Olen nelikymppinen ja koen että elämä alkaa olla ohi

Oon 65. Rahalla saa vaikka mitä.

Ai,mä aattelin lähteä vielä opiskelemaan ja jos löytäs uuden rakkauden.

Eläin ei oo hoitaja, se kärsii jos on häiriintynyt omistaja.

Vierailija wrote:

Mä olen 41v ja mies on 50v. Otettiin kissa eläinsuojeluyhdistykseltä kolme viikkoa sitten. Ilmoittauduin Prahan maratonille. Mies aloitti juuri uudessa työpaikassa. Mietitään, mihin maahan muutetaan kesällä -25.

Jos ottaisit miehen pois tuosta yhtälöstä, niin olisiko elämä samanlaista? Tuollaiset irtiotot ja elämänmuutokset on niin älyttömän paljon helpompia, kun on kumppani tukena. Ne joilta sellainen löytyy, ovat kyllä todella etuoikeutetussa asemassa, taloudessa kahdet tulot ja puolison henkinen tuki. Siinä on helppo olla "asennetta"..

Vierailija wrote:

"Minäkin haluaisin tietää mistä köyhä, pitkäaikaissairas kotinsa vanki voisi löytää iloa. Sitä terapeuttinikin hokee "tee niitä asioita jotka tuotttaa iloa". Ne eivä vaan ole mulle mahdollisia. "

 

Aiemmin on lueteltu että työttömät, pienituloiset tai pätkätuloiset eivät kykenisi noin vain löytämään merkityksiä elämäänsä. Aivan varmasti pystyy ellei ole pään sisältä köyhä. 

Mitä pitkäaikaissairaalle pitäisi sanoa?

Mikä on sairauden taso? Toimiiko jalat, kädet, suu?

Mitä sitten kotona voi tehdä? Kuunnella musikkia, konsertteja, lukea fiktiota tai faktaa, omaelämäkertoja tai historiaa, tekniikkaa tai taloutta, politiikkaa tai taidetta. Voit tehdä käsitöitä, piirtää, maalata, valokuvata, tehdä installaatioita, kirjoittaa itse runoja, novelleja, tarinoita, tehdä ristikoita tai sudokuja, kasvattaa bonsaipuita, rakennella tai näperellä (materiaalien lista tähän on loputon -

Kyllä, monia noista asioista jo teen. Ja jotkut niistä tuottavat hetkellistä iloa. Merkityksellisyyttä niistä on vaikea löytää. Ja välillä on vaikea löytää edes sitä iloa, kun kipu lamauttaa aivotoiminnan. Sinänsä siis turha jahdata oikeastaan mitään erityistä huippua elämässä. Olen yrittänyt opetella hyväksyntää. Mutta se on hyvin hyvin vaikeaa. Ihmismieli on sellainen, että se aina odottaa ja tavoittelee jotain. 

Näemmä lillutaan ihan eri lammikoissa kun itse ajattelen että nelikymppisenä se elämä vasta alkaakin.

Ai, minä olen nelikymppinen ja koen, että elämä on juuri lähdössä kunnolla käyntiin. 

Mutta hei, tsemppiä! 

Hanki sinäkin puolta nuorempi poikaystävä niin elämään tulee uutta kipinää. Itse olin onnellinen jo ennen uuden kumppanin löytymistä mutta tämä uusi rakkaus on tehnyt elämästä taivaallista.

Puuma 42

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Mä olen 41v ja mies on 50v. Otettiin kissa eläinsuojeluyhdistykseltä kolme viikkoa sitten. Ilmoittauduin Prahan maratonille. Mies aloitti juuri uudessa työpaikassa. Mietitään, mihin maahan muutetaan kesällä -25.

Jos ottaisit miehen pois tuosta yhtälöstä, niin olisiko elämä samanlaista? Tuollaiset irtiotot ja elämänmuutokset on niin älyttömän paljon helpompia, kun on kumppani tukena. Ne joilta sellainen löytyy, ovat kyllä todella etuoikeutetussa asemassa, taloudessa kahdet tulot ja puolison henkinen tuki. Siinä on helppo olla "asennetta"..

Mahdotonta tietenkään varmasti sanoa, mutta luultavasti aika samanlaista. Muutin ulkomaille jo nuorena ja sen jälkeen maasta toiseen muutaman kerran ennen parisuhdettakin. Mutta hyvä puoliso on kyllä lottovoitto. Itselläni suurin mahdollistaja on kuitenkin ollut lapsettomuus.

Olin samassa tilassa 47 vuotiaana luuserina. Pitkä, kipeä ja väkivaltainen suhde alkolistimiehen kanssa vihdoin ohi. Pääsin eroon kun vaihdoin numeroni, muutin ja laitoin tietoni salaisiksi. Käteen jäi nippu laskuja, tyhjä pankkitili ja katkera mieli. Vannoin teinitytölleni etten enää koskaan ihastu mieheen. Kuinka ollakaan tutustuin nuorehkoon mieheen joka asui samalla kadulla. Käytiin samoissa harrastuksissa ja samoissa kaupoissa. Kerran törmäsimme baarissa ja siitä juttu lähti vyörymään kuin lumivyöry. Tykkäsimme samoista asioista, meillä oli samanlaiset periaatteet ja sama huumorintaju.

