Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pettynyt perhe-elämään, jatkuva tyytymättömyys
05.11.2023 |
Hei,
Olemme nelihenkinen "perusperhe", vanhemmat korkeakoulutettuja, lapset 8v. ja 5v. Perheessämme vallitsee jatkuva tyytymättömyyden ilmapiiri. Kumpikin lapsista on näin keittiöpsykologina arvioituna vaikean temperamentin lapsi. Myös mieheni vaikuttaa vähän samanlaiselta, mutta oppinut ajan myötä hillitsemään ja sopeutumaan yhteiskunnan normeihin eli ei ole tiuskiva ja äkäinen. On jämäkkä, mutta oikeudenmukainen kasvatuksessa.
Viikonloppuja olen alkanut pelätä. Lapset eivät keskenään kykene minkäänlaiseen leikkiin, vaan tappelu on samantien päällä. Päivät sujuvat joten kuten jos ne ovat todella strukturoituja: tyyliin sama rytmi kun koulu/tarhapäivinä. Vaikka kuvittelin naiivisti että tämän ikäisillä voisi jo antaa vähän höllää vauva- ja pikkutaaperoaikaan verrattuna. Lapsilla on jatkuva tyytymättömyys jos ns. vain yritämme olla. Emme tarjoa jatkuvasti elämyksiä, vaan perus asioita kuten yhdessä ruuanlaitto ja ulkoilu, lautapelit. Myös yhdessä liikuntaharrastuksessa esikoinen käy. Kaikki muu väliaika on levotonta haahuilua, tappelua.
Esimerkkinä tyytymättömyyteen: esikoinen on kova askartelemaan ja pyysi helmiä. Ostin kauppareissulla, mutta nepä olivatkin taas kuulemma vääränlaisia helmiä. Sitten halusivat piirtää; no olisivat halunneet minun kalliit ammattimaiseen työskentelyyn tarkoitetut puukynät; kun en antanut vaan ohjasin tekemään omilla hyvillä perusväreillään, jäivän ns. "luuppiin" eivätkä pystyneet enää piirtämään. Kuulen heiltä päivittäin olevani typerä ja ikävä asettaessani rajoja, esim. ruutuajat(maks 1h päivässä). En ole ns. lepsu äiti vaan asetan rajoja ja ohjeistan miten aikuiselle puhutaan. Myös mieheni on hyvin väsynyt jatkuvaan kireään ilmapiiriin kotonamme, ja mm. sanoi hän ei aijo perheenä lähteä matkoille tms niin kauan kuin lapset ovat mitä ovat perusluonteeltaan ja käyttäytymiseltään.
Mielestäni perheeltämme puuttuu ns. yhteen hiileen tekeminen. Lähinnä asetelma on lapset vs aikuiset. Kun esikoinen oli 6v., teetätin myös nepsytestejä, mutta diagnoosia ei tullut. Hänellä on lievää aistiyliherkkyyttä, mutta ei muuta. Koulu sujuu hyvin ja hänellä on kavereita tosi paljon. Jonkin verran tämä perheemme tilanne on rauhoittunut kun esikoinen menee nyt paljon omia menojaan kavereiden kanssa poissa kotoa niin saamme rauhaa. Mutta sitäkö perhe-elämän sitten kuuluu parhaimmillaan olla, että rauha on maassa kun teemme kaikkia omia juttujamme poissa kotoa?
Mitä ajatuksia tämä vuodatus teistä herättää? Minun toiveenani olisi siis perheenä löytää yhteistä tekemistä ja mukavaa oloa niin että kaikilla olisi hyvä olla. Tällä hetkellä yhteiset tekemiset päättyvät 100% jonkun huutoon tai riitaan.
