Lue keskustelun säännöt.
Tämä äitiydessä uuvuttaa: muut odottavat äidiltä liikoja
Pitkä selostus eli älä lue, jos et jaksa.
Heti alkuun: äitinä oleminen ei uuvuta minua. Nautin lapsiemme seurasta ja pidin pitkät hoitovapaat ennen töihin palaamista. Lapsemme eivät ole ylipitkää päivää päiväkodissa, vapaapäivinä ja lomilla vietämme tavallista lapsiarkea. En äitinä rehki liikaa, lapsillamme ei ole mitään ohjattuja harrastuksia ja muutenkin olemme halunneet tehdä arjesta mahdollisimman rauhallista. Emme elä mitään suorituskeskeistä instagram-elämää, vaan hyvinkin yksinkertaista arkea. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös, koska pikkulapsiarjessa riittää työtä jo muutenkin.
Se nyppii, että kun yritän rauhoittaa näitä ns. ruuhkavuosia, niin ihmiset ympärillä eivät ymmärrä asiaa ja vaativat minulta ihan hirveästi. Töissä vaaditaan paljon, vaikka en ole missään esimiestehtävissä. Valitetaan, jos lapsi sairastuu tai itse sairastun. Ihmetellään, miksi sitä kaksivuotiasta ei voi ottaa sairastumistapauksessa töihin mukaan, kun kyllä meidän Isla 11 v ihan hyvin pärjää palaverini ajan. Niin, miksiköhän en voi ottaa vilkasta taaperoa mukaan töihin ja miksi ihmeessä toisin sairaan lapsen työpaikalleni? Osalla on aivan unohtunut, millaista pienen lapsen kanssa on.
Päiväkodissa kaikki lapsiin liittyvä kritiikki annetaan minulle, ei miehelle. Jos mies hakee lapset päiväkodista, niin miehelle ei anneta juuri mitään palautetta. Minä saan sitten kuulla pitkät selostukset siitä, mikä lasten päiväkotipäivässä on mennyt pieleen. Tai jos mies on aamulla pukenut pienemmän lapsen, niin minä saan kritiikin siitä, jos lapsella oli jalassa kumpparit ja päivällä ei satanutkaan vettä. Minulle tyrkätään päiväkodista kaikki laput ja vaatimukset, vaikka olemme sanoneet, että mieskin voi nämä asiat hoitaa. Äitinä ärsyttää, että minut nähdään ainoana vanhempana, vaikka lapsilla on osallistuva isäkin. Jos lapsi on jossain asiassa hieman ikätovereita jäljessä, niin minua äitinä syyllistetään siitä, miksi en _äitinä_ ole opettanut tätä asiaa lapselle.
Raskauksien jälkeen molempien lasten vauvavuonna tuli perheen ulkopuolisilta kommenttia siitä, että pitäisi karistaa raskauskilot nopeasti. Siinä kiireisen lapsiarjen keskellä ulkopuoliset tulivat vaatimaan, että nyt syöt salaattia ja jumppaat itsesi kuntoon. Ensimmäiset kommentit raskauskilojen pudottamisesta tulivat, kun esikoinen oli 1,5 kk. Laihdutin molemmilla kerroilla loput raskauskilot vauvavuoden päätteeksi, sillä vauvavuosina ei todellakaan ollut kropan timmimmäksi treenaaminen päällimmäisenä mielessä. Äidin ulkonäkökin on arvostelun ja vaatimisen kohteena.
Nämä nyt vain esimerkkinä. Äitinä uuvuttaa se, että muut ihmiset vaativat äideiltä niin hemmetisti. Mitä sitten, jos lapsella on kumpparit kuivana päivänä jalassa, jos ruokana on valmista pilttiä tai en halua paiskia ylitöitä, kun kotona on pienet lapset? Ei elämän tarvitse olla mitään täydellistä, mutta äideiltä odotetaan ihan liikaa. En yhtään ihmettele, että monia ei perheellistyminen kiinnosta, kun monien reaktiot äiteihin ovat tätä luokkaa.
