Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on turvaton kiintymyssuhde, ihan ammattilaisen kartoittamana. Kuten tuosta voi päätellä, olen yrittänyt hakea lapsuudentraumoihin ja ongelmiini apua. Suht tuloksetta, ehkä. 

 

Tuntuu että konfliktitilanteessa oikeasti mielummin vaikka hyppäsin jäiseen mereen tai juhannuskokkoon kuin jatkaisin sitä keskustelua. Joko dissosioin täysin tai jos en saa siitä vetäytyä, alan tiuskimaan tai huutamaan, pahimmillaan lyön itseäni tai paiskon jotain tavaroita, mitä käden ulottuvilla nyt on. Ihan pahimpia oli siis tilanteet joissa minua jahdataan ympäri kämppää eikä päästetä ovesta ulos kun sanon etten pysty tähän.

En vieläkään tajua joidenkin exien kanssa että miksi kun totesin ihan rauhallisesti että en pysty tähän ja haluan erota, siitä seurasi huutaminen, sekoilu, painostus ja pakotus niin että eroprosessi venyi vuodenkin pituiseksi? Ehkä koska vedin puoleeni omalla tavallaan rikkinäisiä, "hysteerisiä" miehiä joilla omat kipupisteensä. 

 

Olin pitkään sinkku ja nykyään minulla on vakaa, itsevarma mies. Voin puhua melkein kaikesta, koska toinen ei takerru, huuda, itke eikä jahtaa minua. Jos tarvitsen aikaa, saan olla omassa huoneessani oikeasti rauhassa (kyllä, minulla on oma huone) eikä siitä "rankaista". En joudu koskaan kuulemaan "sinä et rakasta minua!" tai vaatimuksia konfliktitilanteessa todistaa rakkaus kun olen jo valmiiksi ihan lukossa. 

 

Lapsena äiti jahtasi minua ympäri taloa ja kirkui ja syytteli. Jos yritin paeta tai en voinut enää puhua, sain tukkapöllyä tai äiti läimäytti. Ja jäähyn aikana ja jälkeen kohtelu oli kylmää ja sain kuulla miten olen pilannut äidin elämän ja kukaan ei rakasta häntä. Ja jos en saanut vakuutettua rakkauttani äidille noissa tilanteissa hän saattoi sanoa että olisi parempi jos hän olisi kuollut.

 

Eli omalla kohdallani puhuminen onnistuu, mutta esimerkiksi tekstitse, avonaisen oven läpi eri huoneista, vaihtoehtoisesti hyvin lähekkäin ja niin että minulle kerrotaan selkeästi että olen rakas ja kanssani halutaan jatkaa ja juuri SIKSI halutaan keskustella asiasta X 

 

Mikään kasvotusten keskustelu etenkin jos toinen itkee tai korottaa ääntään ei onnistu yhtään. 

 

Ja kyllä, olen kertonut avoimesti ongelmistani ennen suhdetta, ei ole auttanut enkä ole ennen nykyistä suhdetta saanut mitään ymmärrystä asialle vaan minut on välittömästi leimattu narsistiseksi ja itsekkääksi. Mitä taas ammattilaisten mielestä en ole. 

 

N, 34

Sinä kuitenkin olet nyt aikuinen ihminen ja olisi jo aika työstää asia ja päästä eteenpäin. Sekä ennenkaikkea opetella kommunikoimaan normaalisti. 

Nyt kuulostaa että sinua pitää paapoa ja kohdella silkkihansikkain. Tietysti menneisyys vaikuttaa mutta miksi vetäydyt sen taakse piiloon. Et ole enää lapsi. Sinulla ei ole mitään syytä käyttäytyä noin

Vierailija kirjoitti:

No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.

Kyllä se on. Henkistä väkivaltaa, tilanteen kontrollointia ja manipulaatiota. Nyt ne silmät auki.

Niin Noh... Itse saan tosi usein kuulla, mitä asioita teen väärin. Jossain kohtaa se alkoi kiristämään sen verran, että joka kerta menin/menen heti puolustuskannalle. Ei auta vaikka toinen aloittaa, että: "en sano tätä pahalla..." Mutta sitten alkaa tulla taas asioita, joita voisin tehdä paremmin. Yleensä asiat kuitenkin ovat sellaisia, että teen ne eri tavalla kuin toinen enkä niin, että tekisin ne huonosti. Eri tavalla tekeminen ei käy laatuun.

