Mä en tiedä, kauanko jaksan tuon mieheni kanssa. Apua kaipaan.

Vasta nyt vuosia jälkeenpäin mies on kertonut, että hän oli huomannut verta spermassaan ja ollut aivan kauhuissaan tästä uskaltamatta hiiskua minulle sanaakaan tai mennä lääkäriin!! Hän oli kantanut mielessään tätä pelottavaa asiaa kuukausia, kunnes vaiva jostain syystä parani itsestään.

ei seksiä, ei oikeaa keskustelua, ei oikeaa yhteyttä. tunsin ettei mies rakastanut minua, eikä oikeastaan edes pitänyt minusta. ystäviensä seurassa hän oli iloinen ja vapautunut mutta kotona minun kanssani vetäytyvä.



suhteen aikana tunsin vääntäväni itseni tuhannelle mutkalle kun yritin mennä miehen mielialojen mukaan, myötäillä, olla häiritsemättä tai vaatimatta, iloita mistä tahansa hellyyden rippeistä. seksiä oli viimeisinä vuosina keskimäärin kolme kertaa vuodessa (tein omaksi huvikseni tilaston aiheesta, miestä en tilanteesta moittinut tai sättinyt. enkä itseasiassa maininnut koko asiaa. kerran jätin sohvapöydälle jonkun lehden auki miehen haluttomuutta käsittelevän artikkelin kohdalta, mies pani lehden pois).



kuitenkin mies oli ns. hyvä mies. akateeminen, hyvin toimeentuleva, hyvännäköinen, hauska seuramies jne. joten minulla ei ollut sikäli syytä lähteä suhteestä pois, jollei lasketa tunnetta ettei minua rakasteta. en saanut aikaan edes kunnon tappelua, koska mies heitti heti avausrepliikkinään jotain niin loukkaavaa ja tyrmäävää etten osannut enää jatkaa, vaan vaikenin ihan lopullisesti. sikäli emme ikinä käsitelleet suhteen vaikeita kohtia. minä pelkäsin sitä huutoa ja niitä " totuuksia" miehen suusta (esim. " sinä olet itsekkäin ihminen jonka olen IKINÄ tavannut!! kai sä nyt olet sitten niin saatanan tyytyväinen kun oot saanut sitä munaa!?!" kun rakastelun jälkeen sanoin että minusta on ihanaa olla sillä lailla miehen kanssa ja että haluaisin että meillä olisi mahdollisuus olla sillä lailla useammin).



kävi kuitenkin niin että aloitin opiskelemaan uutta alaa, ja tunsin löytäneeni itseni uudella tavalla. oikein fyysisesti tunsin kuinka ne tuhannet mutkani alkoivat oieta ja minä aloin lipua loitommaksi miehestä. halusin päästä lopullisesti lähtemään, joten petin miestä ihan satunnaisen tyypin kanssa (siis tehdäkseni itsestäni kelpaamattoman ja sitä kautta voimaa lähteä suhteesta). pian tämän jälkeen tapasin kokonaan uuden miehen johon rakastuin kokolailla silmänräpäyksessä. en tiedä oliko suhteesta suoraan toiseen hyppääminen varsinaisesti paras ratkaisu mutta minulle se oli ainoa oikea. ilman sitä hyppäämistä en varmaan olisi nyt mieheni vaimo enkä lasteni äiti, siksi en kadu tippaakaan.



välit tähän ex-avomieheeni menivät kerrasta, emme ole tavanneet emmekä jutelleet. kerran hän tuli minua kaupungilla vastaan ja nyökkäsimme kyllä kohteliaasti. hän tuntui aivan vieraalta mieheltä, ja ihmettelin itsekseni että miten oikeastaan olin elänyt toisen kanssa 5 vuotta ilman että ikinä tunsin häntä tai tiesin hänestä mitään pintaa kummempaa.

Tilanne on ratkennut, mies pakannut laukkunsa ja lähtenyt ja todellista syytä siihen en tiedä.

Olenko nyt sitten tyytyväinen, vai en? En tiedä.

ap

Oma elämäsi ja itse tiedät, mitä siltä haluat. Ei ole sillä tavalla selkeä juttu kuin joku pettäminen tai väkivalta.



Mutta kannattaa toki miettiä, onko se mitä kaipaat, todella sen arvoista, että lähdet unelman perään etkä välttämättä sitä koskaan saavuta. Ja kuitenkin sitten menetät kaiken sen, mitä nyt on.



Minä lähdin aikoinani exän luota, kun ei tuntunut enää olevan rakkautta. Ei tosin ollut lapsia meillä. Monet monet monet kerrat olen katunut. Jätin kuitenkin ihan hyvän miehen ja hyvän elämän.