Kommentit (464)
Vierailija wrote:
Minä vertaisin pienen lapsen vanhemmuutta omaishoitajuuteen. Kummassakin tilanteessa olet toisessa aivan kiinni, et voi jättää toista yksin ja lähteä kotoa johonkin. Omaishoitajiin suhtaudutaan empaattisesti. Samaa suhtautumista ei ole pienten lasten vanhempia kohtaan. Jos tulee puhetta esimerkiksi lapsen sairastelusta, nukkumattomista öistä tai muusta, niin tähän monet sanovat "sellaista se nyt vaan lapsen kanssa on". Kuka sanoisi väsymystään valittavalle omaishoitajalle, että sellaista se omaishoitajuus nyt vai on.
Jep ja tiedän tasan tarkkaan että tähän oon "joutumassa" ja joutumassa. Ikäeroa on 33v ja mies nyt 65 , itse vielä aika nuori. En mä häntä hylkää mutta tiedän että en myöskään valvo öitä jos tulee dementia tai käytöshäiriöitä niin kyllä on ketipinoria kaapeissa. Nyt jo yrittää lähteä liikkumasta niin katotaan 10 vuoden päästä niin en alistu mihinkään et 24/7 kotona vaan annan lääkkeitä ja hoidan ja muuta mutta oikeasti tainnutan sitten ketipinoria antamalla unelle jos jatkaa riehumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Minä vertaisin pienen lapsen vanhemmuutta omaishoitajuuteen. Kummassakin tilanteessa olet toisessa aivan kiinni, et voi jättää toista yksin ja lähteä kotoa johonkin. Omaishoitajiin suhtaudutaan empaattisesti. Samaa suhtautumista ei ole pienten lasten vanhempia kohtaan. Jos tulee puhetta esimerkiksi lapsen sairastelusta, nukkumattomista öistä tai muusta, niin tähän monet sanovat "sellaista se nyt vaan lapsen kanssa on". Kuka sanoisi väsymystään valittavalle omaishoitajalle, että sellaista se omaishoitajuus nyt vai on.
Jep ja tiedän tasan tarkkaan että tähän oon "joutumassa" ja joutumassa. Ikäeroa on 33v ja mies nyt 65 , itse vielä aika nuori. En mä häntä hylkää mutta tiedän että en myöskään valvo öitä jos tulee dementia tai käytöshäiriöitä niin kyllä on ketipinoria kaapeissa. Nyt jo yrittää lähteä liikkumasta niin katotaan 10 vuoden päästä niin en alistu mihinkään e
Nyt jo yrittää estää liikkumasta* eli en saisi käydä kavereilla vaan olla vain hänen kanssa
Vierailija wrote:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne palautteet ja lippulaput päiväkodista isälle annetaan jos isänä on se joka lapsen "aina" hakee. Minä vein aamuisin, ei nillä silloin ollut aikaa kommentoida.
Meillä ei toimi. Mies vie ja hakee 80-90 % kerroista. Sitten kun kerrankin tulen hakemaan, niin minulle tuodaan kerrytetyt laput ja hillotut palautteet, kun kerrankin olen lasta hakemassa. Meillä siis mies yleensä vie ja hakee, kun hänellä on paljon lyhyempi työmatka kuin minulla.
"En pysty/ehdi nyt hoitamaan näitä papereita, joten antakaa nämä huomenna miehelle, kun hän hakee/tuo lapsen."
Olemme ilmoittaneet miehen puhelinnumeron ensisijaiseksi eri paikkoihin. Silti usein soitetaan minulle. Saatetaan jopa sanoa, että miehen numero täällä näyttää olevan eka vaihtoehtona, mutta ajattelin soittaa sinulle. Kohteliaasti pyydän soittamaa
Tuttua. Todellakin lasten isän puhelinnumero on siinä "ensisijainen puhelinnumero" kohdassa sen takia, että miehen työpaikasta on 7 minuutin matka hoitopaikan pihaan, minun työpaikastani 1,5 tuntia.
Miksi vietätte aikaa tuollaisten vaatijoiden kanssa. Ei kukaan järkevä ihminen puutu esimerkiksi toisen raskauskiloihin. Mä olen äiti ja multa ei kukaan vaadi mitään erityistä.
Heh. Oma kokemus on, että teki miten päin tahansa, niin se on väärin. Sain ainoan lapseni alle kolmekymppisenä, eli ilmeisesti niin nuorena ja "vastuuttomana", että raskausaikana merkitsevän katseen kera muistuteltiin, että vanhemmat itse ovat sitten lapsen hoidosta ensisijaisesti vastuussa.