Olen saanut moitteita siitä, etten puhu. Aloin jossain vaiheessa keräämään rohkeutta ottaa asioita enemmän esille, mutta sitten sain syyttelyä siitä, että miksi otan asioita puheeksi vasta nyt, enkä aiemmin. En yleensä vaadi kumppaniltani mitään ja annan hänen hoitaa asiat omalla tavallaan.

Olen kuitenkin rohkaistunut ottamaan tiettyjä asioita puheeksi, jotka koen olevani suuria kipupisteitä parisuhteessamme ja koen, että niiden asioiden korjaamatta jättäminen johtaa ennenpitkään eroon. Siitä huolimatta, että olen ottanut asiat puheeksi ja tästä on kiitelty, ei mitään edistystä tapahdu. Tai jos tapahtuu, niin sitten vain hetkeksi. En jaksa enää puhua asioista, kun ei niitä hirveän vakavasti oteta. Olen sitten mielummin hiljaa ja katson, kun parisuhde marssii kohti vääjäämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Niin Noh... Itse saan tosi usein kuulla, mitä asioita teen väärin. Jossain kohtaa se alkoi kiristämään sen verran, että joka kerta menin/menen heti puolustuskannalle. Ei auta vaikka toinen aloittaa, että: "en sano tätä pahalla..." Mutta sitten alkaa tulla taas asioita, joita voisin tehdä paremmin. Yleensä asiat kuitenkin ovat sellaisia, että teen ne eri tavalla kuin toinen enkä niin, että tekisin ne huonosti. Eri tavalla tekeminen ei käy laatuun.

 

Olen saanut moitteita siitä, etten puhu. Aloin jossain vaiheessa keräämään rohkeutta ottaa asioita enemmän esille, mutta sitten sain syyttelyä siitä, että miksi otan asioita puheeksi vasta nyt, enkä aiemmin. En yleensä vaadi kumppaniltani mitään ja annan hänen hoitaa asiat omalla tavallaan.

 

Olen kuitenkin rohkaistunut ottamaan tiettyjä asioita puheeksi, jotka koen olevani suuria kipupisteitä parisuhteessamme ja koen, että niiden asioiden korjaamatta jättäminen johtaa ennenpitkään eroon. Siitä huolimatta, että olen ottanut asiat puheeksi ja tästä on kiitelty, ei mitään edistystä tapahdu. Tai jos tapahtuu, niin sitten vain hetkeksi. En jaksa enää puhua asioista, kun ei niitä hirveän vakavasti oteta. Olen sitten mielummin hiljaa ja katson, kun parisuhde marssii kohti vääjäämätöntä.

Voisitko antaa esimerkin tällaisesta kipupisteestä? Omalla kohdallani kun toivoin vastavuoroisuutta ja kipupisteistä keskustelua, siitä seurasi, että: kumppani halusi minun harrastavan harrastusta x, jota en ennen suhdetta hänen kanssaan harrastanut. Sitten hän alkoi vaatia, että tapaamisemme ehto oli, että harrastan harrastusta x. Lopulta hän ryhtyi mykkäkouluun, kunnes alan harrastaa harrastusta x.

