Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Mulle viestittelee ukkomies, joka ei vaimonsa (20 vuotta naimisissa) kanssa puhu mitään. Sitten parisuhde on  huono ja haikailee minun perääni. 

Olen sanonut, että puhu vaimollesi mutta ei. 

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kokea henkistä yhteyttä tai mitään yhteyttä toisen kanssa jos ei tiedä tai kiinnosta mitä sen kumppanin päässä liikkuu? Omituinen toistuva ajatus myös  tässä keskustelussa on, että puhuminen ja sen toivominen liittyy riitelyyn tai johtaa siihen.

Valitettavasti olen itsekin huomannut, että puhumattomuutta on paljon nimenomaan suomalaismiehillä. Koska seurustelin pitkään toisesta maasta Suomeen muuttaneen kanssa, en joutunut kohtaamaan todellisuutta ennen kuin pitkälle yli 30-vuotiaana, jolloin aloin kaivata keskusteluyhteyttä suomen kielellä. Niitä sopivia fiksuja ja kiinnostavia miehiä, jotka osaavat kommunikoida verbaalisesti ja jotka olisivat kiinnostuneita myös minusta ei tuntunut löytyvän millään.

Puhumattomuus ja mykkäkoulu on täyttä paskaa, minä ja exäni harrastettiin sitä vuoronperään. Nykyisessä suhteessa päätin että puhun jokaisesta asiasta ja yritän olla ystävällinen, kuitenkin jos välillä vituttaa sekin on parasta sanoa suoraan. 

Jos syntyvyyttä Suomessa pitäisi saada nousuun, tämä on ainakin helposti korjattava epäkohta. Kouluissa äidinkielen ja lukemisen tunneille voisi yhdistää väittelyn ja keskustelun, kuten kouluissa Yhdysvalloissa. Tunnetaitokursseja pakollisena yläkouluun. Myös jonkinlaiset parisuhdetaidot ja esim. kumppanin rajojen hahmottamisen opettaminen olisi hyödyllistä. Aiemmin ajattelin tätä tyttöjen kannalta, etteivät ajaudu huonoihin suhteisiin, mutta tämän keskustelun myötä myös tajuan, että pojille tulisi näitä taitoja opettaa.

Jos olet tavannut narsistin?Kylmä ja ei pysty puhumaan asioista jotka hänelle vaikeita.Neuvoni...pakene ja jätä!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kokea henkistä yhteyttä tai mitään yhteyttä toisen kanssa jos ei tiedä tai kiinnosta mitä sen kumppanin päässä liikkuu? Omituinen toistuva ajatus myös  tässä keskustelussa on, että puhuminen ja sen toivominen liittyy riitelyyn tai johtaa siihen.

Valitettavasti olen itsekin huomannut, että puhumattomuutta on paljon nimenomaan suomalaismiehillä. Koska seurustelin pitkään toisesta maasta Suomeen muuttaneen kanssa, en joutunut kohtaamaan todellisuutta ennen kuin pitkälle yli 30-vuotiaana, jolloin aloin kaivata keskusteluyhteyttä suomen kielellä. Niitä sopivia fiksuja ja kiinnostavia miehiä, jotka osaavat kommunikoida verbaalisesti ja jotka olisivat kiinnostuneita myös minusta ei tuntunut löytyvän millään.

Iso ongelma on, ettei kumppani kuuntle olenkaan, pahimmillaan alkaa huutaa päälle (= henkistä väkivaltaa, fyysisen uhka leijuu ilmassa) ja lähes kaikilla suomalaisilla naisilla on tosi suppeasti etukäteen päätetty, mitä repliikkejä he suostuvat kuuntelemaan. Muuten alkaa uhriutuminen tai huutaminen, siis manipulatiivinen käytös, Ulkomaalaisilla tämmöistä tosi harvoinm jos ollenkaan!

Kun puoliso sitten papukaijan lailla toistelee näitä vuorosanoja, hän on hyväksytty.

