Tunnetko ketään aikuista joka on selvinnyt elämässä ilman kummempia vastoinkäymisiä?

Mulla oli väkivaltainen, köyhä ja traumatisoiva lapsuus. Aikuisena mulla ei ole ollut vastoinkäymisiä, vaikka mulla kyllä meni kymmenisen vuotta "normaalia" pidempään saada mun elämä niin sanotusti kasaan. Minä siis vain ajelehdin ikävuodet 20 - 30, opiskelut keskeytyivät ja päädyin hanttihommiin. Näytti, että musta tulee kouluttamaton, huonosti palkattuja töitä tekevä puolisyrjäytynyt ihminen ja olinpa jossain vaiheessa myös selkeässä riskissä alkoholisoitua. Mitään dramaattista ja kauheaa vastoinkäymistä ei mulle siis ole tapahtunut sen jälkeen kun muutin 16-vuotiaana omilleni, mutta mun elämä oli ehkä sellainen hyvin hitaasti alaspäin etenevä kierre.

Mutta sitten perustin puolisoni kanssa perheen. Sain opiskelut loppuun, mulla kävi tuuri ja pääsin hyvään työpaikkaan. Olen nyt nelissäkymmenissä ja mulla on samat asiat kuin monelle ikätoverillani: pari lasta, okt, auto ja mökki. Olen mä kieltämättä itestäni ylpeä, mutta mulla on käynyt myös siinä geenilotossa tuuri, että olen älykäs ja vaikka lapsuus oli mitä oli, niin musta ei ole tullut persoonallisuushäiriöistä. Olisi voinut käydä ihan eri tavalla, jos olisi ollut huonompi tuuri.

Minäkin pystyn kirjoittamaan omasta näkökulmastani. Kasvoin ainoana lapsena hyvätuloisessa perheessä, ystäviä oli paljon. Pääsin lukion jälkeen opiskelemaan haluamaani alaa yliopistoon,  valmistuin, tapasin reilu parikymppisenä puolisoni ja mentiin naimisiin 5 vuotta myöhemmin. Lapset syntyivät sen jälkeen 7-vuoden sisällä ja ovat nyt jo teinejä. Isovanhemmat osallistuivat aktiivisesti elämäämme erityisesti lasten ollessa pieniä ja muutenkin turvaverkkomme heistä ja ystävistä ovat aina olleet hyvät.

Olemme vuosien aikana molemmat puolison kanssa opiskelleet tohtoreiksi ja kummallakin on hyvä vakituinen työ. Lasten kanssa olemme kaikki terveitä ja elämä tuntuu myös lapsilla rullaavan hyvin.

Mun ainoa vastoinkäyminen on elämässä ollut se, etten saanut hevosta teininä vaikka olisin halunnut. 

Itse en koe, että muihin kuin työhön liittyvät saavutukset olisivat omaa ansiotani. Työ-ja opiskeluasioissa olen kuitenkin tiettyinä aikoina tehnyt Valtavasti työtä saavuttakseni haluamani asiat. Nykyään nautin lähinnä noiden aikojen hedelmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovin helpolla päässeet eivät yleensä ole mukavimpia ihmisiä.

Saman huomannut. Eivät ole empaattisia, eivät osaa asettua toisen asemaan. 

Olen keski-ikäinen enkä osaa nimetä, mikä olisi elämäni suurin vastoinkäyminen. Ei ole koskaan ollut mitään isompia ongelmia elämässäni. Olen kuitenkin hyvin empaattinen ihminen, enkä IKINÄ sano kenellekään mitään ikävää! Enkä  osallistu työkavereiden negatiivisiin puheisiin toisista työnteijöistä selän takana. 