Sanomattakin on selvää, että olen yhä edelleen ihmeissäni, miten aikuinen ihminen kuvittelee, että hän voi painostaa ja pakottaa toisen ihmisen toimimaan kuten hän itse määrää. Miten voisin koskaan saavuttaa tasavertaista suhdetta tai henkistä yhteyttä tämän ihmisen kanssa. Ja koska hän on puhumaton, mitä muuta täysin absurdia hänen miettii mielessään, jos aivoista tulee ulos tuollaista, kun pyytää kommunikaatio- ja keskustelutaitoja, keskustelua suhteen kipupisteistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en yleensä vaivaudu enää puhumaan mistään, johtuu tästä.  Nämä  esim  eiliseltä ja toinen tältä päivältä. Teen hampurilaiset jollaisia olen tehnyt noin 20 vuoden ajan. Huudan miehelle, että hamppari on valmis. Mies tulee keittiöön ja alkaa purkamaan hampurilaista ja kysyy samalla onko siinä ketsuppia. Yleensä vaan sanon, että on, mutta nyt sanoin, että mitäs arvelet.  Siihen mies, että joskus on pitänyt kasata itse. ( kerran näin on tapahtunut ja sekin sen takia, että ajattelin, että kasatkoon mies itse niin ei tarvitse kysellä, että onko siinä ketsuppia) Minä kysyn, että näyttääkö se siltä, että sitä ei ole kasattu valmiiksi?  Mies suuttuu ja ihmettelee, eikö saa kysyä? No saa, mutta eikö ihminen ole jo 20 vuodessa oppinut, että hänen hampparissaan on ketsuppia, ilman, että hampurilainen pitää purkaa ja katsoa ja kysyä ? En kyllä enää ikinä kasaa miehen hampurilaista, kasatkoon itse niin tietää, että on ketsuppia. Mies alkoi riitelemään tuostakin asiasta, jatkossa en enää ikinä sano mitään, koska syy oli nytkin minussa ja minun vika, että ketsupin perään piti kysellä.  Toinen tarinan. Laitan pakkasen sulamaan, kuten olen tehnyt viimeiset 30 vuotta. Mies kysyy sammutinko pakkasen ottamalla johdon pois seinästä vai sammuttamalla pakastimen katkaisijasta.  Sanoin, että otin johdon pois seinästä kuten aina ennenkin. Kysyin sitten, että miksi kysyt.  Mies suuttuu, että eikö saa kysyä? no saa mutta kysyin vaan, että miksi asia nyt yhtäkkiä kiinnostaa.   Mies suuttuu joka asiasta. Joka asiasta riita. Nykyisin en enää puhu oikeastaan mitään, koska sanon kai aina jotakin väärin. 

En kyllä ymmärrä miksei voi vain sanoa, että "on ketsuppia". Tai "otin johdon pois" ja se siitä. Anteeksi vain, mutta näiden esimerkkien perusteella vaikutat itsekin riidanhaastajalta. Ehkä ylitulkitset miehen ihan tavallisia keskustelualoituksia. Mies sitten tuntuu myös hermostuvan helposti. Aivan kuin pinnan alla kytisi jotain isompaa katkeruutta.

No jos sinä olet 20 vuotta kasannut sen hampparin ja siinä on aina se ketsuppi niin miksi pitää kysyä???? Kuka jaksaa vastata edes lapsen jatkuviin kysymyksiin 20 vuotta, jos lapsi aina kysyisi saman asian? Ja että tuota tekee normaali aikuinen?  Ihan kuin mies ei uskoisi, että muistan laittaa sen ketsupin, vaikka olen 20 vuotta todistanut, että kyllä siinä ketsuppi on. Jos luit tarkkaan kirjoitin, että yleensä vastaan, että "on ketsuppi" mutta nyt kerrankin vastasin toisin ja mies veti heti herneet nenään.  

Ja ennen kuin mies kysyi, otinko virrat pois töpselistä vai katkaisijasta, hän kysyi, että otinko virran pakkasesta pois, kun aloitin pesemään. Tietenkin otin. Mies ei ikinä tekisi itse noita asioita, mutta silti antaa ymmärtää, että minä en kenties ymmärrä ottaa virtaa pois pakastimesta ennen kuin sulatan sen. 

Ja miksi häntä ylipäätään kiinnostaa, mistä sen virran katkaisen eikä siitä ainakaan tarvii suutua, jos kysyn, että miksi hän tuollaista kyselee. Yleensä ei miestä kiinnosta pakastimen sulattamiset.

Sama jos kysyisin mieheltä aina, kun hän vaihtaa vaikka renkaita, että ruuvasiko hän ruuvit kiinni. Tai, että ottiko hän vanhat renkaat pois, ennen kuin laittoi uuden tilalle. Ja mies vaan hymysuussa jaksaisi vuosikymmeniä vastata, että laitoin ruuvit kiinni ja että otin entiset renkaat pois.  Tai kun mies ajaa nurmikkoa niin kysyisin, että sammutitko leikkurin ja tämä joka jumalan kerta, kun hän olisi nurmikon leikannut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Kokeilin tuota tekniikkaa eikä se toiminut. Toinen osapuoli sanoi silti, että hänestä se on syyttelyä, kun kerron, miltä minusta tuntuu.