Toimiva kommunkaatio olisi 50/50, mutta se kuuntelu ja sitten ITSEREFLEKTION kautta TOIMINTA eli oman käytöksen korjaaminen jää kyllä useimmiten suomalaisten naisten kanssa tapahtumatta, (genetiikkaa ja kasvuympäristö taustalla). On taitaviakin ja kun he löytävät toisensa, voi mennä ihan mainiosti! Suurimmalla osalla naisista on tosi pullistuneet käsitykset omasta erinomaisuudestaan erityisesti verrattuna miehiin. Vähän samaa kuin se "valkoisen heteromiehen pohjaton itsevarmuus", siis hyvin paljon samaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Kokeilin tuota tekniikkaa eikä se toiminut. Toinen osapuoli sanoi silti, että hänestä se on syyttelyä, kun kerron, miltä minusta tuntuu.

Samoin. Vaikka käytin taktiikkaa "minusta tuntuu" tai vastaavaa minä-viestiä, niin ei toiminut. Mies koki sen silti syyttelyksi tai riidan haastamiseksi. Ehkä joillekin toimii, mutta ei läheskään kaikille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kokea henkistä yhteyttä tai mitään yhteyttä toisen kanssa jos ei tiedä tai kiinnosta mitä sen kumppanin päässä liikkuu? Omituinen toistuva ajatus myös  tässä keskustelussa on, että puhuminen ja sen toivominen liittyy riitelyyn tai johtaa siihen.

Valitettavasti olen itsekin huomannut, että puhumattomuutta on paljon nimenomaan suomalaismiehillä. Koska seurustelin pitkään toisesta maasta Suomeen muuttaneen kanssa, en joutunut kohtaamaan todellisuutta ennen kuin pitkälle yli 30-vuotiaana, jolloin aloin kaivata keskusteluyhteyttä suomen kielellä. Niitä sopivia fiksuja ja kiinnostavia miehiä, jotka osaavat kommunikoida verbaalisesti ja jotka olisivat kiinnostuneita myös minusta ei tuntunut löytyvän millään.

Kyllä sitä on suomalaisnaisillakin sen olen huomannut, ollaan niin mykkää ja paskaa välillä, miehen syytä sekin on tietysti. Helppo syyttää siitäkin miestä, kun sä olet tuollainen niin ei sulle voi mitään puhua. Eiköhän puhumattomia löydy sekä miehiä että naisia, varmasti enemmän on miehiä. Ymmärtäminen taas sitten on aivan eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on väkivaltaa. Piste. Kyllä parisuhteessa pitää pystyä puhumaan. Jos ongelmista ei voi puhua, parisuhde on jo ohi. Jokaisen pitää työstää itseään, ei riitä että ajattelee että tämmöinen mä vaan oon. Tai jos tyydyt siihen, älä mene parisuhteeseen ja pilaamaan jonkun toisenkin elämää omalla käytökselläsi. Sen sijaan että yrittää loputtomasti ymmärtää ja löytää toisen käytökselle, pitäisi vaatia että toinen työstää omat ongelmansa. Toista ei voi muuttaa tai ”parantaa”, se on jokaisen omalla vastuulla.

Yhtälailla puhumaan vaatiminen on väkivaltaa. 

Työstä ensin itsesi ennenkuin alat työstää toista, jos ymmärrät mitä sillä tarkoitetaan.

Puhumaton ei sovi suhteeseen ihmisen kanssa, joka toivoo suhteelta henkistä läheisyyttä ja toimivaa kumppanuutta. Silloin on parempi erota. Suhde puhumattoman kanssa on lähinnä seksisuhde, ei muuta, useimmiten näin. Eli bare minimum suhde nykytermein. 

