Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Täsmälleen sama tilanne kuin ap:lla ja olen ollut aivan rikki pitkään. Niin rikki, että hain pari vkoa sitten ahdistukseen mielialalääkityksen. Nyt ei miehen puhumattomuus enää ahdista. Tänäkin aamuna mies jotain yksinään kiukutteli ja mökötti, ei aavistustakaan mitä. Mutta ensimmäistä kertaa pariin vuoteen en tuntenut ahdistusta asiasta, pystyin sivuttamaan asian täysin ja jatkoin omia aamutoimiani. Vielä pari vkoa sitten olisin ahdistunut miehen käytöksestä mille ei mitään syytä saa ja vatvonut asiaa ja miettinyt eroamista koko pvän.

Toista ei voi muuttaa. Voi vain huolehtia itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

Kiitos tästä. Auttoi tajuamaan jotakin puhumattoman mielenlaadusta.

Vaikkein ole ap luen mielenkiinnolla koska puhumaton henkilö on parisuhteessa jotain niin hirveätä että ei koskaan enää minulle. Puhumaton henkilö ei edes yritä ymmärtää kuinka tuhoisaa hänen käyttäytymisensä on. Se on erittäin itsekäs tapa olla. Henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen ei edes haluta, vaan 2 ihmistä jakaa elämää konkreettisten tekojen, toimien, puuhastelun, arjen asioiden hoitamisen kautta, kuin työtoverit tai yhteistyökumppanit. Halutaan mekaanisesti toinen ihminen rinnalle mutta ei haluta yhteyttä siihen ihmiseen. Se ei ole parisuhde kuin nimellisesti. Yhtä hyvin voi olla yksin.

Etkö oikeasti kokene tuntemaan yhteyttä toiseen ihmiseen, ellet ääntele koko ajan?

Minusta parisuhteessa ihaninta on istua yhdessä saunassa tai vaikka metsässä, ihan hiljaa kumpikin. Silloin jos koska tuntee todellista yhteenkuuluvuutta!

Samoin jos menet joskus johonkin meditaatioretriittiin, huomaat että vaikka vaan 8 h täydessä hiljaisuudessa ventovieraiden kanssa saa sinut tuntemaan syvempää yhteyttä kuin 20 vuotta yhteistä puhumishistoriaa parhaan ystäväsi kanssa.

Nimenomaan hiljaisuudessa me pystymme kohtaamaan toisen ihmisen todellisen itsen, sielun, miksi sitä tahtookaan sanoa. Puhe on pelkkää egon luomaa häirintää ja savuverhoa, ainakin useimmilla ihmisillä. Sitäkin tietysti tarvitaan, mutta ei sillä todellista yhteyttä luoda.

Seuraavaksi varmaan väität, että hyvää seksiä ei vaan voi olla, ellei sängyssä puhuta. Koska eihän sitä muka muuten tiedä, mitä toinen haluaa..... No eipä tiedä ei, ellei ole koskaan edes yrittänyt koskea sen toisen sielua.

Minä ihmettelen näitä ihmisiä, jotka pelkäävät hiljaisuutta. Siis sitä todellista yhteyttä. Miten yksinäistä kaltaistenne ihmisten kanssa täytyykään olla.

Olen ihan uskomattoman kiitollinen miehestäni, joka antaa minun olla hiljaa niin paljon kuin haluan.

Vierailija kirjoitti:

Täsmälleen sama tilanne kuin ap:lla ja olen ollut aivan rikki pitkään. Niin rikki, että hain pari vkoa sitten ahdistukseen mielialalääkityksen. Nyt ei miehen puhumattomuus enää ahdista. Tänäkin aamuna mies jotain yksinään kiukutteli ja mökötti, ei aavistustakaan mitä. Mutta ensimmäistä kertaa pariin vuoteen en tuntenut ahdistusta asiasta, pystyin sivuttamaan asian täysin ja jatkoin omia aamutoimiani. Vielä pari vkoa sitten olisin ahdistunut miehen käytöksestä mille ei mitään syytä saa ja vatvonut asiaa ja miettinyt eroamista koko pvän.

Toista ei voi muuttaa. Voi vain huolehtia itsestään.