Pitkässä parisuhteessa rakkaus ja läheisyys ovat kuitenkin lopulta jotain muuta kuin vierekkäin oloa ja pusittelua tai jotain valtavaa tunnehuumaa.

Kuullostaa siltä, että olet katkeroitumassa; mieti kannattaako sekään. Onko suhteenne aina ollut samanlainen? Pystyykö mies muuten näyttämään tunteitaan?

Mies ei ole aina ollut tuollainen, on muuttunut kai parin viime vuoden aikana. Ei kuitenkaan halua erota. En minäkään, mutta en ole enää varma, kumpi on vaikeampaa, lähteminen vai jääminen.

En minä kaipaa sitä, että koko ajan pussaillaan ja halaillaan, mutta silloin kun pussaillaan ja halaillaan, on ikävä tuntea, että mies mieluummin olisi pussaamatta ja halaamatta. Tuntuu vetäytyvän pois koko ajan ja mulla on olo, kuin pakottaisin tai väkisin yrittäisin suudella. Sängyssä pelkää ihan säikkynä, että vonkaisin seksiä, vaikken ole aloitetta tehnyt ainakaan vuoteen.

Kyllä, voin olla katkera, mutten tiedä, miten siitä pääsisin. Tunnen itseni vastenmieliseksi, kun mies ei halua seksiä eikä läheisyyttä.

nyt on taas asiat paremmin. mä oon jotenkin sitä mieltä, että nykyään luovutetaan liian helposti. eikä se vaihtamalla parane, jokaisessa on omat huonot puolet.



itse antaisin ajan kulua ja katsoisin vielä, kun on lapsikin.



itse toki tiedät parhaiten mitä haluat elämältä...

Vierailija:

Sängyssä pelkää ihan säikkynä, että vonkaisin seksiä, vaikken ole aloitetta tehnyt ainakaan vuoteen.

Tunnen itseni vastenmieliseksi, kun mies ei halua seksiä eikä läheisyyttä.

Mies ei ole aina ollut tuollainen, on muuttunut kai parin viime vuoden aikana. Ei kuitenkaan halua erota. En minäkään, mutta en ole enää varma, kumpi on vaikeampaa, lähteminen vai jääminen.

Miksei mies halua erota? Mikä nykyisessä suhteessa on hyvää? Miksi sinä haluat jäädä?

En tiedä, mikä miehen on muuttanut enkä tiedä, miksi ei halua erota. Väittää siis rakastavansa kyllä, mutta se vain ei näy eikä tunnu missään. Se mua tässä pelottaakin eniten, minkä mallin lapsi saa parisuhteesta kotona. En halua, että itse aikuisena tyytyy puolisoon, keneltä ei saa vastarakkautta tai kuka ei täytä mitään tarpeita. Kestän kyllä vähäisen seksinkin, mutta en sitä, että mun olemassaolo tuntuu olevan miehelle yhdentekevää.



En tiedä, miksi jäisin, mutten myöskään " tarpeeksi" painavaa syytä lähteä. Molemmat vaihtoehdot tuntuu liian vaikeilta. Tai lapsen takia toisaalta siis jäisin, mutta samasta syystä tuntuu, että pitäisi lähteä. Ja rakastan kyllä miestäni, olen aina ollut sitä mieltä, että kun naimisiin menen niin siinä liitossa pysyn. Nyt vain mietin sitä, mikä on tuon periaatteen hinta. Itsetunnon mureneminen? Katkeroituminen? Sen miettiminen, olisinko yksin lapsen kanssa onnellisempi? Lapsen tulevan parisuhteen vaakalaudalle asettaminen? Lähteminen voi myös vaikuttaa lapsen tulevaan parisuhteeseen ja tiedän, etten välttämättä tule tämän onnellisemmaksi, vaikka lähtisin. Ainakin ikävöisin miestä hullun lailla ja haikailisin onnellisia aikoja, mutta niin teen nytkin.

ap

Mikä nykyisessä suhteessa on hyvää? En tiedä. Mies tulee toimeen lapsen kanssa, hoitaa häntä mun töistä johtuen aika paljonkin. Meillä on ajoittain ihan kivaa, mutta yhtä kivaa mulla voisi olla kenenkä hyvänsä kanssa. Seksiä on harvoin, mutta silloin kun sitä on, se on ihan hyvää. Sitä on kuitenkin aina vain miehen aloitteesta, itse lopetin aloitteiden teon reilu vuosi sitten, kun tulin aina torjutuksi ja se otti koville. Nyt hylkäämisen ja torjutuksi tulemisen tunteita on vähemmän, kun en edes yritä. Silloin, kun erehdyn halaamaan tai suutelemaan, mies kyllä vastaa, mutta saattaa suudellessa vetäytyä kauemmaksi, etten enää edes ylety kunnolla. Kun sanon asiasta, väittää, ettei niin tapahtunut ja kun sanon, että jouduin jo ottamaan askeleen mieheen päin, että olisin ylettänyt, sanoo, ettei huomannut ja anteeksi ja ettei tiedä, miksi teki niin.