Samoin. Vaikka käytin taktiikkaa "minusta tuntuu" tai vastaavaa minä-viestiä, niin ei toiminut. Mies koki sen silti syyttelyksi tai riidan haastamiseksi. Ehkä joillekin toimii, mutta ei läheskään kaikille. 

Minusta tuntuu= minä olen tärkeä, sinulla ei ole väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en yleensä vaivaudu enää puhumaan mistään, johtuu tästä.  Nämä  esim  eiliseltä ja toinen tältä päivältä. Teen hampurilaiset jollaisia olen tehnyt noin 20 vuoden ajan. Huudan miehelle, että hamppari on valmis. Mies tulee keittiöön ja alkaa purkamaan hampurilaista ja kysyy samalla onko siinä ketsuppia. Yleensä vaan sanon, että on, mutta nyt sanoin, että mitäs arvelet.  Siihen mies, että joskus on pitänyt kasata itse. ( kerran näin on tapahtunut ja sekin sen takia, että ajattelin, että kasatkoon mies itse niin ei tarvitse kysellä, että onko siinä ketsuppia) Minä kysyn, että näyttääkö se siltä, että sitä ei ole kasattu valmiiksi?  Mies suuttuu ja ihmettelee, eikö saa kysyä? No saa, mutta eikö ihminen ole jo 20 vuodessa oppinut, että hänen hampparissaan on ketsuppia, ilman, että hampurilainen pitää purkaa ja katsoa ja kysyä ? En kyllä enää ikinä kasaa miehen hampurilaista, kasatkoon itse niin tietää, että on ketsuppia. Mies alkoi riitelemään tuostakin asiasta, jatkossa en enää ikinä sano mitään, koska syy oli nytkin minussa ja minun vika, että ketsupin perään piti kysellä.  Toinen tarinan. Laitan pakkasen sulamaan, kuten olen tehnyt viimeiset 30 vuotta. Mies kysyy sammutinko pakkasen ottamalla johdon pois seinästä vai sammuttamalla pakastimen katkaisijasta.  Sanoin, että otin johdon pois seinästä kuten aina ennenkin. Kysyin sitten, että miksi kysyt.  Mies suuttuu, että eikö saa kysyä? no saa mutta kysyin vaan, että miksi asia nyt yhtäkkiä kiinnostaa.   Mies suuttuu joka asiasta. Joka asiasta riita. Nykyisin en enää puhu oikeastaan mitään, koska sanon kai aina jotakin väärin. 

En kyllä ymmärrä miksei voi vain sanoa, että "on ketsuppia". Tai "otin johdon pois" ja se siitä. Anteeksi vain, mutta näiden esimerkkien perusteella vaikutat itsekin riidanhaastajalta. Ehkä ylitulkitset miehen ihan tavallisia keskustelualoituksia. Mies sitten tuntuu myös hermostuvan helposti. Aivan kuin pinnan alla kytisi jotain isompaa katkeruutta.

No jos sinä olet 20 vuotta kasannut sen hampparin ja siinä on aina se ketsuppi niin miksi pitää kysyä???? Kuka jaksaa vastata edes lapsen jatkuviin kysymyksiin 20 vuotta, jos lapsi aina kysyisi saman asian? Ja että tuota tekee normaali aikuinen?  Ihan kuin mies ei uskoisi, että muistan laittaa sen ketsupin, vaikka olen 20 vuotta todistanut, että kyllä siinä ketsuppi on. Jos luit tarkkaan kirjoitin, että yleensä vastaan, että "on ketsuppi" mutta nyt kerrankin vastasin toisin ja mies veti heti herneet nenään.  

Ja ennen kuin mies kysyi, otinko virrat pois töpselistä vai katkaisijasta, hän kysyi, että otinko virran pakkasesta pois, kun aloitin pesemään. Tietenkin otin. Mies ei ikinä tekisi itse noita asioita, mutta silti antaa ymmärtää, että minä en kenties ymmärrä ottaa virtaa pois pakastimesta ennen kuin sulatan sen. 

