Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:

- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...

- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...

- neutraali: kuulumiset, keskustelut...

- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...

Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.

Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.

Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.

Kannattaa miettiä, että minkälainen parisuhde hänen vanhemmillaan on. Kotoa saadut mallit voivat olla puolisoilla hyvin erilaiset. Toisen lapsuudessa täysi sota vanhemmilla. Toisella taas raivohuutaja ja alistuja vanhempina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Keskustelu on myös turhaa ajanhukkaa, kun kyseessä oleva asia on sellainen, johon ratkaisua ei voi koskaan löytyä. Todellisuudessa erittäin moni parisuhdeongelma pelkistyy siihen, että toinen on joko hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, tai erottava. Tämän toteaminen ajaa kuitenkin monet vatvojat kuilun partaalle, kun he eivät voi enää turvautua omaan defenssiinsä (loputon tunnepuhe), ja saa heidät kokemaan eksistentiaalista ahdistusta.

Suosittelen keskittymään omiin tarpeisiin ja rajoihin ja varmistamaan, että tarpeet tulevat täytetyksi ja että rajoja ei ylitetä. Pyyntöjen esittäminen on parempaa kuin vatvominen. Toinen kyllä käytöksellään osoittaa, pystyykö hän olemaan sinulle sellainen kumppani, jollaista tarvitset.

Tämä on hyvä kommentti. Lisäisin myös, että nämä loputtomien vatvojat eivät kyllä voita mitään jos eroavat, koska siinä seuraavassakin suhteessa on jotain, mitä pitäisi loputtomiin vatvoa.

Kyse on jostain tyydyttämättömästä tarpeesta, sisäisestä tyhjyydestä mitä täytetään tuolla loputtomalla tunnelänkytyksellä.

Viime kädessä siitä, että ei uskalleta tehdä itse itseään onnelliseksi, vaan ulkoistetaan se toiselle. Toinen siinä aina ja poikkeuksetta epäonnistuu, ja sitten on hyvä syy vatvoa ja länkyttää.

Aikuisen ihmisen kun kuitenkin pitäisi kyetä olemaan eheä ihan itsekseen ja vastaaman itse omiin emotionaalisiin tarpeisiinsa. Niin kauan, kun ei siihen pysty, ei ole oikein mitään annettavaa toiselle, ja parisuhde on vain sitä, että kaksi isoa reikää yrittää repiä toisesta itseensä täytettä -turhaan.

Elämän vaikein läksy on tajuta, että jos et pysty itse olemaan kutakuinkin onnellinen Juuri Nyt, olosuhteista huolimatta, ei ole sellaista olosuhdetta, mikä sinut onnelliseksi tekisi.

Tiedän mistä puhun. Olin itse ennen äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihminen. Lopulta, erinäisten kiinnostavien elämänkäänteiden ja kärsittyäni todella paljon aivan turhaan, ymmärsin että ratkaisukeskeisyys on ongelmakeskeisyyttä.

Nyttemmin olen oppinut, että suurimman osan "ongelmista" voi vaan ravistaa päältään kuin vesipisarat sadetakista, etkä kohtaa niitä enää ikinä sen jälkeen. Elämä muuttuu ihmeen helpoksi, kun keskittyy siihen, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta juuri nyt.

Sitten jos jäljellä on joku ihan oikea, todellinen ongelma, sen ratkaisu käy käden känteessä, kun henkistä energiaa ei kulu siihen jatkuvaan ratkaisurunkkaamiseen.

Tämä asennoituminen myös auttaa hyväksymään ne vähemmän mukavat asiat, joita ei vaan voi itse muuttaa. Ja ihme kyllä, niidenkin vaikutus vähenee.

Ette ehkä usko minua. En minäkään olisi uskonut edes viisi vuotta sitten, että joskus elän näin. En olisi uskonut, että ihmisen on mahdollista tuntea tällaista rauhaa ja iloa, vaikka mikään ulkoinen ei ole muuttunut, paitsi ehkä jopa "huonompaan" suuntaan.

