Lue keskustelun säännöt.
Tämä äitiydessä uuvuttaa: muut odottavat äidiltä liikoja
Pitkä selostus eli älä lue, jos et jaksa.
Heti alkuun: äitinä oleminen ei uuvuta minua. Nautin lapsiemme seurasta ja pidin pitkät hoitovapaat ennen töihin palaamista. Lapsemme eivät ole ylipitkää päivää päiväkodissa, vapaapäivinä ja lomilla vietämme tavallista lapsiarkea. En äitinä rehki liikaa, lapsillamme ei ole mitään ohjattuja harrastuksia ja muutenkin olemme halunneet tehdä arjesta mahdollisimman rauhallista. Emme elä mitään suorituskeskeistä instagram-elämää, vaan hyvinkin yksinkertaista arkea. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös, koska pikkulapsiarjessa riittää työtä jo muutenkin.
Se nyppii, että kun yritän rauhoittaa näitä ns. ruuhkavuosia, niin ihmiset ympärillä eivät ymmärrä asiaa ja vaativat minulta ihan hirveästi. Töissä vaaditaan paljon, vaikka en ole missään esimiestehtävissä. Valitetaan, jos lapsi sairastuu tai itse sairastun. Ihmetellään, miksi sitä kaksivuotiasta ei voi ottaa sairastumistapauksessa töihin mukaan, kun kyllä meidän Isla 11 v ihan hyvin pärjää palaverini ajan. Niin, miksiköhän en voi ottaa vilkasta taaperoa mukaan töihin ja miksi ihmeessä toisin sairaan lapsen työpaikalleni? Osalla on aivan unohtunut, millaista pienen lapsen kanssa on.
Päiväkodissa kaikki lapsiin liittyvä kritiikki annetaan minulle, ei miehelle. Jos mies hakee lapset päiväkodista, niin miehelle ei anneta juuri mitään palautetta. Minä saan sitten kuulla pitkät selostukset siitä, mikä lasten päiväkotipäivässä on mennyt pieleen. Tai jos mies on aamulla pukenut pienemmän lapsen, niin minä saan kritiikin siitä, jos lapsella oli jalassa kumpparit ja päivällä ei satanutkaan vettä. Minulle tyrkätään päiväkodista kaikki laput ja vaatimukset, vaikka olemme sanoneet, että mieskin voi nämä asiat hoitaa. Äitinä ärsyttää, että minut nähdään ainoana vanhempana, vaikka lapsilla on osallistuva isäkin. Jos lapsi on jossain asiassa hieman ikätovereita jäljessä, niin minua äitinä syyllistetään siitä, miksi en _äitinä_ ole opettanut tätä asiaa lapselle.
Raskauksien jälkeen molempien lasten vauvavuonna tuli perheen ulkopuolisilta kommenttia siitä, että pitäisi karistaa raskauskilot nopeasti. Siinä kiireisen lapsiarjen keskellä ulkopuoliset tulivat vaatimaan, että nyt syöt salaattia ja jumppaat itsesi kuntoon. Ensimmäiset kommentit raskauskilojen pudottamisesta tulivat, kun esikoinen oli 1,5 kk. Laihdutin molemmilla kerroilla loput raskauskilot vauvavuoden päätteeksi, sillä vauvavuosina ei todellakaan ollut kropan timmimmäksi treenaaminen päällimmäisenä mielessä. Äidin ulkonäkökin on arvostelun ja vaatimisen kohteena.
Nämä nyt vain esimerkkinä. Äitinä uuvuttaa se, että muut ihmiset vaativat äideiltä niin hemmetisti. Mitä sitten, jos lapsella on kumpparit kuivana päivänä jalassa, jos ruokana on valmista pilttiä tai en halua paiskia ylitöitä, kun kotona on pienet lapset? Ei elämän tarvitse olla mitään täydellistä, mutta äideiltä odotetaan ihan liikaa. En yhtään ihmettele, että monia ei perheellistyminen kiinnosta, kun monien reaktiot äiteihin ovat tätä luokkaa.
Kommentit (464)
Huh, kuinka terapeuttinen ketju. Itse olen vasta aivan tuore, reilun viikon vanhan vauvan äiti. Olen jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt huomata, että syyllistämisen kulttuuri on todella vahvana, ja iso osa siitä osoitetaan nimenomaan äidille.
Jo synnytysairaalassa monet kätilöt heittivät todella outoja kommentteja. Yksikin tutkimuksia tekemään tullut työntekijä haukkui muutaman minuutin aikana huoneemme siisteystason ("noita laukkuja voi säilyttää kaapissakin"), vauvan vaatetuksen ("aika jännä valinta olla ilman pipoa") ja vauvamme vireystason ("oudon sikeästi tämä nukkuu"). Olin aivan ihmeissäni, koska en ole koskaan muualla terveydenhuollossa kohdannut noin avointa v**tuilua potilaille. Ihaniakin kätilöitä oli, ja he onneksi onnistuivat jättämään kokonaiskokemuksen positiivisen puolelle.
