Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mä en tiedä, kauanko jaksan tuon mieheni kanssa. Apua kaipaan.
26.12.2006 |
Ongelma on yksinkertainen, en tunne mitään eikä mikään riitä. TIEDÄN, että rakastan miestäni, mutta hänen tunteistaan en tiedä. Hän väittää rakastavansa, mutta se ei näy eikä tunnu. Olen kertonut, miten kaipaan läheisyyttä ja seksiä ja hellyyttä, mies ymmärtää ja lupaa yrittää muuttua jne. mutta ei tietenkään tunteilleen mitään mahda. Mutta ei voi pitää minua lähellä, vaikka tietää, että tarvitsen sitä. Joudun kaikessa taipumaan miehen tahtoon. Hän ei halua seksiä, meillä ei ole seksiä. Hän ei halua läheisyyttä, meillä ei ole läheisyyttä. Hän ei halua hellyyttä, joten meillä ei ole sitäkään. Haluaisin toisen lapsen, mies ei, eikä suostu asiasta keskustelemaan. Kun ei kuulemma halua, niin ei halua. Mä olen 28 ja elämä on melkein lopussa, tuntuu, että kaikki on ohi. Talo on, työ on, lapsi on, puoliso on, ja miehen logiikan mukaan mitään ei ilmeisesti enää edes tarvitse yrittää. RAkastan miestäni, mutta en ole onnellinen hänen kanssaan. Yritetty on vaikka mitä, mutta ei apua. Voinko jättää rakastamani miehen siksi, etten usko hänen rakastavan minua? Voinko tehdä sen lapselleni, vaikka periaatteessa kaiken pitäisi olla hyvin? Minä vain en saa tästä parisuhteesta yhtään mitään.
Kertokaa ajatuksia, vinkkejä, kokemuksia, olen aivan hukassa tämän asian kanssa. Miten juttelen tästä miehen kanssa vielä viimeisen kerran vai pakkaanko laukut ja lapsen ja lähden?
Kommentit (48)
Ap EI TIEDÄ asioita, joiden tietäminen helpottaisi hänen elämäänsä. Mies pakoilee keskustelemista. Hän ei varmaan KOE olevansa epärehellinen, mutta sitä hän MINUN MIELESTÄNI on, koska hän JATTÄÄ KERTOMATTA asioitaan.
Ap:n avioliiton voisi pelastaa vain se, että mies alkaisi avoimemmaksi. Hänen pitäisi avoimesti kertoa vaimolleen mikä mättää. Hän varmaan omassa päässään tekee päätelmiä ja painii ongelmiensa kanssa. Jos hän ei puhu kenellekään niistä, ne eivät selviä. Parasta olisi puhua suoraan omalle vaimolle. Miehestä ehkä tuntuu, että hän ei enää rakasta vaimoaan. Hänen pitäisi sanoa se suoraan vaimolle. Se voisi avata patoja kummassakin osapuolessa. Mikä on syynä miehen sulkeutuneisuudelle? Se olisi hyvä selvittää.
Ei minunkaan avioliittoni ole aina ollut toimiva. Minä olen ollut se suukkoja pakoileva jne osapuoli. Mies on kärsinyt läheisyyden puutteesta. Meillä jaksot on olleet kyllä huomattavasti lyhyempiä. Meillä on auttanut AVOIN KESKUSTELU. Olen sanonut miehelle suoraan mitä tunnen ja ajattelen. Ja asiat ovat muuttuneet sen myötä. Mies ei olekaan reagoinut olettamallani tavalla (suuttunut / jättänyt) vaan keskustelut ovat muuttaneet suhdettamme parempaan suuntaan -> lisänneet läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tärkeintä ainakin meidän avioliitossamme on keskusteluyhteys. Se tuo mukanaan myös fyysistä läheisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Voisin täysin tyytyväisenä viettää loppuelämäni selibaatissa, eikä tuntuisi missään, mutta ukko vonkaa KAIKEN AIKAA. Olo on, kuin olisi koko ajan joku seksuaalinen AHDISTELU päällä... Ei ole mukavaa tällainenkaan ongelma, kun äijä on sitten julmetun äkäinen, tiuskiva ja oikkupussi, jos ei ole pitempään aikaan " saanut" . Minä uneksin tuollaisesta ap:n miehen kaltaisesta tyypistä...