Hyvä kommentti. Uskon, että kyse on tosiaan sisäisestä tarpeesta, johon pyritään vastaamaan näillä loputtomilla keskusteluilla.

Itse olen suurin piirtein yhtä tyytyväinen niin sinkkuna kuin parisuhteessakin, ja minusta parisuhteet ovat tosi helppoja ja mukavia. Suurimmalla osalla parisuhteen arkisesta kitkasta ei ole mitään merkitystä kuuden vuoden (tai edes kuuden päivän) päästä, joten miksi ottaa asiasta stressiä? Parisuhteet ovat  minulle nautiskelua varten, ja vilkas seksielämä toimii oikein hyvänä sosiaalisena voiteluaineena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Puhumista tärkeämpänä pidän sitä että parisuhteessa tulee hyväksytyksi. Hyväksytään se että ei se puoliso aina halua puhua samoista asioista kuin minä. Tai vaikka minä näen parisuhteessa ongelmia ei ne toisen mielestä ole mitään ongelmia jotka pitäisi käsitellä.

Ei naiset kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omia vaatimuksia ja haluja. Miehen kuuntelu on ihan sivuseikka kun todellisuudessa puhumisvaatimukset koskee ainiastaan sitä että nainen saa puhua ilman keskeytyksiä ja mies vain myötäilee ja kuuntelee kaiken jonka jälkeen miehen on toteutettava täsmällisesti se mitä nainen haluaa. Naisten pitäisi opetella myös kuuntelemaan miehiä niin teidän kanssa olisi edes mahdollista keskustella. Joka nainen osaa puhua ja vaatia mieheltä mutta hyvin harva nainen suostuu kuuntelemaan niin se yksipuoleinen puhuminen on täysin turhaa

Meillä enemmän ongelma on se että mies haluaisi puhua eikä aina heti ymmärrä sitä että minulla naisena ei ole tarve hänen kanssaan puhua välttämättä ainakaan juuri siitä asiasta mistä hän haluaisi. Pitkässä parisuhteessa yli 30 vuotta kestäneessä toki sitä toisen hyväksymistä on joutunut molemmat opettelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kanssa puhumaton puoliso. Ja usein kun hän puhuu, on puhekin sellaista, että lauseista puuttuu ne varsinaisesti merkitsevät sanat, eli aika lailla kautta rantain ja mitään sanomattomia lauseita. 

Katsottiin tässä hiljattain tv:stä yhtä sarjaa, jossa pariskunta keskusteli. He olivat asiassa eri mieltä, mutta kyseessä ei ollut riita, vaan keskustelu. Mieheni eläytyi tilanteeseen ja alkoi vaikertaa että ei-ei-ei, ei noin.... Hän koki siis ahdistavana ja huonona sen, että sarjassa ollut mies kertoi naiselle olevansa asiassa eri mieltä. 

Mulle tää oli ihan shokki. Siis miten mistään voi puhua, jos ei voi sanoa edes rauhallisessa keskustelussa olevansa eri mieltä.

Meillä on jo pitkä liitto, se ei tähän kaadu, mutta onhan tää nyt vähän vaikeeta mistään mitään puhua.

Samoin meillä on takana pitkä liitto takana ja oikeastaan vasta nyt tuo toisen puhumattomuus on alannut vaivaamaan enemmän. Joskus kun olen aloittanut kyselemään jostain asiasta, vaikka nyt kysäissyt että mikä häntä vaivaa, niin saattaa ärähtää tosi pahasti ja sanoa jotain ilkeää, vaikkakin että "älä kysele, jos en kelpaa niin etsi parempi mies, laitetaan eropaperit menemään". No ei ehkä aivan noin, mutta kun olen palannut asiaan seuraavana päivänä ja halunnut tarkentaa että mikä homma, niin hän ei enää halua puhua koko asiasta.

Ap

En ole lukenut kaikkia kommentteja, ekat sivut vaan , enkä tiedä onko ainoa toimiva neuvo jo tullut, eli: jätä se sika! Olette erilaisia, ettekä pysty kommunikoimaan, joten muuta apua ei ole kuin ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:

- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...

- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...

- neutraali: kuulumiset, keskustelut...

- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...

Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.

Itsellä se on koskenut välttämätöntä ja hyödyllistä. Haitallisen puute ei ole puute vaan taito.

Olen saanut kuvan, että kun ap yrittää puhua hyödyllisestä tai välttämättömästä, mies kokee sen haitallisena tai kääntää haitalliseksi ja vaikenee.

Vatvominen asioista, joita ei voi ratkaista, on nähdäkseni kokonaisuutena haitallista. Jos sellaista ei osaa tunnistaa haitalliseksi puheeksi, vaan uskoo sillä parantavansa parisuhdetta jollakin tavalla, on aika vaikea onnistua.

Samoin jos toinen tarvitsee aikaa asioiden sulattelemiseksi sen sijaan, että jakaisi ajatuksensa heti, tätä on syytä kunnioittaa. Monta kriisiä vältettäisiin sillä, ettei puhuta asioita saman tien läpi, vaan tosiaan käydään lenkillä, syödään ja annetaan asian hautua. Monesti huomaa, ettei mitään valitettavaa olekaan.

Jostain olen lukenut, että puhuminen auttaa naista mutta ei miestä.

Tosin tämäkään ei ole niin jyrkkä jako eli myös yksilötasolla ihmiset on tässä suhteessa erilaisia.

Omista ongelmista ja tunteista puhuminen voi jopa pahentaa miehen oloa.

Mies ratkaisee kipeitä asioita tekemisen kautta esim. saattaa syventyä johonkin projektiin jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen ongelman kanssa mutta joka hänen mielessään symboloi ongelmaa.

Moni nainen olisi "seitsemännessä taivaassa" jos mies sanoisi hänelle: "rakas, mielestäni sinä puhut liian vähän. Haluan että sinä kerrot minulle nyt kaiken mahdollisen unelmistasi, ongelmistasi, toiveistasi ja haaveistasi ja peloistasi... Minulla on viikko lomaa. tehdään tästä sinun viikkosi, haluan kuunnella sinua keskeytyksettä koko viikon".

Kokeile sellaista, että jätä mies täysin rauhaan. Jos sinä olet hoitanut puhumispuolen niin sysää se vastuu nyt miehelle.

En tarkoita murjoitusta tai mykkäkoulua vaan ole miehen seurassa rennosti rakastavana ja omana itsenäsi, mutta jätä hänet rauhaan. Älä tee tikusta asiaa. Jos mies on hiljaa, ole sinäkin hiljaa. Jos mies puhuu jotain, kuuntele ja hymyile lempeästi ja sano jotain tyyliin: "niinpä".

Jos mies pohtii jotain tai kysyy jotain esim. menaitaanko me vielä mennä mökille? Niin ole passiivinen ja ystävällinen (ei passiivisaggressiivinen) ja kysy että mitä sinä olet suunnitellut.

Idea on siinä, että annat miehelle tilaa. Näytä, että hänen on turvallista avata suunsa.

Näytä että arvostat kaikkea mitä hän sanoo. Ei sen takia, että hän olisi oikeassa vaan sen takia että ne ovat hänen ajatuksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Aluks se menee, rakkaus on sokea ja puhumattomuus käy. Kun on oltu yhdessä vuosia ja arki tullut suhteeseen, niin jo tympii, ettei toisesta saa mielipiteitä irti. Kaverit ja tutut tuntuu paremmalta seuralta kuin puoliso.  Kylään on helpompi mennä lasten kans tai yksin kuin puoliso mukana. Terveisin 2 lasta puhumattoman kans tehnyt keski-ikäinen nainen, joka katuu sitä ettei saanut hyvää keskustelijaa puolisoksi. PS. maailman ihanimmat lapset sain toki.