Imetys on ollut myös yksi murheenkryyni. Ensimmäisinä päivinä vauva vain itki ja itki eikä suostunut syömään rintaa. Vauvan suu on ilmeisesti liian pieni, eikä hän sen takia saa rinnasta kunnon imuotetta. Otin avuksi rintakumin, jonka avulla vauva syö sentään jotenkuten. Tästäkin sain terveydenhuollossa haukut, ja myös Imetyksen tuki demonisoi rintakumin käytön täysin. Ilmeisesti olisi sitten parempi itkettää nälkäistä vauvaa tuntikausia joka päivä kuin käyttää apuvälineitä. Väärin sammutettu niin sanotusti.
Huomaa myös, että syyllistämisen ja syyllisyyden tuntemus on jotenkin iskostettu meihin naisiin ihan eri tavalla kuin miehiin. Meille oli tällä viikolla tulossa neuvolan työntekijä kotikäynnille, ja aloin sitä varten hieman järjestellä paikkoja, ettei paikka olisi aivan sikolätti. Mieheni ei tarjoutunut kertaakaan auttamaan. Kun sitten mainitsin, että hänkin voisi tehdä jotakin, hän katsoi minua todella hämmentyneenä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tätä vierailua varten pitäisi siivota, vaan pyykkivuoret voisivat hyvin olla ruokapöydällä ja likaiset tiskit tiskipöydällä. Ei hänelle varmaan naiivina ihmisenä tullut mieleen, että meitä (tai no, ollaan nyt rehellisiä, minua) voitaisiin jotenkin arvostella kodin siisteystasosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Näin jos kyseessä surkea työpaikka jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Hyvä työpaikka on inhimillinen, ottaa huomioon että ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja siitä huolimatta heidän työpanoksensa on yhteiskunnallisesti tärkeä, ja joustaa siinä missä työntekijäkin joskus joutuu, ei vaadi liikaa. Harva käy töissä vain sen työntekemisen takia tai pomon rikastuttamisen nimissä, vaan siksi että siitä saa palkkaa jolla rahoittaa sitä työn ulkopuolista OIKEAA elämää.
Juu mutta mä esim. lapsettomana aamu-unisena joudun kärsimään perheellisten aikatauluista. Meillä aamuliukuma on 8-10 ja iltaliukuma 15-18. Päiväkotien hakuaikojen vuoksi yhteisten palaverien ym ajankohdat on aamupainotteiset ja mitään ei voi sopia klo 15:n jälkeen, vaikka työaikaa ois periaatteessa 3 tuntia käytettävissä. Ja silti nää viittii valittaa, miten työpaikalla ei ymmärretä.
Siis ymmärsinkö nyt oikein että sinua kiukuttaa se ettei työpaikan palaverejä järjestetä silloin kun sinua huvittaa vaan pitää ottaa muidenkin aikataulut huomioon?
Mua kiukuttaa se, että ne järjestetään lapsiperheiden aikataulujen ehdoilla eli vain heidät huomioiden. Vaikka aamuliukuma on kymmeneen saakka, tulen viikottain useammban kerran palaveriin kello yhdeksäksi. Joustoa toiseen suuntaan ei! ole, hirveä älämölö, jos yrität ehdottaa, että palaveri olisi klo 15 (jolloin iltaliukuma alkaa).
Ja työhön kuuluu siis asiakastapaamisia toimiston ulkopuolella, minkä vuoksi palaverit järkevintä sijoittaa niin, ettei kesken päivän tarvitse tulla toimistolle.Mitä päiväkoti-ikäisten lasten vanhempien pitäisi sitten tehdä? Mulla on just tuo vastaavan tapainen ongelma eli iltapäiväpalaverit eivät kohdallani juurikaan toteudu, koska minulla ei ole lapselle iltapäivähakijaa, jos mun pitäisi jäädä 15 jälkeen töihin. Harvat poikkeukset olen saanut jotenkin järjestettyä niin, että mies hakee, mutta tällöin hänenkin pitää olla pois töistä tehdäkseen niin. Meidän järjestely on, että hän vie lapset ja minä haen, koska hän on myöhempään töissä. Lapsiahan ei voi noin vain jättää päiväkotiin yli sovitun hoitoajan ja klo 17 päiväkoti sulkeutuu. Ymmärrän kyllä, että työpaikalla tuo ärsyttää joitakin, mutta en voi mitään sille, jos lastenhoitopaikka on määritellyt sääntönsä noin, että hoitoaikaa ei voi noin vain ylittää ja heillä on tietty sulkemisaika.
Miksi lapsettoman pitää tulla aamulla palaveriin niitten perheellisten takia? Ei ole mitään sellaista syytä, että "päiväkotiin pitää viedä kello se ja se, että saa aamupalaa, joten sama se on sitten jo heti töihin tulla, kun on lapset vienyt"
Just tää korpeaa, että perheelliset pitää niin selvänä, että muidenkin työt rytmittyy heidän säännöillä.
Yritä nyt jo ymmärtää, että valtaosa ihmisistä on ihan samaa mieltä siitä, että mieluummin työt ja palaverit alkupäivästä kuin joskus illansuussa. Ihan sama onko lapsia vai ei.
Se päiväkotiaika on lapsilla n. 5 vuotta, kaikkineen lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa n. 7 vuotta. Sitten pärjäilee jo joitain tunteja itsekseen.
Ei siis ole niin, että joku on aina töissä se lapsiperheellinen, joka on hankala juuri sen lapsiperheellisyyden takia. Vaan tuo toive työpäivän rytmittämisestä on esim. minullakin, vaikka nuorinkin lapsi on jo 15 vuotias. En todellakaan vapaaehtoisesti notku töissä johonkin 17-18 asti. Nyt onneksi voin tehdä työt just kuten tykkään, eli aloitan klo 6 ja lopetan klo 14.