No, lapsi syntyi ja meillä oli vauvan kanssa oikein mukavaa. En ollut tunkemassa hoitoon kuten ilmeisesti odotettiin, en kokenut tähän tarvetta. Kun lapsi oli lähemmäs vuoden, aloin saada valitteluja, että enkö luota muiden hoitotaitoihin vai miksen anna vauvaa hoitoon, ei ole tervettä olla noin kiinni vauvassa jne.
Juuh....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Täällä yksi kasvatus- ja perheneuvolassa työskentelevä. Haluan kertoa, miksi soitan ensi sijassa äidille. Urani ensimmäiset vuodet pidin huolta, että soitan yhtä usein isille kuin äideille. Mutta sitten totesin, että isille ei hyödytä tehdä ensi kontaktia. He eivät ole välttämätön edes tietoisia, että on tehty lähete. He eivät osaa vastata juuri mihinkään kysymyksiini, joita mun täytyy kysyä, eikä heillä ole aikomusta tulla lapsen kanssa käynnille. Yleensä isät pyytävät soittamaan äidille. Jos käynti sovittiin isän kanssa, kukaan ei saapunut käynnille. Joten en voi tuhlata aikaani näin. Kummallista on, että moni äiti oli jotenkin loukkaantunut siitä, että ensikontakti tehtiin isän numeroon. Silloin, kun siitä oli aiheutunut se, että käynti meni ohi, niin ymmärrän, mutta muutoinkin tätä oli.
Joten pahoittelut, olen todennut että en pysty olemaan mukana kulttuurin muutoksessa. Pari vuotta jaksoin, mutta en v
Anteeksi, en ole täysin asiasta perillä, mutta olen käsittänyt perheneuvolan olevan juuri se paikka, johon ollaan yhteydessä jos tarvitsee tukea vanhemmuuteen?
Eli jos nämä isät, joille olet soittanut, ovat olleet niin ulkona vanhemmuudesta, niin miksi heidät ohitettiin sen sijaan, että asia olisi nostettu pöydälle ja mietitty ratkaisuja, miten isästä tulisi tasavertaisempi vanhempi äidin kanssa?
Neuvoja ja kritiikkiä alkoi tulla jo siinä vaiheessa, kun kerroin olevani raskaana. Anoppi sanoi, että neuvolan ohjeita lasten syöttämisestä ei kannata uskoa vaan pitää imetysväli ainakin neljässä tunnissa. Itse hän ei ole imettänyt kumpaakaan kadesta lapsestaan ollenkaan. Samainen henkilö kommentoi herkästi syömisiä ja kilojen kertymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä vertaisin pienen lapsen vanhemmuutta omaishoitajuuteen. Kummassakin tilanteessa olet toisessa aivan kiinni, et voi jättää toista yksin ja lähteä kotoa johonkin. Omaishoitajiin suhtaudutaan empaattisesti. Samaa suhtautumista ei ole pienten lasten vanhempia kohtaan. Jos tulee puhetta esimerkiksi lapsen sairastelusta, nukkumattomista öistä tai muusta, niin tähän monet sanovat "sellaista se nyt vaan lapsen kanssa on". Kuka sanoisi väsymystään valittavalle omaishoitajalle, että sellaista se omaishoitajuus nyt vai on.
Ja omaishoidettava saa eläkkeen, jonka voi kokonaan laittaa itseensä, koska hänellä ei mene hoivakotimaksua. Sitten maksetaan vielä omaishoitajalle verovaroista omaishoidontuki. Hyvä , että maksetaan, mutta miksi sitä moititaan liian pieneksi. Hoidettavahan voi maksaa eläkke
En ole näissä em kommenteissa eri mieltä. Silti mietin sitäkin, miksi siihen omaishoitajuuteen päädytään? Pakotetaanko se jostain virastosta vai miksi?
Itse en lähtisi siihen ikinä. En tietysti rakasta ihmistä hylkäisi, vaan hankkisin sen hoidon muilla keinoin ja jatkaisin omassa työssäni.