Mun kokemuksen mukaan ne, joilla on elämässä mennyt asiat hyvin on just niitä, jotka pystyy helposti olemaan empaattisia ja esim hyvin auttavaisia, he ajattelevat ihmisistä pääosin hyvää kun ei muunlaisille ajatuksille ole tullut aihetta. Kun taas vastoink

 

Moni kovia kokenut on juuri sen takia empaattinen ja auttavainen, koska tietää mitä on joutua olemaan vahva. Sehän se neuvokin on, että se joka hymyilee ja on positiivisin, niin siltä pitäisi erityisesti kysyä mitä kuuluu. Ujojen, iloisten tai sulkeutuvien lasten kanssa sama juttu. Usein he kannattelevat omien asioiden lisäksi muiden asioita. Menestyjien kulttuuri luo myös puhumattomuutta negatiivisista tunteista ja patouttaa ongelmia. Valtavirrassa ei ole hyväksyttyä valittaa, koska jokainen tietää, että jokaisella on omat ongelmansa. Valittajien ja katkerien ryhmä hyötyy kuitenkin siitä, että he sentään tuovat tunteensa esille ja saavat purettua ongelmiansa ja kaikki tietävät niistä, jotta heitä voidaan mahdollisesti auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Korkeakoulutetuissa on paljon tällaisia ja siten niitä on myös työnpaikoissa, joissa on vaade korkealle osaamiselle. Olen pohtinut miten esimerkiksi psykologit ja psykiatrit pystyvät samaistumaan asiakkaisiinsa/potilaisiinsa, kun eivät välttämättä ymmärrä vaikeammissa, jopa traumaattisissa elinoloissa kasvaneita tai ihmisiä, joilla on vakavia ongelmia sosiaalisissa kanssakäymisissä, opinnoissa tai työelämässä. Varsinkin monet psykologit ovat kovin idealisteja. 

Millaista ymmärtämistä tässä tarkoitat? Psykologit ovat saaneet tietyn koulutuksen psyykkisiä sairauksia koskien ja näitä sairauksien oireita voi havainnoida kuten lääkärikin voi. Ihmisten yksilöllisyyttä herkästi liioitellaan. Sen näkee ammateissa, missä tapaa paljon erilaisia ihmisiä. Reaktiot, tunteet ja ajatusmallit eivät ole kovin yksilöllisiä, vaan (psyykkisen sairauden kohdalla) jopa kaavamaisia.

Idealistisuus on varmaankin karsiutunut suurimmalta osalta niitä, jotka työskentelevät psyykkisten sairauksien parissa julkisella puolella. Monesti idealistisuus liittyy kokemattomuuteen ja siihen millaisia potilaita on tavannut.

En itse kylläkään ole psykologi, mutta näin se minun näkökulmastani menee. Tavoite asetetaan sen mukaan mikä on lähtökohta eikä sen mukaan, että jokaisesta tulee terve ja onnellinen veronmaksaja. Pienet tavoitteet ovat järkeviä ja tuottavat paljon hyvinvointia, jos päästään maaliin. Jo vankilan ulkopuolella pysyminen voi olla iso saavutus. Tai se, ettei psykoosi uusiudu kuin harvoin.

Elämä on myös suhteutettava omiin tavoitteisiin, kunnianhimoon ja siinä matkalla tulleisiin kokemuksiin. Usein ihminen joutuu ponnistelemaan asioiden eteen ja mikäli onnistumisia tulee, niin tulee myös negatiivisuuttakin. Joku suhtautuu niihin vastoinkäymisinä, toinen asiaan kuuluvana ilmiönä. Paljon riippuu aiemmista kokemuksista, että miten vastoinkäymisiin suhtautuu. Joko ne hajottaa tai vahvistaa.

Kyllä, nimittäin itseni. Ei vaan ole ollut mitään sen kummempaa vastoinkäymistä vielä, ikää on 55v. Kaipa se kohta kosahtaa sitten.

Ja tarkemmin ajatellen tunnen vaikka kuinka paljon vastaavia. Ellei sitten koiran kuolema vanhuuteen ole vastoinkäyminen tässä kohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Kovin helpolla päässeet eivät yleensä ole mukavimpia ihmisiä.

Sinä varmaan sitten olet päässyt kovin helpolla.

Tunnen. Mun paras ystävä. Oon hänen puolestaan iloinen, mutta  välillä käy mielessä, että oispa omakin elämä noin helppoa. Ei omakaan elämä ole mitenkään erityisen rankkaa ollut. Semmoista perus aikuisen ihmisen elämää johon on kuulunut muutamat hautajaiset ja muistisairas isovanhempi yms. Ollaan siis molemmat nyt 29 ja tunnettu eskarista asti. 

