Tunnetko ketään aikuista joka on selvinnyt elämässä ilman kummempia vastoinkäymisiä?

Et voi ulkopäin arvioida ja arvottaa muiden ihmisten kärsimyksiä. Et edes oikeasti tiedä niitä. 

Muutamalla kaverilla joilla on ollut helppo nuoruus (tarpeeksi rahaa, ystäviä, harrastuksia, koulu mennyt mukavasti, tasaiset vanhemmat) tuntuu olevan aika paljon mielenterveysongelmia 25+-vuotiaana. Masentuneisuutta ensisijaisesti. Ja surullisesti monet heistä syyttävät ongelmista vanhempiaan ja lapsuuttaan. Masentuneisuus heillä on alkanut kun opiskelut ovat päättyneet ja työssäkäynti alkanut. Ehkä heillä elämänarvot ja suunta ovat hukassa, kun kukaan ei ole enää kertomassa välitavoitteita eikä sitä mikä on seuraava vaihe. Osalla on jatkuvia rahahuolia, mikä ei ole ihme kun koulussa ja kodeissa ei juuri opeteta rahankäyttöä. 

Ne taas jotka ovat selviytyneet nuoruuden haasteista, painavat aikuisiälläkin eteenpäin vaikka välillä väsyttää. Paras kaverini oli koulukiusattu 9v ajan ja hänen äitinsä kuritti fyysisesti. Aikuisena hän on positiivisimpia ihmisiä mitä tiedän. Itsellä on myös keskivertoa raskaampi työ, mutta työn haasteet ovat henkisesti tosi kevyitä verrattuna teiniaikojen kotiini, missä äiti miesystävineen ryyppäsivät. Kukaan töissä ei ole huoritellut, viskellyt tavaroitani keskellä yötä tai varastanut rahaa, äiti on hoitanut sen homman. Muut ihmiset ovat äitiini verrattuna kaikki kovin mukavia ja leppoisia.

Vierailija kirjoitti:

Kai nyt suurin osa on selvinnyt 50 ikävuoteen mennessä ilman suuria vastoinkäymisiä. Ainakin kun mietin omaa ylioppilasluokkaani, niin kukaan ei ole loukkaantunut tai sairastunut vakavasti, kaikki ovat opiskelleet itselleen sopivan ammatin. Lapsetkin alkavat olla aikuisia. 

Ystäväni(50) kävi lukioluokan luokkakokouksessa. 5 luokkakavereista oli kuollut.

Itsellään hänen suurimpia vastoinkäymisiään:

Äidin mielisairaus(kuoli vastikään).

Isän menehtyminen nuorena syöpään

Krooninen sairaus, joka ajoittain pahentunut haitaten opiskelua ja työllistymistä. Tekee matalapalkka-pätkätöitä.

Syöpä, joka kuitenkin parani. Leikkaus vaati osittaista amputointia raajaan.

Yksi lapsista kehitysvammainen.

.

Ennemmin tai myöhemin tulee elämässä myös ikäviä asioita .  Toisilla niitä tulee enemmän. 

Ainoa tuntemani ihminen, joka puhuu tällaisia kuin otsikossa on kateellinen alkoholisti, joka on periyttänyt kaiken sen mitä itse lapsena koki omille lapsilleen. Paitsi että hänen lapsensa ovat saaneet kokea moninkertaisesti enemmän epävakautta, vaihtuvia kumppaneita ja erilaisia draamoja lapsuudessaan. Siitä huolimatta tämä äiti tarinoi kauheasta lapsuudestaan kalastellen sympatiaa. 

Vaikea ymmärtää tuollaista käytöstä. Luulisi jo tässä vaiheessa olevan hiljaa ja lakkaavan esittävämästä uhria, kun kerran tietää mitä tuollainen lapsuus lapselle aiheuttaa?

Vierailija kirjoitti:

Ainoa tuntemani ihminen, joka puhuu tällaisia kuin otsikossa on kateellinen alkoholisti, joka on periyttänyt kaiken sen mitä itse lapsena koki omille lapsilleen. Paitsi että hänen lapsensa ovat saaneet kokea moninkertaisesti enemmän epävakautta, vaihtuvia kumppaneita ja erilaisia draamoja lapsuudessaan. Siitä huolimatta tämä äiti tarinoi kauheasta lapsuudestaan kalastellen sympatiaa. 