Miksi välität siitä mitä muut sanovat tai ajattelevat? Elämästä tulee paljon helpompaa, kun et välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Miksi välität siitä mitä muut sanovat tai ajattelevat? Elämästä tulee paljon helpompaa, kun et välitä.
Kokeile tätä synnärillä. Ihan tieteellisenä testinä.
Terveydenhuollossa työskentelevänä tuntuu kyllä siltä, että äidit ovat aina perillä lastensa asioista, isätkin suht usein, mutta paljon mahtuu niitäkin isiä, jotka eivät tiedä lapsestaan mitään. Ei syntymäaikaa, ei hetun loppuosaa, ei koulun nimeä, ei sairauksia, ei lääkityksiä, ei allergioita. Soitan oletuksena äidille, ellei isää ole nimenomaan laitettu ensisijaiseksi kontaktiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Terveydenhuollossa työskentelevänä tuntuu kyllä siltä, että äidit ovat aina perillä lastensa asioista, isätkin suht usein, mutta paljon mahtuu niitäkin isiä, jotka eivät tiedä lapsestaan mitään. Ei syntymäaikaa, ei hetun loppuosaa, ei koulun nimeä, ei sairauksia, ei lääkityksiä, ei allergioita. Soitan oletuksena äidille, ellei isää ole nimenomaan laitettu ensisijaiseksi kontaktiksi.
Niin no. Muuttuko asia sitten koskaan jos viesti on, ettei isän tarvitse tietää mitään lapsensa asioita.
Vierailija wrote:
Minä vertaisin pienen lapsen vanhemmuutta omaishoitajuuteen. Kummassakin tilanteessa olet toisessa aivan kiinni, et voi jättää toista yksin ja lähteä kotoa johonkin. Omaishoitajiin suhtaudutaan empaattisesti. Samaa suhtautumista ei ole pienten lasten vanhempia kohtaan. Jos tulee puhetta esimerkiksi lapsen sairastelusta, nukkumattomista öistä tai muusta, niin tähän monet sanovat "sellaista se nyt vaan lapsen kanssa on". Kuka sanoisi väsymystään valittavalle omaishoitajalle, että sellaista se omaishoitajuus nyt vai on.
No mitä sitten mielestäsi pitäisi sanoa kuin että "sellaista se on lapsen kanssa", koska sellaista se on lapsen kanssa :-)... sitten on toki niitäkin lapsia, jotka nukkuu hyvin yöt eivätkä juuri sairastele. Buhuu, elämä on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Terveydenhuollossa työskentelevänä tuntuu kyllä siltä, että äidit ovat aina perillä lastensa asioista, isätkin suht usein, mutta paljon mahtuu niitäkin isiä, jotka eivät tiedä lapsestaan mitään. Ei syntymäaikaa, ei hetun loppuosaa, ei koulun nimeä, ei sairauksia, ei lääkityksiä, ei allergioita. Soitan oletuksena äidille, ellei isää ole nimenomaan laitettu ensisijaiseksi kontaktiksi.
Miksi sitä tasa-arvoa pitää tyrkyttää niin älyttömästi kaikille? Ihmiset ovat erilaisia. Jos joku isä haluaa hoitaa lasta yhtä paljon kuin äitikin ja juosta kaikki neuvolat ja vanhempi-lapsi -kerhot läpi niin siitä vaan. En silti tuomitse, jos isä ei halua pikkuvauvan hoitoon osallistua muutoin kuin auttamalla esim. siivoamisessa, kotihommissa ja kaupassakäynnissä. Miehen ja naisen biologia rakentuu eri tavalla, mutta sitähän ei saa sanoa enää ääneen vaan kaikkieen pitää mahtua samaan muottiin. Ei minun lasteni isä saanut pikkuvauva-ajasta mitään irti vaan toivoi niiden nopeasti kasvavan. Nyt lapset ovat 5, 6 ja 9 ja touhuavat paljonkin isän kanssa.
