Perheenne ensimmäiset akateemiset - ymmärtävätkö vanhempanne työtänne?

No, en ole tehnyt akateemista työtä vaikka on akateeminen koulutus. Ainakin opiskeluun kannustettiin kovasti, vaikka vanhemmilla oli kansakoulupohja.

No ei he itse työstä tajua mitään, mutta kovasti kannustivat opiskelemaan aikoinaan, mutta eivät kuitenkaan painostaneet. Vanhempani sanoivat, että he ovat onnellisia, jos minä olen onnellinen. Pienestä pohjoisen kylästä olen minäkin kotoisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä muuten todellakin nousee esiin se herraviha, mistä ap puhuu. Taidan pysyä kuplassani jatkossakin.

Kyllähän täällä koulutettujen ylimielisyys ja väheksyntä rahvasta kohtaan on ihan käsinkosketeltavissa.

Onneks mun lapset on pysyneet edelleen ihmisinä, eivät vain koulutusarvoja ja työpaikan hierarkian titteliä.

Käsittääkseni ap:kään ei vaatinut, että pitäisi puhua juuri hänen tieteenalastaan tai työstään. Sen sijaan hän kaipasi ehkä enemmän sellaista, että hänetkin hyväksyttäisiin vaikka meni ja opiskeli akateemisen ammatin. Sellainen normaali lähestymistapa kun olisi vaikka uteliaisuus, mitä siihen itselle tuntemattomaan alaan kuuluu. Mutta sen sijaan käsketään pitää turpa kiinni, olla nöyrä ja puhua korkeintaan marjastuksesta. Se on dissaamista, se on henkistä väivaltaa. Tuskin ap:n lapsuuskaan oli kovin kannustava.

Onhan hänet kannustettu lukioon ja tuettu varmaan opiskeluaikanakin.

Hänellä nyt on vaan joku mikä lie pätemisen tarve . Hän ei halua olla tytär kun menee kotiinsa vaan etniset ruuat ja ravintolat ja suoratoistot tunteva, ilmeisesti pääkaupunkilainen, yläpuolella lapsuuskotinsa.

Häpeää taustaansa.

Kuka tässä häpeää? Se, että mieluummin valitsee ravintolassa etnisen ruuan kuin aina samaa jauhelihakastiketta, tekee ihmisestä hienostelijan? Jos haluaa asua eri paikkakunnalla, kuin puolet sukua, on hienostelua?

Alkaa olla säälittävää jo. Etniset ruuat ovat niin tavanomaisia joka puolella.

Kuka asuu missäkin, ihan huvittaa. Olen suuria ikäluokkia, luulitko että me käimme sinne kotikylään?

Ehkä jossain henkisen kasvun vaiheessa oltiin niin kaupunkilaisia kun mentiin kotona käymään ja vähän leuhkittiin. Kun oli siisti sisätyökin korkokengissä.

Aikuiseksi kun kasvoin, annoin vanhemmilleni, kiertokoulun käyneille sen arvon mikä heille kuuluu. Ihmisiä, pitkän raskaan työuran tehneet vaikkeivat simsetit kaulassa kulkeneet eivätkä muotiliikkeissä käyneet vaateostoksilla. Olivat hyvät vanhemmat vaikka eivät mitään a- luokan ihmisiä.

Mä voin sanoa ihan suoraan, että häpeän taustaani. Voimaantukaa vaan ihan rauhassa muut luokkaretkistänne, minä olen edelleen traumatisoitunut. Olen meidän kylän paskasakkiperheen geneettinen poikkeama. Veljeni ja sisareni (meitä oli hemmetisti) ovat sivistymättömiä, uskonnollisia, katkerua juoppoja. Kaikki eivät edes selvinneet peruskoulusta. Osa ollut vankilassa.

Minut kasvatti käytännössä opettajani, joka suojeli ja auttoi, kun suku koetti opettaa tavoille turpiin vetämällä ja huorittelemalla. Lähdin, kun täytin 18, asuin jo lukiossa omillani. Nimen olen vaihtanut, minua ei voi niihin yhdistää. Kesälomamatkalla katson toiseen suuntaan, kun ajamme pitäjän tienhaaran ohi. Mies laittaa käden reidelle ja puristaa, kun tietää.

Tästä taustasta ymmärrän täysin ap:n tilannetta. Nauttikaa te onnelliset hyväsydämisistä vanhemmistanne. Joku oli kertonut äidille, että tyttö on yliopistossa. Huoraamassa, oli äidin kanta.

Väitöskirjassa kiitin opettajaani.

Vierailija kirjoitti:

No ei he itse työstä tajua mitään, mutta kovasti kannustivat opiskelemaan aikoinaan, mutta eivät kuitenkaan painostaneet. Vanhempani sanoivat, että he ovat onnellisia, jos minä olen onnellinen. Pienestä pohjoisen kylästä olen minäkin kotoisin. 

