Onko miehen oikeasti mahdollista kääntää kelkkaa jos on heittänyt elämänsä hukkaan ja on täysin epäonnistunut?

Videopelien parista löytää pienellä kynnyksellä uusia kavereita :) facebookista löytyy suosituille peleille omat ryhmänsä, joissa etsitään pelikavereita.

Korkeakoulutus pilipalialaltakin tarjoaa usein mahdollisuuden opettajaksi vaikka lukioon tai amk:iin ja siitä työelämään ja jopa hieman keskimääräistä leveämmälle leivälle.

Täysin huuhaapohjaltakin voi ponnistaa täydennysopintojen kautta vaikka opoksi tai elämänkatsomustiedon opettajaksi.

Opettajana voit mahdollisesti parantaa elintasoasi sivuansioilla, koska työ ei yleensä ole erityisen intensiivistä.

Lisäksi kannattaa urheilla harrastuksena. Erityisesti kuntosali parantaa kehonkoostumusta, hormonitasapainoa ja itseluottamusta. Jollain toisella taas ulkoilu toimii paremmin.

Samalla masentaa ja hävettää se, että olen jäänyt näin paljon jälkeen.. Normaalit ihmiset muodostivat kaveri/seurustelusuhteita jo teni-iässä.

Lisäksi hävettää kun on jopa 20-vuotiaita joilla on enemmän työ-/ja elämänkokemusta.. Tämän näkee joka kerta kun käy kaupassa..

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ei sellaista olekaan kun elämässä epäonnistuminen. Jokainen kulkee hänelle tarkoitetun tien. Mitä väliä tienatulla omaisuudella on kun kuolet? Parasta mitä voit tehdä elämässä on olla hyvä ihminen, rakastaa ja auttaa muita parhaasi mukaan. Näin saat hyvää karmaa.

Kuulostaa siltä, että itsetuntosi kaipaisi vähän kohotusta, et ole yhtään huonompi kuin kukaan muukaan ihminen :)

Täysin kakkapuhetta. Auttajaa vain koijataan ja käytetään hyväksi. Ei auttaja mitään hyvää saa omaan elämäänsä. Muut sen sijaan saavat vielä enemmän kuin ennen.

Se on sinun uskomuksesi. Itse olen sitä mieltä, että jossei tässä elämässä niin seuraavassa.

Itse olen nainen, joka oli parikymppisenä tukityöllistettynä kirjastossa töissä (puoli vuotta, sitten keikkatöissä samassa paikassa, sitten yliopistoon). Kirjastossa oli esim. yksi nelikymppinen mies, joka oli ollut jo muutaman kerran tukityöllistetty (ja oli pienen lapsen isä, joten näköjään ei ole este perheen perustamiselle tuollainen tausta). Eli tukityöllistymisen tiedusteleminen (ja niitähän on monia paikkoja, joissa voi työskennellä tukityöllistettynä) työkkäristä voisi olla ratkaisusi.

Aloita esimerkiksi hankkimalla harrastus, joka todella kiinnostaa sinua. Sen sijaan, että vietät paljon aikaa netissä, aloita lukemalla erilaista kirjallisuutta. Lukeminen auttaa sinua oppimaan uusia asioita ja samalla antaa sinulle uusia aiheita keskusteluun, kun kohtaat uusia ihmisiä.

Vierailija wrote:

Videopelien parista löytää pienellä kynnyksellä uusia kavereita :) facebookista löytyy suosituille peleille omat ryhmänsä, joissa etsitään pelikavereita.

Ei virtuaaliystävä ole sama asia kuin oikea ystävä, jonka kanssa voi lähteä jonnekin tekemään jotain, ja jonka kanssa voi viettää aikaa kasvotusten.

Vierailija wrote:

Samalla masentaa ja hävettää se, että olen jäänyt näin paljon jälkeen.. Normaalit ihmiset muodostivat kaveri/seurustelusuhteita jo teni-iässä.

Lisäksi hävettää kun on jopa 20-vuotiaita joilla on enemmän työ-/ja elämänkokemusta.. Tämän näkee joka kerta kun käy kaupassa..

Häpeästi tulisi päästä eroon ihan ekana. Minutkin kasvatettiin häpeällä, mutta viime aikoina olen ymmärtänyt, ettei minun pidä ikinä itseäni hävetä, se vaan estää itseä elämästä täysillä. Saat jännittää, täristä, puhua änkyttäen, eikä mitään näistä tarvitse hävetä yhtään. Olet vain ihminen ja saat olla juuri tuollainen.

Tietenkin voi.

Ole utelias ja katso mihin tiesi vie. Aloita.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Voi hyvä tavaton taas! Miksi kuvittelet että sinä todennäköisesti suht nuori ja terve ihminen, et pystyisi tekemään ihan mitä vaan? Vammaiset joilta puuttuu kaikki raajat pystyvät tekemään kaikenlaista, löytävät jopa puolison, niin miksi sinä et, kun sulla on kaikki raajat ja ne toimii? Jos et ole vielä 90v. ehdit kouluttautua, kehittää itseäsi kaikin tavoin, ennenkuin terveys ja aika loppuu. Ihme marinaa. Oikeasti moni vanhuskin vielä harrastuksenaan lukee ylioppilaaksi.