Vierailija kirjoitti:
Olen nuorten aikuisten lasten äiti. Lapsemme ovat onnellisia, hyvinvoivia, tasapainoisia, lahjakkaita nuoria aikuisia. Panostin lapsiimme erittäin vahvasti. Olin erittäin pitkään kotiäitinä. Lapsiamme eivät kasvattaneet päiväkoti, perhepäivähoito tai koulu. Minä olin erittäin motivoitunut ja innokas lasteni kasvattaja. He saivat kotoa sellaiset eväät, joilla pärjää. Toki yhteistyökumppaneitakin kasvatuksessa oli. Ne tekivät erittäin paljon sitä hyvinvointia, mitä lapsillamme on. Koulut olivat vielä toimivia heidän käydessään niitä pk- seudulla.
Nykykoulu on kammostuttava siihen verrattuna koulukiusaamisineen ja kouluväkivaltoineen.
Voi hyvä isä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Näin jos kyseessä surkea työpaikka jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Hyvä työpaikka on inhimillinen, ottaa huomioon että ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja siitä huolimatta heidän työpanoksensa on yhteiskunnallisesti tärkeä, ja joustaa siinä missä työntekijäkin joskus joutuu, ei vaadi liikaa. Harva käy töissä vain sen työntekemisen takia tai pomon rikastuttamisen nimissä, vaan siksi että siitä saa palkkaa jolla rahoittaa sitä työn ulkopuolista OIKEAA elämää.
Juu mutta mä esim. lapsettomana aamu-unisena joudun kärsimään perheellisten aikatauluista. Meillä aamuliukuma on 8-10 ja iltaliukuma 15-18. Päiväkotien hakuaikojen vuoksi yhteisten palaverien ym ajankohdat on aamupainotteiset ja mitään ei voi sopia klo 15:n jälkeen, vaikka työaikaa ois periaatteessa 3 tuntia käytettävissä. Ja silti nää viittii valittaa, miten työpaikalla ei ymmärretä.
Siis ymmärsinkö nyt oikein että sinua kiukuttaa se ettei työpaikan palaverejä järjestetä silloin kun sinua huvittaa vaan pitää ottaa muidenkin aikataulut huomioon?
Mua kiukuttaa se, että ne järjestetään lapsiperheiden aikataulujen ehdoilla eli vain heidät huomioiden. Vaikka aamuliukuma on kymmeneen saakka, tulen viikottain useammban kerran palaveriin kello yhdeksäksi. Joustoa toiseen suuntaan ei! ole, hirveä älämölö, jos yrität ehdottaa, että palaveri olisi klo 15 (jolloin iltaliukuma alkaa).
Ja työhön kuuluu siis asiakastapaamisia toimiston ulkopuolella, minkä vuoksi palaverit järkevintä sijoittaa niin, ettei kesken päivän tarvitse tulla toimistolle.Mitä päiväkoti-ikäisten lasten vanhempien pitäisi sitten tehdä? Mulla on just tuo vastaavan tapainen ongelma eli iltapäiväpalaverit eivät kohdallani juurikaan toteudu, koska minulla ei ole lapselle iltapäivähakijaa, jos mun pitäisi jäädä 15 jälkeen töihin. Harvat poikkeukset olen saanut jotenkin järjestettyä niin, että mies hakee, mutta tällöin hänenkin pitää olla pois töistä tehdäkseen niin. Meidän järjestely on, että hän vie lapset ja minä haen, koska hän on myöhempään töissä. Lapsiahan ei voi noin vain jättää päiväkotiin yli sovitun hoitoajan ja klo 17 päiväkoti sulkeutuu. Ymmärrän kyllä, että työpaikalla tuo ärsyttää joitakin, mutta en voi mitään sille, jos lastenhoitopaikka on määritellyt sääntönsä noin, että hoitoaikaa ei voi noin vain ylittää ja heillä on tietty sulkemisaika.
Miksi lapsettoman pitää tulla aamulla palaveriin niitten perheellisten takia? Ei ole mitään sellaista syytä, että "päiväkotiin pitää viedä kello se ja se, että saa aamupalaa, joten sama se on sitten jo heti töihin tulla, kun on lapset vienyt"
Just tää korpeaa, että perheelliset pitää niin selvänä, että muidenkin työt rytmittyy heidän säännöillä.
Yritä nyt jo ymmärtää, että valtaosa ihmisistä on ihan samaa mieltä siitä, että mieluummin työt ja palaverit alkupäivästä kuin joskus illansuussa. Ihan sama onko lapsia vai ei.
Se päiväkotiaika on lapsilla n. 5 vuotta, kaikkineen lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa n. 7 vuotta. Sitten pärjäilee jo joitain tunteja itsekseen.
Ei siis ole niin, että joku on aina töissä se lapsiperheellinen, joka on hankala juuri sen lapsiperheellisyyden takia. Vaan tuo toive työpäivän rytmittämisestä on esim. minullakin, vaikka nuorinkin lapsi on jo 15 vuotias. En todellakaan vapaaehtoisesti notku töissä johonkin 17-18 asti. Nyt onneksi voin tehdä työt just kuten tykkään, eli aloitan klo 6 ja lopetan klo 14.