Totta, puhumattoman pitäisi olla pariutumatta tai valita itselleen sopiva kumppani joka ei kaipaa puhumista. On kidutusta olla yhdessä puhumattoman kanssa. Paljon helpompaahan on olla puhumaton, ei itse kärsi lainkaan niin paljon, vaikka itsesäälissä usein kylpevätkin. Sanoisinkin, että puhumaton ei laita itseään likoon liki lainkaan ja puhuva usein koko itsensä. Siksi se mykkyys tuntuukin niin pahalta. Joku tuolla kertoikin, että mies vaati naisen puhuvan, mutta itse vaikeni. Nainen oli hänelle ikäänkuin huvitus ja ajanviete.

Ihmettelen aina, kun moni puolustaa kynsin hampain puhumattomuutta tai jopa kääntää niin, että häntä kohtaan ollaan liian vaativia tms. Itse en näe mitään muuta konstia kuin puhumisen, koska selvänäköisyyttä harvoilla on. Miksiköhän ihmiselle on luotu puhumisen lahja? No, siksi, että eroavat eläinkunnasta, ainakin siltä osin. Kyse on nimenomaan lahjasta ja silloin on tarpeellista sitä myös käyttää. Kyllä minusta puhuminen on luonnollinen ilmiö ihmisellä ja puhumattomuus taas jotain muuta. 

Itse en näe mitään muuta konstia kuin puhumisen tullakseni ymmärretyksi ja ymmärtääkseni toista. Ja välttääkseni väärinkäsityksiä puolin ja toisin. Parisuhteessa mielestäni ainoa keino ja myös pitää läheisyyttä yllä. Läheskään kaikille ei vain riitä pelkkä ruumiillinen läheisyys. Pitää olla kokonaisuus kunnossa. 

Minä en kestäisi puhumatonta jätkää, heittäisin sen pihalle, kunnon raivarit vaan päälle!

Miksi minä en yleensä vaivaudu enää puhumaan mistään, johtuu tästä.  Nämä  esim  eiliseltä ja toinen tältä päivältä. Teen hampurilaiset jollaisia olen tehnyt noin 20 vuoden ajan. Huudan miehelle, että hamppari on valmis. Mies tulee keittiöön ja alkaa purkamaan hampurilaista ja kysyy samalla onko siinä ketsuppia. Yleensä vaan sanon, että on, mutta nyt sanoin, että mitäs arvelet.  Siihen mies, että joskus on pitänyt kasata itse. ( kerran näin on tapahtunut ja sekin sen takia, että ajattelin, että kasatkoon mies itse niin ei tarvitse kysellä, että onko siinä ketsuppia) Minä kysyn, että näyttääkö se siltä, että sitä ei ole kasattu valmiiksi?  Mies suuttuu ja ihmettelee, eikö saa kysyä? No saa, mutta eikö ihminen ole jo 20 vuodessa oppinut, että hänen hampparissaan on ketsuppia, ilman, että hampurilainen pitää purkaa ja katsoa ja kysyä ? En kyllä enää ikinä kasaa miehen hampurilaista, kasatkoon itse niin tietää, että on ketsuppia. Mies alkoi riitelemään tuostakin asiasta, jatkossa en enää ikinä sano mitään, koska syy oli nytkin minussa ja minun vika, että ketsupin perään piti kysellä.  Toinen tarinan. Laitan pakkasen sulamaan, kuten olen tehnyt viimeiset 30 vuotta. Mies kysyy sammutinko pakkasen ottamalla johdon pois seinästä vai sammuttamalla pakastimen katkaisijasta.  Sanoin, että otin johdon pois seinästä kuten aina ennenkin. Kysyin sitten, että miksi kysyt.  Mies suuttuu, että eikö saa kysyä? no saa mutta kysyin vaan, että miksi asia nyt yhtäkkiä kiinnostaa.   Mies suuttuu joka asiasta. Joka asiasta riita. Nykyisin en enää puhu oikeastaan mitään, koska sanon kai aina jotakin väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:

'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'

Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.

Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.

Kokeilin tuota tekniikkaa eikä se toiminut. Toinen osapuoli sanoi silti, että hänestä se on syyttelyä, kun kerron, miltä minusta tuntuu.

