Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vain kertakäyttöisiä.

Ei sellasella mitää tee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen haluaa että mies avautuu että pääsee miehen päänsisään kaivelemaan aseita mitä myöhemmin köytetään miestä vastaan ja tämä naamioidaan keskusteluksi.

Miksi olisit suhteessa ihmisen kanssa, jonka oletusarvoisesti ajattelet haluavan sinulle pahaa? Joko sinulla on silloin ihan väärä kumppani tai sitten olit itse täysin kypsymätön parisuhteeseen.

En yhtään ihmettele naisten omituisia ja ahdistavia kokemuksia, jos edes osa miehistä ajattelee tuolla tavalla.

Tottahan se on, ainakin osittain. Eikä edes siinä määrin, että etsittäisiin miehestä oletusarvoisia heikkouksia, mutta tottakai naiset haluavat miehelle pahaa, jos mies esimerkiksi kritisoi asiallisestikin naista. Silloin saatetaan nostaa vanhoja mörköjä, "kun sinä teit sitä ja tätä" jne jne. Naiset eivät siedä sitä, että hekin ovat vastuullisia parisuhteessa. He ovat vastuullisia miehen hyvinvoinnista ja onnellisuudesta parisuhteessa yhtä paljon kuin mies itse. He eivät vain halua ottaa sitä roolia ja vastuuta. Hyvin harva nainen todellisuudessa ajattelee miehen parasta

Tarvitsevuus miehessä on yhtä turn off kuin naisissa.

Miehet eivät tarvitse mitään. Se on miesten tehtävä tehdä nainen onnelliseksi

Olen onnellinen ihan ilman miestäkin, varsinkin jos mies etsisi minusta hoivaajaa.

Ei ollutkaan kyse mistään ressukan hoivaamisesta, vaan aivan tavallisista asioista. Synttäreiden järkkääminen, lahjat, läheisyys, hellyys, empatiakyky, miehen auttaminen vaikeana hetkenä. Me miehet ei sellaista tarvita, se on meidän tehtävä

Jos parisuhde olisi huono mieluummin tekisin nuo itse. Tottakai hyvässä parisuhteessa on se hyväpuoli että vastuuta voi jakaa. On hienoa kun puoliso on tehnyt ruuan kun tulen kotiin tai järkännyt ne lasten synntärit. Silti en kokisi olevani onnettomampi ilman parisuhdetta, vaikka tekemistä ja vastuita olisikin varmasti kotona enemmän.

Puhut siis varmaan, että mies on tehnyt? Koska niim se vähintään täytyy olla. En kiistä, etteikö yksin voisi olla hyvä. Mutta kaikista pahin on se, kun nainen sanoo, että hänelle saa puhua mistä vain. Ja kun puhut, että minulla on huono mieli kun teit minulle näin, niin edellä mainittu sääntö ei pädekään. Eli ei voi puhua... toki jokaisessa on puutteemme, mutta noin kriittinen asia, jossa on kaksinaismoralisti, niin sitten en anna minun puolelta enää mitään henkilökohtaista hänelle. Pidän omat asiat omina

Eli sinustako yksin ei olisi parempi kuin naisesi kanssa jonka sanaan et selvästikään voi luottaa. Varsinaisesti en näe sitä olennaisena asiana onko puoliso mies vai nainen joten jäin sen tarkoituksella viestistä pois, koska itse ajattelen että mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa oli se kumppani kumpaa sukupuolta tahansa.

Ei kaksinaismoralismi ole mielestäni mikään luottamuksen puutteeseen viittaava asia. Se pistää vaan aika äkkiä muuttamaan omaa käytöstäni: hänen ei tarvitse kuunnella, jos minulla on ollut huono päivä tai läheiseni on kuollut. En ota vastaan häneltä mitään fyysistä tai henkistä rakkauden- tai kiitollisuudenosoitusta, mikä ei kuulu normaaliin elämiseen. Vastapainonahan minullakin jää enemmän aikaa olla hänelle läsnä ja tukea sekä auttaa, mikäli hänellä on jotain sydämellään.

