selvittelyn tarvetta ylipäätään. Oho, kuvantamista ei tarvittukaan kun katsottiin lampulla nenään, ei toisinpäin. Ei tehty sitä turhaa työtä.

Vierailija kirjoitti:

"Näitä ADHD-tutkimuksia on nykyään niin paljon, että se on vaan sula mahdottomuus, että tutkimukset tekisi aina neuropsykiatri tms."

Eihän ne diagnoosit sitten ole päteviä jos tutkimukset tekee joku tylsistynyt sairaanhoitaja joka vielä pitää potilaitaan resurssien tuhlaajina.

ADHD- ja autismitutkimukset kuuluu niiden asiantuntijoille eli neuropsykiatriaan. Ja jos tutkittavia on paljon, niin sitten vain rauhassa odotetaan omaa vuoroa.

Ymmärrätköhän oikein sitä tutkittavien määrää. Jos kaikki ADHD-epäilyt menisivät jonoon neuropsykiatrialle "odottamaan rauhassa omaa vuoroa", niin se jono voisi IHAN OIKEASTI olla 20 vuoden mittainen. Meillä on poliklinikalla tällä hetkellä 2,5 vuoden mittainen ADHD-tutkimusjono, vaikka meillä on 4 hoitotyöntekijää, jotka tekevät muun työnsä ohella jatkuvasti niitä ADHD-tutkimuksia listalta pois. Eli kaikilla neljällä työntekijällä on jatkuvasti yksi ADHD-tutkimus meneillään, ja kun sen saa valmiiksi, otetaan jonosta seuraava. Silti jono on tällä hetkellä KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Noin 5 vuotta sitten ADHD-tutkimuksiin pääsi meillä noin puolessa vuodessa, eli se kertoo, miten tämä ADHD-ilmiö on räjähtänyt käsiin. Jonon pituus siis kasvaa vaan koko ajan, kun lähetteitä tulee paljon enemmän kuin ehditään jonosta tehdä pois. 

Ja meidän kaltaisia poliklinikoita sekä muita esh- ja perusterv.huollon yksiköitä, joissa tällä hetkellä ADHD-tutkimuksia tehdään, on huomattavasti enemmän kuin neuropsykiatrian yksiköitä ja ammattilaisia. Jos kaikki ADHD-tutkimukset keskitettäisiin neuropsykiatrialle, niin ihan todella joku 20 vuoden tutkimusjono ei olisi mitään vitsiä vaan realiteetti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan itkettää, kun niin monesta viestistä (myös ap:n) paistaa se, ettei osata toimia temperamentiltaan omasta itsestä poikkeavan lapsen kanssa. Siihen vetoaminen, että syrjäytyneellä on pärjääviä sisaruksia, joten kasvatuksessa ei ole voinut olla vikaa, on ehkä säälittävintä itsepetosta mitä kuvitella saattaa. Ettekö te vanhemmat tajua, että lapset tulee kohdata lapsilähtöisesti? Ts. jokainen lapsi on oma persoonansa, ja tarvitsee juuri hänelle sopivaa kasvatusta, ohjausta ja tukea. 

Ap:lle sanoisin vielä erikseen, että pojallasi vaikuttaa olevan huono itsetunto, joka on kyllä ihan tasan tarkkaan vanhempien kasvatustyön tulosta. Koittakaa lapsen isän kanssa kehua enemmän hänen vahvoja puoliaan, ja sanokaa hänelle ääneen, että hän on hyvä poika juuri sellaisena kuin on. Jos oppimisvaikeuksia (dysleksiaa, dyskalkyliaa tms.) on, niin

 

minunkin elämäni on ollut aika helppoa. Halusin olla neljä vuotta kotiäitinä, jotta saan olla omien lasteni kanssa. Sen jälkeen tein paljon osa-aikatöitä, jotta voin olla iltapäivät kotona. Teen aika stressitöntä työtä ja olen voinut ajoittaa työnteon lasteni mukaan. Muistan oikein hyvin, kuinka leivoin lasteni kanssa paljon ja olimme yhdessä keittiössä.