Samoin. Vaikka käytin taktiikkaa "minusta tuntuu" tai vastaavaa minä-viestiä, niin ei toiminut. Mies koki sen silti syyttelyksi tai riidan haastamiseksi. Ehkä joillekin toimii, mutta ei läheskään kaikille. 

Mä olen huomannut oman miehen kohdalla, että hänen on joka asiaan löydettävä syyllinen. Ja koska hän itse etsii aina syyllistä, hän kai luulee, että myös minä etsin kaikesta syyllistä, eli syytän häntä sellaisistakin asioista, joissa ei ole edes mitään syytä etsiä/löytää "syyllinen" , eli kaikesta mahdollisesta. 

Mietin joskus, onko hänen kotonaan ollut sellainen tyyli, että kaikesta on syytetty aina ensimmäisenä.

Jos vaikka joku on mennyt vahingossa rikki, syyllinen on löydettävä vaikka se olisi voinut rikkoutua keneltä tahansa tai tavara on ollut niin huonossa kunnossa, että on hajonnut ihan itsestään. 

Kerran meillä oli vessan peiliovikaapista irronnut pidike ja mies tuli huutamaan, että kuka on ROIKKUNUT siinä peilikaapissa? No voi taivas, kyllä siinä varmaan olikin joku roikkunut. 

Mies luulee myös, että syytän häntä jostakin jos vaikka kysyn, että missä jokin tavara on.  Mies alkaa heti puolustautumaan ja jankkaamaan, että ei hän ole sitä hukannut. No enhän minä niin ole sanonutkaan, kysyn vaan, että onko hän nähnyt sitä jossain tai tietääkö hän missä se on. Ja tämä ihan joka asiasta.  Mies luulee, että häntä syytetään aina jostakin ja näin ei takuulla ole. Itse en ole koskaan oppinut tuollaiseen syyllisen etsimiseen tai että pitää aina olla ekana syyttämässä jotakin vahingostakin. 

Sinulle joka ajattelet, että puhe on turhaa ja ei johda mihinkään.

Olen itse tällähetkellä parisuhteessa miehen kanssa, jolle vaikeista asioista on vaikea puhua. Hän ahdistuu siitä. Aika monesta asiasta ollaan pystytty puhumaan onneksi, mutta miehellä on pari todella tulen arkaa aihetta.

Itse olen nyt aika ristiriitasessa tilanteessa, koska en voi hyvin kun näitä asioita joutuu arjessa ihan koko ajan varomaan. Haluan antaa toiselle tilaa, mutta myös minulla on tarpeet. Käyn itse terapiassa kyllä mikä auttaa, mutta valitettavasti harkitsen eroa, vaikka toinen on ihan mahottoman rakas. En pysty enää tekemään mitään kun toinen on niin ehdoton, joustamaton tai ei tee suhteen eteen minkäänlaista työtä. Tai sillein se minulle näyttäytyy, kun hän ei kerro minulle ajatuksiaan.

Ajattelisin näin, että jos rakastat toista, niin olet valmis kehittymään ihmisenä ja tulemaan edes jonkin verran vastaan asioissa. Tekemään kompromisseja. Hoitamaan suhdetta. On kaksi erilaista ihmistä, mutta jos välität ja haluat toiselle hyvää, niin silloin haluat tulla pikkusen vastaan. Ei tarvitse kokonaan muuttua, vaan pikkusen tulla vastaan. Ihan samalla tavalla se ihminen joka kaipaa juttelua, joutuu joustamaan kun ei koskaan saa puhua? Itse olen joutunut joustamaan jo aika äärimmilleni siinä, että en voi kaikesta puhua. Eikö sekin ole aika epäreilu oletus että toisen pitää aina taipua toisen tahtoon. Mutta tässä päästäänkin sitten siihen kysymykseen ollaanko toisille sopivat enää ollenkaan? En tiedä. Mutta uskon, että tuo asia tulee joka parisuhteessa vastaan aina uudestaan, jos ei siitä ei edes osittain opettele pois. Ellei satu löytymään joku toinen tismalleen samanlainen, on aika harvinaista...

