Missä "pikkuasioissa" et suostu tekemään kompromisseja parisuhteessa?

En kyllä ymmärrä miten jotenkin narsisteja täällä jotkut kommentoijat ovat. Haukutaan toisia koska he eivät tai hyväksy jotain asioita elämässään ja mollataan Miten kukaan haluaa heidän kanssa seurustella.

Siis ihan oikeasti oletteko jotain 14v koulukiusaaja asenteeseen jamahtaneita aikuisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en halua, että kotona piereskellään avoimesti ja äänekkäästi toisen edessä. Eri huoneessa ja vessassa voi pöristä.

Mulla inhotus jäänyt omasta isästäni, jolla suolistosyöpä ja hän haisi niin pahalle, että piti aina olla eri huoneessa kuin hän. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että muille kävi asumisneliöt ahtaaksi, kun hän esim. perheen yhdessä katsellessa telkkaria piereskeli niin paljon, että muiden piti poistua kesken tv-ohjelman muualle.

Mulla sellanen olo, että en halua kärsiä toisten löyhkästä enää.

Ymmärrän tämän hyvin, vaikka kyseessä olisikin jonkun sairaus, jopa jonkun hyvin rakkaan ja tärkeän ihmisen.

Lapseni oli tietyllä tapaa hyvin vaativa, ja usein rasittavakin ongelmien vuoksi jolle kukaan ei sinänsä voinut mitään. Kun hän kasvoi aikuiseksi, niin huomasinkin että on paljon asioita joita en vain pysty enää sietämään.

Siihen asti olin luullut että olen äärimmäisen venyvä ja kaikkeenn mahdolliseen sopeutuva tyyppi, mutta vähänpä tiesin! :D

Yksi on yöllinen temppuilu, eli vieressä tai samassa huoneessa nukkuu ihminen joka jatkuvasti pyörii ja pitää jotain ääntä, herättelee pitkin yötä, räppii valoa yllättäen päälle jne. Ei vain pysty, ei yhtään. Nukunkin puolisoni kanssa usein eri huoneissa tästä syystä. 

Toinen on mölinä. Se että pidetään jatkuvasti jotain ääntä itsestään, ölistään, hyräillään, vihelletään, lauleskellaan, tai ainakin naputetaan jalkaa tai sormea johonkin mistä kuuluu ääni. Sama koskee yskiskelyä ja  rään kurlaamista nenästä kurkkuun, tai jatkuvaa niistämistä. Pääni meinasi revetä kun puolison lapsi yski yöt läpeensä. Silloin sanoin että seuraavan kerran kun lapsi on sairas niin tänne ei ole asiaa. 

Puolison teinilapset tekevät tätä edelleen jossain määrin, ja kyllä on vaikeaa, ja tulee kyllä sanottua että voitko lopettaa.

Sitten on odottaminen. Voin odottaa hievahtamatta tunnin jossain odotusaulassa, ihan ilman mitään oheistoimintaa, istuskella vain mietteissäni, mutta jos olen lupautunut kuskaamaan jonkun henkilön vaikkapa junalle, ja hän pyytää että olen 10.15 paikalla, ja saavun sinne hyvissä ajoin eli 10.10, niin jollei hän ole näköpiirissäni tasan klo 15.15, niin alkaa ärsyttämään ihan kympillä. Mielellään pitäisi olla jo silloin 10.10 ulkona kaikki valmiina odottamassa.

Nämä siis ärsyttävät siitä huolimatta että lapseni on minulle maailman tärkein, ja ihmiset jotka näitä ärsyttäviä asioita tekevät ovat myös rakkaimpia ihmisiä maailmassa.

Itse ymmärrän näitä. Tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa palautuakseni stressaavista työpäivistä ja olen sen verran kiireinen ihminen ettei minulla ole aikaa odotella puolta tuntia sovitusta ajasta, että henkilö jota autan on valmis lähtemään. Mielestani se kertoo arvostuksen puutteesta jos sanoo että lähdetään 10:25 ja sitten onkin valmis vasta 10:30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en halua, että kotona piereskellään avoimesti ja äänekkäästi toisen edessä. Eri huoneessa ja vessassa voi pöristä.

Mulla inhotus jäänyt omasta isästäni, jolla suolistosyöpä ja hän haisi niin pahalle, että piti aina olla eri huoneessa kuin hän. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että muille kävi asumisneliöt ahtaaksi, kun hän esim. perheen yhdessä katsellessa telkkaria piereskeli niin paljon, että muiden piti poistua kesken tv-ohjelman muualle.