Ja miksi häntä ylipäätään kiinnostaa, mistä sen virran katkaisen eikä siitä ainakaan tarvii suutua, jos kysyn, että miksi hän tuollaista kyselee. Yleensä ei miestä kiinnosta pakastimen sulattamiset.

Sama jos kysyisin mieheltä aina, kun hän vaihtaa vaikka renkaita, että ruuvasiko hän ruuvit kiinni. Tai, että ottiko hän vanhat renkaat pois, ennen kuin laittoi uuden tilalle. Ja mies vaan hymysuussa jaksaisi vuosikymmeniä vastata, että laitoin ruuvit kiinni ja että otin entiset renkaat pois.  Tai kun mies ajaa nurmikkoa niin kysyisin, että sammutitko leikkurin ja tämä joka jumalan kerta, kun hän olisi nurmikon leikannut. 

Tuohan on tavallaan kaasuvalotusta, narsismia. Jos läsnä on muita ihmisiä, annetaan ymmärtää, että sinulta pitää kysyä simppelit asiat aina uudestaan, koska et osaa ja tiedä. Toinen vanhempani teki tätä paljon ja onnistui kehittämään minusta valeminän, todella epäonnistuneen ja vähän tyhmän, kolmannelle tai muille ulkopuolisille osapuolille. Kolmas osapuoli ei myöhemmin uskonut kun kerroin esim. kiitettävistä kouluarvosanoistani ohimennen. Hän sanoi, että valehtelen, mikä oli hämmentävää. Vanhempani oli osannut vuosien varrella mustamaalaamaan minut täysin. Hän oli narsisti. Tämä rehellisenä ja suoraselkäisenä pidetty henkilö oli myös ilmeisesti valehdellut, että kouluni oli mennyt huonosti. Keskiarvoni oli lähemmäs 9.0.

Olen nainen, aina parisuhteessa ollut kuin simppu. En kertonut katkeruuksieni aihetta, en loukkaantumisiani. Äitini samanlainen. Kun mieheni kuoli syöpään 64-vuotiaana, tajusin, minkä virheen tein. Mutta sitä ei voinut enää korjata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Kokeilin tuota tekniikkaa eikä se toiminut. Toinen osapuoli sanoi silti, että hänestä se on syyttelyä, kun kerron, miltä minusta tuntuu.

Samoin. Vaikka käytin taktiikkaa "minusta tuntuu" tai vastaavaa minä-viestiä, niin ei toiminut. Mies koki sen silti syyttelyksi tai riidan haastamiseksi. Ehkä joillekin toimii, mutta ei läheskään kaikille. 

Minusta tuntuu= minä olen tärkeä, sinulla ei ole väliä.

Toisaalta se toinen kokee vastapuolen uhriutumisen niin, ettei häntä kiinnosta, miltä puolisosta tuntuu.

Kuvitelkaa jos seksin aikana toinen sanoisi, että tuo tuntuu pahalta ja sattuu mutta toinen reagoisi vain parahtamalla "aina sä vaan syyllistät mua".

En ole se puhumaton, tai olin ensimmäiset 20+ vuotta elämästäni, mutta sitten opettelin puhumaan asioista. Puolisoni sen sijaan kokee kaikenlaisen puhumisen parisuhdeasioista täysin tarpeettomaksi, riippumatta siitä onko jotain käsiteltäviä ongelmia tai ei. Ei ole ihan aina ollut näin jyrkkä, eli puhui kyllä enemmän silloin kun tapasimme, mutta iän myötä on lopettanut senkin. 
Mä ymmärrän, että asioita ei halua jauhaa ja märehtiä, ja se on mullekin ihan ok. Mutta kyllä mua on alkanut vaivata vuosien aikana se, että toinen (eli hän) on se, joka saa määritellä, että puhutaanko meillä vai ei, eli ei siis puhuta. Olen tehnyt tosi paljon työtä itseni kanssa, keskustelu- ja vuorovaikutustaitojen suhteen ja sen, että opettelen kypsällä tavalla kommunikoimaan hankaliakin asioita, syyllistämättä tai painostamatta. Mutta sekään ei ole auttanut, ja alan olla vähän sillä kantilla, että ehkä eri tiet alkaa olla se ainoa vaihtoehto. Mulle on ok, ettei vatvota, mutta ei ole ok, että toinen vaan yksivaltaisesti päättää sen, mistä meillä keskustellaan tai ei keskustella. Mulle taas parisuhteessa keskustelu ja asioiden ratkominen olisi tärkeää. Molemmat ollaan siis muututtu alkuvaiheesta. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle viestittelee ukkomies, joka ei vaimonsa (20 vuotta naimisissa) kanssa puhu mitään. Sitten parisuhde on  huono ja haikailee minun perääni. 