Mutta pointtini oli myös se, että jos kumppani jatkuvasti olettaa sinun ajattelevan asioista/tunteistasi/tekemisistäsi jotain, niin sillon on hyvä puhumattoman ihmisen tiedostaa se. Se on OLETUS, ei tieto. Toinen ei voi lukea ajatuksiasi ikinä. 

Ajatellaan vaikka esimerkkiä, että olet jatkuvasti vaikka ylitöissä. Se on alkanut aina vain toistua. Kumppani olettaa varmasti suurimmaks osaksi että asia on niin, mutta voi myös olettaa ja pelätä mielessään, että välttelet kotona olemista, välttelet kotitöitä, välttelet kumppanin seuraa jne. Välttelet vaikka petipuuhia kumppanin kanssa kun olet sitten aina niin väsynyt kun et jaksa. Tai entä jos oletkin pettämässä joka päivä? Eli kumppani ei ihan oikeasti tiedä, jos et kerro hänelle, esim. että "hitto, on töissä ihan hirvee kiire, olisi kiva joskus olla kotona ajoissa että kerkeisin olla sinun kanssa" tai jotain muuta.

Tai yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat. Alkuun on puhuttu että ne täsmää, mutta niistä ei enää sitten puhutakkaan. Toinen alkaa miettiä, että haluaakohan tuo koskaan sittenkään omakotitaloa tai lapsia tai naimisiin tai matkoille tai hankkia mökkiä jne? Toinen odottaa vain kun toinen ei keskustele. Onko meillä vielä yhteinen tulevaisuus? Haluaako toinen edes enää olla minun kanssa kun ei halua edes keskustella tulevasta kun se niin ahdistaa? Kun ei halua suunnitella mitään. 

Kyllä aika äkkiä lopahtaa fiilikset koko suhteesta kun ei voi asioista puhuakkaan, ni eihän ne sillon voi edes toteutuakkaan. Mitä järkeä siinä suhteessa enää sitten on? 

ÄLÄ MENE SUHTEESEEN JOS ET OSAA PUHUA. Elämä ei pysty rakentumaan OLETUSTEN JA LUULOJEN perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus ja mykkäkoulu on täyttä paskaa, minä ja exäni harrastettiin sitä vuoronperään. Nykyisessä suhteessa päätin että puhun jokaisesta asiasta ja yritän olla ystävällinen, kuitenkin jos välillä vituttaa sekin on parasta sanoa suoraan. 

Kuulostaa paljon paremmalta. Täytyy myös omasta elämästä tuoda esimerkki, olen lähes koko elämäni seurustelusuhteissani ollut kumppanin kanssa, joka kykenee keskustelemaan, haluaa jakaa ajatuksiaan ja luonteltaan sekä persoonaltaan jutteleva. 

Kun sitten vanhemmalla iällä kohtasin potentiaalisen ihmisen, joka ei juuri juttellut ja käytti välillä mykkäkoulua manipuloidakseen, niin, ja toivoisin, että te jotka näin teette kuuntelisitte: tämä ei aiheuta pelkästään pettymystä ja surua, vaan saa näkemään sen kumppanin 5-vuotiaalta, todella lapselliselta kun hän edes olettaa, että tuollainen menisi aikuiselle ihmiselle läpi. Se vie kyllä aikapaljon arvostusta pois hänen suuntaansa, enkä näe tuollaista suhdetta enää tasavertaisena kahden aikuisen suhteena vaan koin itseni aikuiseksi, toisen holhottavakseni. Tämä taas on oiva seksuaalisen kemian tappaja.