Moni haluaa ehtiä ulkoilemaan ja harrastamaan illalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo muut ärsytyksen aiheet ymmärrän, mutta en sitä, että valitat työpaikastasi. Ei työpaikan tarkoitus ole se, että se tukisi sun äitiyttäsi.
Näin jos kyseessä surkea työpaikka jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Hyvä työpaikka on inhimillinen, ottaa huomioon että ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja siitä huolimatta heidän työpanoksensa on yhteiskunnallisesti tärkeä, ja joustaa siinä missä työntekijäkin joskus joutuu, ei vaadi liikaa. Harva käy töissä vain sen työntekemisen takia tai pomon rikastuttamisen nimissä, vaan siksi että siitä saa palkkaa jolla rahoittaa sitä työn ulkopuolista OIKEAA elämää.
Juu mutta mä esim. lapsettomana aamu-unisena joudun kärsimään perheellisten aikatauluista. Meillä aamuliukuma on 8-10 ja iltaliukuma 15-18. Päiväkotien hakuaikojen vuoksi yhteisten palaverien ym ajankohdat on aamupainotteiset ja mitään ei voi sopia klo 15:n jälkeen, vaikka työaikaa ois periaatteessa 3 tuntia käytettävissä. Ja silti nää viittii valittaa, miten työpaikalla ei ymmärretä.
Siis ymmärsinkö nyt oikein että sinua kiukuttaa se ettei työpaikan palaverejä järjestetä silloin kun sinua huvittaa vaan pitää ottaa muidenkin aikataulut huomioon?
Mua kiukuttaa se, että ne järjestetään lapsiperheiden aikataulujen ehdoilla eli vain heidät huomioiden. Vaikka aamuliukuma on kymmeneen saakka, tulen viikottain useammban kerran palaveriin kello yhdeksäksi. Joustoa toiseen suuntaan ei! ole, hirveä älämölö, jos yrität ehdottaa, että palaveri olisi klo 15 (jolloin iltaliukuma alkaa).
Ja työhön kuuluu siis asiakastapaamisia toimiston ulkopuolella, minkä vuoksi palaverit järkevintä sijoittaa niin, ettei kesken päivän tarvitse tulla toimistolle.Mitä päiväkoti-ikäisten lasten vanhempien pitäisi sitten tehdä? Mulla on just tuo vastaavan tapainen ongelma eli iltapäiväpalaverit eivät kohdallani juurikaan toteudu, koska minulla ei ole lapselle iltapäivähakijaa, jos mun pitäisi jäädä 15 jälkeen töihin. Harvat poikkeukset olen saanut jotenkin järjestettyä niin, että mies hakee, mutta tällöin hänenkin pitää olla pois töistä tehdäkseen niin. Meidän järjestely on, että hän vie lapset ja minä haen, koska hän on myöhempään töissä. Lapsiahan ei voi noin vain jättää päiväkotiin yli sovitun hoitoajan ja klo 17 päiväkoti sulkeutuu. Ymmärrän kyllä, että työpaikalla tuo ärsyttää joitakin, mutta en voi mitään sille, jos lastenhoitopaikka on määritellyt sääntönsä noin, että hoitoaikaa ei voi noin vain ylittää ja heillä on tietty sulkemisaika.
Miksi lapsettoman pitää tulla aamulla palaveriin niitten perheellisten takia? Ei ole mitään sellaista syytä, että "päiväkotiin pitää viedä kello se ja se, että saa aamupalaa, joten sama se on sitten jo heti töihin tulla, kun on lapset vienyt"
Just tää korpeaa, että perheelliset pitää niin selvänä, että muidenkin työt rytmittyy heidän säännöillä.
Yritä nyt jo ymmärtää, että valtaosa ihmisistä on ihan samaa mieltä siitä, että mieluummin työt ja palaverit alkupäivästä kuin joskus illansuussa. Ihan sama onko lapsia vai ei.
Se päiväkotiaika on lapsilla n. 5 vuotta, kaikkineen lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa n. 7 vuotta. Sitten pärjäilee jo joitain tunteja itsekseen.
Ei siis ole niin, että joku on aina töissä se lapsiperheellinen, joka on hankala juuri sen lapsiperheellisyyden takia. Vaan tuo toive työpäivän rytmittämisestä on esim. minullakin, vaikka nuorinkin lapsi on jo 15 vuotias. En todellakaan vapaaehtoisesti notku töissä johonkin 17-18 asti. Nyt onneksi voin tehdä työt just kuten tykkään, eli aloitan klo 6 ja lopetan klo 14.
Omalla työpaikalla aamuliukuma on klo 6.30-9.00. Puoli seitsemäksi tulevat töihin lapsettomat nuoret naiset, he lähtevät töistä heti, kun pääsee eli puoli kolmelta. Päiväkoti-ikäisten vanhemmat tulevat töihin kahdeksan maissa. Loput tulevat töihin miten sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh, kuinka terapeuttinen ketju. Itse olen vasta aivan tuore, reilun viikon vanhan vauvan äiti. Olen jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt huomata, että syyllistämisen kulttuuri on todella vahvana, ja iso osa siitä osoitetaan nimenomaan äidille.