Hänellä on kaikki 4 isovanhempaa elossa eikä tietääkseni ole muutenkaan kertaakaan joutunut käymään hautajaisissa, opintoihin sai rahallista tukea isovanhemmilta ja vanhemmiltaan eli selvisi koulusta hyvin pienellä lainalla ja tekemättä töitä, sai asua vanhempiensa omistamassa asunnossa ja edelleen asuu siinä ihan nimellisellä vuokralla. Työt valmistumisen jälkeen löytyi isänsä kaverin firmasta ja ei ole ollut työttömänä opintojen jälkeen. Hänellä on tosi vahva tukiverkosto ja aina joku otti kopin ja maksoi tai auttoi muuten, jos hän sitä on tarvinnut. On myös edelleen yhdessä lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa ja ensimmäinen lapsi tulossa eli ei ole kokenut myöskään yhtään eroa. Vanhempansa ovat nyt ostaneet heille kaikki isoimmat hankinnat eli ovat jo nyt hyvin osallistuvia ja avuliaita. 

Elämään mahtuu kaikenlaista vaikeutta, mutta kaikki eivät silti uhriudu. Omalla kohdalla avioero ja toisen puolison kuolema siinä 30 ja 40 ikävuoden välillä olivat rankkoja juttuja. Niin paljon olen silti saanut elämääni kaikkea hyvää, että pidän itseäni onnetarten ottolapsena. 

Aina kun älykkyyden merkitystä tuodaan esille, nousee osa porukasta väittämään kiivaasti vastaan erityisesti tietyin argumentein: 1) Elämässä tapahtuu itsestä riippumattomia asioita ja kaikkeen ei voi vaikuttaa 2) Tausta, esim. perhe, vaikuttaa ihmisen pärjäämiseen paljon 3) Yhteiskunnan rakenteet suosivat osaa ihmisistä.

Ymmärrän tarpeen yrittää ohittaa älykkyyden merkitys tai vähätellä sitä. Edeltävät argumentit eivät kuitenkaan poissulje sitä, vaan kaikki ovat yhtä aikaa olemassa. Tuntuu että nykyaikana on kiellettyä puhua ihmisten yksilöllisistä eroista muuten kuin tasa-arvon ja inkluusion viitekehyksessä. Olisi rehellisempää ja hedelmällisempää tiedostaa esim. alhaisemman älykkyyden merkitys ongelmien kehittymisessä sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani ihmiset, joilla ei mene hyvin, ovat tosi negatiivisia ja katkeria. Taas ihmiset, joilla menee hyvin, ovat mukavia ja iloisia sekä sympaattisia. 

Olen huomannut täsmälleen saman. Vaikeudet eivät välttämättä jalosta ihmistä.

Ei vaikeuksien tehtävänä ole jalostaa ihmisiä. Jos olisi, me kaikki hakeutuisimme jatkuvasti vaikeuksiin.

 

Sanoiko joku että vaikeuksien tehtävä on jalostaa ihmisiä?

Jos aikuisiksi lasketaan juuri 18 vuotta täyttäneet niin varmaan monikin tuntee. Sitten jos puhutaan vähän enemmän elämää nähneistä niin valitettavasti aika harva pääsee helpolla. Vaikka omalle kohdalle ei osuisikaan esimerkiksi vakavaa sairautta, kyllähän läheistenkin sairaudet ja muut ikävät asiat vaikuttavat.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki miespuoliset tuttavani. Eivät ole olleet ruoskittuina ja kahlehdittuina seksiorjina vuosimiljardien ajan aina näihin päiviin asti niinkuin minä naisena olen ollut. 

Oletko tosissasi? 

Joillakin alkaa hyvä onni jo syntymästä lähtien, kun vanhemmat odottivat juuri poikaa, jota sitten palvottiin muiden sisarusten jäädessä varjoon. Tämä suosikki oli tietysti ulkonäöltään ok ja koulussa hyvä oppilas. Luonteeltaan ylimielinen ja kovasydäminen, kun oli tottunut olemaan aina parempi muita. Ammattikin selvillä jo heti koulun jälkeen ja sopiva vaimo löytyi. Molemmilla työpaikat säilyneet lama-ajoista huolimatta, ja varakkuus ja omaisuus senkun lisääntyy, kun tuurilla saaneet lisäperintöjä. Jälkipolveakin, josta ylpeillä. 