Te puhumattoman, yleensä miehet, ja mykkäkoulua "ovelana aseena" käyttävät sahaatte vain omaa ja sen parisuhteen oksaa. Se, ettei toinen osapuoli sano mitään, koska on jo luovuttanut keskustelun suhteen, ei tarkoita sitä etteikö hän näkisi kontrolloinnin ja manipulaation läpi. Ei tuollaisesta tulee hyvää ja onnellista suhdetta mitenkään.  

Ehkä voit kokeilla ensin kysymällä häneltä, että minkälaisia toiveita hänellä on teidän parisuhteelle. Sitten voit vastavuoroisesti kertoa omista toiveistasi. Jos sen keskustelun aina aloittaa, että: "mä en haluaisi, että teet asiat näin," tai: "mä haluaisin, että sä teet asiat näin," -saa monet vain varautuneeksi kun kokevat, että heitä syyllistetään.

Vierailija kirjoitti:

Sinulle joka ajattelet, että puhe on turhaa ja ei johda mihinkään.

Olen itse tällähetkellä parisuhteessa miehen kanssa, jolle vaikeista asioista on vaikea puhua. Hän ahdistuu siitä. Aika monesta asiasta ollaan pystytty puhumaan onneksi, mutta miehellä on pari todella tulen arkaa aihetta.

Itse olen nyt aika ristiriitasessa tilanteessa, koska en voi hyvin kun näitä asioita joutuu arjessa ihan koko ajan varomaan. Haluan antaa toiselle tilaa, mutta myös minulla on tarpeet. Käyn itse terapiassa kyllä mikä auttaa, mutta valitettavasti harkitsen eroa, vaikka toinen on ihan mahottoman rakas. En pysty enää tekemään mitään kun toinen on niin ehdoton, joustamaton tai ei tee suhteen eteen minkäänlaista työtä. Tai sillein se minulle näyttäytyy, kun hän ei kerro minulle ajatuksiaan.

Ajattelisin näin, että jos rakastat toista, niin olet valmis kehittymään ihmisenä ja tulemaan edes jonkin verran vastaan asioissa. Tekemään kompromisseja. Hoitamaan suhdetta. On kaksi erilaista ihmistä, mutta jos välität ja haluat toiselle hyvää, niin silloin haluat tulla pikkusen vastaan. Ei tarvitse kokonaan muuttua, vaan pikkusen tulla vastaan. Ihan samalla tavalla se ihminen joka kaipaa juttelua, joutuu joustamaan kun ei koskaan saa puhua? Itse olen joutunut joustamaan jo aika äärimmilleni siinä, että en voi kaikesta puhua. Eikö sekin ole aika epäreilu oletus että toisen pitää aina taipua toisen tahtoon. Mutta tässä päästäänkin sitten siihen kysymykseen ollaanko toisille sopivat enää ollenkaan? En tiedä. Mutta uskon, että tuo asia tulee joka parisuhteessa vastaan aina uudestaan, jos ei siitä ei edes osittain opettele pois. Ellei satu löytymään joku toinen tismalleen samanlainen, on aika harvinaista...

 

Mutta pointtini oli myös se, että jos kumppani jatkuvasti olettaa sinun ajattelevan asioista/tunteistasi/tekemisistäsi jotain, niin sillon on hyvä puhumattoman ihmisen tiedostaa se. Se on OLETUS, ei tieto. Toinen ei voi lukea ajatuksiasi ikinä. 

Ajatellaan vaikka esimerkkiä, että olet jatkuvasti vaikka ylitöissä. Se on alkanut aina vain toistua. Kumppani olettaa varmasti suurimmaks osaksi että asia on niin, mutta voi myös olettaa ja pelätä mielessään, että välttelet kotona olemista, välttelet kotitöitä, välttelet kumppanin seuraa jne. Välttelet vaikka petipuuhia kumppanin kanssa kun olet sitten aina niin väsynyt kun et jaksa. Tai entä jos oletkin pettämässä joka päivä? Eli kumppani ei ihan oikeasti tiedä, jos et kerro hänelle, esim. että "hitto, on töissä ihan hirvee kiire, olisi kiva joskus olla kotona ajoissa että kerkeisin olla sinun kanssa" tai jotain muuta.