 

Olen sanonut, että puhu vaimollesi mutta ei. 

Tuosta tulee mieleen klassinen elokuvakohtaus. Mies on baaritiskillä ja valittaa "vaimoni ei ymmärrä minua".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.

Kyllä se on. Henkistä väkivaltaa, tilanteen kontrollointia ja manipulaatiota. Nyt ne silmät auki.

Ihmeellinen asenne. Olen nainen, joka kirjoitti äsken siitä, että ei puhunut negatiivisista tunteistaan miehelleen juurikaan. En ole sitä mieltä, että olin henkisesti väkivaltainen, kun salasin tunteitani. Pientä rajaa! Todennäköisesti tuo väkivaltaheitto oli  tarkoitettu vaikeneville miehille, mutta sellaisia on naisissakin.

Vaikeus avautua on ensinnäkin luonnekysymys. Jotkut ihmiset ovat sulkeutuneita. Toisekseen voi olla kysymys luottamuksen puutteesta. Ei luota että toinen rakastaisi, jos paljastaa kielteisiä tunteitaan. Kolmanneksi voi olla kysymys trauman seurauksista: ehkä luottamus on joskus jonkun toimesta rikottu. Elämä ei ole niin simppeliä, kuin nuoret miesvihaajat kuvittelevat.

Joku/jotkut täällä tuomitsevat miehiä aina tilaisuuden tullen, se tuntuu traumareaktiolta! :)

Jos ja kun puhumattomuus johtuu traumasta  tai luottamuksen puutteesta tms. se pitäisi hoitaa terapiassa. En minä ainakaan oleta, että parisuhteessa toisen pitäisi olla se terapeutti, ikuinen ymmärtäjä. Usein vielä saamatta itse koskaan ymmärrystä tai henkistä tukea puhumattomalta kumppaniltaan.  Kumppanuuden pitäisi olla kokolailla tasavertaista. 

Jos on luonnekysymys niin joskus sitäkin pystyy aikuisena muuttamaan.  Jos taas ei yhtään pysty muuttamaan itseään avoimemmaksi pitäisi kuitenkin ymmärtää kumppania ja sitä miten paljon puhumattomuus vaikuttaa parisuhteeseen.  Ainakin senverran että kertoisi miksi on puhumaton. Sekin on ymmärrettävä, että kumppani saattaa kokea puhumattomuuden niin vaikeana että haluaa erota. 

Aina mietin, että onko ero sitten näille puhumattomille helpompi vaihtoehto, jos kuitenkin on tunteita, kuin opetella puhumaan. Jospa joku täällä nyt kertoisi kun on sekä puhuvia, että puhumattomia kirjoittelemassa. 

Puhumattomuus nollaa sen kumppanin. Sitä on vaikea selittää, mutta vähitellen sitä kadottaa oman itsensä, persoonansa, ilonsa, välittömyytensä, kaiken, sen puhumattoman seurassa. Tulee tunne, ettei ole tärkeä, hyväksytty, rakastettu, ettei ole kiinnostuksen arvoinen. Ajatukseni eivät ole törkeitä, tunteillani ei ole merkitystä.  Joten kyllä se on eräänlaista henkistä väkivaltaa. Puhumattomuudella tuhotaan toinen ihminen. Jos näin tuntee, ero on tietenkin ainoa vaihtoehto. Puhumattomuus on kuin narsismin ja manipulaation jatke. Ymmärrän toki, että saattaa olla kyse traumasta. Silloin pitäisi mennä terapiaan, jos haluaa itse parisuhdetta. Ei olettaa, että toinen tulee 100% vastaan, kun itse ei yhtään.