Vanhempasi ovat ihania. T. Ap

Mä olen tämmönen luuseriakateeminen eli luokanopettaja. Yliopistoon hakiessa äitini oli sitä mieltä, että turhaan edes yritän kun en kuitenkaan pääse sisälle. Valmistuttuani hän ei edes onnitellut minua. Sukulaisille hän jaksaa aina jauhaa miten tytär on kaikki lomat työttömänä. En ole ollut valmistumiseni jälkeen hetkeäkään työtön ja äitini tietää tämän, hänen on silti aina väheksyttävä minua ja tekemisiäni.

Mä tajuan ap:ta vaikkei mulla ole tollainen tilanne. Onneksi sulla on kuitenkin miehen suku kenen kanssa voit puhua enemmän ns akateemista kieltä/erilaisista puheenaiheista. Mutta akateemisen kielen ei tarvitse silti olla sellaista salakieltä, mitä jotkut opettajat idioottimaosuuttaan harrastaa. Karvat nousee pystyyn jos ihmiset kuvittelevat että hienoja sanoja käyttävät ovat parempia ihmisiä. Sen sijaan jokaisen pitäisi olla kiinnostuneita ainakin jossain määrin maailman menosta, että tietää mitä maailmassa tapahtuu. En itse jaksaisi sellaista sään päivitelyä yms. päivästä toiseen vaan kaipaan syvempiä keskusteluja maailman menosta.

Ennen vanhaan ei tiedetty muusta kuin siitä, mitä oli kotona ja suvussa. Ei ollut internettiä, josta saisi muutakin tietoa. Tämä aiheutti sitten selvän luokkajaon ja luokkayhteiskunnan. Nykypäivänä nuoret saavat tietoa opiskelumahdollisuuksista netistäkin. Herravihaa on vieläkin jonkun verran, mutta varmasti vähemmän kuin menneinä aikoina. Nykyään kun kaikilla on samat mahdollisuudet opiskella. Ei ole enää riippuvaista vanhempien taustoista. 

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan ei tiedetty muusta kuin siitä, mitä oli kotona ja suvussa. Ei ollut internettiä, josta saisi muutakin tietoa. Tämä aiheutti sitten selvän luokkajaon ja luokkayhteiskunnan. Nykypäivänä nuoret saavat tietoa opiskelumahdollisuuksista netistäkin. Herravihaa on vieläkin jonkun verran, mutta varmasti vähemmän kuin menneinä aikoina. Nykyään kun kaikilla on samat mahdollisuudet opiskella. Ei ole enää riippuvaista vanhempien taustoista. 

Teoriassa, ei käytännössä. Korkeakoulutettujen lapset päätyvät korkeakouluihin moninkertaisesti todennäköisemmin kuin muut.

Itse järkytyin, kun opiskelemaan mennessä suurin osa opislelukavereista oli varakkaasta perheestä ja elivät ihan eri elintasoa kuin minä.

Vai että ihminen ei osaa enää marjastaa, jos on opiskellut yliopistossa eikä piirakkareseptit kiinnosta. Minun havaintojen mukaan korkeasti koulutetut ovat oman tuttavapiirin innokkaimpia marjastajia ja leipojia.

Tänä syksynä on taas into piukeena juostu metsässä, kun on ollut hyvin mustikkaa ja sieniä.

Olen sukuni ensimmäinen ylioppilas ja korkeakoulutettu. Jo se, että pyrin yliopistoon, oli monille sukulaisille vaikea pala purtavaksi. Ylioppilas, joo, mutta sitten vain joku opistotasoinen tutkinto tyyliin sairaanhoitajaksi tai merkonomiksi, koska yliopistoihin menevät vain herrojen lapset, ja noita herroja ei paljonkaan maalaispitäjässä ollut, mitä nyt pappi, kunnanlääkäri, nimismies eikä juuri muita. Sinne yliopistoon vaan pääsin ja valmistuin ehkä aika ymmärrettävään ammattiin eli kieltenopettajaksi. Ei suku työstäni juurikaan ymmärtänyt enkä heitä kyllä valistanutkaan. Muuan minua muutaman vuoden vanhempi tuttu kieltenopettaja huokaili usein kesäloman alussa, miten tarpeeseen loma tuli, sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Kommentit olivat tuttuja. Miten opettaja nyt olisi väsynyt, kun sen työ on niin helppoa ja työpäivätkin vain muutaman tunnin mittaisia ja lomat tuhottoman pitkiä. Päätin olla kommentoimatta tai selittelemättä ja elää omaa elämääni tavallani.

Minun isäni on sukunsa eka akateeminen ja hän oli liian vaativa. Itsekin hankin yliopistokoulutuksen mutta joku trauma siitä hänen asenteestaan jäi: kelpasin vain suoritusten kautta ja hävetti hänen tittelinkipeytensä. Humalassa puhui ketkä on maistereita.

Eipä hän työtäni suuremmin nykyään ymmärrä eikä olla läheisiä. Siinä asetelmassa on kyse varmaan tunnepuolen ongelmista vanhemmalla, ei koulutuksesta. Ei kykene näkemään tai kuuntelemaan aikuista lastaan.