Jo synnytysairaalassa monet kätilöt heittivät todella outoja kommentteja. Yksikin tutkimuksia tekemään tullut työntekijä haukkui muutaman minuutin aikana huoneemme siisteystason ("noita laukkuja voi säilyttää kaapissakin"), vauvan vaatetuksen ("aika jännä valinta olla ilman pipoa") ja vauvamme vireystason ("oudon sikeästi tämä nukkuu"). Olin aivan ihmeissäni, koska en ole koskaan muualla terveydenhuollossa kohdannut noin avointa v**tuilua potilaille. Ihaniakin kätilöitä oli, ja he onneksi onnistuivat jättämään kokonaiskokemuksen positiivisen puolelle.
Imetys on ollut myös yksi murheenkryyni. Ensimmäisinä päivinä vauva vain itki ja itki eikä suostunut syömään rintaa. Vauvan suu on ilmeisesti liian pieni, eikä hän sen takia saa rinnasta kunnon imuotetta. Otin avuksi rintakumin, jonka avulla vauva syö sentään jotenkuten. Tästäkin sain terveydenhuollossa haukut, ja myös Imetyksen tuki demonisoi rintakumin käytön täysin. Ilmeisesti olisi sitten parempi itkettää nälkäistä vauvaa tuntikausia joka päivä kuin käyttää apuvälineitä. Väärin sammutettu niin sanotusti.
Huomaa myös, että syyllistämisen ja syyllisyyden tuntemus on jotenkin iskostettu meihin naisiin ihan eri tavalla kuin miehiin. Meille oli tällä viikolla tulossa neuvolan työntekijä kotikäynnille, ja aloin sitä varten hieman järjestellä paikkoja, ettei paikka olisi aivan sikolätti. Mieheni ei tarjoutunut kertaakaan auttamaan. Kun sitten mainitsin, että hänkin voisi tehdä jotakin, hän katsoi minua todella hämmentyneenä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tätä vierailua varten pitäisi siivota, vaan pyykkivuoret voisivat hyvin olla ruokapöydällä ja likaiset tiskit tiskipöydällä. Ei hänelle varmaan naiivina ihmisenä tullut mieleen, että meitä (tai no, ollaan nyt rehellisiä, minua) voitaisiin jotenkin arvostella kodin siisteystasosta.
Ihan oikein teit kun ruokit lapsesi! Se on hyvän äidin merkki!
Minua syyllistettiin siitä etten rintaruokkinut lastani - koska minulta on jouduttu poistattamaan molemmat rinnat, joten mitään rintamaitoa ei yksinkertaisesti ole eikä tule. Ja ihan terve ja vahva lapsesta silti kasvoi. Sanoi nämä nysvät mitä tahansa niin todellisuudessa on ihan sama miten sen lapsen ruokkii, kunhan ruokkii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on kovin herkkä ihminen, muiden sanomiset ja toiveet nähdään ja niillä on vaikutusta. Koita ap. olla paksunahkaisempi. Ja nauti ihanasta ajasta pukkuihmisten kanssa! 🧡
Mikä on pukkuihminen?
Ja taasko ap:n pitää toimia ja olla toisenlainen?
Kyllä siinä paksunahkaisempikin kypsyy, kun se asenne on just: Neuvotaan, neuvotaan, neuvotaan ja käsketään olla sellainen/tällainen/tuollainen.
Sepä se, kun tuokin "nahan paksuus" on hyvin pitkälti itsetuntokysymys. Ja siihen vaikuttaa tosi monia asia alkaen omasta lapsuudesta. Kaikilla ei ole kykyä olla välittämättä muitten mielipiteistä, vaikka kuinka haluaisi. Sitä voi toki opetella, mutta ei se hetkessä tapahdu. Vähän myötätuntoa nyt oikeasti! Itse olen onnekas rakastavassa hyvässä perheessä kasvanut, jolla on kannustavat vanhemmat, niin on helppoa luottaa itseensä vanhempana. Mutta kykenen myös ymmärtämään, ettei kaikilla ole yhtä onnekas tilanne.
Sitä on myös raskasta kuunnella koko ajan tai väsyneenä, kun muutenkin on heikossa hapessa. Ja kun usein, kuten meillä se oma lapsuudenperhe tai puolison perhe ei ole lapsenakaan tarjonnut muuta kuin tuota kyykyttämistä ja loputonta rajattomuutta.
Ja miksi se on AINA niin päin, että sen "heikomman" pitää kasvattaa itseään, mutta niiden asiattomia mölisevien ei tarvitse tarkastella ja muuttaa omaa käytöstään?
En minä ainakaan halua olla paksunahkaisempi. Haluan olla ihan just näin sensitiivinen kuin olen. En halua tulla sellaiseksi, jolle mikään ei tunnu miltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh, kuinka terapeuttinen ketju. Itse olen vasta aivan tuore, reilun viikon vanhan vauvan äiti. Olen jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt huomata, että syyllistämisen kulttuuri on todella vahvana, ja iso osa siitä osoitetaan nimenomaan äidille.
Jo synnytysairaalassa monet kätilöt heittivät todella outoja kommentteja. Yksikin tutkimuksia tekemään tullut työntekijä haukkui muutaman minuutin aikana huoneemme siisteystason ("noita laukkuja voi säilyttää kaapissakin"), vauvan vaatetuksen ("aika jännä valinta olla ilman pipoa") ja vauvamme vireystason ("oudon sikeästi tämä nukkuu"). Olin aivan ihmeissäni, koska en ole koskaan muualla terveydenhuollossa kohdannut noin avointa v**tuilua potilaille. Ihaniakin kätilöitä oli, ja he onneksi onnistuivat jättämään kokonaiskokemuksen positiivisen puolelle.