Parisuhteet kaatuu aina kun naiselta vaaditaa myös miehen kuuntelemista. Jos ei koskaan ole tullut kuulluksi niin sitä oppii että puhuminen ei hyödytä mitään ja se muuttuu täysin turhaksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kanssa puhumaton puoliso. Ja usein kun hän puhuu, on puhekin sellaista, että lauseista puuttuu ne varsinaisesti merkitsevät sanat, eli aika lailla kautta rantain ja mitään sanomattomia lauseita. 

Katsottiin tässä hiljattain tv:stä yhtä sarjaa, jossa pariskunta keskusteli. He olivat asiassa eri mieltä, mutta kyseessä ei ollut riita, vaan keskustelu. Mieheni eläytyi tilanteeseen ja alkoi vaikertaa että ei-ei-ei, ei noin.... Hän koki siis ahdistavana ja huonona sen, että sarjassa ollut mies kertoi naiselle olevansa asiassa eri mieltä. 

Mulle tää oli ihan shokki. Siis miten mistään voi puhua, jos ei voi sanoa edes rauhallisessa keskustelussa olevansa eri mieltä.

Meillä on jo pitkä liitto, se ei tähän kaadu, mutta onhan tää nyt vähän vaikeeta mistään mitään puhua.

Samoin meillä on takana pitkä liitto takana ja oikeastaan vasta nyt tuo toisen puhumattomuus on alannut vaivaamaan enemmän. Joskus kun olen aloittanut kyselemään jostain asiasta, vaikka nyt kysäissyt että mikä häntä vaivaa, niin saattaa ärähtää tosi pahasti ja sanoa jotain ilkeää, vaikkakin että "älä kysele, jos en kelpaa niin etsi parempi mies, laitetaan eropaperit menemään". No ei ehkä aivan noin, mutta kun olen palannut asiaan seuraavana päivänä ja halunnut tarkentaa että mikä homma, niin hän ei enää halua puhua koko asiasta.

Ap

säähän sen lataat negatiivisek sua kohtaan vaikka sillä saattaa olla työstressiä tai mahakuplia.

tää on iso asia miks ei maistu keskusteleminen ku se alkaa aina negatiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Keskustelu on myös turhaa ajanhukkaa, kun kyseessä oleva asia on sellainen, johon ratkaisua ei voi koskaan löytyä. Todellisuudessa erittäin moni parisuhdeongelma pelkistyy siihen, että toinen on joko hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, tai erottava. Tämän toteaminen ajaa kuitenkin monet vatvojat kuilun partaalle, kun he eivät voi enää turvautua omaan defenssiinsä (loputon tunnepuhe), ja saa heidät kokemaan eksistentiaalista ahdistusta.

Suosittelen keskittymään omiin tarpeisiin ja rajoihin ja varmistamaan, että tarpeet tulevat täytetyksi ja että rajoja ei ylitetä. Pyyntöjen esittäminen on parempaa kuin vatvominen. Toinen kyllä käytöksellään osoittaa, pystyykö hän olemaan sinulle sellainen kumppani, jollaista tarvitset.

NO, EIKÖ SITÄ EROKESKUSTELUA VOI REILUSTI KÄYDÄ!?!? Mikä siinä on niin mahdotonta?

Eksä kierteli ja kaarteli ja kierteli ja kaarteli. Päätin, että asiaan saadaan selvyys, aiemmin en anna periksi. Hän sitten ghostasi minut. 

Minä en ole eksäsi. Tätä sinun täytyy kysyä häneltä.

Itse ajattelen, ettei eron mahdollisuudesta tarvitse mitenkään erityisesti keskustella. Jos haluan lopettaa suhteen, osaan kyllä tehdä harkinnan itsekin, ja tarvittaessa ilmoittaa suhteen päättymisestä. En haluaisi myöskään jäädä suhteeseen, jossa toinen kertoo harkinneensa eroa tai ilmaisee, ettei ole varma, haluaako jatkaa. Mutta jokaisella on tässä omat preferenssinsä.

Oman kokemukseni perusteella ihmiset kyllä näyttävät, minkälaisia he ovat, ja antavat käytöksellään kaiken tarvittavan informaation.