Kyllä mä tunnistan ja tunnustan tuollaisen lapsellisen reagointitavan menneiltä vuosilta: mies kertoo negatiivista ja minä en pysty kuuntelemaan sitä rauhallisesti ja aikuisesti, vaan käännän asian itseeni, alan itkemään ym. Mutta kiitollinen olen miehelle, että hän ei jäänyt itsesääliin eikä käpertynyt itseensä vannoen, ettei enää ikinä kerro minulle mitään, vaan on antanut uusia mahdollisuuksia.

Harvan kommunikointitaidot -miehen tai naisen- on kypsiä alle kolmekymppisenä, osalla ei koskaan. Julmaa, jos ei ole edes mahdollisuutta kehittyä ja muuttaa käytöstään. Kumppanin tehtävä mielestäni on auttaa, paitsi itseään niin myös toistakin kasvussa. 

Etkö pysty ymmärtämään, että sillä naisella on muita syitä reagoida huonosti puheeseesi, kuin se että haluaa olla ilkeä sinulle? Se syy ET ole sinä, vaan ne on naisessa itsessään. Hän ei ehkä vain ole koskaan oppinut ottamaan vastaan negatiivista, on saanut kotoaan raivottaren mallin, pelkää ehkä että olet päättämässä suhdetta ym. Älä ole julma vaan anna toiselle mahdollisuus, ohjaa toista parempaan kommunikaatioon! Siinä voisit häntä auttaa ja tukea, kohti vastuullista reagointitapaa.

En oikein ymmärrä miksi nainen antaisi toisen mahdollisuude tälle miehelle. Miehelle joka on täynnä vihaa naisia kohtaan mutta joka ei kuitenkaan osaa käsitellä sitä tunnetta, todennäköisesti ei edes halua. Tunteet ei edes välttämättä tule käsiteltyä sillä että ne kertoo ääneen.

Sama koskee myös parisuhteita joissa sukupuolet on toisinpäin eli nainen vihaa miehiä tai ei arvosta miehiä ollenkaan, mutta on parisuhteessa miehen kanssa. Mikä saa miehen kuinten antamaan uuden mahdollisuuden kerta toisensa jälkeen ellei se sitten ole jonkin sortin riippuvuus naisista.

Käytännössä tällaista tilannetta ei suomalaisissa parisuhteissa ole, koska emme elä matriarkaalisessa kulttuurissa. "Mies on perheen pää, nainen alempiarvoinen"-ajattelu on iskostettu jokaikiseen suomalaiseen mieheen ja naiseen edes jollain tasolla. Tämä ilmenee tottakai myös käytännössä. Esimerkkinä vaikka se, kuinka paljon paskaa naiset ovat valmiita vastaanottamaan miehen suunnalta vain ollakseen parisuhteessa. Ja tälläkin palstalla miehet sitten irvailemassa "miksi naiset valitsevat aina noin huonoja miehiä". Ei ikinä toisinpäin. Niin ja vastaus on, että naiset valitsevat tavallisia miehiä, jotka käyttäytyvät huonosti, koska naisten alisteinen asema istuu niin syvällä meidän kulttuurissa, ja he kokevat huonon käytöksen luonnollisena.

Dodii, nyt sitä feminististä mentaaliradiota edes vähän pienemmälle ja reaalielämän suuntaan. Kannattaa oikeasti tarkistuttaa lääkitys, jos sinusta tuo on totta.

Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Mutta kun sanoin, että minusta Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Vaan miespä meni mykäksi eikä suusta tullut muuta kuin yleensä seuraavana päivänä, että meidän pitää kai erota kun olen hänen kanssaan niin onneton.

Sellaista vuorovaikutusta ja keskustelua ei voinut edes yrittää missään ikävämmässä asiassa. Se oli miehestä heti eron paikka, muuta vastausta hänellä ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Mutta kun sanoin, että minusta Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Vaan miespä meni mykäksi eikä suusta tullut muuta kuin yleensä seuraavana päivänä, että meidän pitää kai erota kun olen hänen kanssaan niin onneton.

Sellaista vuorovaikutusta ja keskustelua ei voinut edes yrittää missään ikävämmässä asiassa. Se oli miehestä heti eron paikka, muuta vastausta hänellä ei ollut.