Mulla sellanen olo, että en halua kärsiä toisten löyhkästä enää.

Ymmärrän tämän hyvin, vaikka kyseessä olisikin jonkun sairaus, jopa jonkun hyvin rakkaan ja tärkeän ihmisen.

Lapseni oli tietyllä tapaa hyvin vaativa, ja usein rasittavakin ongelmien vuoksi jolle kukaan ei sinänsä voinut mitään. Kun hän kasvoi aikuiseksi, niin huomasinkin että on paljon asioita joita en vain pysty enää sietämään.

Siihen asti olin luullut että olen äärimmäisen venyvä ja kaikkeenn mahdolliseen sopeutuva tyyppi, mutta vähänpä tiesin! :D

Yksi on yöllinen temppuilu, eli vieressä tai samassa huoneessa nukkuu ihminen joka jatkuvasti pyörii ja pitää jotain ääntä, herättelee pitkin yötä, räppii valoa yllättäen päälle jne. Ei vain pysty, ei yhtään. Nukunkin puolisoni kanssa usein eri huoneissa tästä syystä. 

Toinen on mölinä. Se että pidetään jatkuvasti jotain ääntä itsestään, ölistään, hyräillään, vihelletään, lauleskellaan, tai ainakin naputetaan jalkaa tai sormea johonkin mistä kuuluu ääni. Sama koskee yskiskelyä ja  rään kurlaamista nenästä kurkkuun, tai jatkuvaa niistämistä. Pääni meinasi revetä kun puolison lapsi yski yöt läpeensä. Silloin sanoin että seuraavan kerran kun lapsi on sairas niin tänne ei ole asiaa. 

Puolison teinilapset tekevät tätä edelleen jossain määrin, ja kyllä on vaikeaa, ja tulee kyllä sanottua että voitko lopettaa.

Sitten on odottaminen. Voin odottaa hievahtamatta tunnin jossain odotusaulassa, ihan ilman mitään oheistoimintaa, istuskella vain mietteissäni, mutta jos olen lupautunut kuskaamaan jonkun henkilön vaikkapa junalle, ja hän pyytää että olen 10.15 paikalla, ja saavun sinne hyvissä ajoin eli 10.10, niin jollei hän ole näköpiirissäni tasan klo 15.15, niin alkaa ärsyttämään ihan kympillä. Mielellään pitäisi olla jo silloin 10.10 ulkona kaikki valmiina odottamassa.

Nämä siis ärsyttävät siitä huolimatta että lapseni on minulle maailman tärkein, ja ihmiset jotka näitä ärsyttäviä asioita tekevät ovat myös rakkaimpia ihmisiä maailmassa.

Itse ymmärrän näitä. Tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa palautuakseni stressaavista työpäivistä ja olen sen verran kiireinen ihminen ettei minulla ole aikaa odotella puolta tuntia sovitusta ajasta, että henkilö jota autan on valmis lähtemään. Mielestani se kertoo arvostuksen puutteesta jos sanoo että lähdetään 10:25 ja sitten onkin valmis vasta 10:30

Tarkoitin siis 10:15 ja valmis 10:30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun syntymäpäivät muistetaan ja niitä juhlistetaan. Naistenpäivänä ja ystävänpäivänä mua huomioidaan enkä ala pyytämään näitä erikseen. Mulle on ihan sama onko miehen mielestä turhaa tai typerää, mutta jos kukkien tuominen silloin tällöin oma-aloitteisesti on hankalaa, niin me emme sovi toisillemme. Haluan myös että mua viedään treffeille ja muutakin arjen romantiikkaa.

Eihän se kaikkien juttu ole, ja se on ok. Mutta mun kanssa parisuhteessa olevan on hyväksyttävä nämä.

Toivottavasti löytyy se joku, joka jaksaa olla kanssasi parisuhteessa. Kaikki eivät draamakuningattaria ja hemmotteluprinsessoja jaksa.

Mitenköhän vähään ihmisen pitää sun kanssa tyytyä jos kolmena päivänä huomioiminen vuodessa on liikaa vaadittu?