Olen tästä samaa mieltä. En tiedä, miten vihjeetön täytyy olla sellaisen ihmisen, jolle kaikki täytyy "sanoittaa", että se ymmärtää? Kuten Stalin aikanaan sanoi, älä kuuntele mitä vihollisesi suu puhuu, katso, mitä sen kädet tekevät. Ajankäyttö kertoo arvot ja sitä rataa. Ihmisestä oppii paljon enemmän sillä, että pitää oman suunsa kiinni ja havainnoi sen toimintaa, kuin keskustelemalla.

Ja olen samaa mieltä myös tuosta erosta. Edellistä edellisessä kommentissa oli, että "pitäähän se erokeskustelu käydä", ja ajattelin heti, että mitä varten? Jos tahtoisin erota, ilmottaisin, että tahdon erota, heippa. Jos toinen taas puolestaan alkaisi pohdiskella, että EHKÄ tahtoisi erota, länkytetäänkö asiasta loputtomiin, tekisin asian sille helpoksi ja lähtisin nostelemaan.

Minä tiedän aina mitä haluan ja mitä olen tekemässä. Asioista jauhaminen on pitkästyttävää, eikä selvissä asioissa ole mitään keskustelemista.

Keskustelen kyllä mielelläni muuten asioista, filosofiasta, kirjallisuudesta, mistä hyvänsä tieteenalasta, eläimistä, oopperasta, ihan mistä vaan. Mutta en näe, miksi minun pitäisi keskustella elämästäni: ilmoitan, jos jonkun tarvitsee tietää jotain, mutta minun elämäni se on ja minä päätän. Samoin kerron miltä minusta tuntuu, jos katson sen tarpeelliseksi informaatioksi toiselle.

Se, että ei kerro jokaista tunneailahdustaan toiselle, ei muuten tarkoita, etteikö tunnistaisi tunteitaan. Me kaikki vaan emme halua koko ajan jakaa ihan kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Puhumista tärkeämpänä pidän sitä että parisuhteessa tulee hyväksytyksi. Hyväksytään se että ei se puoliso aina halua puhua samoista asioista kuin minä. Tai vaikka minä näen parisuhteessa ongelmia ei ne toisen mielestä ole mitään ongelmia jotka pitäisi käsitellä.

Ei naiset kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omia vaatimuksia ja haluja. Miehen kuuntelu on ihan sivuseikka kun todellisuudessa puhumisvaatimukset koskee ainiastaan sitä että nainen saa puhua ilman keskeytyksiä ja mies vain myötäilee ja kuuntelee kaiken jonka jälkeen miehen on toteutettava täsmällisesti se mitä nainen haluaa. Naisten pitäisi opetella myös kuuntelemaan miehiä niin teidän kanssa olisi edes mahdollista keskustella. Joka nainen osaa puhua ja vaatia mieheltä mutta hyvin harva nainen suostuu kuuntelemaan niin se yksipuoleinen puhuminen on täysin turhaa

Mitenkäs ne omat keskustelutaidot? Ei välity viestistä kovin hyvää kuvaa. Hyvässä keskustelussa molempien pitää osata keskustella.

Miehet joskus pitävät naisen keskustelualoitetta ikään kuin äidin ripiyksenä jo oletusarvoisesti ja lähtökohtaisesti eivätkä lähde keskustelemaan samalla tavalla kuin vaikka liikeneuvottelussa.

Minusta kuulostaa, että aloittajan ongelma on pikemminkin se, että hän sietää ärhentelyä ja mököttämistä. Varsinainen ongelma ei ole saada mies puhumaan asioista, vaan lopettaa tuo epävarmuutta ja ahdistusta aiheuttava käyttäytyminen.

Tähän ongelmaan paras ratkaisu ei ole kysyä "Mikä sinua nyt vaivaa?" vaan asettaa rajat sellaiselle käyttäytymiselle, jota hyväksyt. Se, että yrität saada toisen puhumaan, tuntuu varmasti turvallisemmalta vaihtoehdolta, mutta se tuskin onnistuu. Omien rajojen asettaminen sen sijaan sisältää sen mahdollisuuden, että suhde päättyy, mikä tekee siitä pelottavan mutta myös tehokkaan ratkaisun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.

Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.

Ap

Niinhän se on. Se puhumaton on kykenemätön puhumaan. Minä taas olen kykenemätön olemaan yhdessä puhumattoman kanssa. 

Sinä et voi muuttaa miestäsi. Miehesi voi haluta itse muuttua ja työstää itseään. Miehet kuitenkin harvemmin tekevät niin, koska ottavat kärsimyksen jotenkin välttämättömänä osana elämää. 

Sinä voit vaikuttaa itseesi ja siihen, miten annat itseäsi kohdella ja mihin vedät rajat. Missä kohtaa tulee se kohta, kun sinusta tuntuu liian pahalta ja että asiat revitään sinun selkänahastasi ja kestämisestäsi. 

Tää oli kivasti sanoitettu ja tiedän että en voi häntä muuttaa, enkä sitä yritäkään. Oma raja on ehkä lähellä, mutta annan nyt vielä ajan kuljettaa ja katson mitä tuleman pitää.

Ap

Muista pitää itsestäsi huoli. Sivustakatsojana ja saman kokeneena voin sanoa, että on todella pieni todennäköisyys, että miehesi tulee koskaan antamaan sinulle sitä mitä sinä tarvitset ja sinä kaivat omaa haavaasi nyt vaan syvemmäksi. Lohtu ja paikka siihen haavaan tulee sitten myöhemmin jostain muusta kuin mieheltäsi. 

Jos olen väärässä, olisin iloinen siitä. 

Kiitos, kauniisti kirjoitettu.

Ap

Laskin kelan laskurista yksinkertaisesti: 2 aikuista, 2 10-17 vuotiasta lasta, 3 alle 10 v. lasta. Asumismenot eli vuokra ja vesi 1500 euroa. En laittanut muita menoja. Lopputulos: 4242,22 euroa on toimeentulominimi.

Tuohon päälle siis tulisi vielä sähkö, vakuutus ja sairauskulut.

Täällä sanotaan, ettei toista voi muuttaa, joten turha puhua- pitää hyväksyä toinen tai erota.

Sangen suoraviivaista toimintaa, ja mitenkähän on todellisuuden kanssa? Esim. aiemmin kotitöihin kyennyt puoliso lakkaa tekemästä niitä, suuttuu jos asiasta yrittää puhua. Ero vaan, niinkö? Tai puoliso sanoo että häntä ällöttää miten puhut ruoka suussa, voitko lopettaa? Sinä sitten et lopeta, koska toista ei voi muuttaa jne.

Kyllä ainakin omassa liitossani (20+ vuotta) on mukauduttu enemmän tai vähemmän, muutettu tapoja tai tyylejä tehdä asiat. Kun oma mieheni rupesi muuttumaan itsekkääksi tietyissä asioissa, tasan tarkkaan nostin asian esiin. Ja minä puolestani huomioin hänet mm. suostumalla muutamaan outoon tapaan kotonamme, jotka ovat hänelle tärkeitä, vaikka itselleni toinen tapa olisi käytännöllisempi.

Mitä tulee keskustelun tarpeeseen: sille ei ole koskaan hyvää aikaa. Se osapuoli, joka välttelee puhumista oman mielipahansa pelossa (kuin lapsi..), ei tule mieltään ilahduttamaan jos keskustelut käydäänkin parhaana mahdollisena ajankohtana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Puhumista tärkeämpänä pidän sitä että parisuhteessa tulee hyväksytyksi. Hyväksytään se että ei se puoliso aina halua puhua samoista asioista kuin minä. Tai vaikka minä näen parisuhteessa ongelmia ei ne toisen mielestä ole mitään ongelmia jotka pitäisi käsitellä.

