Tunnetko ketään aikuista joka on selvinnyt elämässä ilman kummempia vastoinkäymisiä?

Tuntemani ihmiset, joilla ei mene hyvin, ovat tosi negatiivisia ja katkeria. Taas ihmiset, joilla menee hyvin, ovat mukavia ja iloisia sekä sympaattisia. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden 50v. Sanoo itsekin, että on elänyt pumpulissa. Ei menetylsiä, ei isoja suruja, turvattua elämää. Ja sen kyllä huomaa, on naivi ja hyvin itsekeskeinen, kehuu itseään ja pitää itseään hirveän hyvänä ja empaattisena. No, tavallaan onkin, mutta hänet hyvin tuntevana tiedän, että tärkeintä on näyttää, että on "hyvä ihminen". 

Olen ennenkin huomannut, että kateellisten puheet ovat kuin samasta puusta veistettyjä! On hämmästyttävää, miten samalla tavalla kateelliset puhuvat ja käyttäytyvät. Samat sanakäänteet kaikilla, vaikka ovat eri ihmisiä.

Sekin vahvistaa käsitystä siitä, että kyseessä on sairaus, joka ilmenee kaikissa samalla tavalla aivan kuten syöpä ja persoonallisuushäiriö. Ovat kuin klooneja ajattelutottumuksissaan ja siinä tavassa joilla muita ihmisiä kuvaavat. 

Mikä kenellekin on vastoinkäyminen. Omat vanhempani ovat kuolleet, olen ollut huonossa avioliitossa ja eronnut, minulla ei jostain syystä ole ystäviä ym.

Minusta tämä on elämää. En keskity surkuttelemaan. Hyviäkin asioita tosin on eli ehkä elämä on tasapainossa niiden vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kai nyt suurin osa on selvinnyt 50 ikävuoteen mennessä ilman suuria vastoinkäymisiä. Ainakin kun mietin omaa ylioppilasluokkaani, niin kukaan ei ole loukkaantunut tai sairastunut vakavasti, kaikki ovat opiskelleet itselleen sopivan ammatin. Lapsetkin alkavat olla aikuisia. 

Jos opiskelee ja löytää hyvän työpaikan, niin vastoinkäymiset ovat lähinnä sairastumista tai huonoja ihmissuhteita. Minunkin vanhemmat olivat ihan terveitä ja kaikki hyvin, kunnes toinen sairastui vakavasti 76v. Siitä alkoivat huonot vuodet. Sitä ennen ei ollut vastoinkäymisiä.

On paljon asioita, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Perhe johon syntyy, vanhempien ongelmat, omat ja läheisten sairaudet ja kuolemat. Jotkut näiltä välttyy, toiset saa peetä niskaan oikein huolella.

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani ihmiset, joilla ei mene hyvin, ovat tosi negatiivisia ja katkeria. Taas ihmiset, joilla menee hyvin, ovat mukavia ja iloisia sekä sympaattisia. 

Noinhan se menee, tosin negatiivisuus ja katkeruus ei välttämättä johdu siitä että menisi erityisen huonosti, vaan syvällä luonteesta olevasta ajatuksesta, että minulta aina puuttuu jotain mitä muilla on. Kateellinen ei milloinkaan ole tyytyväinen. Hän on aina uhri, väärinymmärretty ja -kohdeltu raukkaparka, jota kohtaan pitäisi olla myötätuntoa, vaikka hän itse puhuu kaikista pahaa ja iloitsee kuin muilla menee huonosti. Kateellinen myös kuvittelee, että kaikki muut ovat kateellisia ja että hän ainoana on rehellinen siitä millaisia ihmiset oikeasti ovat. 

En tiedä onko kateellinen ihminen oikeasti vain syvästi narsistinen, sillä uhripositiosta toimiva kateellinenhan tulee hyvin lähelle ohutnahkaisen narsistin kuvausta.

