Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Kiva toisen on niitä pohjimmaisia tarpeita, toiveita ja arvoja arvailla. Ehkä alkuvaiheessa ne tuli tulkittua väärin. Nyt ei voi kuin arvailla, kun toinen ei kerro. Sydän täysin murtunut ja jatkuvasti pelko jäytää. Mikset voi kertoa niistä arvoista ja toiveista, jotta toinenkin saisi sit yhteensopivuutta arvioida uudelleen? Se toinen ei ihan oikeasti tiedä!

Niinpä, paljon häntä tunnen ja paljon rakastan, mutta ajatusten lukemiseen taitoni eivät yllä. Ilmeisesti hän näin olettaa kuitenkin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Keskustelu on myös turhaa ajanhukkaa, kun kyseessä oleva asia on sellainen, johon ratkaisua ei voi koskaan löytyä. Todellisuudessa erittäin moni parisuhdeongelma pelkistyy siihen, että toinen on joko hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, tai erottava. Tämän toteaminen ajaa kuitenkin monet vatvojat kuilun partaalle, kun he eivät voi enää turvautua omaan defenssiinsä (loputon tunnepuhe), ja saa heidät kokemaan eksistentiaalista ahdistusta.

Suosittelen keskittymään omiin tarpeisiin ja rajoihin ja varmistamaan, että tarpeet tulevat täytetyksi ja että rajoja ei ylitetä. Pyyntöjen esittäminen on parempaa kuin vatvominen. Toinen kyllä käytöksellään osoittaa, pystyykö hän olemaan sinulle sellainen kumppani, jollaista tarvitset.

NO, EIKÖ SITÄ EROKESKUSTELUA VOI REILUSTI KÄYDÄ!?!? Mikä siinä on niin mahdotonta?

Eksä kierteli ja kaarteli ja kierteli ja kaarteli. Päätin, että asiaan saadaan selvyys, aiemmin en anna periksi. Hän sitten ghostasi minut. 

Minä en ole eksäsi. Tätä sinun täytyy kysyä häneltä.

Itse ajattelen, ettei eron mahdollisuudesta tarvitse mitenkään erityisesti keskustella. Jos haluan lopettaa suhteen, osaan kyllä tehdä harkinnan itsekin, ja tarvittaessa ilmoittaa suhteen päättymisestä. En haluaisi myöskään jäädä suhteeseen, jossa toinen kertoo harkinneensa eroa tai ilmaisee, ettei ole varma, haluaako jatkaa. Mutta jokaisella on tässä omat preferenssinsä.

Oman kokemukseni perusteella ihmiset kyllä näyttävät, minkälaisia he ovat, ja antavat käytöksellään kaiken tarvittavan informaation.

Mulla on kanssa puhumaton puoliso. Ja usein kun hän puhuu, on puhekin sellaista, että lauseista puuttuu ne varsinaisesti merkitsevät sanat, eli aika lailla kautta rantain ja mitään sanomattomia lauseita. 

Katsottiin tässä hiljattain tv:stä yhtä sarjaa, jossa pariskunta keskusteli. He olivat asiassa eri mieltä, mutta kyseessä ei ollut riita, vaan keskustelu. Mieheni eläytyi tilanteeseen ja alkoi vaikertaa että ei-ei-ei, ei noin.... Hän koki siis ahdistavana ja huonona sen, että sarjassa ollut mies kertoi naiselle olevansa asiassa eri mieltä. 

Mulle tää oli ihan shokki. Siis miten mistään voi puhua, jos ei voi sanoa edes rauhallisessa keskustelussa olevansa eri mieltä.