Ei naiset kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omia vaatimuksia ja haluja. Miehen kuuntelu on ihan sivuseikka kun todellisuudessa puhumisvaatimukset koskee ainiastaan sitä että nainen saa puhua ilman keskeytyksiä ja mies vain myötäilee ja kuuntelee kaiken jonka jälkeen miehen on toteutettava täsmällisesti se mitä nainen haluaa. Naisten pitäisi opetella myös kuuntelemaan miehiä niin teidän kanssa olisi edes mahdollista keskustella. Joka nainen osaa puhua ja vaatia mieheltä mutta hyvin harva nainen suostuu kuuntelemaan niin se yksipuoleinen puhuminen on täysin turhaa

Meillä enemmän ongelma on se että mies haluaisi puhua eikä aina heti ymmärrä sitä että minulla naisena ei ole tarve hänen kanssaan puhua välttämättä ainakaan juuri siitä asiasta mistä hän haluaisi. Pitkässä parisuhteessa yli 30 vuotta kestäneessä toki sitä toisen hyväksymistä on joutunut molemmat opettelemaan.

Eli sinäkään et osaa/suostu kuuntelemaan niin teilläkin "keskustelu" on yksipuoleista monologia kun et kuuntele. Ole onnellinen ettänolet nainen niin tuo käytös on täysin hyväksyttävää mutta tuommoinen samalainen käytös mieheltä aiheuttaa näitä aloitiksia jossa naiset porukalla haukkuu kaikki miehet jotka käyttäytyy kuin sinä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

En ole aloittaja, mutta kommentoin kirjoittamaasi omasta tilanteestani käsin.

Olen parisuhteessa puhumattoman miehen kanssa (sori miehet, että kerroin sukupuolen, vaikka sehän ei indikoi sitä, että kaikki miehistä olisivat puhumattomia).

Sanot, että asiat eivät ratkea puhumisella. Kerrotko miten joku sellainen asia, joka tulisi ratkaista ratkaistaan. Kirjeitse, morsettamalla vai viittomalla vai ihan ajatustenluvulla? On olemassa asia, jota kutsutaan kommunikoinniksi ja sillä ei viitata minkään tietyn asian ratkaisemiseen. Se tarkoittaa sitä, mitä sinä teet nyt kirjoittaen - sinä kommunikoit. Parisuhteessa on äärimmäisen raskasta istua syvässä hiljaisuudessa toisen ihmisen kanssa kahvikupin ääressä aamusta, viikosta ja vuodesta toiseen. On vain hiljaisuus.

Sanot myös, että puhuminen ei vie asioita eteenpäin. Aina ei tarvitse viedä mitään eteenpäin, voi vain sanoa ihan: huomenta rakkaani, onpa kaunis päivä tänään. Minkä verran vaatii ponnisteluja siltä hiljaiselta osapuolelta? Minä olen antanut aikaa, rauhaa, tukea ja olemista yli 30 vuotta ihmiselle, joka ei puhu. Milloin olisi hyvä sen toisen osapuolen ottaa huomioon toisen tarpeet? Puhuminen on kuitenkin aika helvetinhelppoa. Kannattaa opetella.

Miksi ihmeessä olet ollut yli 30 vuotta sellaisen ihmisen kanssa, josta et pidä sellaisena kuin se on?

On sulaa hulluutta pariutua ihmisen kanssa, jota ei rakasta ja kunnioita juuri sellaisena kuin se on.

Kerrotko muuten vielä, mitkä ovat näitä ihan välttämättä ratkaistavia asioita, jotka nyt ovat jääneet ratkaisematta 30 vuotta, kun miehesi ei puhu?

Ja tuo "huomenta rakas, ihana päivä tänään" -lauseesi kertoo siitä, että et ilmeisesti kykene tuntemaan todellista yhteyttä ihmisiin. Tunnet vain sen yhteyden, mikä tyttökavereille on keskenään, kun äännellään vuorotellen ja se on hienoa ja välittämistä.