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani ihmiset, joilla ei mene hyvin, ovat tosi negatiivisia ja katkeria. Taas ihmiset, joilla menee hyvin, ovat mukavia ja iloisia sekä sympaattisia. 

Olen huomannut täsmälleen saman. Vaikeudet eivät välttämättä jalosta ihmistä.

55v poliitikko sanoi kysyttäessä, että on hänelläkin ollut vastoinkäymisiä suurimpina häviäminen puheenjohtajakisassa ja perheen kodin ikkunan rikkominen.

Vierailija kirjoitti:

Ei sellaisia olekaan tai en ainakaan minä tunne ketään sellaista näin 50-vuotiaaksi ehtineenä. Ihan jo matemaattisesti ottaen mitä vanhemmaksi elää, sitä suurempi todennäköisyys erilaisille vastoinkäymisille. Toki joidenkin ihmisten vastoinkäymiset voivat olla merkittävästi pienempiä kuin toisten, joille osuu ns. täyskäsi vastoinkäymisiä. Moni ei myöskään kerro vastoinkäymisistään, joten voi syntyä virheellinen kuva, että heillä on kaikki aina hyvin.

Aivan. En tiedä onko tuossa niinkään kyse siitä, etteivät kaikki kerro vastoinkäymisistään, koska sellaisen ihmisen, joka ajattelee muiden ihmisten elämän sujuneen ilman vastoinkäymisiä täytyy olla hieman yksinkertainen tai sairas (kateellinen). Tyhmyyden ja kateuden yhdistelmää nimitetään usein myös lapsellisuudeksi, kun kateellisuutta ei osaa peittää aivan kuten lapsi, joka avoimesti kadehtii jotain kaverinsa omaa ja ilkeilee sillä varjolla. Mutta paljon tuollaisia aikuisiakin olemassa. He eivät ollenkaan käsitä miltä muiden korvin kuulostavat. "Ei Maijalla koskaan ole ollut vaikeuksia, vaan hän on elänyt kuin pumpulissa." Heh. 8/10 huomaa, että puhuja on ns. yksinkertainen ja kadehtii Maijaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta luullaan, että olen helpolla päässyt. Hymyilen ja olen ystävällinen kaikille. Minusta saa ilmeisesti siksikin tyhmän kuvan. Kaikenlaista kauheta on tapahtunut. Niistä ei voi puhua muille. Vakavaa masennustakin sairastin monta vuotta.

Se, että joku sanoo"hyvin menee" ja kertoo pelkkiä positiivisia asioita, ei kerro todellisuudesta aina.

Uskokaa vähemmän sanottuun sanaan ja todentakaa asiat muutoin...

Jos joku on ns. yksinkertainen, niin sellaiselle on aivan turha sanoa, että ole älykkäämpi. Ei se toimi. Eivät ihmiset muutu empaattisemmiksi tai älykkäämmiksi noin vain. Jos ihmisellä on tarve uskoa, että sinua kannattaa kadehtia, niin et mahda sille mitään teit mitä tahansa. Koska tarve siihen tulee hänen omista motiiveistaan lähtien.

Vierailija kirjoitti:

Itseni. Kaikkeen ei elämässä voi tietenkään vaikuttaa, mutta paljon on kiinni omista valinnoista. Yritän sanoa nyt mahdollisimman neutraalisti asian, joka on tietyllä tavalla tabu. Yleisälykkyys yleensä tasoittaa elämää, koska ihminen osaa tehdä parempia valintoja.

Omien kokemusteni mukaan olen keskivertoa älykkäämpi ja osaan luovia elämässä siten, että saan itselleni ja perheelleni tapahtumaan hyviä asioita. Ja kun huonoja asioita tapahtuu, olen aktiivisilla toimilla "päässyt kuiville" joko itse tai hakemalla apua. Olen esimerkiksi saanut kaikki työpaikat joita olen hakenut, kouluaikana kymppejä ja laudatureita todistuksiin, hyviä ystäviä, pitkän onnellisen parisuhteen ja toivomani määrän lapsia, tulot jotka mahdollistavat huolettoman arjen ja haaveiden toteuttamisen, aikaa itselle ja luoville harrastuksille sekä terveyttä.