Vaikea ymmärtää tuollaista käytöstä. Luulisi jo tässä vaiheessa olevan hiljaa ja lakkaavan esittävämästä uhria, kun kerran tietää mitä tuollainen lapsuus lapselle aiheuttaa?

 

Noinhan se usein menee sukupolvesta sukupolveen.

Vierailija kirjoitti:

Muutamalla kaverilla joilla on ollut helppo nuoruus (tarpeeksi rahaa, ystäviä, harrastuksia, koulu mennyt mukavasti, tasaiset vanhemmat) tuntuu olevan aika paljon mielenterveysongelmia 25+-vuotiaana. Masentuneisuutta ensisijaisesti. Ja surullisesti monet heistä syyttävät ongelmista vanhempiaan ja lapsuuttaan. Masentuneisuus heillä on alkanut kun opiskelut ovat päättyneet ja työssäkäynti alkanut. Ehkä heillä elämänarvot ja suunta ovat hukassa, kun kukaan ei ole enää kertomassa välitavoitteita eikä sitä mikä on seuraava vaihe. Osalla on jatkuvia rahahuolia, mikä ei ole ihme kun koulussa ja kodeissa ei juuri opeteta rahankäyttöä. 

Ne taas jotka ovat selviytyneet nuoruuden haasteista, painavat aikuisiälläkin eteenpäin vaikka välillä väsyttää. Paras kaverini oli koulukiusattu 9v ajan ja hänen äitinsä kuritti fyysisesti. Aikuisena hän on positiivisimpia ihmisiä mitä tiedän. Itsellä on myös keskivertoa raskaampi työ, mutta työn haa

Mun vanhat koulukaverit, joilla oli helppo nuoruus, ovat nyt hyvissä ammateissa ja tienaavat hyvin. On perheet, omakotitalo, mökki tai huvila. Hyvin menee edelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Ennemmin tai myöhemin tulee elämässä myös ikäviä asioita .  Toisilla niitä tulee enemmän. 

No ei välttämättä tule muuta kuin oma kuolema ja sekin voi tulla niin nopeasti ettei tajua mitään. 

Vastoinkäymisiin suhtaudutaan eri tavalla. Mulla vanhemmat kuolivat, mutta mulle se on vaan helpotus ettei heistä tarvitse huolehtia ja he eivät jääneet sänkypotilaiksi vuodeosastolle. Toiselle tuo voi olla kova paikka ja iso vastoinkäyminen. Erotessa mietin, että no onneksi tulin järkiini ja laitoin eron vireille ja pääsin ukosta eroon. Toiselle se ero voi olla kamala paikka. 

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymisiin suhtaudutaan eri tavalla. Mulla vanhemmat kuolivat, mutta mulle se on vaan helpotus ettei heistä tarvitse huolehtia ja he eivät jääneet sänkypotilaiksi vuodeosastolle. Toiselle tuo voi olla kova paikka ja iso vastoinkäyminen. Erotessa mietin, että no onneksi tulin järkiini ja laitoin eron vireille ja pääsin ukosta eroon. Toiselle se ero voi olla kamala paikka. 

Nimenomaan tämä suhtautuminen sekä etenkin muut ympärillänolevat olosuhteet vaikuttaa asioihin ja niiden vastoinkäymisten kokemiseenkin tosi paljon. Biologiset vanhempani kuolivat parin vuoden välein kun olin alle kouluikäinen. Molemmilla heistä oli vakavia ongelmia mielenterveyden kanssa ja varsinkin toisella myös päihteiden kanssa. Vanhempani olivat tiiviisti elämässäni jo silloin kun toinen biologisista vanhemmista oli vielä elossa ja vietimme silloinkin paljon aikaa yhdessä. Voi olla että lapsuuteni olisi ollut hyvin toisenlainen jos olisin päätynyt elämään sen biologisten vanhempien kanssa.

Tunnen pari muutakin kenellä vanhemmat on kuolleet näiden tuttujen ollessa itse lapsia ja nuoria. Heillä taas voi olla asiasta hyvinkin erilaisia kokemuksia kuin minulla.

Enemmänkin mietin sitä, että mikä saa tällaista pohtimaan? Onko omassa elämässä jotain sellaista, että se ehkä johtaa näihin mietteisiin. 

Se päivä kun ymmärtää lopettaa oman elämänsä vertailun muiden elämään on oikeasti suuri oivalluksen hetki. 