Lasten isä oli poikkeuksellisen aktiivinen isä. Hän oli illat ja viikonloput lasten kanssa. Nikkaroi ja urheilutti, opetti kaikkea. Luimme iltasatuja joka ilta, toinen vanhempi oli toisen lapsen luona, vuorottelimme, jotta lapset saivat henkilökohtaista aikaakin. Kaikki lomat 100 prosenttisesti oli perheen kesken.

Hoidimme lapset ihan itse. Emme vieneet yökylään kuin ehkä kerran kuukaudessa, isovanhempien luokse, jotka  olivat lasten elämässä mukana, kaikki neljä, kun asuivat lähellä. Kun lapset olivat vauvoja, niin isovanhemmat tulivat meidän luoksemme hoitamaan, ja tulimme aina yöksi kotiin.

 

Lisäksi palkkamme ovat aika hyviä, eli lapsilta ole olepuuttunut mitään.

silti toinen lapsistani on ns syrjäytynyt. Kenelläkään muulla lähisuvusta (isovanhemmista, vanhemmista, serkuista) ei ole mt-diagnoosia kuin hänellä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan itkettää, kun niin monesta viestistä (myös ap:n) paistaa se, ettei osata toimia temperamentiltaan omasta itsestä poikkeavan lapsen kanssa. Siihen vetoaminen, että syrjäytyneellä on pärjääviä sisaruksia, joten kasvatuksessa ei ole voinut olla vikaa, on ehkä säälittävintä itsepetosta mitä kuvitella saattaa. Ettekö te vanhemmat tajua, että lapset tulee kohdata lapsilähtöisesti? Ts. jokainen lapsi on oma persoonansa, ja tarvitsee juuri hänelle sopivaa kasvatusta, ohjausta ja tukea. 

Ap:lle sanoisin vielä erikseen, että pojallasi vaikuttaa olevan huono itsetunto, joka on kyllä ihan tasan tarkkaan vanhempien kasvatustyön tulosta. Koittakaa lapsen isän kanssa kehua enemmän hänen vahvoja puoliaan, ja sanokaa hänelle ääneen, että hän on hyvä poika juuri sellaisena kuin on. Jos oppimisvaikeuksia (dysleksiaa, dyskalkyliaa tms.) on, niin

Todella outoa, jos sinun lapsesi ovat tasapainoisia. Sinun tavallasi syyllistävät ihmiset harvoin pystyvät sellaisia kasvattamaan. 

Kamalia kommentteja täällä. Oikeastiko suhtaudutte lapsiinne tuolla tavalla?

Tuskin kukaan haluaa syrjäytyä omasta tahdostaan, vaan sen taustalla on aina vaikeita kokemuksia. Halveksuva suhtautuminen, sivuun jättäminen ja hylkääminen ei auta, vaan pahentaa tilannetta.

Vanhemman tehtävä on tukea lastaan. Myös silloin, kun on vaikeaa.

Eikä syrjäytyminen ole välttämättä edes lopullista, vaan väliaikainen vaihe elämässä. Siitä kuopasta ylös noustakseen ihminen kuitenkin tarvitsee tukea. Ja läheisiä ihmisiä elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Kamalia kommentteja täällä. Oikeastiko suhtaudutte lapsiinne tuolla tavalla?

Tuskin kukaan haluaa syrjäytyä omasta tahdostaan, vaan sen taustalla on aina vaikeita kokemuksia. Halveksuva suhtautuminen, sivuun jättäminen ja hylkääminen ei auta, vaan pahentaa tilannetta.

Vanhemman tehtävä on tukea lastaan. Myös silloin, kun on vaikeaa.

Eikä syrjäytyminen ole välttämättä edes lopullista, vaan väliaikainen vaihe elämässä. Siitä kuopasta ylös noustakseen ihminen kuitenkin tarvitsee tukea. Ja läheisiä ihmisiä elämäänsä.

sanoo ihminen, jolla ei ole narkkareita ympärillään. 

toista ei voi rakastaa ehjäksi.