Meillä on jo pitkä liitto, se ei tähän kaadu, mutta onhan tää nyt vähän vaikeeta mistään mitään puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Minä antaisin ja olen antanut. Ja olen itse lähtenyt pois siitä myrkkiliemestä. Lopullisesti ja pysyvästi. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Antaisin tälle kirjoituksen tusinan yläpeukkuja. Se on just niin kuin kirjoitat.

riita tilanteissa molemmat valittee numeron 1-10 kuinka tärkee asia tää on ittelle, kummalla isompi numero voittaa. tää vaatii rehellisyyttä eikä toimi jos toinen on aina 10. monta asiaa mistä jaksetaan riidellä vaikka toista ei oikeesti kiinnosta ku 4verran

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.

Kiitos tästä. Mä olen miettinyt että jollain tapaa lapsuudesta tämä juontaa miehelläkin. Olen yrittänyt ymmärtää tätä piirrettä, mutta joskus se on hirveän vaikeaa.

Ap

Niinhän se on. Se puhumaton on kykenemätön puhumaan. Minä taas olen kykenemätön olemaan yhdessä puhumattoman kanssa. 

Sinä et voi muuttaa miestäsi. Miehesi voi haluta itse muuttua ja työstää itseään. Miehet kuitenkin harvemmin tekevät niin, koska ottavat kärsimyksen jotenkin välttämättömänä osana elämää. 

Sinä voit vaikuttaa itseesi ja siihen, miten annat itseäsi kohdella ja mihin vedät rajat. Missä kohtaa tulee se kohta, kun sinusta tuntuu liian pahalta ja että asiat revitään sinun selkänahastasi ja kestämisestäsi. 

Tää oli kivasti sanoitettu ja tiedän että en voi häntä muuttaa, enkä sitä yritäkään. Oma raja on ehkä lähellä, mutta annan nyt vielä ajan kuljettaa ja katson mitä tuleman pitää.

Ap

Muista pitää itsestäsi huoli. Sivustakatsojana ja saman kokeneena voin sanoa, että on todella pieni todennäköisyys, että miehesi tulee koskaan antamaan sinulle sitä mitä sinä tarvitset ja sinä kaivat omaa haavaasi nyt vaan syvemmäksi. Lohtu ja paikka siihen haavaan tulee sitten myöhemmin jostain muusta kuin mieheltäsi. 

Jos olen väärässä, olisin iloinen siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

En ole aloittaja, mutta kommentoin kirjoittamaasi omasta tilanteestani käsin.

Olen parisuhteessa puhumattoman miehen kanssa (sori miehet, että kerroin sukupuolen, vaikka sehän ei indikoi sitä, että kaikki miehistä olisivat puhumattomia).

Sanot, että asiat eivät ratkea puhumisella. Kerrotko miten joku sellainen asia, joka tulisi ratkaista ratkaistaan. Kirjeitse, morsettamalla vai viittomalla vai ihan ajatustenluvulla? On olemassa asia, jota kutsutaan kommunikoinniksi ja sillä ei viitata minkään tietyn asian ratkaisemiseen. Se tarkoittaa sitä, mitä sinä teet nyt kirjoittaen - sinä kommunikoit. Parisuhteessa on äärimmäisen raskasta istua syvässä hiljaisuudessa toisen ihmisen kanssa kahvikupin ääressä aamusta, viikosta ja vuodesta toiseen. On vain hiljaisuus.

Sanot myös, että puhuminen ei vie asioita eteenpäin. Aina ei tarvitse viedä mitään eteenpäin, voi vain sanoa ihan: huomenta rakkaani, onpa kaunis päivä tänään. Minkä verran vaatii ponnisteluja siltä hiljaiselta osapuolelta? Minä olen antanut aikaa, rauhaa, tukea ja olemista yli 30 vuotta ihmiselle, joka ei puhu. Milloin olisi hyvä sen toisen osapuolen ottaa huomioon toisen tarpeet? Puhuminen on kuitenkin aika helvetinhelppoa. Kannattaa opetella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Keskustelu on myös turhaa ajanhukkaa, kun kyseessä oleva asia on sellainen, johon ratkaisua ei voi koskaan löytyä. Todellisuudessa erittäin moni parisuhdeongelma pelkistyy siihen, että toinen on joko hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, tai erottava. Tämän toteaminen ajaa kuitenkin monet vatvojat kuilun partaalle, kun he eivät voi enää turvautua omaan defenssiinsä (loputon tunnepuhe), ja saa heidät kokemaan eksistentiaalista ahdistusta.