Itse en asuisi ihmisen kanssa, jos tämän läsnäolo aiheuttaisi minussa lääkityksen vaativaa ahdistusta. Yksin on ihanaa, joten kyllä toisen läsnäolon täytyy tuntua vielä paremmalta.

Juttelu ja juoruilu ei auta mitään jos nainen jatkaa jääräpäisesti yhden asian vaatimista vielä sekin jälkeen kun tietää että mies ei halua tehdä sitä.

Ei miesten mielipiteet ja halut yleisestikään kiinnosta naista tippaakaan kun nain vaatii itsekkäästi oman tahdon toteutusta ilman minkäänlaista joustoa vaatimuksissa mutta jotenkin ihmeellisesti vain miehiä vaaditaan kiinnostumaan naisen asioista mutta naiset ei itse suostu edes kuuntelemaan miestä

Minua häiritsee jatkuva puhuminen paljon enemmän kuin hiljaisuus. Parasta yhteistä parisuhdetekemistä on seksi, köllöttely, ruoanlaitto, saunominen, lukeminen tai luonnossa käveleminen.

Vierailija kirjoitti:

Täsmälleen sama tilanne kuin ap:lla ja olen ollut aivan rikki pitkään. Niin rikki, että hain pari vkoa sitten ahdistukseen mielialalääkityksen. Nyt ei miehen puhumattomuus enää ahdista. Tänäkin aamuna mies jotain yksinään kiukutteli ja mökötti, ei aavistustakaan mitä. Mutta ensimmäistä kertaa pariin vuoteen en tuntenut ahdistusta asiasta, pystyin sivuttamaan asian täysin ja jatkoin omia aamutoimiani. Vielä pari vkoa sitten olisin ahdistunut miehen käytöksestä mille ei mitään syytä saa ja vatvonut asiaa ja miettinyt eroamista koko pvän.

Ethän itsekään ole kiinnostunut miehen asioista kun sinua ei kiinnosta mikä miestä vaivaa. Kai nyt kuitenkin vaadit miestä kiinnostumaan sinun asioista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Puhumista tärkeämpänä pidän sitä että parisuhteessa tulee hyväksytyksi. Hyväksytään se että ei se puoliso aina halua puhua samoista asioista kuin minä. Tai vaikka minä näen parisuhteessa ongelmia ei ne toisen mielestä ole mitään ongelmia jotka pitäisi käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Kai sinä tajuat, että monessa suhteessa hiljaisuus vaan humisee tuossa vaiheessa. Ei puhumaton ihminen ala puhua sillä, että toinen on hiljaa. Ap on osoittanut halua kuunnella.

Missä se on osottanut että haluaa kuunnellä kun kaikki valitukset koskee sitä että mies ei kuuntele kun nainen puhuu?

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Kiitos sulle tästä. Luin ajatuksella. :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Täsmälleen sama tilanne kuin ap:lla ja olen ollut aivan rikki pitkään. Niin rikki, että hain pari vkoa sitten ahdistukseen mielialalääkityksen. Nyt ei miehen puhumattomuus enää ahdista. Tänäkin aamuna mies jotain yksinään kiukutteli ja mökötti, ei aavistustakaan mitä. Mutta ensimmäistä kertaa pariin vuoteen en tuntenut ahdistusta asiasta, pystyin sivuttamaan asian täysin ja jatkoin omia aamutoimiani. Vielä pari vkoa sitten olisin ahdistunut miehen käytöksestä mille ei mitään syytä saa ja vatvonut asiaa ja miettinyt eroamista koko pvän.

Toista ei voi muuttaa. Voi vain huolehtia itsestään.

Kyllä. Minulla rima menee siinä, etten suostu syömään lääkkeitä kestääkseni suhdetta. Niinkin on ollut. Never again.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se "puhumattomuus" sitä ettei jaksa kuulla loputonta ryöpytystä omasta vajavaisuudestaan?

Sitä kun en tiedä. Ehkä aloitan aina väärin kun haluan jostain puhua. Siksi olisikin kiva kuulla muiden kommentteja ja kokemuksia. Miten teidän puhumattomien kanssa kuuluisi olla?

Ap

Ei ainakaan aloittamalla oletuksella että minua on monta ja kaikki puhumattomia.