Koskaan ei tiedä huomisesta, mutta elämä onkin tässä ja nyt. Tiedän joidenkin kadehtivan elämääni

Hesarissa oli tästä asiasta juuri juttua.

https://www.hs.fi/tiede/art-2000009910465.html

Kirjoitin samasta ketjun loppupäässä kommentissani. Itselläni vähän samantyylistä kuin sinulla, tosin olen kyllä sairastanut ja kokenut isojakin traumaattisia tapahtumia lapsena ja nuorena. Siitä huolimatta olen ollut kateuden kohde siksi, että "olen saanut kaiken ilmaiseksi" ja "kasvanut pumpulissa". Merkillisiä ihmisiä nuo kroonisesti kateelliset! Oikeastaan aika mielenkiintoisia, tosin en osaa heitä kohtaan kovin paljon empatiaa kokea, varsinkaan vanhempina.

Luulen, että vertailun asenne opitaan jo kotoa. Samanlaisia sanankäänteitä oli vanhemmillakin suhteessa muihin ihmisiin eli voi olla jo ties kuinka mones sukupolvi kateutta kasvamassa. Alkoholismillakin tietysti voi olla vaikutusta. Aika monet alkoholistit eivät näe mikä osuus omilla edesottamuksilla siihen on miten elämä meni. Mutta alkoholisminkin takana ovat monesti geenit, joten on vaikea sanoa mikä osuus elämästä loppupeleissä on omilla harteilla. Ei älykäskään ole älyään itse ansainnut.

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen ja elämåni on ollut varmasti muiden mkelestä hyvin helppoa ja mukavaa. Niin se on ollut omasta mielestänikin, mutta kyllä elämässä on ollut myös vastoinkäymisiä, isojakin sellaisia, mutta niistä ollaan selvitty. Ystäväni ja lapsuudenperheeni tietää aika paljon vastoinkäymisistä, mutta muille en ole niitä tietenkään huudellut.  

Tämä on varmasti monella muullakin, eli omista vaikeuksista ei huudella ja höpötetä sellaisille ihmisille, jotka eivät ole tarpeeksi läheisiä. Eikä kenenkään todellakaan tarvitse omista ja läheistensä asioista lörpötellä, vaan asiat hoidetaan niin kuin ne hoidetaan oman perheen sisällä ja mahdollisesti ammattiauttajien tai muiden tahojen kanssa.  

Esimerkiksi minä en ole lörpötellyt kenellekään siitä, että olen välillä ihan pa. Ulospäin näyttää, että elo on oikein helppoa, mutta teen pitkää päivää ja lisäkeikkoja, jotta saisin maksettua laskut ja perheelläni olisi levollinen olo. 

Läheisten pitkäaikaiset vakavat sairaudet ovat myös koko ajan mielessä, mutta en taatusti jaarittele niistä naapureille tai kavereille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen ja elämåni on ollut varmasti muiden mkelestä hyvin helppoa ja mukavaa. Niin se on ollut omasta mielestänikin, mutta kyllä elämässä on ollut myös vastoinkäymisiä, isojakin sellaisia, mutta niistä ollaan selvitty. Ystäväni ja lapsuudenperheeni tietää aika paljon vastoinkäymisistä, mutta muille en ole niitä tietenkään huudellut.  

Tämä on varmasti monella muullakin, eli omista vaikeuksista ei huudella ja höpötetä sellaisille ihmisille, jotka eivät ole tarpeeksi läheisiä. Eikä kenenkään todellakaan tarvitse omista ja läheistensä asioista lörpötellä, vaan asiat hoidetaan niin kuin ne hoidetaan oman perheen sisällä ja mahdollisesti ammattiauttajien tai muiden tahojen kanssa.  