Tai yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat. Alkuun on puhuttu että ne täsmää, mutta niistä ei enää sitten puhutakkaan. Toinen alkaa miettiä, että haluaakohan tuo koskaan sittenkään omakotitaloa tai lapsia tai naimisiin tai matkoille tai hankkia mökkiä jne? Toinen odottaa vain kun toinen ei keskustele. Onko meillä vielä yhteinen tulevaisuus? Haluaako toinen edes enää olla minun kanssa kun ei halua edes keskustella tulevasta kun se niin ahdistaa? Kun ei halua suunnitella mitään. 

Kyllä aika äkkiä lopahtaa fiilikset koko suhteesta kun ei voi asioista puhuakkaan, ni eihän ne sillon voi edes toteutuakkaan. Mitä järkeä siinä suhteessa enää sitten on? 

ÄLÄ MENE SUHTEESEEN JOS ET OSAA PUHUA. Elämä ei pysty rakentumaan OLETUSTEN JA LUULOJEN perusteella.

Sen lisään vielä, että jossain vaiheessa meidän keskusteluyritykset pääty kauheeseen riitelyyn. Mutta aika pian opin itse kiinnittämään moneen asiaan huomiota, että niin ei enää ole juuri käynyt.

En halua ketään enää painostaa puhumaan. Pyrin siihen, että loisin turvallisen ympäristön puhumiselle, enkä syyttele asioista, kuuntelen rauhassa toista silloin kun hän kerrankin puhuu. 

Olen myös pitänyt vaikeat keskustelut lyhyenä, että en kuormita kumppania liikaa. Jos huomaan hänen ahdistuvan, yritän olla ymmärtäväinen ja muistuttaa, että tässä tilanteessa ei ole mitään pahaa tai hätää. Muistutan että en ole vihainen, en hyökkää.

Kumppani silti ottaa pienetkin asiat herkästi niin, että painostan tai hyökkään tai syytän. Tai hänen aivonsa menevät johonkin ahdistuneeseen tilaan, jolloin ne ei vain toimi järkevästi.

Koitan aina välttää tilanteen eskaloitumista mihinkään suuntaan ja pyrin itse pysymään rauhallisena. Näillä jutuilla ollaan saatu joitain keskusteluja käytyä ilman pahempia ongelmia. Keskustelen toista kuunnellen ja vähän varpaillaan joutuu olemaan.

Katsotaan nyt miten kauan oma mieli jaksaa tämmöstä. 

Jokin lukko miehellä on ja tuntuu välillä pahalta se myös hänen itsensä takia. Ois elämä paljon helpompaa minulla ja hänellä itsellään, kun voisi asioita vähän sanottaa ääneen. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä en yleensä vaivaudu enää puhumaan mistään, johtuu tästä.  Nämä  esim  eiliseltä ja toinen tältä päivältä. Teen hampurilaiset jollaisia olen tehnyt noin 20 vuoden ajan. Huudan miehelle, että hamppari on valmis. Mies tulee keittiöön ja alkaa purkamaan hampurilaista ja kysyy samalla onko siinä ketsuppia. Yleensä vaan sanon, että on, mutta nyt sanoin, että mitäs arvelet.  Siihen mies, että joskus on pitänyt kasata itse. ( kerran näin on tapahtunut ja sekin sen takia, että ajattelin, että kasatkoon mies itse niin ei tarvitse kysellä, että onko siinä ketsuppia) Minä kysyn, että näyttääkö se siltä, että sitä ei ole kasattu valmiiksi?  Mies suuttuu ja ihmettelee, eikö saa kysyä? No saa, mutta eikö ihminen ole jo 20 vuodessa oppinut, että hänen hampparissaan on ketsuppia, ilman, että hampurilainen pitää purkaa ja katsoa ja kysyä ? En kyllä enää ikinä kasaa miehen hampurilaista, kasatkoon itse niin tietää, että on ketsuppia. Mies alkoi riitelemään tuostakin asiasta, jatkossa en enää ikinä sano mitään, koska syy oli nytkin minussa ja minun vika, että ketsupin perään piti kysellä.  Toinen tarinan. Laitan pakkasen sulamaan, kuten olen tehnyt viimeiset 30 vuotta. Mies kysyy sammutinko pakkasen ottamalla johdon pois seinästä vai sammuttamalla pakastimen katkaisijasta.  Sanoin, että otin johdon pois seinästä kuten aina ennenkin. Kysyin sitten, että miksi kysyt.  Mies suuttuu, että eikö saa kysyä? no saa mutta kysyin vaan, että miksi asia nyt yhtäkkiä kiinnostaa.   Mies suuttuu joka asiasta. Joka asiasta riita. Nykyisin en enää puhu oikeastaan mitään, koska sanon kai aina jotakin väärin. 