Imetys on ollut myös yksi murheenkryyni. Ensimmäisinä päivinä vauva vain itki ja itki eikä suostunut syömään rintaa. Vauvan suu on ilmeisesti liian pieni, eikä hän sen takia saa rinnasta kunnon imuotetta. Otin avuksi rintakumin, jonka avulla vauva syö sentään jotenkuten. Tästäkin sain terveydenhuollossa haukut, ja myös Imetyksen tuki demonisoi rintakumin käytön täysin. Ilmeisesti olisi sitten parempi itkettää nälkäistä vauvaa tuntikausia joka päivä kuin käyttää apuvälineitä. Väärin sammutettu niin sanotusti.
Huomaa myös, että syyllistämisen ja syyllisyyden tuntemus on jotenkin iskostettu meihin naisiin ihan eri tavalla kuin miehiin. Meille oli tällä viikolla tulossa neuvolan työntekijä kotikäynnille, ja aloin sitä varten hieman järjestellä paikkoja, ettei paikka olisi aivan sikolätti. Mieheni ei tarjoutunut kertaakaan auttamaan. Kun sitten mainitsin, että hänkin voisi tehdä jotakin, hän katsoi minua todella hämmentyneenä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tätä vierailua varten pitäisi siivota, vaan pyykkivuoret voisivat hyvin olla ruokapöydällä ja likaiset tiskit tiskipöydällä. Ei hänelle varmaan naiivina ihmisenä tullut mieleen, että meitä (tai no, ollaan nyt rehellisiä, minua) voitaisiin jotenkin arvostella kodin siisteystasosta.
Minulle tuupattiin se rintakumi käyttöön ihan synnärin toimesta, kun oli samantyyppinen ongelma. Olihan siinä oma säätämisensä, kiva ois ollut pärjätä ilman, mutta sen kanssa imetys sujui ja muutaman kuukauden päästä siitä pystyi jo luopumaan.
Haukutaan, mutta koskaan ei kehuta. Neuvotaan, mutta koskaan ei auteta. Täytyykin muistaa taas kehua ja auttaa äitejä lapsineen kun kohtaan tuolla ulkona. Tuntui että siinä parani osa omistakin haavoista, kun autoin erästä kirjaston oven ja portaiden kanssa painivaa äitiä jolla oli pieni lapsi ja rattaat mukana. Oma lapseni on jo iso, mutta tekniikka ja haba on yhä tallessa, heh. Olisin voinut suhtautua sillä tyypillisellä suomalaisella tavalla ja tuhahtanut kun olivat muka tiellä, mutta ketäpä sellainen hyödyttää. Ollaan mukavia toisillemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän naiselta kukaan saa odottaa yhtään mitään!! Ainoa mitä naiselta tai äidiltä voi odottaa on omahyväisyys ja itsekkyys
Nyt kun Ulilauta on maksullinen niin tulitko AV:lle itkemään äidittömyyttäsi? Terapia voisi olla oikea osoite.
Vierailija kirjoitti:
Minä saan usein kommenttia, kuinka 2 v lapsi on jo iso ja pitäisi osata käyttäytyä eri tilanteissa. Päiväkodista valitetaan minulle pitkän kaavan kautta, jos lapsi ei syö tai nuku päikkäreitä eli aiheuttaa ylimääräistä työtä heille. Miehelle eivät avaudu näistä asioista samalla tavalla huokaillen ja puhisten kuin minulle.
Minusta 2 v on vielä pieni eikä mielestäni voi olettaa, että tuon ikäinen käyttäytyy aina esimerkillisesti. Ymmärrän senkin, että työntekijöitä väsyttää työnsä, mutta mielestäni siitä ei pitäisi avautua vanhemmille, vaan omille esimiehille. En minäkään omassa työssäni valita joillekin asiakkaille, että te sitten olette niin työläitä ja teidän tilanteen hoitamisessa on paljon enemmän työtä kuin perusasiakkaiden kohdalla. Teen työni ja käyn nuo asiat läpi esimieheni kanssa.
Hah, ei tuo ole käyttäytymistä että ei syö tai ei nuku. Se kertoo ettei kotona maistella ruokia monipuolisesti eikä nukuta päikkäreitä. Ihan eri asiasta siis valittavat kuin haluat ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä saan usein kommenttia, kuinka 2 v lapsi on jo iso ja pitäisi osata käyttäytyä eri tilanteissa. Päiväkodista valitetaan minulle pitkän kaavan kautta, jos lapsi ei syö tai nuku päikkäreitä eli aiheuttaa ylimääräistä työtä heille. Miehelle eivät avaudu näistä asioista samalla tavalla huokaillen ja puhisten kuin minulle.
Minusta 2 v on vielä pieni eikä mielestäni voi olettaa, että tuon ikäinen käyttäytyy aina esimerkillisesti. Ymmärrän senkin, että työntekijöitä väsyttää työnsä, mutta mielestäni siitä ei pitäisi avautua vanhemmille, vaan omille esimiehille. En minäkään omassa työssäni valita joillekin asiakkaille, että te sitten olette niin työläitä ja teidän tilanteen hoitamisessa on paljon enemmän työtä kuin perusasiakkaiden kohdalla. Teen työni ja käyn nuo asiat läpi esimieheni kanssa.