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Kun lapset on noin pieniä, he ovat todellakin vanhempien tunneilmastossa eivätkä muuta voi. Niissä lapsissa näkyy teidän fiilikset. Sen sijaan, että haet viattomille pikkuisille diagnooseja, jotka muuten sitten seuraavat heitä vaikuttaen tulevaisuuteen, opiskele käsittelemään temperamentteja ja ole vakaa vanhempi. Kyllä saa sen kuvan, että mies on piiloärtyisä, ja sinä lirissä toisten tunteissa. Lapset ei oo aikuisia, vaan tarvii toimintaa, ohjausta, hassuttelua ja puuttumista käytökseen. Lapset kaipaa näkymiä iloiseen tulevaisuuteen, rakastavan arjen ja pettymyksiäkin. Sanotaan, että traumoja ei varsinaisesti tule, jos minkä tahansa tapahtuman jälkeen saa tarvitsemansa turvan ja tuen toiselta ihmiseltä. Käsittelymallin. Teille aikuisille suosittelisin, että laitatte kalenteriin pari omaa viikkoa vuodessa, jolloin saatte ihan yksin ilman perheenjäsentä toteuttaa jotain haluamaanne, reissun Lappiin, kurssin, retriitin, kisan.... Näin lapset saavat
Asian vierestä. Mun lapsilla on diagnoosit ja kotielämä muuten juuri samanlaista, kuin aloittajan kuvailee. Jatkuvaa negatiivisuutta ja kritisointia. En väitä, että aloittajan lapsilla olisi tarvetta diagnooseihin, mutta en ole lasteni kohdalla huomannut mitään haittaa diagnooseista. Eihän niitä tarvitse kenellekään kertoa, ellei halua. Sen sijaan esim. vanhempi lapsi pystyi opiskelemaan lukion toimeentulotuen turvin ja sai tukihenkilön vielä aikuisenakin, puhumattakaan peruskoulussa saamastaan avusta. Hän opiskelee nyt yliopistossaja käy töissä siinä ohella. Nuorempi lapsi sai terapian ilmaiseksi ja on nyt pystynyt käymään lukiota. Hän saa kuntoutusrahaa, koska hänen kohdallaan työn ja koulun yhdistäminen kävisi liian raskaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeää näiden voimakastemperamenttisten lasten kanssa olisi opetella pitämään oma fiilis hyvänä, vaikka sitä negatiivisuutta riittää. Ei ole silti helppoa, tiedän kokemuksesta. Multa se vaati tietoisen päätöksen, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten sanonta kuuluu. Lapsia voi yrittää myös mahdollisuuksien mukaan vastuuttaa itse selvittelemään riitansa. Monet monituiset kerrat sanoin lapsille, että en ollut paikalla, näin ollen en voi puuttua, selvittäkää itse. Oppivat, mutta se otti aikaa.
Vaikka meilläkin oli paljon tyytymättömyyttä, niin nyt aikuisuuden kynnyksellä lapset ovat suhteellisen tasapainoisia. Tietynlainen vaativuus itseä kohtaan heillä on yhä ja nuoremmalla muitakin kohtaan, mutta se on huomattavasti vähäisempää kuin ennen. Tähän ehkä kiinnittäisin huomiota, monet lapsena vaativat persoonat ovat sitä myös aikuisena ja uupuvat helposti täydellisyyden tavoittelussaan. En voi välttyä ajatukselta, että myös aloittaja on aika vaativa itseään kohtaan. Elämän epätäydellisyyden ymmärtäminen ja sietäminen on aika tärkeä asia oppia.
Korkeakoulutettu ei kirjoita "aijo".
Kuka näitä aloituksia tehtailee omasta päästään ja miksi?
Lopettakaa se suorittaminen. Viikonloppuna meillä levätään. Koulunkäynti on lapsilla tärkein prioriteetti ja aikuisilla työ.
Alue: Aihe vapaa
Tietysti miehen pitäisi kantaa vastuuta myös, mutta jos ei kanna niin sitten ei. Onhan se raskasta. Meillä myös yksi lapsi joka lievästi varmaan joku nepsy mutta ei diagnoosia, koko ajan täytyy olla varpaisillaan ja luovia. Iän myötä on helpottunut kyllä. Mutta joo, viikonloput ja lomat menee meilläkin yleensä plörinäksi, vapaampi oleskelu ei vain onnistu. Tai nykyään jotenkin joo, mutta meidän lapset on jo vähän isompia. Sitten se on sitä että kaikki mollottaa puhelimella omassa huoneessaan. Kivointa on kun lähdetään johonkin sovitusti, mistä on puhuttu aikaisemmin ja on selvä ohjelma. Vaikka museo - lounas.
Nuo iät on teillä varmaan hankalat kun just sen verran eroa että mikään ei käytä yksiin. Kyllä teidän pitäisi ehkä miehen kanssa puhua ihan vakavasti aiheesta. Meillä mies on myös ollut vähän sellainen halko ettei tajua mitä ympärillä tapahtuu, mutta aloin järjestelmällisesti delegoida jo kun lapset olivat pieniä että kysy isiltä, isi hoitaa, isi antaa. Täytyy sitä vieläkin käydä kiskomassa koneelta että tule nyt kantamaan kortesi kekoon. Ihan mielellään se sitten tekee mutta ei vaan hoksaa.
Mutta joo, sitten on niitä hetkiä kun kaikki menee hyvin ja lapset ei tappele. Kyllä niitäkin tulee. Kaikenlaisia vaiheita, välillä menee hyvin ja välillä ei. Ja sitten kun ne kasvaa niin tuleekin isompia huolia. Kunhan saisi kaikki kunnialla aikuisiksi. Tsemppiä sinne!