Se, että ei huomioi jotain sellaisia pelkkien idioottien perässä juoksemia markkinamiesten keksimiä päiviä kuten ysätävänpäivä jollain romanttisella kukkahömpötyksellä ei kyllä ole ollenkaan sama asia kuin se, ettei huomioisi. Itse en kyllä sekuntiakaan jaksaisi sellaista ääliötä, joka tuolla tavalla odottaa tuollaisten huomimioimista ja on nimeen omaan typerä draamakuningatar ja hemmotteluprinsessa. Minä kyllä huomioin monin tavoin parisuhteessa toisen, mutta tuollaisen odottaminen on kyllä ihan hemmetin luotaantyöntävää.

Eikä kukaan jaksa kaltaistasi ääliötä.

Harvinaisen fiksuhan tuo oikeasti on.

Ylipäätään jos kumppania häiritsee ja ottaa esille kaikki pikkuasiat, joilla ei ole merkitystä kokonaisuuteen tai itse asiaan.

Minulla on tuttava, joka puuttu pikkuasioihin ja pieniin ysityiskohtiin ja sekin on tarpeeksi rasittavaa saati jos olisi samantyylinen kumppani samassa huushollissa joka päivä.

Esimerkiksi jos puhun Liisasta, jonka molemmat hyvin tunnemme ja puheena oleva asiayhteys Liisaan on selkeä ja sanon vahingossa Leila niin korjaa ja vaikka sanon, että juu juu Liisa, niin jänkkää, että sanoit kyllä Leila. Niin, sanoin, vahingossa, niin edelleen jatkaa niinkun kun puhuit Leilasta ja Leila on....

Joskus koko pääasia pikkuasioiden korjausten vuoksi menee toisille urille ja itse aloitettu asia unohtuu, joskus se on suututtavaa, joskus naurettavaa.

Imuroin, siivoan ja teen kotitöitä naisystäni luona vaikka hän aina sen kieltääkin että ei tarvitse tehdä

Ei ole kyllä mikään pikkuasia, mutta kun oman lapsen olen kasvattanut aikuiseksi, niin en jaksa enää lapsiperhe-elämää elää. Ymmärrän siis minäkin sitä että aikansa kutakin, ja että ihminen voi niin totaalisesti väsyä johonkin mitä ennen on tehnyt/joutunut sietää, että siihen tulee totaalinen stoppi. Olkoonkin sitten miten pieni asia tahansa. Jotenkin outoa että joku EI ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kyllä mikään pikkuasia, mutta kun oman lapsen olen kasvattanut aikuiseksi, niin en jaksa enää lapsiperhe-elämää elää. Ymmärrän siis minäkin sitä että aikansa kutakin, ja että ihminen voi niin totaalisesti väsyä johonkin mitä ennen on tehnyt/joutunut sietää, että siihen tulee totaalinen stoppi. Olkoonkin sitten miten pieni asia tahansa. Jotenkin outoa että joku EI ymmärrä.

No niinpä. Ja muutenkin tuntuu, että täällä ihmiset ei selkeästi jotenkin kykene hahmottamaan sitä, että ihmiset eivät ole kaikki HEIDÄN kaltaisiaansa ja moni varmasti tahtoo samankaltaisen kumppanin, esimerkiksi että ollaan/tullaan ajoissa sovituihin paikkoihin tai että tahdotaan, että kotona on hiljaisuus ja että saa rentoutua. 

Siis jos jotkut tahtoo elää täällä jatkuvan lasten kiljunnan keskellä niin eihän se minulta ole mitenkään pois. Hyvä vaan teille. Miten se on siis teiltä pois, etten minä siedä lasten kiljuntaa kotona? Ei mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kyllä mikään pikkuasia, mutta kun oman lapsen olen kasvattanut aikuiseksi, niin en jaksa enää lapsiperhe-elämää elää. Ymmärrän siis minäkin sitä että aikansa kutakin, ja että ihminen voi niin totaalisesti väsyä johonkin mitä ennen on tehnyt/joutunut sietää, että siihen tulee totaalinen stoppi. Olkoonkin sitten miten pieni asia tahansa. Jotenkin outoa että joku EI ymmärrä.

No niinpä. Ja muutenkin tuntuu, että täällä ihmiset ei selkeästi jotenkin kykene hahmottamaan sitä, että ihmiset eivät ole kaikki HEIDÄN kaltaisiaansa ja moni varmasti tahtoo samankaltaisen kumppanin, esimerkiksi että ollaan/tullaan ajoissa sovituihin paikkoihin tai että tahdotaan, että kotona on hiljaisuus ja että saa rentoutua. 