En ole "me puhumattomat" vaan 1 ihminen joka puhuu joskus ja on hiljaa joskus.

Parisuhdepuheen voi jakaa muutamaan kategoriaan:

- välttämätön: toden puhuminen, parisuhteen solminen ja lopettaminen, yhteyden luominen...

- hyödyllinen: arvojen ja tavoitteiden selventäminen, rakkaudentunnustukset, kiitokset, huomionosoitukset...

- neutraali: kuulumiset, keskustelut...

- haitallinen: vatvominen, riitely, haukkuminen, pilkkaaminen, pikaistuksissa sanotut asiat...

Suurin osa puhumattomuudesta koskee haitallista tai (ärsyttäväksi koettua) neutraalia puhetta. Vain pieni osa puhumattomuudesta kattaa hyödyllisen tai välttämättömän kategorian asioita.

Vierailija kirjoitti:

Siksi koska en tunnista omia tunteitani, enkä tarpeitani. Jos ei niitä itsekään tiedä, miten niistä voisi toisen kanssa keskustella.

Tää voi hyvinkin olla mieheni tapauksessakin.

Ap

Paljon vaatii teiltä molemmilta mutta voitte saada suhteen vielä toimimaan, mieti Ap osaatko kuunnella toista puhumatta päälle ja ymmärtäen mitä toinen sanoo harjoittele sitä, siinä ensimmäinen askel.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Kiva toisen on niitä pohjimmaisia tarpeita, toiveita ja arvoja arvailla. Ehkä alkuvaiheessa ne tuli tulkittua väärin. Nyt ei voi kuin arvailla, kun toinen ei kerro. Sydän täysin murtunut ja jatkuvasti pelko jäytää. Mikset voi kertoa niistä arvoista ja toiveista, jotta toinenkin saisi sit yhteensopivuutta arvioida uudelleen? Se toinen ei ihan oikeasti tiedä!

Niinpä, paljon häntä tunnen ja paljon rakastan, mutta ajatusten lukemiseen taitoni eivät yllä. Ilmeisesti hän näin olettaa kuitenkin.

Ap

Kylmä totuus on se, ettet ole hänelle kovin tärkeä. Jossain vaiheessa silmäsi avautuvat tälle ja saat suunniteltua jatkotoimet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Keskustelu on myös turhaa ajanhukkaa, kun kyseessä oleva asia on sellainen, johon ratkaisua ei voi koskaan löytyä. Todellisuudessa erittäin moni parisuhdeongelma pelkistyy siihen, että toinen on joko hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, tai erottava. Tämän toteaminen ajaa kuitenkin monet vatvojat kuilun partaalle, kun he eivät voi enää turvautua omaan defenssiinsä (loputon tunnepuhe), ja saa heidät kokemaan eksistentiaalista ahdistusta.

Suosittelen keskittymään omiin tarpeisiin ja rajoihin ja varmistamaan, että tarpeet tulevat täytetyksi ja että rajoja ei ylitetä. Pyyntöjen esittäminen on parempaa kuin vatvominen. Toinen kyllä käytöksellään osoittaa, pystyykö hän olemaan sinulle sellainen kumppani, jollaista tarvitset.

Tämä on hyvä kommentti. Lisäisin myös, että nämä loputtomien vatvojat eivät kyllä voita mitään jos eroavat, koska siinä seuraavassakin suhteessa on jotain, mitä pitäisi loputtomiin vatvoa.

Kyse on jostain tyydyttämättömästä tarpeesta, sisäisestä tyhjyydestä mitä täytetään tuolla loputtomalla tunnelänkytyksellä.

Viime kädessä siitä, että ei uskalleta tehdä itse itseään onnelliseksi, vaan ulkoistetaan se toiselle. Toinen siinä aina ja poikkeuksetta epäonnistuu, ja sitten on hyvä syy vatvoa ja länkyttää.

Aikuisen ihmisen kun kuitenkin pitäisi kyetä olemaan eheä ihan itsekseen ja vastaaman itse omiin emotionaalisiin tarpeisiinsa. Niin kauan, kun ei siihen pysty, ei ole oikein mitään annettavaa toiselle, ja parisuhde on vain sitä, että kaksi isoa reikää yrittää repiä toisesta itseensä täytettä -turhaan.