Umpinarsisti

Vierailija kirjoitti:

Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.

Järkytin kerran erästä naisenpuolta kertomalla, että wanhoina aikoina Japanissa vaimon liika puheliaisuus oli pätevä avioeron peruste!

Mielestäni se oli oikein ja kohtuullista.

Minä olen useimmiten kaivannut puhetta seuraavissa tilanteissa:

- Vastapuoli on selkeästi välttelevä, mutta ei kerro mistä käytös johtuu.

- Vastapuoli murjottaa, mutta ei kerro mistä käytös johtuu.

Tuntuu kyllä suoranaiselta henkiseltä väkivallalta tuollainen, etenkin kun vastapuoli vielä saattaa sanoa, että kaikki on ok. Mutta kun ei selkeästi ole. Minulle riittäisi puhumiseksi ihan vaikka se, että olen väsynyt ja kaipaan omaa rauhaa tai olen pahalla tuulella työasioiden takia tai loukkaannuin siitä kun tai kyse on asiasta x, mutta sopiiko, että puhutaan siitä myöhemmin, vaikka perjantaina.

Mielestäni tämän tason kommunikointi on ihan välttämättömyys ja edellytys sellaiselle, joka aikoo parisuhteessa olla.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen useimmiten kaivannut puhetta seuraavissa tilanteissa:

- Vastapuoli on selkeästi välttelevä, mutta ei kerro mistä käytös johtuu.

- Vastapuoli murjottaa, mutta ei kerro mistä käytös johtuu.

Tuntuu kyllä suoranaiselta henkiseltä väkivallalta tuollainen, etenkin kun vastapuoli vielä saattaa sanoa, että kaikki on ok. Mutta kun ei selkeästi ole. Minulle riittäisi puhumiseksi ihan vaikka se, että olen väsynyt ja kaipaan omaa rauhaa tai olen pahalla tuulella työasioiden takia tai loukkaannuin siitä kun tai kyse on asiasta x, mutta sopiiko, että puhutaan siitä myöhemmin, vaikka perjantaina.

Mielestäni tämän tason kommunikointi on ihan välttämättömyys ja edellytys sellaiselle, joka aikoo parisuhteessa olla.

Näihin kannattaa tarttua heti seurusteluvaiheessa. Eksä muuttui yhtäkkiä torjuvaksi niin lähdin samantien kotiini.

Yhteiselo puhumattoman ja umpimielisen miehen kanssa vie voimia.Keskustelut lasten ongelmista tyssäävät heti,kun toinen vetäytyy ja on töykeä. Apua on haettava perheasioissakin ulkopuolisilta.Yhteistä autoa vaihdettaessa mies vaikeni,kun oli kolhinut peltiä.Ilmeisesti odottaa,että minä automaattisesti selvitän asiat.Kyllästyttää.

En osaa minäkään puhua, vaikka ole nainen. Lapsuudenkodissani ei koskaan puhuttu mistään, mikä ei ollut näkyvää maailmaa.

Ei siis koskaan puhuttu kenenkään mielialasta, ajatuksista, mietteistä, suunnitelmista, ei mielipahasta eikä mielihyvästä. Ei edes vatsakivusta tai päänsärystä saanut puhua koska ne eivät näkyneet päällepäin.

Näitä traumoja on varmaan aika monella, vaikea niistä on päästä vaikka kuinka yrittäisi.

Vierailija kirjoitti:

En osaa minäkään puhua, vaikka ole nainen. Lapsuudenkodissani ei koskaan puhuttu mistään, mikä ei ollut näkyvää maailmaa.

Ei siis koskaan puhuttu kenenkään mielialasta, ajatuksista, mietteistä, suunnitelmista, ei mielipahasta eikä mielihyvästä. Ei edes vatsakivusta tai päänsärystä saanut puhua koska ne eivät näkyneet päällepäin.

Näitä traumoja on varmaan aika monella, vaikea niistä on päästä vaikka kuinka yrittäisi.

Miten reagoit, jos kanssasi yrittää aloittaa vaikkapa tunnetason keskustelua?

Vierailija kirjoitti:

En osaa minäkään puhua, vaikka ole nainen. Lapsuudenkodissani ei koskaan puhuttu mistään, mikä ei ollut näkyvää maailmaa.