Vierailija:
Voisin täysin tyytyväisenä viettää loppuelämäni selibaatissa, eikä tuntuisi missään, mutta ukko vonkaa KAIKEN AIKAA. Olo on, kuin olisi koko ajan joku seksuaalinen AHDISTELU päällä... Ei ole mukavaa tällainenkaan ongelma, kun äijä on sitten julmetun äkäinen, tiuskiva ja oikkupussi, jos ei ole pitempään aikaan " saanut" . Minä uneksin tuollaisesta ap:n miehen kaltaisesta tyypistä...
ap
Vierailija:
Olisiko voinut jostain saada sellaisen, kun siis oikein säikkyy ehdotuksiasi...
Suudellut on toista meidän suhteen aikana, muttei kuulemma sekstannut. Kortsua tosin käytetään, mutta ollaan sen suhteen aika huolettomia. Ei siis käytetä alusta saakka, joten taudit kyllä olisin jo saanut, jos niitä olisi.
ap
Eikä säikkyminen alkanut lapsen syntymän jälkeen vaan pari kolme vuotta myöhemmin.
Ja terapeutilla on käyty. Aluksi tuntui, että siitä oli apua, mutta lopulta ei oikeastaan. Puhuttiin juuri siitä, mitä kaikkea toivon suhteelta ja käsiteltiin molempien aiempien suhteiden historiaa ja mitä kaikkea mies toivoo tältä suhteelta ja miten ollaan valmiita suhdetta hoitamaan jne. Mies vain ei kauheasti oma-aloitteisesti mitään puhunut, myönteli vain, mutta käytännössä mikään ei näkynyt missään. Terapeutti muutti sitten pois, eikä enää jaksettu uudelle mennä. Tai oltaisi jaksettu, jos olisin etsinyt meille uuden terapeutin ja varannut ajan jne. Mies ei varmasti olisi senkään asian eteen jaksanut nähdä vaivaa edes pyydettäessä.
Aluksi siis auttoi, mutta pidemmän päälle ei, kun mies ei puhunut sielläkään. Yritin ehdottaa, että menisi yksin, muttei halunnut mennä. Yritin ehdottaa parisuhdeleiriä. Mitä me siellä, kysyi mies.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi kohtalotoveri, näkyy tässä ketjussa olevan muutama muukin...
Hei mä tiedän!!! On niin kaukaa haettuja nää narsismit ja toiset naiset ja muut ja eihän toista voi pakottaa muuttumaan, puhumaan, avautumaan.
Oon elänyt tuollaisessa suhteessa jo varmaan 5 vuotta- sitäkin ennen ongelmia oli, mutten tunnistanut niitä- otin kaiken itseeni ja ajattelin että jos vain jotenkin paremmin voisin sopeutua.
Ja mullakin on niin kunnollinen ja kiva mies kuienkin siten ettei ole minkään valtakunnan tunneyhteyttä. ja olen mitettinyt voinko jättää kaiken sen toimivan siksi että kaipaan rinnalleni kumppania joka jakaa tunteensa mun kanssa. Toi on ihmeellinen, salakavala oireyhtymä, koska kaikki on tavallaan hyvin- ei ole väkivaltaa tms- mutta kuitenkin arjessa jatkuva (usein hyvin hienotunteinen) torjutuksi tuleminen. Siis sen sijaan että voisi rakentaa toisen kanssa yhteistä elämää, kiintymystä jaettuja kokemuksia- kaikkea sitä mitä elämä on ja miksi täällä eletään ja kumppania kaivataan arki on viestiä siitä ettet kelpaa. Ja vaikka järjellä tajuaa että toisella on ongelmia, silti kroppa elää koko ajan sitä torjutuksi hylätyksi tulemisen todellisuutta, välinpitämättömyyttä. Mikään ei kukoista ja jos joskus jostain innostut ja yrität jakaa sen seurauksena on kirvelevä pettymys.