Vierailija wrote:
Olen nuorten aikuisten lasten äiti. Lapsemme ovat onnellisia, hyvinvoivia, tasapainoisia, lahjakkaita nuoria aikuisia. Panostin lapsiimme erittäin vahvasti. Olin erittäin pitkään kotiäitinä. Lapsiamme eivät kasvattaneet päiväkoti, perhepäivähoito tai koulu. Minä olin erittäin motivoitunut ja innokas lasteni kasvattaja. He saivat kotoa sellaiset eväät, joilla pärjää. Toki yhteistyökumppaneitakin kasvatuksessa oli. Ne tekivät erittäin paljon sitä hyvinvointia, mitä lapsillamme on. Koulut olivat vielä toimivia heidän käydessään niitä pk- seudulla.
Nykykoulu on kammostuttava siihen verrattuna koulukiusaamisineen ja kouluväkivaltoineen.
Mulla on kaksi kaveria, joista tiedän, että olisivat kirjoittaneet juuri näin itsekin, jollei elämä olisi vähän opettanut. Toinen sai jo ensimmäiseksi lapsekseen sellaisen kiukkupussi- introvertin, että ei mitään rajaa. Ihan sama millaiselle mutkalle äiti vääntäytyi lapsi kirkui menemään. Ei auttanut kasvatusoppaat tai mitkään, ei ollut superäiti, vaikka kuinka niin kuvitteli.
Toinen kaveri oli 10 v kotona ja aina vauhkosi sitä kuinka nyt on panostettu ja tulee niin hienoja lapsia. No, teini-iässä 2/3 sekoili oikein kunnolla, toinen noista hankki itselleen oikein mittavan ja törkeän rikosrekisterinkin. ei auttanut kotiäitiys eikä panostaminen.
En ole sinänsä vahingoniloinen, ovat minulle rakkaita kaikki, mutta tiedän, että jos tilanne olisi toisinpäin, ja mun lapset olisi niitä sekoilijoita, niin tämä kotiäiti niin pitäisi sitä kaikkea mun työssäkäynnin syynä, ja omien lastensa tilannetta omana ansionaan.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Terveydenhuollossa työskentelevänä tuntuu kyllä siltä, että äidit ovat aina perillä lastensa asioista, isätkin suht usein, mutta paljon mahtuu niitäkin isiä, jotka eivät tiedä lapsestaan mitään. Ei syntymäaikaa, ei hetun loppuosaa, ei koulun nimeä, ei sairauksia, ei lääkityksiä, ei allergioita. Soitan oletuksena äidille, ellei isää ole nimenomaan laitettu ensisijaiseksi kontaktiksi.
Miksi sitä tasa-arvoa pitää tyrkyttää niin älyttömästi kaikille? Ihmiset ovat erilaisia. Jos joku isä haluaa hoitaa lasta yhtä paljon kuin äitikin ja juosta kaikki neuvolat ja vanhempi-lapsi -kerhot läpi niin siitä vaan. En silti tuomitse, jos isä ei halua pikkuvauvan hoitoon osallistua muutoin kuin auttamalla esim. siivoamisessa, kotihommissa ja kaupassakäynnissä. Miehen ja naisen biologia rakentuu eri tavalla, mutta sitähän ei saa sanoa enää ääneen vaan kaikkieen pitää mahtua samaan m
No minusta olisi tärkeää, että isä olisi perillä ainakin lastensa kroonisista sairauksista tai vakavista allergioista.
Vierailija wrote:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan! Meillä on vielä molemmilla vanhemmilla fyysistä sairautta ja ollaan avoimesti puhuttu tästä mm. päiväkodissa ja töissä. Silti vaatimuksia tykitetään joka suunnasta, eikä empatiaa ole tippaakaan luvassa. Lapsiluku jää yhteen sairauksiemme takia (puhkesivat vasta lapsen synnyttyä).
Tämä voisi olla omasta kynästäni. Sairastuin vaikeaan reumaan vauvavuoden lopulla, eikä oireita saatu lääkityksellä kuriin. En jaksanut nostella lasta kunnolla, kävely sattui ihan järkyttävän paljon, en kyennyt arkiaskareisiin yms. Joinakin päivinä jouduimme olemaan taaperon kanssa vain kotona, kun en kyennyt kivuiltani lähtemään ovesta ulos. En olisi pystynyt ulkona juoksemaan taaperon perässä. Mies oli töissä. Eivät ihmiset ymmärtäneet, mikä tuossa oli rankkaa. Reumakivut ja jäykkyys ovat helpottaneet hieman tuosta alkuvaiheesta, mutta terve en silti ole. On päiviä, joll
Täällä sääntö-SUomessa ei osata joustaa tai ymmärtää. Empatia on vieraskäsite. Ihme, että kukaan ei tehnyt vielä lasua kun on sitä pienemmästäkin tehty, mutta monesti tuosta, jos ädiillä on jokin sairaus ja mies käy töissä. Pitää katso olla supervanhemmat kotona, jotka vie taaperon ulos satoi tai paistoi. Ei täällä huomoida elämäntlanteita. Ajatellaan lapsen etua, eikä edes ymmärretä, että lapsen etu on perheen etu. Kun perheellä on kaikki hyvin, niin on lapsellakin on hyvä. Turha stressi pois.