Ei siis koskaan puhuttu kenenkään mielialasta, ajatuksista, mietteistä, suunnitelmista, ei mielipahasta eikä mielihyvästä. Ei edes vatsakivusta tai päänsärystä saanut puhua koska ne eivät näkyneet päällepäin.

Näitä traumoja on varmaan aika monella, vaikea niistä on päästä vaikka kuinka yrittäisi.

Kyllä ne on opittavissa. Oletko vaiti kaikille vai eräille? Minulle se on merkki väärästä seurasta, jos menetän puhekykyni ja kommunikaatiotaitoni.

- toinen vaikenevan kodin kasvatti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä aina kiinnostais tämä vastaanottajan kyky/halu _kuunnella_ eikä esim alkaa huutaa päälle "täytyy osata riidellä" tyyliin...on tooodella yleistä ja suoranaista henkistä väkivaltaa. Sitä kun muutamn kuukauden tai vuodenkin saa, hiljenee kuka tahansa. :(

Riitely ei tarkoita automaattisesti huutamista.

Tästä tuli muuten mieleen se, että ex-mies koki että meillä oli ollut riita, kun olin vain koettanut jutella jostakin asiasta. Yleensä kertonut olleeni pahalla mielellä jostakin, halunnut keskustella ja kuulla miehen näkökannan (jolloin hän aina veti suupielet alaspäin ja meni peiton alle mököttämään hiljaa). Myöhemmin hän sitten viittasi tilanteeseen sanoen, että silloin sinä iltana kun meillä oli se kauhea riita.

Aika monella miehellä on naisista sellainen käsitys, että heidän pääasiallinen tehtävänsä on tehdä miesten elämästä helpompaa ja miellyttävämpää. Eli hoivata, huolehtia, myötäillä, kannustaa ja uhrautua, muutenkin suojella miestä kaikilta ikäviltä kokemuksilta ja tunteilta, mieluiten niin, ettei miehen tarvitse kertoa mitä haluaa, vaan nainen tietää sen automaattisesti jollain ihmeen telepatialla. Jos nainen ei ko. roolia täytä, vaan osoittaa mitään inhimillisyyden merkkejä, niin mies katsoo tämän riidanhaastamisena ja suuttuu, toiset äänekkäämmin, toiset sulkeutumalla.

Puhumattomuus on myös tehokasta henkistä väkivaltaa, jonka tarkoitus on saada toinen tuntemaan olonsa epävarmaksi. Ja taatusti kuormittaa, kun joutuu jatkuvasti arvailemaan, mitä toinen haluaa. Ja jos arvaa väärin, toinen suuttuu. Eli kyllä monille tämä vaikenemisen ja suuttumisen kierre on ihan tietoinen valinta, pyrkimys kontrolloida toista.

Upeasti sanoitettu. Tätä lukiessa tiivistyi mieleeni yksi lyhyt sana. Ä i t i. Ihan oikeasti moni mies vaikuttaa odottavan kumppanin olevan hänelle yhtä kuin äiti. Minä taas en todellakaan halua kumppanini olevan lapseni. Enkä kyllä sen kummemmin tahdo miehen olevan minulle kuin isä. Vinksahtanut ajatuskin.

Narsisti haluaa

- vaimon äidiksi

- ei kykene aikuismaiseen kommunikaatioon

- ei pysty kantamaan vastuuta

- kontrolloi

- mököttää/mykkäkouluaa/raivoaa

- herättää kumppanissa usein järjellä käsittämättömän hoivavietin tai kärsivällisyyden, joita tässäkin ketjussa on luettu

Että jos moni kohta puolisossa osuu, suosittelen tutustumaan aiheeseen syvemmin.

En usko että kaikki kypsymättömät miehet on narsisteja. Noita luettelemisiasi voi olla ihan, vaikka olisi "vain" huonokäytöksinen tai epästabiili. Toisaalta narsistin piirteitä löytyy jokaisesta jonkin verran. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nalkutus johtuu usein turhautumisesta kun toinen ei kuuntele eikä reagoi. Tyypillinen esimerkki:

Äiti: Veisitkö läppärin pois ruokapöydästä koska minun pitäisi päästä kattamaan pöytä kun kohta syödään.