Mun mies yritti syyttää kaikesta mahdollisesta mua tasan niin kauan kun menin itse terapiaan ja selvitin mikä mun osuuteni missäkin on. Moni asia on mulla tosi hyvin, mutta tunnekylmä liitto ei ole muuttunut miksikään. Ja edelleenkään en tiedä onko miehellä joku kauhea trauma jossa mun pitäisi häntä tukea vai onko hän oikeesti tunnevammainen, empatiakyvytön ihminen, jota ei kiinnosta pätkääkään mun hyvinvointini tai tunnetason elämä (ehkä hän ei tiedä mikä se on) vai mitä. Koska on hyvä isä ja huolehtii monista asioista hyvin, ei sitä suinpäin lähde menemään.
mutta ainakin minä olen jo siinä pisteessä että oli vika missä vaan mun mielenerveyteni ei tätä tunneköyhyyttä ja hylkäämistä (jota mies ei ehkä edes tajua tekevänsä )enää kauaa kestä. ja puhunut olen ja miljoona miehen mielen mukaista lähestymisyritystä tehnyt näiden vuosien varrella.
Varmaa on jo se ettei kulississa määräänsä enempää pidä elää. katson ystäviäni jotka ovat monien vaikeuksien kautta löytäneet ihmissuhteen jossa heitä arvostetaan ja voin sanoa että he kukoistavat.
Jos joku keksii tämän syndroomandiagnoosin niin minäkin kuuntelen mielelläni. Enkä itsekään ole mikään unelmien täydellinen vaimo, mutta haluaisin silti saada vastakaikua tunteilleni. Enkä vain ohjeita siitä miten tulisi muuttua jotta mies voisi sitä ja tätä.
Mielestäni miehesi ei ole narsisti. Minulla on kokemusta ihan oikeasta narsistista sukulaisena. Mutta hän voi olla esim. homo, joka on kanssasi kulissiliitossa.
Ottaisin kyllä sinuna eron puheeksi. Terapiat eivät ole auttaneet, olet siis omalta osaltasi yrittänyt. Miksi sinun pitäisi aina yksin yrittää? Haluatko olla tuossa samassa jamassa vielä 40-vuotiaana? Kenties petät miestäsi jo silloin hänen selkänsä takana ja yrität pitää väen väkisin kulisseja pystyssä lapsen takia? Hyvä ratkaisu? Ja tämän saman neuvon minä antaisin myös puutteessa eläville miehille: lähde, jos et saa, vaikka olet ollut tosi kärsivällinen. Älä petä.
Mielestäni olisi järkevintä lähteä, kun lapsi on vielä pieni ja sopeutuvainen. Isompi lapsi voi jopa oirehtia enemmän eroa, koska on niin tottunut siihen että vanhemmat on yhdessä.
Alue: Aihe vapaa
...16 jatkaa...
Ainakin meillä vastaavassa tilanteessa ei vaan " ole haluttu olla niin" , vaikka haluja olisikin. Kuulostaa hullulta, mutta kun aina ei tunnu niin hyvältä suhteessa, niin ei sitä halua olla vaan muuten vaan. Sitä paitsi, jos kauan on elänyt ns. kaverisuhteessa (vaikka kovasti yrittäisikin pitää rakkaussuhteena), tilanteeseen tottuu kyllä. Voi olla, ettei ap:n mieskään halua olla niin, jos ensin haluaisi saada muuten asiat kuntoon.