Vierailija kirjoitti:

En ole se puhumaton, tai olin ensimmäiset 20+ vuotta elämästäni, mutta sitten opettelin puhumaan asioista. Puolisoni sen sijaan kokee kaikenlaisen puhumisen parisuhdeasioista täysin tarpeettomaksi, riippumatta siitä onko jotain käsiteltäviä ongelmia tai ei. Ei ole ihan aina ollut näin jyrkkä, eli puhui kyllä enemmän silloin kun tapasimme, mutta iän myötä on lopettanut senkin. 
Mä ymmärrän, että asioita ei halua jauhaa ja märehtiä, ja se on mullekin ihan ok. Mutta kyllä mua on alkanut vaivata vuosien aikana se, että toinen (eli hän) on se, joka saa määritellä, että puhutaanko meillä vai ei, eli ei siis puhuta. Olen tehnyt tosi paljon työtä itseni kanssa, keskustelu- ja vuorovaikutustaitojen suhteen ja sen, että opettelen kypsällä tavalla kommunikoimaan hankaliakin asioita, syyllistämättä tai painostamatta. Mutta sekään ei ole auttanut, ja alan olla vähän sillä kantilla, että ehkä eri tiet alkaa olla se ainoa vaihtoehto. Mulle on ok, ettei vatvota, mutta ei ole ok, että toinen vaan yksivaltaisesti päättää sen, mistä meillä keskustellaan tai ei keskustella. Mulle taas parisuhteessa keskustelu ja asioiden ratkominen olisi tärkeää. Molemmat ollaan siis muututtu alkuvaiheesta. 

Miten miehesi on muuttunut alkuvaiheesta kun ei ole halunnut puhua silloinkaan? Tuollainen suhde on painajaista keskustelutaitoiselle. Jankkaaminen ja vatvominen ovat ihan eri asioita kuin asioista puhuminen. Puhumisesta kieltäytyminen on törkeää. 

Puhumattomuutta melko kauan kestäneenä, päädyttiin eroamaan. Se vaan oli pitkään kestettynä niin raskasta.

"Sama jos kysyisin mieheltä aina, kun hän vaihtaa vaikka renkaita, että ruuvasiko hän ruuvit kiinni."

Mulla on ollut joka autossani renkaat kiinni pulteilla, ei ruuveilla:)

Itse asiaan. Omalla kohdallani on niin, että jos joku oikeasti kuuntelee, niin kyllä puhun ja vielä paljonkin. Hyvät kuuntelijat ovat muuten harvassa. Heti huomaa kun sellaisen tapaa. Naiset voivat kyllä näennäisesti vaatia puhumista, mutta heidän on hyvin vaikea hyväksyä sitä, jos miehen suusta tuleekin jotain sellaista, mitä he eivät ole odottaneet. "Ethän sä noin voi sanoa/tuntea".  Toki kaikilla on vastuunsa. Jos on ihan selvästi vihainen/ahdistunut/surullinen, niin ei voi olettaa toiselta ajatustenlukutaitoa.

Mieheni oli alkujaan vähäsanainen. Sanoitin hänelle omia tunteitani ja puhuin syvällisiä, ajan mittaan hän oppinut myös vastavuoroisesti sanoittamaan tunteita ja tuntemuksia. Esimerkin voima turvallisessa ilmapiirissä tärkeä 

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus nollaa sen kumppanin. Sitä on vaikea selittää, mutta vähitellen sitä kadottaa oman itsensä, persoonansa, ilonsa, välittömyytensä, kaiken, sen puhumattoman seurassa. Tulee tunne, ettei ole tärkeä, hyväksytty, rakastettu, ettei ole kiinnostuksen arvoinen. Ajatukseni eivät ole törkeitä, tunteillani ei ole merkitystä.  Joten kyllä se on eräänlaista henkistä väkivaltaa. Puhumattomuudella tuhotaan toinen ihminen. Jos näin tuntee, ero on tietenkin ainoa vaihtoehto. Puhumattomuus on kuin narsismin ja manipulaation jatke. Ymmärrän toki, että saattaa olla kyse traumasta. Silloin pitäisi mennä terapiaan, jos haluaa itse parisuhdetta. Ei olettaa, että toinen tulee 100% vastaan, kun itse ei yhtään.

Näin se tekee ja koen että olen enää varjo minusta koska mieheni on puhumaton.

Olen kysynyt miksei puhu niin vastaus että miettia asioita päässään.