Elämän vaikein läksy on tajuta, että jos et pysty itse olemaan kutakuinkin onnellinen Juuri Nyt, olosuhteista huolimatta, ei ole sellaista olosuhdetta, mikä sinut onnelliseksi tekisi.

Tiedän mistä puhun. Olin itse ennen äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihminen. Lopulta, erinäisten kiinnostavien elämänkäänteiden ja kärsittyäni todella paljon aivan turhaan, ymmärsin että ratkaisukeskeisyys on ongelmakeskeisyyttä.

Nyttemmin olen oppinut, että suurimman osan "ongelmista" voi vaan ravistaa päältään kuin vesipisarat sadetakista, etkä kohtaa niitä enää ikinä sen jälkeen. Elämä muuttuu ihmeen helpoksi, kun keskittyy siihen, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta juuri nyt.

Sitten jos jäljellä on joku ihan oikea, todellinen ongelma, sen ratkaisu käy käden känteessä, kun henkistä energiaa ei kulu siihen jatkuvaan ratkaisurunkkaamiseen.

Tämä asennoituminen myös auttaa hyväksymään ne vähemmän mukavat asiat, joita ei vaan voi itse muuttaa. Ja ihme kyllä, niidenkin vaikutus vähenee.

Ette ehkä usko minua. En minäkään olisi uskonut edes viisi vuotta sitten, että joskus elän näin. En olisi uskonut, että ihmisen on mahdollista tuntea tällaista rauhaa ja iloa, vaikka mikään ulkoinen ei ole muuttunut, paitsi ehkä jopa "huonompaan" suuntaan.

Itse olen nyt elänyt onnellisessa avioliitossa 35 vuotta saman miehen kanssa. Yksi tämän suhteen kulmakivistä on se, ettei asioita vatvota ja kumpikin pitää asiat, joiden arvelisi toista loukkaavan omana tietonaan. Jos ei tähän pysty kannattaa erota. Mieheni on mukava ja älykäs ja myös paras ystäväni, mutta myös hänessä on ärsyttäviä piirteitä. Voimme puhua kaikesta muusta maan ja taivaan väliltä mutta kumpikin tajuaa ettei toisen henkilökohtaisista puutteista ja virheistä jauhaminen toisi mitään hyvää suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Puhumista tärkeämpänä pidän sitä että parisuhteessa tulee hyväksytyksi. Hyväksytään se että ei se puoliso aina halua puhua samoista asioista kuin minä. Tai vaikka minä näen parisuhteessa ongelmia ei ne toisen mielestä ole mitään ongelmia jotka pitäisi käsitellä.

Ei naiset kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omia vaatimuksia ja haluja. Miehen kuuntelu on ihan sivuseikka kun todellisuudessa puhumisvaatimukset koskee ainiastaan sitä että nainen saa puhua ilman keskeytyksiä ja mies vain myötäilee ja kuuntelee kaiken jonka jälkeen miehen on toteutettava täsmällisesti se mitä nainen haluaa. Naisten pitäisi opetella myös kuuntelemaan miehiä niin teidän kanssa olisi edes mahdollista keskustella. Joka nainen osaa puhua ja vaatia mieheltä mutta hyvin harva nainen suostuu kuuntelemaan niin se yksipuoleinen puhuminen on täysin turhaa

Aluks se menee, rakkaus on sokea ja puhumattomuus käy. Kun on oltu yhdessä vuosia ja arki tullut suhteeseen, niin jo tympii, ettei toisesta saa mielipiteitä irti. Kaverit ja tutut tuntuu paremmalta seuralta kuin puoliso.  Kylään on helpompi mennä lasten kans tai yksin kuin puoliso mukana. Terveisin 2 lasta puhumattoman kans tehnyt keski-ikäinen nainen, joka katuu sitä ettei saanut hyvää keskustelijaa puolisoksi. PS. maailman ihanimmat lapset sain toki.

onko se joku aisti vamma ku vaan korvat toimii? miten mykkä löytää kumppanin :D kamaan rakkautta se on ei siinä korvia tarvi.