En kyllä ymmärrä miksei voi vain sanoa, että "on ketsuppia". Tai "otin johdon pois" ja se siitä. Anteeksi vain, mutta näiden esimerkkien perusteella vaikutat itsekin riidanhaastajalta. Ehkä ylitulkitset miehen ihan tavallisia keskustelualoituksia. Mies sitten tuntuu myös hermostuvan helposti. Aivan kuin pinnan alla kytisi jotain isompaa katkeruutta.

Mieheni myös yhteen aikaan harrasti usein tuollaista mököttämistä. Itse olen aika temperamenttinen luonne ja en kestä katsoa tuollaista kovin kauaa suuttumatta. Monta kertaa minulla ja lapsilla on ollut hyvä päivä ja fiilis, minkä mies on sitten pilannut synkältä mökötyksellään. Puhumattomuus vaikuttaa koko perheen tunnelmaan, siksi en voi hyväksyä sitä. Jokaisella toki voi olla huonoja päiviä ja hetkiä, mutta parisuhteessa siitä pitäisi pystyä viestimään sanoin, eikä passiivisagressiivisella mökötyksellä. Itse olen tuolloin sanonut asiasta, usein olen myös räjähtänyt siitä, koska en pysty pitämään asioita sisälläni. Ja ollaan käyty asiasts monet tuliset riidat aikoinaan. Nykyään meillä menee onneksi hyvin, ja mies pyytää nykyään anteeksi jos harrastaa mököttämistä, ja itse kestän sitä nykyään ehkä viisi minuuttia kauemmin suuttumatta, mutta edelleenkin se käy hermoon.

No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kokea henkistä yhteyttä tai mitään yhteyttä toisen kanssa jos ei tiedä tai kiinnosta mitä sen kumppanin päässä liikkuu? Omituinen toistuva ajatus myös  tässä keskustelussa on, että puhuminen ja sen toivominen liittyy riitelyyn tai johtaa siihen.

Valitettavasti olen itsekin huomannut, että puhumattomuutta on paljon nimenomaan suomalaismiehillä. Koska seurustelin pitkään toisesta maasta Suomeen muuttaneen kanssa, en joutunut kohtaamaan todellisuutta ennen kuin pitkälle yli 30-vuotiaana, jolloin aloin kaivata keskusteluyhteyttä suomen kielellä. Niitä sopivia fiksuja ja kiinnostavia miehiä, jotka osaavat kommunikoida verbaalisesti ja jotka olisivat kiinnostuneita myös minusta ei tuntunut löytyvän millään.

Ei ole kyllä mikään kansallisuuskysymys. Olen seurustellut italialaisen kanssa; puhui kyllä kuin papupata, mutta 95% oli jotain järjetöntä tuubaa ja jos yritit keskustella sivistyneesti ongelmista, äijä heittäytyi ylitunteelliseksi ja lähinnä riehui. Eli ei osannut puhua asioista.

Saksalainen taas lähinnä halveksi hiljaa, jos yritit puhua jostain.

Yllättäen molemmat ovat siis exiä.