Lapsi (ei vastaa, jatkaa pelaamista)

Äiti: (sanoo uudestaan täsmälleen samoin)

Lapsi (ei vastaa, ei reagoi, ei ole kuulevinaan)

Äiti: Kuulitko? Vie läppäri pois pöydältä.

Lapsi (ei reagoi, jatkaa pelaamista)

Äiti; Vie läppäri pois että päästään syömään

Lapsi: Joo joo, kuultiin jo, älä aina nalkuta!

Jos

1. osoitat että kuulit ja ymmärsit jo ensimmäisellä sanomisella

2.reagoit jotenkin, mielellään osallistumalla keskusteluun niin että kerrot asiasta oman näkemyksesi

ja

3. olet valmis miettimään, voisiko tuolle nalkuttajan esityämälle ongelmalle tehdä jotain, olet jopa valmis tarvittaessa korjaamaan omia toimintatapojansa,

niin silloin toisen ei tarvitse nalkuttaa.

Hymähdytti kun ketjun aiheena on puhumattomuus parisuhteessa, ja käytät esimerkkinä kuitenkin lapsen ja äidin välistä kommunikaatiota.

Mikäs tuossa hymähdytti? Oiva esimerkki,  miten sillä mieslapsella on lapsena mennyt, eli syy MIKSI se mies kokee nalkutuksen tietyllä tavalla. Nämä juontaa lähes aina lapsuudesta, jos ei traumoista niin sitten toimintamalleista. Ja ei, kaikki eivät juurikaan kehity lapsuudestaan näissä asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Oletko hieman lapsiaikuisen tyyppinen tuossa mielessä? Ei millään pahalla. Itsensä kehittämiseen liittyy tuo vatvominen ja ongelmien silmiin katsominen.

Tuo kuulostaa vain hassulta" ei ole kivaa, en siis tee sitä".

Onko kumppanisi toiveet ja tarpeet Sinulle lainkaan tärkeitä vai onko hän ehkä Äidin korvike?

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Mutta kun sanoin, että minusta Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Vaan miespä meni mykäksi eikä suusta tullut muuta kuin yleensä seuraavana päivänä, että meidän pitää kai erota kun olen hänen kanssaan niin onneton.

Sellaista vuorovaikutusta ja keskustelua ei voinut edes yrittää missään ikävämmässä asiassa. Se oli miehestä heti eron paikka, muuta vastausta hänellä ei ollut.

Miksi et eronnut? Ihan outoa jatkaa suhteessa, jossa ei ole tyytyväinen ja jossa toinen kertoo selkeän ratkaisun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa minäkään puhua, vaikka ole nainen. Lapsuudenkodissani ei koskaan puhuttu mistään, mikä ei ollut näkyvää maailmaa.

Ei siis koskaan puhuttu kenenkään mielialasta, ajatuksista, mietteistä, suunnitelmista, ei mielipahasta eikä mielihyvästä. Ei edes vatsakivusta tai päänsärystä saanut puhua koska ne eivät näkyneet päällepäin.

Näitä traumoja on varmaan aika monella, vaikea niistä on päästä vaikka kuinka yrittäisi.

Miten reagoit, jos kanssasi yrittää aloittaa vaikkapa tunnetason keskustelua?

Minä puhun näitä tunnetason keskusteluja sujuvasti ja nauran samalla keskustelukumppanille, joka jotenkin kokee, että tässä olla tunteiden tasolla. Toiselle voi tuollaisissa keskusteluissa valehdella ihan mitä tahansa ja tyhmänä tuo uskoo, että nyt meillä on joku sielujen ykseys.

Minusta tuntuu pahalta, kun sanot noin - aha, nyt mentiin tunnetason keskusteluun ja siihen on kätevintä vastata, että olet itse vastuussa omista tunteistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Mutta kun sanoin, että minusta Miehelläni oli tapana unohdella yhdessä sovittuja asioita tai toimia ja puhua tökerösti niin, että pahoitin mieleni.