Hah, ei tuo ole käyttäytymistä että ei syö tai ei nuku. Se kertoo ettei kotona maistella ruokia monipuolisesti eikä nukuta päikkäreitä. Ihan eri asiasta siis valittavat kuin haluat ymmärtää.
Moni lapsi ei nuku kotona päikkäreitä koska siellä ei ole meteliä eikä lapset väsy samalla tavoin kuin isossa laumassa.
Ja kaikki lapset ei kotona totu syömään eineksiä jota laitoksissa tarjotaan.
Vaikutat järkevältä ja muutenkin selväpäiseltä äidiltä, ei kannata pilata päiväänsä muiden arvostelusta. Ei tarvitse olla mikään superäiti, ihan kelvollinen riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus on vähän sellainen asia, jossa ei voi täydellisesti onnistua. Voi mennä hyvin tai huonosti, mutta useimmiten siltä väliltä ja siihen mahtuu kaikenlaista. Elämä itsessään, ihmiset, niin lapset kuin aikuisetkin ovat epätäydellisiä. Miten se sanonta menikään, epätäydelliset vanhemmat kasvattavat epätäydellisiä lapsia epätäydellisessä maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on kovin herkkä ihminen, muiden sanomiset ja toiveet nähdään ja niillä on vaikutusta. Koita ap. olla paksunahkaisempi. Ja nauti ihanasta ajasta pukkuihmisten kanssa! 🧡
Mikä on pukkuihminen?
Ja taasko ap:n pitää toimia ja olla toisenlainen?
Kyllä siinä paksunahkaisempikin kypsyy, kun se asenne on just: Neuvotaan, neuvotaan, neuvotaan ja käsketään olla sellainen/tällainen/tuollainen.
Sepä se, kun tuokin "nahan paksuus" on hyvin pitkälti itsetuntokysymys. Ja siihen vaikuttaa tosi monia asia alkaen omasta lapsuudesta. Kaikilla ei ole kykyä olla välittämättä muitten mielipiteistä, vaikka kuinka haluaisi. Sitä voi toki opetella, mutta ei se hetkessä tapahdu. Vähän myötätuntoa nyt oikeasti! Itse olen onnekas rakastavassa hyvässä perheessä kasvanut, jolla on kannustavat vanhemmat, niin on helppoa luottaa itseensä vanhempana. Mutta kykenen myös ymmärtämään, ettei kaikilla ole yhtä onnekas tilanne.
Sanoisin, että paksunahkaisuus on myös persoonallisuuskysymyys. Toinen on herkempi kuin toinen hyvässä ja pahassa. Mutta ketään ei vahvista ilkeily, ikävät kommentit tai neuvominen. Neuvojan kannattaa muistaa, että viesti toiselle välittyy jsein niin, että uskoo itse olevansa parempi kuin se toinen. Muita kohtaan ikävästi käyttäytyvän tulee tarkastella kriittisesti omaa käytöstään, ei sen, joka joutuu tuommoisen kohteeksi.
Meilläkin kun esikoinen syntyi, niin elämä oli sellaista yhtä neuvojen, syyllistämisten ja loukkaantumisten rallia.
Kommentoitiin ja neuvottiin sellaisissa asioissa, mitkä on sellaisia mihin ei parane nokkaansa työntää. Nämä olivat minun painoni, minun työhöni paluu, minun ruokavalioni, kun imetin, miten lastani puen ja hoidan jne loputtomiin. Jaksoin ystävällisyyttäni kuunnella hetken, mutta sitten alkoi riittää.
Aloin torppaamaan heti alkuun nuo neuvomiset niin loukkaannuttiin. Oltiin että kun mä halusin auttaa ja kun mä tarkotin vaan hyvää.
Joku roti silläkin jumankauta!!
Etenkin mieheni sukulaiset olivat tosi törppöjä ja ajattelemattomia ja sanelivat sormi pystyssä mitä minun kuuluisi milloinkin tehdä. Ei olisi kestänyt jos olisi alkanut neuvoa tulemaan minultakin päin.
Sanoin etenkin kälystäni, että mieheni saa nyt puuttua tuohon touhuun tai en päästä kylään enää. Ei uskaltanut, niin en ottanut käymään ja tästä loukkaannuttiin aivan verisesti.
Nyt sukuuni on tullut muitakin vauvoja ja tyttömne on jo taapero, niin eipä heitä enää kiinnosta onneksi.
Eikä siinä mitään, että vaaditaan äidiltä, mutta että vaaditaan vauvalta...
Olen ollut hämmästynyt tuoreena äitinä, että sylivauvalta tunnutaan odottavan jotain käytöstapoja ja tilannetajua!!
Tai sitten vanhemmat niputtavat kaikki alle 5-vuotiaat johonkin samaan kategoriaan "lapsi".
Siis ihan totta tuhistaan että "no mikä sillä nyt on" kun kesken kahvittelun kehtaa itkeä! Kysytään jostain muutaman viikon ikäisestä että miksi se nyt itkee, mikä sillä on??