Aikaa on mennyt jo yli 20 vuotta ja tunnemme yhä samoin. Meillä on ollut upea elämä. Olemme nähneet paljon maailmaa, varallisuuttakin on kertynyt mutta tärkeintä on että edelleen rakastamme toisiamme täysillä. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Olin tosiaan heittänyt kaiken toivoni romukoppaan enkä villeissä unelmissanikaan olisi voinut kuvitella näin ihanaa elämää itselleni. Ihmeitä tapahtuu vielä 47 vuotiaanakin!

Nelikymppisenä oot vasta reilusti alle puolet siitä, mitä Aira Samulin oli. Ihan teiniosastoa vielä hänen näkökulmasta. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Mä läksin opiskelemaan 46 vuotiaana yhtä aikaa lasten kanssa yliopistoon. Elämän parasta aikaa!

Ei onnistu jatkossa, hallitus aikoo torpata moiset hulluttelut.

Saahan sitä opiskella omalla rahalla, säästä ja toteuta toiveesi. Myös laina on vaihtoehto.

Mä en vielä nelikymppisenä ajatellut noin vaan oli paljonkin tulevaisuuden haaveita, mutta näin liki 50-vuotiaana alkaa kyllä tuntua, että eipä tässä enää mitään kivaa kannata enää elämäänsä odotella. Vaihtarien mukana tuli sellainen määrä ihan uudenlaisia tuntemuksia kroppaan ja mieleen, että ei elämä enää edes tunnu entisenlaiselta ja oman lisänsä tuo sitten ikänäkö sekä etenkin polvissa kostautuva liikunnallisuus. Ikävintä näissä kolotuksissa ja muissa uusissa tuntemuksissa on se, että ne ei menekään pois ajan kanssa/potemalla/lepäämällä vaan ne näemmä kaikki vaan jää riesaksi entisten jatkoksi ja niihin pitäisi jotenkin vaan sopeutua.

Lisäksi yksinäisyys ja perheettömyys alkaa oikeasti tuntua vaikka sinällään sitä yksin on vuosikymmenien aikana oppinutkin viihtymään ja kieltämättä huolettaa sekin, että mites sitä sitten pärjää jos ja kun alkaa oikeasti terveys reistata. Muutenkin lapsettomaksi jääminen on ollut iso suru (ja on sitä edelleen) mutta nyt sitä vähän pakostikin miettii myös aika itsekkäästäkin kulmasta eli perheellisenä näitä ei niin tarvitsisi murehtia vaikka toki silloin olisi taas omat, toisenlaiset murheet.

Tuntuu hurjalta tajuta, että elämä on oikeasti lyhyt ja se vasta lyhyt ajanjakso elämässä onkin kun elämä on lähtökohtaisesti aina huomenna parempaa mitä eilen. Etenkin jos ajattelee vielä sen niin, että ei ole enää nuoruuden hölmöyttä mutta ei myöskään vielä (esi)vaihtarienkaan tuomia muutoksia.

Mihin tämä elämä ja aika oikein katosi?

Selfhelp on apu!

Ette kestäisi päivääkään kunnollisen ja hyvän miehen elämää jolla kaikki kokemukset on saavuttamatta.

Joo ohi on. Huomasin saman silloin ja nyt päälle 5kymppisenä odottelen jo sitä syöpädiagnoosia. Kun ei itse viitsisi päättää päiviään.

Itse olen reilusti yli 50 vee ja vaihdoin toisen kerran jo kokokaan uuteen ammattiin. Suunnitelmia on koko ajan, uusia juttuja. Hain just opiskelemaan lisää. Aion ainakin kerran vielä vaihtaa ammattia, ehkä 70 veenä.

Voi ap hyvä.

Elämäsi oli ohi jo 25 vuotiaana.

Se on kylmäävää tosi, mutta täyttä totta.

Nelikymppisenä voi odottaa jo ensimmäisten joukossa irtisanomista, kun firmastasi vähennetään työntekijöitä.  Etkä enää sen jälkeen saa duunia mistään.

Eläkää siis täysillä paras nuoruusaikane.   Samanlaista aikaa ei enää koskaan tule.

Vierailija kirjoitti:

Voi ap hyvä.

Elämäsi oli ohi jo 25 vuotiaana.

Se on kylmäävää tosi, mutta täyttä totta.

Nelikymppisenä voi odottaa jo ensimmäisten joukossa irtisanomista, kun firmastasi vähennetään työntekijöitä.  Etkä enää sen jälkeen saa duunia mistään.

Eläkää siis täysillä paras nuoruusaikane.   Samanlaista aikaa ei enää koskaan tule.

Niin kait sitten. Ole 42 vee, ja jo yhden lapsenlapsen isoäiti.

Töitä kyllä toistaiseksi on riittänyt, kun oma pieni yritys. Toivottavast se nyt pysyy pystyssä, ainakin srvat kymmennen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen reilusti yli 50 vee ja vaihdoin toisen kerran jo kokokaan uuteen ammattiin. Suunnitelmia on koko ajan, uusia juttuja. Hain just opiskelemaan lisää. Aion ainakin kerran vielä vaihtaa ammattia, ehkä 70 veenä.

Juu toista se on adhd-väellä eikä tylsää hetkeä.