Esimerkiksi minä en ole lörpötellyt kenellekään siitä, että olen välillä ihan pa. Ulospäin näyttää, että elo on oikein helppoa, mutta tee

Todellakin, yksi pointti vielä sekin, että läheisten asiat eivät edes kuulu muille ihmisille. En näe, että minulla on oikeutta kertoa muille puolisoni asioita tai lasten asioita. 

Olen joskus ihmetellyt miten paljon ihmiset muiden asioista vieraille puhuvatkaan. Minä en puhu, ja vielä vähemmän puhun, kun tiedän miten herkästi muiden asioista laverrellaan eteenpäin viihteen nimissä.

En voi mitenkään tietää niin paljon toisesta ihmisestä että tietäisin kaikki hänen vastoinkäymisensä. Olen kyllä kuullut sanottavan jostakin ihmisestä, että hänellä ei ole ollut mitään vastoinkäymisiä. Tämän sanoi pahimman tyylin juoruaja, jolla kukaan fiksu ei kertoisi mitään tärkeää.

Minä kuulun heihin, joilla elämä on monen ulkopuolisen silmiin ollut helppoa. Koulu meni hyvin, oli kavereita ja harrastuksia, onnistuin ylioppilaskirjoituksissa, olin au pairina ja sain hakemani ylipistopaikan. Tapasin puolisoni nuorena, pääsin työelämään jo opiskeluaikana ja saimme haluamamme määrän lapsia. Olemme nyt molemmat töissä ja asumme haluamassamme paikassa.

Kaikki tämä on kuitenkin vaatinut myös vaivannäköä ja hyviä valintoja. Olin koulussa perusahkera, luonteeltani sillä tavalla itsenäinen että en lähenyt "huonoihin" kaveriporukoihin, en esim. polttanut enkä juonut teininä, olin harrastuksessa (pianonsoitto) pitkäjänteinen ja ahkera. Olin kiinnostunut kielistä ja harrastin niitä monin tavoin, esim. kirjeenvaihdon kautta. Au pair -aika antoi pohjan tulevaan ammattikieleeni, ja tulin yliopiston pääsykokeeseen suoraan ulkomailta, kieli tuoreena suussa ja mieli rohkeana. Valmistuin kääntäjäksi ja tulkiksi, ja miehen tietotekniikkaosaaminen mahdollisti rohkean ryhtymisen alan yrittäjäksi, kun IT-tuki löytyi kotoa. Tuoreesta yrittäjydestä huolimatta heittäydyimme rohkeasti perhe-elämään, ja saimme kolme lasta pienellä ikäerolla. Tein töitä osa-aikaisesti jo pikkulapsiaikoina, vaikka lapset olivatkin pitkään kotihoidossa. Näin sain pidettyäni itseni alalla ja yritykseni toiminnassa.

Eli oliko tämä nyt sitten helppoa vai ei, sitä voi jokainen miettiä. Terveyden osalta voin kiittää onnea (ja aktiivista kuntoilua) isompia sairauksia ei ole ollut vaivana. Paitsi krooninen migreeni, mutta en nyt siitäkään alkaisi valittamaan.

Aina kun tapaan lapsuuden ystävääni, hän antaa ymmärtää, miten mulla on aina ollut niin helppoa. Noh, hän on pysytellyt pienellä syntymäpaikkakunnalla ja seurustellut useiden huonosti elämäänsä hallitsevan miehen kanssa. Siinä on jo pari valintaa, mitkä ovat hankaloittaneet hänen elämäänsä.