Esim. oltiin miehen ehdotuksesta sovittu, että mennään juttuun X tiettynä päivämääränä, olin vaihtanut monen mutkan kautta työvuoroja ja valmistautunut muutenkin. Sitten tuona päivänä mies ilmoittaakin sopineensa kaverinsa kanssa menoa ja menevänsä sinne.

Muut mieltäni pahoittavat jutut olivat yleensä pienempiä, mutta sellaisia, että ne jäivät painamaan ja halusin niistä miehen kanssa puhua. Vaan miespä meni mykäksi eikä suusta tullut muuta kuin yleensä seuraavana päivänä, että meidän pitää kai erota kun olen hänen kanssaan niin onneton.

Sellaista vuorovaikutusta ja keskustelua ei voinut edes yrittää missään ikävämmässä asiassa. Se oli miehestä heti eron paikka, muuta vastausta hänellä ei ollut.

Miksi et eronnut? Ihan outoa jatkaa suhteessa, jossa ei ole tyytyväinen ja jossa toinen kertoo selkeän ratkaisun.

Erosinkin. Mutta liian pitkään uskoin, ettei mies oikeasti voi olla täysin kyvytön keskustelemaan, ja että hän pikkuhiljaa avautuisi ja asiat muuttuisivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä aina kiinnostais tämä vastaanottajan kyky/halu _kuunnella_ eikä esim alkaa huutaa päälle "täytyy osata riidellä" tyyliin...on tooodella yleistä ja suoranaista henkistä väkivaltaa. Sitä kun muutamn kuukauden tai vuodenkin saa, hiljenee kuka tahansa. :(

Riitely ei tarkoita automaattisesti huutamista.

Tästä tuli muuten mieleen se, että ex-mies koki että meillä oli ollut riita, kun olin vain koettanut jutella jostakin asiasta. Yleensä kertonut olleeni pahalla mielellä jostakin, halunnut keskustella ja kuulla miehen näkökannan (jolloin hän aina veti suupielet alaspäin ja meni peiton alle mököttämään hiljaa). Myöhemmin hän sitten viittasi tilanteeseen sanoen, että silloin sinä iltana kun meillä oli se kauhea riita.

Aika monella miehellä on naisista sellainen käsitys, että heidän pääasiallinen tehtävänsä on tehdä miesten elämästä helpompaa ja miellyttävämpää. Eli hoivata, huolehtia, myötäillä, kannustaa ja uhrautua, muutenkin suojella miestä kaikilta ikäviltä kokemuksilta ja tunteilta, mieluiten niin, ettei miehen tarvitse kertoa mitä haluaa, vaan nainen tietää sen automaattisesti jollain ihmeen telepatialla. Jos nainen ei ko. roolia täytä, vaan osoittaa mitään inhimillisyyden merkkejä, niin mies katsoo tämän riidanhaastamisena ja suuttuu, toiset äänekkäämmin, toiset sulkeutumalla.

Puhumattomuus on myös tehokasta henkistä väkivaltaa, jonka tarkoitus on saada toinen tuntemaan olonsa epävarmaksi. Ja taatusti kuormittaa, kun joutuu jatkuvasti arvailemaan, mitä toinen haluaa. Ja jos arvaa väärin, toinen suuttuu. Eli kyllä monille tämä vaikenemisen ja suuttumisen kierre on ihan tietoinen valinta, pyrkimys kontrolloida toista.

Juuri näin homma etenee. Ei välttämättä ole tietoistakaan puhumattomuutta, oma kumppani vaan lamaantuu heti kun puhutaan tai yritetään keskustella jostakin ruuvia aineettomammasta asiasta!

Olen uhannut ulosmarssilla ja katsotaan miten käy. On vasta nyt tajunnut, että ongelma on todellinen. Varmaankin ajatteli että Muumien Taikuri itsestään pyyhkii murheet pois.

Mutta kuormittaa todellakin. Virtahepo olohuoneessa.

Syy miksi en myöskään jatkossa vietä äitienpäivää kumppanin kanssa. Lapset aikuisia joten en juhli äidinkorvikkeena olemista.

Vierailija kirjoitti:

Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.

Mikä suhde sellainen yleensä on jossa ei keskustella?  Edes se mistä toinen pyytää.