No mihin ihmeeseen hän kuvittelee sen johtavan kun ne ajatukset aina jää sinne päähän?

Mä en todellakaan ymmärrä. Ja nollattu olen. En tiedä mitä tuollasien kanssa voi tehdä.

Kaikesta mitä yritän puhua, hänelle tulee puolustusdefenssi päälle. Kaikesta sanoi miten vaan minkä vaan asian.

Mutta kukaan ei voi puhua yksin.

Vierailija kirjoitti:

Niin Noh... Itse saan tosi usein kuulla, mitä asioita teen väärin. Jossain kohtaa se alkoi kiristämään sen verran, että joka kerta menin/menen heti puolustuskannalle. Ei auta vaikka toinen aloittaa, että: "en sano tätä pahalla..." Mutta sitten alkaa tulla taas asioita, joita voisin tehdä paremmin. Yleensä asiat kuitenkin ovat sellaisia, että teen ne eri tavalla kuin toinen enkä niin, että tekisin ne huonosti. Eri tavalla tekeminen ei käy laatuun.

 

Olen saanut moitteita siitä, etten puhu. Aloin jossain vaiheessa keräämään rohkeutta ottaa asioita enemmän esille, mutta sitten sain syyttelyä siitä, että miksi otan asioita puheeksi vasta nyt, enkä aiemmin. En yleensä vaadi kumppaniltani mitään ja annan hänen hoitaa asiat omalla tavallaan.

 

Olen kuitenkin rohkaistunut ottamaan tiettyjä asioita puheeksi, jotka koen olevani suuria kipupisteitä parisuhteessamme ja koen, että niiden asioiden korjaamatta jättäminen johtaa ennenpitkään eroon. Siitä huolimatta, että olen ottanut asiat puheeksi ja tästä on kiitelty, ei mitään edistystä tapahdu. Tai jos tapahtuu, niin sitten vain hetkeksi. En jaksa enää puhua asioista, kun ei niitä hirveän vakavasti oteta. Olen sitten mielummin hiljaa ja katson, kun parisuhde marssii kohti vääjäämätöntä.

Luulen että mun puolisoni olisi jossain määrin samaistua tähän. Olen kyllä joo kommentoinut miksi joitain asioita voisi tehdä toisin (jos aamupäivän ulkoilulla huomasin että lapselle tulla ilman villahaalaria kylmä, ehdotin että laittaisi sen) mutta hän on myös ääääärimmäisen herkkä kritiikille. Esim. jos tuo kaupasta vanhan tavan mukaan mansikkajogurttia, ja sanon ostoksia purkaessa että ai niin, unohdin kirjoittaa listaan, mutta haluisin kokeilla sotä vadelmajogurttia, niin hän ei sano yhtään mitään, ostaa seuraavalla kerralla vadelmajogurttia, mutta sitten kuukauden päästä jonkun muun erimielisyyden yhteydessä saattaa avautua miten valitan kaikesta mitä hän tekee että aina kun tulee kaupasta niin kerron mitä väärää hän on ostanut. Häh?

Meillä on myös toistuva kaava, että jos minä nostan esiin jonkun mieliharmini, hän menee lukkoon tai kertoo jotain viikkojen tai kuukausien takaisia hetkiä joissa on kokenut tulleensa huonosti kohdelluksi. Tosi pitkään suostuin sitten että sitten ruodittiin minun vikojani ja minä pyytelin anteeksi ja ymmärsin ja lupasin muuttaa tapani jne ja se minun mieleni pahoittanut asia jätettiin kokonaan käsittelemättä. Mutta nyt olen ottanut tavaksi sanoa, että puhutaan ensin tästä minun puheeksi ottamasta asiasta, ja sitten voidaan jutella ne sinun mielen päällä olevat asiat. Ja palaan niihin "riidan" jälkeen että oliko hänellä jotain mistä halusi minulle sanoa tai mitä toivoisi minun huomioivan, niin ei hän sitten enää haluakaan, kun sitä ei voi käyttää harhautuksena. Olen myös usein sanonut että vois sanoa ihan siinä tilanteessa, niin mun ei tartte ihmetellä kahden viikon mykkäkoulua ja pääsen pyytämään anteeksi, oppimaan ja korjaamaan jos olen mokannut.