En oikeastaan. Ensimmäisenä mieleen tuli kaverini, jolla on ulkoisesti kaikki hyvin, talous kunnossa, terveet lapset, kaunis koti ja on muut huomioon ottava, hyvämuistinen ja skarppi. Mutta on hänelläkin ollut vaikeutensa, joista itseni olisi ollut todella vaikea selvitä.

Ihmiset jotka näkee muiden elämän ongelmattomana, on kyllä ihmeellisiä. Näitä on keski-ikäisissä ja sitä vanhemmissakin, nuoremmilta tällaisen näkäalattoman omaan napaan tuijottelun voisi laittaa iän piikkiin, mutta taitaa olla ihan ikä kysymys. Anoppi näkee mun elämän todella helppona ja vaikeudet turhana valituksena. Hän on varaton, mutta hänellä on kolme tervettä lasta. Tosin ihmisen, joka viisikymppisenä viitsii kadehtia muita, elämässä on suuria vaikeuksia. 

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan. Ensimmäisenä mieleen tuli kaverini, jolla on ulkoisesti kaikki hyvin, talous kunnossa, terveet lapset, kaunis koti ja on muut huomioon ottava, hyvämuistinen ja skarppi. Mutta on hänelläkin ollut vaikeutensa, joista itseni olisi ollut todella vaikea selvitä.

Ihmiset jotka näkee muiden elämän ongelmattomana, on kyllä ihmeellisiä. Näitä on keski-ikäisissä ja sitä vanhemmissakin, nuoremmilta tällaisen näkäalattoman omaan napaan tuijottelun voisi laittaa iän piikkiin, mutta taitaa olla ihan ikä kysymys. Anoppi näkee mun elämän todella helppona ja vaikeudet turhana valituksena. Hän on varaton, mutta hänellä on kolme tervettä lasta. Tosin ihmisen, joka viisikymppisenä viitsii kadehtia muita, elämässä on suuria vaikeuksia. 

Luonnekysymys, ei ikä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovin helpolla päässeet eivät yleensä ole mukavimpia ihmisiä.

Saman huomannut. Eivät ole empaattisia, eivät osaa asettua toisen asemaan. 

Olen keski-ikäinen enkä osaa nimetä, mikä olisi elämäni suurin vastoinkäyminen. Ei ole koskaan ollut mitään isompia ongelmia elämässäni. Olen kuitenkin hyvin empaattinen ihminen, enkä IKINÄ sano kenellekään mitään ikävää! Enkä  osallistu työkavereiden negatiivisiin puheisiin toisista työnteijöistä selän takana. 

Minä tunnen muutamia ihmisiä, joilla ei ole ollut isompia vastoinkäymisiä ja olen siitä samaa mieltä, että he eivät ole aidosti empaattisia eivätkä osaa asettua toisen asemaan. Eivät sano mitään ikävää suoraan ja pitävät itseään empattisina, mutta minun kokemukseni heistä ei ole sellainen.

Oma kokemukseni on, että se riippuu ihmisestä enemmän kuin koetuista vastoinkäymisistä. Jotkut kovia kokeneet ovat (jonkun aiemman sanoin) jalostuneet timanteiksi ja ovat aivan ihania ihmisiä. Toiset taas katkeroituvat ja ovat ilkeitä ja negatiivisia sekä pysyvästi kateellisia kaikille muille, joilla ei ole mennyt yhtä huonosti.



Minun elämässäni ei ole ollut sellaisia suuria vastoinkäymisiä, että olisi joutunut kaltoinkohdelluksi lapsena tai parisuhteessa. Vartuin turvallisessa perheessä, olen ollut terve ja elämäni on mennyt ns. normaalia latua ilman suurempia ongelmia. Omat suruni olen kantanut minäkin, kuten lapsettomuuden raskaan taakan. Mielestäni ja muidenkin mielestä olen empaattinen ja välittävä. Uskoisin sen johtuvan siitä, että olen tavannut elämäni aikana paljon ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa ja oppinut, ettei kohtalo riipu vain omista valinnoista. Näkisin, että tuo väite, että vähän vastoinkäymisiä kokenut olisi empatiakyvytön, liittyy siihen, että ihminen kuvittelee, että on "ansainnut" hyvän osansa ja huono-osaisempi puolestaan on itse vastuussa omasta kurjuudestaan. Näitäkin ihmisiä olen ikävä kyllä joutunut tapaamaan.