Kun on todellinen yhteys, mitään tuollaista täydellisen turhaa huulien heilutusta ei tarvita. Kumpikin tuntee, että toinen on rakas ja kumpikin näkee, että päivä on ihana ja jakaa sen kokemuksen. Ihan sanoitta.

On todella surullista, jos on näin paljon ihmisiä jotka eivät tuohon sanattomaan yhteyteen kykene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Puhumista tärkeämpänä pidän sitä että parisuhteessa tulee hyväksytyksi. Hyväksytään se että ei se puoliso aina halua puhua samoista asioista kuin minä. Tai vaikka minä näen parisuhteessa ongelmia ei ne toisen mielestä ole mitään ongelmia jotka pitäisi käsitellä.

Ei naiset kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omia vaatimuksia ja haluja. Miehen kuuntelu on ihan sivuseikka kun todellisuudessa puhumisvaatimukset koskee ainiastaan sitä että nainen saa puhua ilman keskeytyksiä ja mies vain myötäilee ja kuuntelee kaiken jonka jälkeen miehen on toteutettava täsmällisesti se mitä nainen haluaa. Naisten pitäisi opetella myös kuuntelemaan miehiä niin teidän kanssa olisi edes mahdollista keskustella. Joka nainen osaa puhua ja vaatia mieheltä mutta hyvin harva nainen suostuu kuuntelemaan niin se yksipuoleinen puhuminen on täysin turhaa

Mitenkäs ne omat keskustelutaidot? Ei välity viestistä kovin hyvää kuvaa. Hyvässä keskustelussa molempien pitää osata keskustella.

Miehet joskus pitävät naisen keskustelualoitetta ikään kuin äidin ripiyksenä jo oletusarvoisesti ja lähtökohtaisesti eivätkä lähde keskustelemaan samalla tavalla kuin vaikka liikeneuvottelussa.

Kun valittaa, nalkuttaa, huutaa ja vaatii kuin äiti niin onko se mikään ihme että kohdellaan kuin äitiä. Kyllä teidän naistenkin pitää tietää se että oma käytös vaikuttaa siihen miten sinua kohdellaan

Vierailija kirjoitti:

Täällä sanotaan, ettei toista voi muuttaa, joten turha puhua- pitää hyväksyä toinen tai erota.

Sangen suoraviivaista toimintaa, ja mitenkähän on todellisuuden kanssa? Esim. aiemmin kotitöihin kyennyt puoliso lakkaa tekemästä niitä, suuttuu jos asiasta yrittää puhua. Ero vaan, niinkö? Tai puoliso sanoo että häntä ällöttää miten puhut ruoka suussa, voitko lopettaa? Sinä sitten et lopeta, koska toista ei voi muuttaa jne.

Kyllä ainakin omassa liitossani (20+ vuotta) on mukauduttu enemmän tai vähemmän, muutettu tapoja tai tyylejä tehdä asiat. Kun oma mieheni rupesi muuttumaan itsekkääksi tietyissä asioissa, tasan tarkkaan nostin asian esiin. Ja minä puolestani huomioin hänet mm. suostumalla muutamaan outoon tapaan kotonamme, jotka ovat hänelle tärkeitä, vaikka itselleni toinen tapa olisi käytännöllisempi.

Mitä tulee keskustelun tarpeeseen: sille ei ole koskaan hyvää aikaa. Se osapuoli, joka välttelee puhumista oman mielipahansa pelossa (kuin lapsi..), ei tule mieltään ilahduttamaan jos keskustelut käydäänkin parhaana mahdollisena ajankohtana.

"Voitko lopettaa tuon" on pyyntö, ei keskustelunavaus. Olet ihan oikein huomannut, että konkreettiset pyynnöt ja omien rajojen määritteleminen toimivat useimmissa tilanteissa paljon paremmin kuin toistuvat keskustelut. Jos asia on ratkaistavissa, se ratkeaa usein tällä lailla hyvinkin nopeasti. Mutta jos se ei ole ratkaistavissa, siitä ajaudutaan usein keskustelemaan uudelleen ja uudelleen, kunnes toinen kyllästyy.