Onhan tätä jo tutkittukin taisi olla jopa lääkärin toimesta, että annetaan liian paljon ohjeita ja sääntöjä, mitä pitäisi noudattaa ja sellainen uuvuttaa äidit. Tällainen sääntöyhteiskunta rasittaa. Onko täällä mukavaa kasvattaa lapsia? Ei ole.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Terveydenhuollossa työskentelevänä tuntuu kyllä siltä, että äidit ovat aina perillä lastensa asioista, isätkin suht usein, mutta paljon mahtuu niitäkin isiä, jotka eivät tiedä lapsestaan mitään. Ei syntymäaikaa, ei hetun loppuosaa, ei koulun nimeä, ei sairauksia, ei lääkityksiä, ei allergioita. Soitan oletuksena äidille, ellei isää ole nimenomaan laitettu ensisijaiseksi kontaktiksi.
Niin no. Muuttuko asia sitten koskaan jos viesti on, ettei isän tarvitse tietää mitään lapsensa asioita.
Voi luoja, tämäkin juttu halutaan ulkoistaa yhteiskunnalle. Ei terveydenhuollon tehtävä ole pakottaa isejä osallistumaan lastensa asioihin ja tietämään niitä. Vanhempien pitää ihan itse kahdestaan sopia asioista ja vastuun jaosta. Ei se kenellekään muulle kuulu.
Kyllä, nykyään vaatimukset äidille ovat ihan epäinhimilliset. Itse olen aika hyvin pystynyt olemaan välittämättä muiden ajatuksista ja kommenteista ja tehnyt niin kuin olen parhaaksi nähnyt ja jaksanut. Ei se helppoa ole ollut, aina välillä on tuntenut syyllisyyttä. Se on kuitenkin parempi kuin uuvuttaa itsensä muiden, ulkopuolisten vaatimuksilla. Se onkin itseasiassa aika hullua. Kuinka monessa muussa asiassa antaa muiden sanella sen miten jokapäiväisessä elämässä tekee ja toimii: miten syö, liikkuu, ulkoilee, matkustaa, harrastaa, siivoaa, käyttäytyy jne. Miksi se onkin niin hyväksyttyä neuvoa ja marmattaa äidille mutta ei muille naisille tai miehille.
"Täällä yksi kasvatus- ja perheneuvolassa työskentelevä. Haluan kertoa, miksi soitan ensi sijassa äidille. Urani ensimmäiset vuodet pidin huolta, että soitan yhtä usein isille kuin äideille. Mutta sitten totesin, että isille ei hyödytä tehdä ensi kontaktia. He eivät ole välttämätön edes tietoisia, että on tehty lähete. He eivät osaa vastata juuri mihinkään kysymyksiini, joita mun täytyy kysyä, eikä heillä ole aikomusta tulla lapsen kanssa käynnille. Yleensä isät pyytävät soittamaan äidille. Jos käynti sovittiin isän kanssa, kukaan ei saapunut käynnille. Joten en voi tuhlata aikaani näin. Kummallista on, että moni äiti oli jotenkin loukkaantunut siitä, että ensikontakti tehtiin isän numeroon. Silloin, kun siitä oli aiheutunut se, että käynti meni ohi, niin ymmärrän, mutta muutoinkin tätä oli.
Joten pahoittelut, olen todennut että en pysty olemaan mukana kulttuurin muutoksessa. Pari vuotta jaksoin, mutta en voinut haaskata enempää aikaani."
Ei yhtään mies vihaa? Ja kaikki miehet ovat paskoja?