Tai jos sitten vauva on hiljaa niin ollaan jotain "oottepa hyvin opettanut"
Vauvan vierastaminen otetaan jotenkin henkilökohtaisena loukkauksena :D
Siis eihän näitä nyt tarkoiteta niin kirjaimellisesti aina, mutta onhan tuo nyt ärsyttävää silti.
Koirani sai pentuna enemmän ymmärrystä kuin vauvani.
Vierailija kirjoitti:
Huh, kuinka terapeuttinen ketju. Itse olen vasta aivan tuore, reilun viikon vanhan vauvan äiti. Olen jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt huomata, että syyllistämisen kulttuuri on todella vahvana, ja iso osa siitä osoitetaan nimenomaan äidille.
Jo synnytysairaalassa monet kätilöt heittivät todella outoja kommentteja. Yksikin tutkimuksia tekemään tullut työntekijä haukkui muutaman minuutin aikana huoneemme siisteystason ("noita laukkuja voi säilyttää kaapissakin"), vauvan vaatetuksen ("aika jännä valinta olla ilman pipoa") ja vauvamme vireystason ("oudon sikeästi tämä nukkuu"). Olin aivan ihmeissäni, koska en ole koskaan muualla terveydenhuollossa kohdannut noin avointa v**tuilua potilaille. Ihaniakin kätilöitä oli, ja he onneksi onnistuivat jättämään kokonaiskokemuksen positiivisen puolelle.
Imetys on ollut myös yksi murheenkryyni. Ensimmäisinä päivinä vauva vain itki ja itki eikä suostunut syömään rintaa. Vauvan suu on ilmeisesti liian pieni, eikä hän sen takia saa rinnasta kunnon imuotetta. Otin avuksi rintakumin, jonka avulla vauva syö sentään jotenkuten. Tästäkin sain terveydenhuollossa haukut, ja myös Imetyksen tuki demonisoi rintakumin käytön täysin. Ilmeisesti olisi sitten parempi itkettää nälkäistä vauvaa tuntikausia joka päivä kuin käyttää apuvälineitä. Väärin sammutettu niin sanotusti.
Omat lapset ovat jo teinejä, mutta muistan, että synnytyssairaalassa oli ehdon sääntö, että kassit on pidettävä kaapissa ja kaappi lukossa. Tästä mainittiin jo synnytysvalmennuksessa, että kassin pitää olla sen kokoinen, että mahtuu huoneen kaappiin. En kokenut tätä syyllistämisenä.
Pipo piti olla vauvalla päässä. Se laitettiin jo synnytyssalissa päähän, jotta vauva ei jäähdy. Ennen sanottiin tiukasti, että pipo päähän. En kokenut syyllistämisenä.
Huomio, että vauva nukkuu sitkeästi toisi minulle huolta, ei syyllistämistä. Viestihän on, että onko vauva ok, jos nukkuu turhan sitkeästi. Voiko olla, että tajunnan taso on vauvalla heikko tai hän on kuuro, jos ei reagoi. Ei syyllistämistä vaan tärkeä huomio.
Rintakumeilla on huonot puolensa. Hyvä nämä tuoda äidin tietoon ennen niiden pitkäaikaista käyttöä.
Onko ystävällinen puhe siis syyllistävämpää, kuin selkeä käsky?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pääosa näyttää uhriutuvan. Siitä huolimatta nämä samat äitylit haukkuvat mummit ja ukit, jotka yrittävät joskus jotenkin auttaa. Menkää itseenne välillä. Omat lapset olivat onneksi hyvin terveitä, mutta aina kun apua tarjottiin vanhemmilta, otin sitä ilolla vastaan eikä ollut kynnystä pyytää avuksi jos oli hankala tilanne.
Kukaan ei hauku jos joku auttaa. Sen sijaan rajattomat tunkijat eivät auta vaan kuormittavat.
Nimenomaan. Ei semmoista apua kukaan kaipaa, kun päsmäröidään, pyritään osoittamaan kaikin keinoin toiselle äidille, että hän on huono äiti, kehutaan estoitta itseä, syyllistetään, seurataan tarkkaan äidin mahdollisia virheitä, piikitellään jne. Tuommoinen apu vaan rasittaa. En tiedä miksi Suomessa vanhempi sukupolvi on usein niin tunnevammaista. Empatia puuttuu täysin, mikä on ihmisyyden liima. Tämänkään vuoksi ei ole henkisiä turvaverkkoja ja ihmiset jäävät yksin. Nykyvanhemmat osaavat jo opettaa lapsille empatiataitoja ja ovat valistuneempia, koska tietoa on paljon saatavissa.
Tämä. Ja vielä kehotus että ne eläkeläiset omaishoidettavat maksaisi palkkaa hoitavalle omaiselle. Useat minimieläkkeellä. Pimeästikö pitäisi maksaa vai ottiko laskuun muut työnantajan kulut (koska tuohan muuttuisi työsuhteeksi) ja vaikutus omaishoitajuuteen. Kyllä se niin on että omaishoitajat ja -hoidettavat pärjäävät todella vähällä, kun tulot on yhteenlaskettuna molempien pienet tuet ja palkkio, ja pakolliset menot tavankansalaista suuremmat. Se on vähän niinkuin yrittäisi elättää kaksi ihmistä yhden ihmisen perustoimeentulotuella.
Mutta offtopic.