Siis jos jotkut tahtoo elää täällä jatkuvan lasten kiljunnan keskellä niin eihän se minulta ole mitenkään pois. Hyvä vaan teille. Miten se on siis teiltä pois, etten minä siedä lasten kiljuntaa kotona? Ei mitenkään.

Kuten jo aiemmin sanottua, homma muuttuu monesti silloin kun ne omat lapset lentävät pesästä, ja yllättäen se kiljuminen alkaakin ottaa korviin ja pänniä. Vaikka aiemmin se olisi suorastaan ollut musiikkia korville.

Meillä puhutaan siivosti. En voi sietää rumasti puhumista, voidaan riidellä, voidaan olla eri mieltä kiivaastikin, mutta aina käytetään kunnioittavaa kieltä. 

Kerran suhteemme (nyt jo 20 v yhteistä elämää takana) alussa mies suuttui jostain ja nimitteli minua. Sanoin silloin, että meinaako jatkaa tuota vielä toisen kerran, koska suhde tulee päättymään. Suhtaudun tähän jopa vakavammin kuin vaikka kännipussailuun toisen tai vastaavaan. 

- Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä. Molemmilla voi ja pitä olla omia harrastuksia, mielenkiinnonkohteita ja ystäviä eikä joka jumalanpäivä tarvitse nyhjätä yhdessä kahdestaan. Yhteistä tekemistä tottakai pitää myös olla, mutta pointtini on se ettei minusta ole totaaliseen "me"- elämään jota kumma kyllä iso osa miehistä tuntuu haluavan. Parisuhteessakin pitää pystyä säilyttämään yksilöllisyys.

- Suu on saatava auki jos jokin asia painaa. Mököttävää miestä en katso sekuntiakaan enkä myös ala aikuisen ihmisen mielipahan syitä arvuutella. Tämä on kaikkein tärkein asia parisuhteessa minulle.

- Sen esilletuominen että arvostaa toista. Muutenkin kuin sanomalla, eli tekojen kautta.

Ja tottakai nämä menee myös niin että jos edellytän tätä toiselta, teen sen myös itse. Vielä en 40 ikävuoteen mennessä ole löytänyt miestä jonka kanssa nämä kaikki ehdot täyttyisivät ja enää en edes lähde yrittämään parisuhdetta ellei nämä toteudu. 

Ei enään puolisoa jolla lapsia. Mies tapailun alussa sanoi että hänen pitää kertoa tärkeästä asiasta mutta ei ihan vielä. Oli todella ihana vaikka ikäeroa oli aika paljon, kaikki sujui. Oltiin nähty noin kuukauden verran kun ilmoitti että hänellä työvuoro illalla ja voisinko tulla mitenkään käymään jos hakisi minut , hän kertoisi sitten tämän tärkeän asian myös.

Suostuin ja kun mies tuli hakemaan, hänellä 2 vuotias turvaistuimessa! Tämä tärkeä asia oli lapsi , mistä ei halunnut kertoa heti ja jätti samantien minut työvuoronsa ajaksi lapsensa kanssa. Olin puulla päähän lyöty , mitä tapahtuu. Noh, meillä meni hyvin mutta huomasin että en pidä lapsiperhe elämästä ja omia lapsia ei ole. Kaikki asiat mentiin lapsen mukaan, tottakai , mutta tuo salailu ja lapsen "isi kato, isi kato" jutut ja huutelut ja isän oho tuli pissa sohvaaan, ei haittaa rakas"

Vessakäyntien raportoiminen minulle "nyt kävi ihan ite pissalla " "tänään tuli kiinteetä kakkaa " yms . Sit lapsen kasvettua 3 vuotiaaksi lapsen omat huudot "tuli pissa, tuli kakka " "tää on mun paikka mee pois sohvalta" "isi anna tätä isi anna tota ".... En vain jaksanut. Lapsen kanssa oltiin 24/7 kun äitiä ei kuvioissa ja mies halusi musta leipoa uutta äitiä . En vaan pystynyt ja koin olevani vähän lapsi itsekin vaikka 20 v mutta en saanut edes omille menoille mennä ja aina yhteiset menot lapsen kanssa mikä ei ollut mun. Ei ikinä enään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä puhutaan siivosti. En voi sietää rumasti puhumista, voidaan riidellä, voidaan olla eri mieltä kiivaastikin, mutta aina käytetään kunnioittavaa kieltä. 