Itse tiedostat omat esteesi, eli huono itsetunto ja et uskalla, niille ei kukaan muu voi mitään kuin sinä itse. Mitä sulla on menetettävää, kun vaan menet ja uskallat? Mikä on pahinta mitä voi käydä? Joku ajattelee että olet outo ihminen? Ja siitä seuraa...? Ei yhtään mitään.

Ala harrastaa, mene kouluun, liity yhdistykseen, tee jotain. Kenellekään ei kuulu sun halailut tai seurustelut, ne on jokaisen yksityisa

Ei tässä ollut nyt kyse vielä edes työn hakemisesta ja saamisesta, vaan lähtemisestä liikkeelle jotta saa kohotettua itsetuntoa ja kontakteja muihin ihmisiin. Tiedän kyllä itsekin työnhaun haasteen, olen ollut neljä kertaa pitkäaikaistyötön, ja taas olen työtön. Opiskelen tällä hetkellä viidettä kertaa uutta ammattia/alaa. Tämä nyt vaan on tällaista, työelämä, mutta se ei tarkoita sitä etteikö muuten voisi elää. Työ on vain yksi osa sitä, aika tärkeä, mutta ei suinkaan tärkein.

Et kuitenkaan vaikuta heikkolahjaiselta, vaan ihan normityypiltä joka vaan teki virheen jäädessä passiiviseksi. Vielä on mahdollista nousta. Itse olin nuorena jonkun aikaa syrjäytynyt ja sitten työkkärin kurssin kautta pääsin työharjoitteluun ja lopulta ihan vakituisiin töihin, jossa olen ollut nyt 20 vuotta. 

Sosiaalisen elämän korjaaminen osoittautui paljon vaikeammaksi ja se ei ole minulla ihan kunnossa vieläkään. Ihmissuhteet on yllättävän vaikeita, ihan ystävienkin löytäminen. Meitä yksinäisiä on paljon, vaikka olisikin muuten asiat hyvin.

Työelämässä pysyminen on kuitenkin tärkeää. Saa edes töissä jutella ihmisten kanssa, jolloin säilyy sellainen normaali keskustelutaito eikä ihmisarkuus ja panikointi ota liikaa valtaa omassa päässä.

Tsemppiä sulle. Yritä parhaasi ja jos menee pieleen, voit ainakin kehaista itseäsi siitä ettet luovuttanut.

N44

Tiettyyn pisteeseen asti kyllä niin miesten kuin naistenkin mutta huonolle tuurille ei voi mitään. Yrittää aina voi mutta esim. parisuhdetta ei väkisin löydy vaikka kuinka kehittäisi itseään.

Mulla on taas yksi sukulaismies, joka oikeasti ei osaa mitään, ja melko epärehellinen ja suorastaan rikollinen.

Hän kyllä aina pääsee töihin, kun osaa niin hyvin valehdella olevansa maailman ahkerin työmies. Työsuhteet kestää muutaman kuukauden maksimissaan, ja aina päättyy ryyppyputkeen.

Eli hyvällä itsekehulla pääsee aidosti pitkälle. Jos vielä oikeasti pysyy selvinpäin.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Videopelien parista löytää pienellä kynnyksellä uusia kavereita :) facebookista löytyy suosituille peleille omat ryhmänsä, joissa etsitään pelikavereita.

 

Ei virtuaaliystävä ole sama asia kuin oikea ystävä, jonka kanssa voi lähteä jonnekin tekemään jotain, ja jonka kanssa voi viettää aikaa kasvotusten.

Niin ei se täysin sama asia ole, mutta kyllä se omat sosiaaliset tarpeet aika hyvin täyttää, kun kaverien kanssa juttelee pelatessa. Ja voihan heidän kanssaan joskus tavata oikeassa elämässäkin jos haluaa.

Ei taida olla. Minulla on kaikenlaista koulutusta mutta kukaan ei halua palkata minua töihin. Ja olen kyllästynyt harjoitteluun koska tein sitä pitkään enkä silti saanut töitä. On siis turha tehdä mitään ku ei edes arvosteta sitä että teki vuoden töitä ilmaiseksi. Samaan aikaan sairaslomalla jatkuvasti ramppaavat saa vakituisia työsopimuksia ja palkkaa vaikka eivät tee töitä edes.

Taidan olla loppuikäni työtön ihan suosiolla.

K Y L L Ä on mahdollista. Itseasiassa kun on tarpeeksi pohjalla, niin siitä on suunta ylöspäin. Mutta harvoin se onni ja menestys itsestään tulee, vaan pitää uskaltaa mennä tilanteisiin mukaan (tämä myös muistutus itselleni). Aivot keksii kyllä aina tekosyitä miksi ei kannattaisi tehdä jotain uutta ja jännittävää mutta joskus pitää vaan päättää että kokeilee jotain uutta asiaa vaikka vähän pelottaisi. Askel kerrallaan eteenpäin, siitä se itsetuntokin kohoaa ja varmuus lisääntyy. Tsemppiä, you can do it! 