Musta tuntuu, ettei mies ole rehellinen. Hän ei tunne enää mitään, muttei voi jostain syystä myöntää sitä.

ap

Onko teillä keskusteluyhteys vielä olemassa? Et vaikuta onnelliselta, sinulla on vain tämä yksi elämä ja vastuu omasta onnellisuudestasi. Käy ihmeessä uudestaan juttelemassajonkun ulkopuolisen kanssa, hyvä puoli tuossa tilanteessahan on, ettei sinulla ole kiire tehdä päätöksiä. Voithan vaikka päättää että 6kk kuluttua teet päätöksen ja siihen asti yrität saada tilanteen paranemaan.



Onko sinulla omia ystäviä, harrastuksia jne. joihin voisit nyt keskittyä? Ala vaikka suunnitella lomamatkaa joskun kaverin tai sukulaisen kanssa tms. Yritä irrottautua miehestä; ehkä miehesi silloin huomaa ettet ole itsestäänselvyys ja aina lähellä ja hän herää näyttämään kiintymystään. Ja jos ei herää, niin et putoa niin tyhjän päälle sosiaalisesti erotilanteessa.

Mies ei osaa asiaa kommentoida. Noissa tilanteissa kyllä sanoo höh tms. ja ottaa kainaloon, mutta siinä kaikki. Tilanne ei muutu pidemmän päälle ja kainalossakaan en kauaa voi olla, kun jo pitää juomaan tai vessaan tai tupakalle tms.

Keskusteluyhteys on, mutta mä en vain jaksa enää puida tätä asiaa, kun ei tämä tästä miksikään ole muuttunut, vaikka asiasta on juteltu ja juteltu ja juteltu. Tiedän, että mies ei ole vastuussa mun onnellisuudesta, vaan minä itse, mutta en tiedä, miten sen teen...

Ehkä tosiaan kannattaisi vielä mennä sinne perhepsykologille, mutta nyt yksin.

Onko uhkailua tai painostusta, jos juttelen miehen kanssa ns. viimeisen kerran ja sanon, että harkitsen eroa, jos tilanne ei muutu? Ja että toivon, että molemmat yrittää muuttaa suhdetta mieleisekseen, mutta jos olen puolen vuoden päästä yhtä onneton, on parempi, että erotaan.

On ystäviä ja harrastuksia, mutta miestä ei tunnu hetkauttavan mun poissaolot kotoa. Työ vie lisäksi paljon aikaa, on epäsäännöllinen vuorotyö, joten kauheasti en henno lisäksi harrastaa, että saan olla lapsenkin kanssa.

Nyt voisin kyllä alkaa puuhaamaan lapsen kanssa paljon kaikkea kodin ulkopuolella ja keksiä meille kivaa tekemistä ja kyläilyä omilla kavereillani jne. enkä pyydä miestä näihin touhuihin mukaan ollenkaan. Olkoon sitten yksin kotona ja katsotaan, kuinka kivalta se tuntuu. Voihan olla, että mies herää kaipaamaan minua tai sitten herää kaipaamaan sinkkuaikojaan, jolloin minä säästyisin ratkaisun teolta, kun mies lähtisi. Kauhea ajatus, mutta ajoittain toivon, että mies ottaisi eron, se tuntuisi helpommalta, kuin itse erota miehestä, jota kuitenkin rakastan...

Mieheltäsi puuttuu kykyä empatiaan ja sinuun tunteidesi ymmärtäminen.

salaa mielessäni ajatellut, että onneksi ei noin huonosti ole meillä asiat.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että kyse on narsismista mun miehen kohdalla.

Mutta kai mun on " uhattava" erolla, jos ei mitään muutosta tule. Tai sitten kuolettaa kaikki omat tunteet ja toiveet.

ap

Narsistinen persoonallisuushäiriö " pähkinänkuoressa"



" Henkilöitä, joilla on narsistinen persoonallisuushäiriö arvioidaan olevan noin 1 % väestöstä ja 2-16 % potilasaineistosta. Narsistinen persoonallisuushäiriö on oireyhtymä, johon kuuluvat muun muassa seuraavat

piirteet: itsekeskeisyys, manipuloivuus, hallitsevaisuus ja tunteettomuus.