Kerran suhteemme (nyt jo 20 v yhteistä elämää takana) alussa mies suuttui jostain ja nimitteli minua. Sanoin silloin, että meinaako jatkaa tuota vielä toisen kerran, koska suhde tulee päättymään. Suhtaudun tähän jopa vakavammin kuin vaikka kännipussailuun toisen tai vastaavaan. 

Mulla taas niin päin että joskus voi lipsaahtaa että miten voit olla noin tyhmä? mutta jos toinen on ylipäätään kännissä koskaan, niin se on kyllä moro sitten, vaikka ei edes pussaili ketään, mikä onkin sitten jo kaksinkertainen virhe. Alkoholia voi käyttää kohtuudella, se ei haittaa, mutta kännissäoleminen on ehdoton ei.

Vierailija kirjoitti:

Ei enään puolisoa jolla lapsia. Mies tapailun alussa sanoi että hänen pitää kertoa tärkeästä asiasta mutta ei ihan vielä. Oli todella ihana vaikka ikäeroa oli aika paljon, kaikki sujui. Oltiin nähty noin kuukauden verran kun ilmoitti että hänellä työvuoro illalla ja voisinko tulla mitenkään käymään jos hakisi minut , hän kertoisi sitten tämän tärkeän asian myös.

Suostuin ja kun mies tuli hakemaan, hänellä 2 vuotias turvaistuimessa! Tämä tärkeä asia oli lapsi , mistä ei halunnut kertoa heti ja jätti samantien minut työvuoronsa ajaksi lapsensa kanssa. Olin puulla päähän lyöty , mitä tapahtuu. Noh, meillä meni hyvin mutta huomasin että en pidä lapsiperhe elämästä ja omia lapsia ei ole. Kaikki asiat mentiin lapsen mukaan, tottakai , mutta tuo salailu ja lapsen "isi kato, isi kato" jutut ja huutelut ja isän oho tuli pissa sohvaaan, ei haittaa rakas"

Vessakäyntien raportoiminen minulle "nyt kävi ihan ite pissalla " "tänään tuli kiinteetä kakkaa " yms . Sit lapsen kasvettua 3 vuotiaaksi lapsen omat huudot "tuli pissa, tuli kakka " "tää on mun paikka mee pois sohvalta" "isi anna tätä isi anna tota ".... En vain jaksanut. Lapsen kanssa oltiin 24/7 kun äitiä ei kuvioissa ja mies halusi musta leipoa uutta äitiä . En vaan pystynyt ja koin olevani vähän lapsi itsekin vaikka 20 v mutta en saanut edes omille menoille mennä ja aina yhteiset menot lapsen kanssa mikä ei ollut mun. Ei ikinä enään.

Enää. Ei enääN

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukujuhliin osallistutaan joka jumalan kerta ilman mussutusta, ellei ole oikeasti jotain tosi tärkeää omaa menoa silloin. Myös niihin ns. kissanristiäisiin. Asia josta en tingi jos kanssani haluaa olla parisuhteessa.

Mun ex kyllä lähti, mutta löytyi usein jostain nurkasta möllöttämästä jos ei löytynyt oikeanlaista juttuseuraa tai jutut eivät juuri sillä hetkellä kiinnostaneet häntä. Joskus häpesin kun hän ei yhtään osannut jutella vieraiden kanssa. Ja eiköhän joka juhlasta löydy edes yksi yksinäinen mies jonka kanssa vaihtaa pari sanaa.

Ja usein ku mulla oli kivaa, hän halusi kotiin. Joo, pari kertaa tää ihan ok, mutta kun alkoi tintua ettei tämän kanssa voi tai kannats lähteä mihinkään kun on heti naama pitkänä jos jutellaan jostain mihin hän ei heti voi osallistua.