Korostaisin, että tiettyyn rajaan asti elämä todella on valintoja, ja on monia asioita, joihin voi itse vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun heihin, joilla elämä on monen ulkopuolisen silmiin ollut helppoa. Koulu meni hyvin, oli kavereita ja harrastuksia, onnistuin ylioppilaskirjoituksissa, olin au pairina ja sain hakemani ylipistopaikan. Tapasin puolisoni nuorena, pääsin työelämään jo opiskeluaikana ja saimme haluamamme määrän lapsia. Olemme nyt molemmat töissä ja asumme haluamassamme paikassa.

Kaikki tämä on kuitenkin vaatinut myös vaivannäköä ja hyviä valintoja. Olin koulussa perusahkera, luonteeltani sillä tavalla itsenäinen että en lähenyt "huonoihin" kaveriporukoihin, en esim. polttanut enkä juonut teininä, olin harrastuksessa (pianonsoitto) pitkäjänteinen ja ahkera. Olin kiinnostunut kielistä ja harrastin niitä monin tavoin, esim. kirjeenvaihdon kautta. Au pair -aika antoi pohjan tulevaan ammattikieleeni, ja tulin yliopiston pääsykokeeseen suoraan ulkomailta, kieli tuoreena suussa ja mieli rohkeana. Valmistuin kääntäjäksi ja tulkiksi, ja miehen tietoteknii

Toisaalta niiden valintojen taustoilla voi olla hyvin erilaisia elämiä, joten ei voida aina puhua pelkästään valinnoista.

Turvallisessa ja vakaassa sekä kannustavassa kodissa asuvien onkin varmasti helpompi sanoa ei huonoille kaveripiireille, koska heillä on ihan erilaiset syyt. Sen sijaan jos elää lapsuutensa turvattomassa ja epävakaassa kodissa missä ei saa mitään tukea mihinkään ja opiskelulle nauretaan jo ajatuksenakin on yksin rilaiset lähtökohdat. Sellaiset lapset ja nuoret ei ole saaneet millään tavalla samanlaisia valmiuksia kuin aiemmin mainitut.

Moni ei tunnu ajattelevan miten paljon kodin ilmapiiri vaikuttaa. Enkä nyt puhu pelkästään vanhemmista, vaan ihan siitä päivittäisestä arjesta kotona. Voiko kotiin mennä ja siellä olla rauhassa ja luottavaisin mielin? Vai pitääkö kotiin menemistä pelätä tai kävellä kotona aina varoen ja varpaillaan? Jos päätät alkaa harrastaa partiota tai hankkia kirjastokortin, niin kannustavatko vanhempasi siihen, vai nauravatko he koko idealle ja kertovat ettei sinusta ole siihen? 

Ajattelen lähisukulaisia.  Elämä jonkun sivullisen mielestä on helppoa ja ongelmatonta ollut.   Kuitenkin takana on syöpiä, yhdellä  keuhkot vaurioitui vaikka selvisi,  on lasten sairauksia, konkurssi,  työttömäksi hyvin koulutettuna,  karkumatkalla ollut teini, avioeroja, puolison kuolema, vanhempien kuolema ( se nyt tietysti luonnollista.)

Monesta perheestä sivullinen näkee onpas hyvinvoivia ja hopealusikka suussa.

Vierailija kirjoitti:

Auto-onnettomuudessa kuollut tuore ylioppilas. Lähti niin nuorena ettei ehtinyt joutua vaikeuksiin.

Hänhän ei ollut vielä aikuinen. Ja sinäkö olet hänen puolestaan onnellinen? Mitä ajattelet hänen vanhemmistaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntemani ihmiset, joilla ei mene hyvin, ovat tosi negatiivisia ja katkeria. Taas ihmiset, joilla menee hyvin, ovat mukavia ja iloisia sekä sympaattisia. 

Olen huomannut täsmälleen saman. Vaikeudet eivät välttämättä jalosta ihmistä.

Ei vaikeuksien tehtävänä ole jalostaa ihmisiä. Jos olisi, me kaikki hakeutuisimme jatkuvasti vaikeuksiin.