N31

Vierailija wrote:

Samalla masentaa ja hävettää se, että olen jäänyt näin paljon jälkeen.. Normaalit ihmiset muodostivat kaveri/seurustelusuhteita jo teni-iässä.

Lisäksi hävettää kun on jopa 20-vuotiaita joilla on enemmän työ-/ja elämänkokemusta.. Tämän näkee joka kerta kun käy kaupassa..

Se oikea kumppani ei tule kiinnittämään huomioita siihen oletko seurustellu aiemmin vai et vaan on ylpeä siitä että olet päättänyt muuttaa elämäsi. Muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. 

Tottakai on mahdollista muuttaa suuntaa. Niin kauan kuin henki pihisee, on toivoa.

Töitä se vaatii, mutta ei todellakaan ole mahdotonta. Ja kun huomaa voivansa muuttaa elämäänsä, niin tunne on aivan huikea!

Onnea matkaan!

Sullahan on loppupeleissä asiat todella hyvin. Tuosta listasta kaikki kulminoituu tuohon huonoon itsetuntoon. Sitä kun saat vähän virkistymään, niin kaikki muutkin hoituu.

Apua on saatavilla esim työkkäristä, jos vaan olet valmis apua ottamaan vastaan. Ei ne siellä ole sua vastaan vaan sun puolella, vaikka suurinosa tuntuu ajattelevankin työkkärin olevan vasikkakeskus.

Kuusi vuotta sitten mä pläräilin nettiä äitini piharakennuksessa.Mulla ei ollut muuta. Kävin äidillä syömässä, en osannut ruokaa tehdä. Se olikin päivän kohokohta, kun kävelin sen 30 metriä "kylään" ja takas. Kuuntelin äitini sättimistä ja haukkumista. Tiskasin ja vähän siivoilin siellä, sitten sain eväspussukan mukaani ja palasin takaisin internetin vietäväksi.

Jostain se sisuuntuminen sitten lähti ja otin yhteyttä työkkäriin ja heiltä sain niitä pupukursseja käytäväkseni. Se auttoi mua jaloilleni, kun oli käytävä välillä jossain, enkä vaan plärännyt äitini mailla nettiä. Äiti oli perseelleen lentää, kun mulla olikin ykskaks menoja. Enkä kertonut sille mitään.

Itsetunto kasvoi, kun ihan vaan kävelin ihmisten ilmoilla. Itsenäisesti käytin julkisia, kävin kaupassa, jopa kirjastoon piipahdin. Toisinaan leffaan - YKSIN! Mulle alkoi tulla tärkeä fiilis, ehkä mua tarvitaankin johonkin. Sitten kävin testaamassa keittiötöitä kaupungin työpajalla. Kävin pari keittiöpuolen kurssia ja hankin hygieniapassin. Sain määräaikaisia hommia. Itse halusin niin aluksi.

Yhä mä asun äitini pihamökissä, kun kerrostaloyksiö oli liian kylmä vaihtoehto. Nyt olen pihaakin tuossa laitellut (äidille maksanut vuokraa) ja niin äiti on lopettanut sättimisen. Hänestä on kuoriutunut oikeastaan ihan kiva muija. Ehkä ollaan vähän risteilylläkin käyty yhdessä ja pari kertaa teatterissa. Treffeillä olen käynyt muutamaan kertaan, vaikkei mä semmoista alkuun edes kaivannut. Erään herran kanssa on tapailtu toisinaan. Lähinnä erilaisissa tapahtumissa nähty vuoden ajan.

N34

Vierailija wrote:

Itse olen nainen, joka oli parikymppisenä tukityöllistettynä kirjastossa töissä (puoli vuotta, sitten keikkatöissä samassa paikassa, sitten yliopistoon). Kirjastossa oli esim. yksi nelikymppinen mies, joka oli ollut jo muutaman kerran tukityöllistetty (ja oli pienen lapsen isä, joten näköjään ei ole este perheen perustamiselle tuollainen tausta). Eli tukityöllistymisen tiedusteleminen (ja niitähän on monia paikkoja, joissa voi työskennellä tukityöllistettynä) työkkäristä voisi olla ratkaisusi.

Älä puhu tukityöllistämisestä, se on halventava nimitys. Se että jollain ihmisellä on palkkatukeen oikeus, ja hänet joku palkkaa ihan normaaliin työhön, tessin mukaisella palkalla ja eduilla kuten muutkin työntekijät, ei tee ihmisestä mitään tukityöllistettyä. Kyllä työnantaja voi halutessaan hakea palkkatukea siitä hyvästä että palkkasi osatyökykyisen tai pitkään työttömänä olleen, mutta se ei tee työstä mitään tukityöllistystyötä. Palkkatukeen oikeutettu voi työskennelle ihan missä vaan. Ei tarvitse olla kunnan tai yhdistyksen paikka, toki niitäkin on.