Ymmärrän tavallaan pointin tän vaateen takana, mutta näin erakkointrovertista tosi ahdistava ajatus. Ei niinkään se, että "pitää" tehdä kumppanin mieliksi, mutta  pahoin pelkään, että annan juuri tuon käsityksen pakollisilla juhlilla. En varsinaisesti ole viihtymättä, mutta tosi ala-arvoinen small-talkissa ja keskustelun ylläpitämisessä. Mielellään kuuntelen ja osallistun silloin kun oikeasti on mielipide tai tietoa (en pelkästä äänessä olemisen ilosta), ja ihan totta yritän olla näyttämättä siltä että "mököttäisin", mutta kyllä sitä yleensä kiinnitetään huomiota että miksi oot niin hiljaa ja mikä sulla nyt on. Ei ihminen saa vain olla omissa oloissaan (en tarkoita erikseen omiin oloihinsa vetäytyneenä yksin jonkun tyhjän huoneen perällä) tai ajatuksissaankaan, heti siitä saa kuulla. Kuitenkin olen ihan hyvä kumppani, huomioiva, luotettava ja muutenkin pienessä tai muuten läheisessä seurassa seurallinen ja hauska, mutta isossa seurassa se puoli ei vaan pääse esiin. Ja vaikka minä itse sen kestäisin, muut tuntuvat ahdistuvan, kuten nyt tässäkin esimerkissä. Tästä syystä kyllä vältän periaatteessa omankin suvun isoja juhlia ihan mielelläni. Mieluiten näen läheisiä ihmisiä ajatuksen kanssa, kuin kokoonnun isoihin kasvottomiin kokoontumisiin pakon edessä. Ja onneksi näin voin tehdä.

Ehdoton nollatoleranssi pornolle ja autourheilulle, erityisesti formuloille. Ei James Bond -elokuvia.

Muuten siedän aika paljon kaikkea, paitsi myöhään nukkumista.

Miten voi haitata ihmistä se että joku nukkuu myöhään? Esim. klo 10:een vapaapäivänä, lomalla. Eikä osata itse tehdä yksin mitään, vaan heräämisestä nukahtamiseen pitää kumppanin olla koko ajan samaa asiaa tekemässä?

Vierailija kirjoitti:

Miten voi haitata ihmistä se että joku nukkuu myöhään? Esim. klo 10:een vapaapäivänä, lomalla. Eikä osata itse tehdä yksin mitään, vaan heräämisestä nukahtamiseen pitää kumppanin olla koko ajan samaa asiaa tekemässä?

Täysin väärä tulkinta. Niin väärä kuin olla ja voi.

En halua aamulla hiiviskellä ja olla hissukseen vain, etten herättäisi toista, vaan haluan rauhassa yksin tehdä juttuja, joista saattaa tulla ääntä. Niinkin yksinkertaisia asioita kuin vaikkapa imurointi, astioiden huolto tai muu vastaava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun syntymäpäivät muistetaan ja niitä juhlistetaan. Naistenpäivänä ja ystävänpäivänä mua huomioidaan enkä ala pyytämään näitä erikseen. Mulle on ihan sama onko miehen mielestä turhaa tai typerää, mutta jos kukkien tuominen silloin tällöin oma-aloitteisesti on hankalaa, niin me emme sovi toisillemme. Haluan myös että mua viedään treffeille ja muutakin arjen romantiikkaa.

Eihän se kaikkien juttu ole, ja se on ok. Mutta mun kanssa parisuhteessa olevan on hyväksyttävä nämä.

Toivottavasti löytyy se joku, joka jaksaa olla kanssasi parisuhteessa. Kaikki eivät draamakuningattaria ja hemmotteluprinsessoja jaksa.

Mitenköhän vähään ihmisen pitää sun kanssa tyytyä jos kolmena päivänä huomioiminen vuodessa on liikaa vaadittu?

En tiedä, minusta olisi jotenkin kireä ilmapiiri, jos koko ajan saisi pelätä että lukot on vaihdettu kotiin tullessa koska unohdin yhden päivän. Mutta toisaalta tykkään muutenkin tehdä palveluksia (kukista tosin en pidä kuin kedolla)

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa kysyttiin, mitkä pikkujutut on itselle ehdottoman tärkeitä parisuhteessa, ja sit ketju täyttyy kommenteista joissa loukkaannutaan toisten vastauksista tai haukutaan niitä. Mitä jos vaan keskityttäisiin aiheeseen ja yritettäisiin olla ottamatta henkilökohtaisesti jos toisen tavat ja toiveet on erilaiset kuin itsellä?!

Joo, ja hauskinta tässä on se, että kysytään nimenomaan pikkuasioita - eli voidaan jo lähtökohtaisesti ajatella, että monelle muulle ne asiat ovat eivät ole niin tärkeitä ja joillekin jopa täysin merkityksettömiä. Ihan turha niistä on tulla jankkaamaan, koska eihän ns. makuasioissa ole oikeaa eikä väärää, on vain erilaisia mieltymyksiä.