Vierailija kirjoitti:

Se päivä kun ymmärtää lopettaa oman elämänsä vertailun muiden elämään on oikeasti suuri oivalluksen hetki. 

Näinhän se on. Mutta siihen vaadittaisiin ymmärrystä siitä, ettei aseta itseään kaiken mittatikuksi ja kuvittele pystyvänsä arvioimaan muiden elämää tai edes tietävänsä siitä mitään. Vertailuhan perustuu kuvittelulle.

Kyllä. Jännittää heidän puolestaan, koska yleensä kaikille kertyy jotain ikävyyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun heihin, joilla elämä on monen ulkopuolisen silmiin ollut helppoa. Koulu meni hyvin, oli kavereita ja harrastuksia, onnistuin ylioppilaskirjoituksissa, olin au pairina ja sain hakemani ylipistopaikan. Tapasin puolisoni nuorena, pääsin työelämään jo opiskeluaikana ja saimme haluamamme määrän lapsia. Olemme nyt molemmat töissä ja asumme haluamassamme paikassa.

Kaikki tämä on kuitenkin vaatinut myös vaivannäköä ja hyviä valintoja. Olin koulussa perusahkera, luonteeltani sillä tavalla itsenäinen että en lähenyt "huonoihin" kaveriporukoihin, en esim. polttanut enkä juonut teininä, olin harrastuksessa (pianonsoitto) pitkäjänteinen ja ahkera. Olin kiinnostunut kielistä ja harrastin niitä monin tavoin, esim. kirjeenvaihdon kautta. Au pair -aika antoi pohjan tulevaan ammattikieleeni, ja tulin yliopiston pääsykokeeseen suoraan ulkomailta

Jaa. Meillä oli kotona kaksi alkkis vanhempaa. Ja siksi minä olen lähes kokonaan raitis, yhden lasin voin joskus ottaa seuraksi. Kyllä ihminen valitsee, minne tuskaansa pakenee: minä pakenin opintoihin, ja se kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun heihin, joilla elämä on monen ulkopuolisen silmiin ollut helppoa. Koulu meni hyvin, oli kavereita ja harrastuksia, onnistuin ylioppilaskirjoituksissa, olin au pairina ja sain hakemani ylipistopaikan. Tapasin puolisoni nuorena, pääsin työelämään jo opiskeluaikana ja saimme haluamamme määrän lapsia. Olemme nyt molemmat töissä ja asumme haluamassamme paikassa.

Kaikki tämä on kuitenkin vaatinut myös vaivannäköä ja hyviä valintoja. Olin koulussa perusahkera, luonteeltani sillä tavalla itsenäinen että en lähenyt "huonoihin" kaveriporukoihin, en esim. polttanut enkä juonut teininä, olin harrastuksessa (pianonsoitto) pitkäjänteinen ja ahkera. Olin kiinnostunut kielistä ja harrastin niitä monin tavoin, esim. kirjeenvaihdon kautta. Au pair -aika antoi pohjan tulevaan ammattikieleeni, ja

 

Onpa hieno juttu! Minä en kyennyt teininä tekemään tuollaisia valintoja. Toisaalta, olin todella rajusti koulukiusattu ja koin päivittäin sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sekä kotona että koulussa. Kotona ei saanut edes öitä nukkua. Lisäksi aikuisena sain diagnoosin neuropsykiatrisesta häiriöstä, joka vaikutti elämääni valtavasti teininä ja myöhemmin. Nykypäivänä olen korkeasti koulutettu enkä käytä juurikaan päihteitä. 

Nostan hattua kaikille alkoholistiperheissä kasvaneille, jotka eivät jatka mallia omassa perheessään.

Minä kai olen selvinnyt ilman suurempia. Mutta se johtuukin siitä, etten ole itseäni niihin vastoinkäymistilanteisiin järjestänyt vaan kyhjötin kotona suurimman osan lapsuudesta/nuoruudestani. Toiset sitten kun luuhanneet ties missä ihme huumehörhöpiireissä ja suhteissa niin joutuneet rais katuksi sun muuta. No elämä on valintoja, niinhän sanotaan.

Tunnen, ainakin sellaisia, joiden vastoinkäymiset eivät ole näkyneet ulospäin. Olen iloinen, ettei kaikki joudu kummemmin kärsimään.