Tunnen muutaman lähes keski-ikäisen joille ei ole tapahtunut mitään kovin ikävää koskaan, ei kiusaamista, traumoja, hautajaisia, sairauksia tms. Heillä kaikilla hyvä lapsuuden perhe, hyvät ammatit, läheiset välit sisaruksiin, isovanhempiakin vielä elossa jne. Erittäin empaattisiakin ovat. Onnellinen heidän puolestaan mutta pakosti käy mielessä kuinka epätasaisesti täällä taakat jaetaan. 

Sitten taas itsellä mennyt kaikki pieleen aivan alusta asti yhä jatkuen, joka alkaa jo tympiä enkä enää ihmettele miksi jotkut vanhempina katkeroituu. Jos elämä vaan moukaroi jatkuvasti ja on yhtä jatkuvaa kaaosta omista teoista riippumatta (traumat, alkoholismi, kiusaaminen, sairaudet, lukuisat läheisten ja ystävien kuolemat, vakavat onnettomuudet yms), on todella vaikea olla ajattelematta kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Peruspositiivisenakaan ei meinaa jaksaa vuosikymmeniä jatkuvaa epäonnen kierrettä, joka vaan jatkuu, vaikka mitä yrittäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutaman lähes keski-ikäisen joille ei ole tapahtunut mitään kovin ikävää koskaan, ei kiusaamista, traumoja, hautajaisia, sairauksia tms. Heillä kaikilla hyvä lapsuuden perhe, hyvät ammatit, läheiset välit sisaruksiin, isovanhempiakin vielä elossa jne. Erittäin empaattisiakin ovat. Onnellinen heidän puolestaan mutta pakosti käy mielessä kuinka epätasaisesti täällä taakat jaetaan. 

Sitten taas itsellä mennyt kaikki pieleen aivan alusta asti yhä jatkuen, joka alkaa jo tympiä enkä enää ihmettele miksi jotkut vanhempina katkeroituu. Jos elämä vaan moukaroi jatkuvasti ja on yhtä jatkuvaa kaaosta omista teoista riippumatta (traumat, alkoholismi, kiusaaminen, sairaudet, lukuisat läheisten ja ystävien kuolemat, vakavat onnettomuudet yms), on todella vaikea olla ajattelematta kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Peruspositiivisenakaan ei meinaa jaksaa vuosikymmeniä jatkuvaa epäonnen kierrettä, joka vaan jatkuu, vaikka mitä yrittäi

Tätä lukiessa ajattelin, miten suuri merkitys on tasapainoisella lapsuudella. Onhan se totta, että jos lapsuus on eletty turvallisen ja rakastavan perheen keskellä ja elämässä on luottamus siihen, että pidetään huolta ja ollaan toistensa tukena, se kantaa myös pitkälle omaan elämään. Silloin sivusta tulevat onnettomuudetkaan eivät satu yhtä raskaasti?



On myös tietyllä tapaa todennäköisempää, että ongelmia ja traumoja kasaantuu elämään, jos ympärillä on vaikkapa päihteidenkäyttäjiä tai muuten epävakaa ympäristö. Se ei ole kenenkään oma vika, jos on sattunut syntymään tällaisiin oloihin. Siinä on jo lähtökohtaisesti alttiimpi joutua hyväksikäytön kohteeksi tai alkaa itse käyttämään päihteitä. Voi olla, että varhainen vuorovaikutus ja muut tärkeät asiat, jotka omaksutaan jo aivan vauvaiässä, jäävät vajaiksi. Voisi pikemminkin arvostaa niitä ihmisiä, jotka ovat onnistuneet pysymään katkeroitumatta vaikeasta alusta huolimatta.