Tunnetasolla tällainen ihminen on pinnallinen, impulsiivinen, kateellinen, toisia omiin tarpeisiinsa käyttävä, ihailua vaativa, itsestään ja ominaisuuksistaan suuria kuvitteleva, vastuuton, ei koe syyllisyyden tuntoa ja lisäksi hänellä on empatian puute. Hän ei ota riittävästi huomioon muita ihmisiä tai heidän tarpeitaan ja oikeuksiaan, vaan käyttäytyy ylimielisesti ja röyhkeästi. Hänellä ei ole kykyä tai halua myötäeläytyä toisen tilanteisiin tai tunteisiin. Narsismin avulla hän suojautuu pienuutta, avuttomuutta, keinottomuutta, kateutta ja riippuvuutta vastaan."



Manipuloivuus ja hallitsevaisuus ei sovi mun mieheen, eikä pinnallisuus, impulsiivisuus, kateellisuus, toisia omiin tarpeisiinsa käyttävä, ihailua vaativa (kai), syyllisyyden tuntoakin mun miehellä on, kai. Ei kuitenkaan käyttäydy ylimielisesti eikä röyhkeästi. En usko, että on narsisti, luulisi, että selvemmin ja useammin nuo ominaisuudet osuisi kohdalleen.

Jotenkin paistaa läpi miehesi kykenemättömyys empatiaan. Ei narsisti välttämättä näytä kaikkia puoliaan selvästi yhtä aikaa. Ne tulevat hitaastikin esille. Kuitenkin oman navan ympärillä pyöriminen ja toisen asemaan eläytyminen puuttuu aina. Teeskentelyä, taitavaakin löytyy paljon narsisteilla. Alussa hurmaavat ja ovat rakastettavia, totuus on kauhea sitten lopuksi.

Kirjoituksesi olisi voinut olla kuin omani. Itse olen vielä päättänyt yrittää kohti parempaan, enkä halua antaa periksi, vaikka se olisikin helpointa (käytännössä tietysti erittäin raskasta).

Viimeistään miehesi reaktion perusteella voit päätellä rakastaako sinua oikeasti ja haluaako jatkaa yhteiselämää. Jos ei kummemmin reagoi, tiedät mitä tehdä, eroat.

Jos taas hän haluaa jatkaa, kysyt miksi ja minkä takia teidän tulisi jatkaa yhdessä. Selvitä miehellesi vielä uudestaan mitä suhteelta kaipaat.

Miehelläsi voi olla piileviä ongelmia tai sitten jopa narsismia, jos ei kykene ymmärtämään sinua. Silloin sinun kannattaisi jatkaa elämää ilman häntä. Punnitkaa yhdessä eri vaihtoehdot ja päättäkää sitten yhdessä mikä on teille kaikille parasta. Helppoa se ei ole.

RAKAS TAIVAALLINEN ISÄ!



Tulen eteesi Jeesuksen Kristuksen nimessä.



Kadun kaikkia syntejäni ja tahdon kääntyä pois syntisestä elämästäni.



Tuon eteesi kaikki syntini, kaikki taakkani ja kaiken sen, mikä minua sitoo ja vangitsee.



Isä, pese minut Jeesuksen kalliissa veressä jonka hän vuodatti Golgatalla minun syntieni tähden.



Katkaise synnin ja Saatanan kahleet minun ja omaisteni elämässä.



Pane minuun kalliin veresi merkki.



Haluan antaa sinulle henkeni, sieluni ja ruumiini ja olla sinun omasi niin kauan kuin elän täällä maanpäällä ja sitten taivaassa.



Turvaudun uskossa yksin Sinuun, Herra Jeesus Kristus, Sillä sinä olet elävän Jumalan Poika. Ole Herrani ja Vapahtajani tästä hetkestä iankaikkisesti.



Uskon koko sydämestäni sen, mitä nyt suullani tunnustan näin sanoen: Sinä olet minun Vapahtajani, Herrani ja Jumalani. Olen nyt uudestisyntynyt -Jumalan lapsi. Uskon sen ja otan vastaan Jeesuksen nimessä AAMEN.

Jeesus sanoo: " ...sitä joka luokseni tulee, minä en aja pois"

Tämä narsismin diagnosointi on nykyään " ratkaisu" kaikkiin ongelmiin. Se on sellaista psykopatiaa ettei teistä kukaan sitä edes tunnistaisi vaikka kartta piirrettäisiin. Ja hyvä niin. Eli unohtakaa se jo.



Ap:n ongelmaan syyksi on yksi aika varteenotettava vaihtoehto; nainen haluaa toisen lapsen, mies ei => mies ei uskalla harrastaa seksiä kun pelkää (aiheestakin, mikäli näitä palstoja on uskominen) että nainen hankkiutuu " vahingossa" raskaaksi.

Että sikäli. Ja elämä ohi kun on JO 28v.. ei ihme että ahdistaa.