Suosittelen keskittymään omiin tarpeisiin ja rajoihin ja varmistamaan, että tarpeet tulevat täytetyksi ja että rajoja ei ylitetä. Pyyntöjen esittäminen on parempaa kuin vatvominen. Toinen kyllä käytöksellään osoittaa, pystyykö hän olemaan sinulle sellainen kumppani, jollaista tarvitset.

NO, EIKÖ SITÄ EROKESKUSTELUA VOI REILUSTI KÄYDÄ!?!? Mikä siinä on niin mahdotonta?

Eksä kierteli ja kaarteli ja kierteli ja kaarteli. Päätin, että asiaan saadaan selvyys, aiemmin en anna periksi. Hän sitten ghostasi minut. 

Minä en ole eksäsi. Tätä sinun täytyy kysyä häneltä.

Itse ajattelen, ettei eron mahdollisuudesta tarvitse mitenkään erityisesti keskustella. Jos haluan lopettaa suhteen, osaan kyllä tehdä harkinnan itsekin, ja tarvittaessa ilmoittaa suhteen päättymisestä. En haluaisi myöskään jäädä suhteeseen, jossa toinen kertoo harkinneensa eroa tai ilmaisee, ettei ole varma, haluaako jatkaa. Mutta jokaisella on tässä omat preferenssinsä.

Oman kokemukseni perusteella ihmiset kyllä näyttävät, minkälaisia he ovat, ja antavat käytöksellään kaiken tarvittavan informaation.

Sinä pihtaat tietoa, joka johtaisi eroon. Ikään kuin ostat lisää päivä suhteelle. Mikä suhde sellainen on? Mikset etsi parempaa?

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Tässä jokaiselle parisuhteelle.

Miksi valehtelet että haluat puhua, me kaikki tiedämme että todellisuudessa haluat että mies kuuntelee hiljaa sinun vaatimukset ja halut ja lähtee toteuttamaan niitä ilmän mielipidettä. Ei naiset oikeasti halua puhua miesten kanssa vaan naiset haluaa vain kuuntelijan joka toteuttaa kaikki naisen vaatimukset

Vierailija kirjoitti:

Et saa miestä muuttumaan. Eropaperien haku oli tarpeeksi selvä vastaus. Joko hyväksyt mörrikkänä tai eroat. Joudut valitsemaan.

Kyllä, näinhän se on. Tähän saakka olen hyväksynyt hänet mörrikkänä. Viime vuosina enemmän ehkä alannut vaivaamaan että mistään ei oikein voida puhua. Ollaan siis oltu yhdessä jo 30 vuotta. :)

Ap

Ap, muista, että vain harva mies on tyytyväinen liittoonsa. He ovat ja pysyvät niissä ihan muista syistä. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi valehtelet että haluat puhua, me kaikki tiedämme että todellisuudessa haluat että mies kuuntelee hiljaa sinun vaatimukset ja halut ja lähtee toteuttamaan niitä ilmän mielipidettä. Ei naiset oikeasti halua puhua miesten kanssa vaan naiset haluaa vain kuuntelijan joka toteuttaa kaikki naisen vaatimukset

Voi höpöhöpö sulle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Kiva toisen on niitä pohjimmaisia tarpeita, toiveita ja arvoja arvailla. Ehkä alkuvaiheessa ne tuli tulkittua väärin. Nyt ei voi kuin arvailla, kun toinen ei kerro. Sydän täysin murtunut ja jatkuvasti pelko jäytää. Mikset voi kertoa niistä arvoista ja toiveista, jotta toinenkin saisi sit yhteensopivuutta arvioida uudelleen? Se toinen ei ihan oikeasti tiedä!

Niinpä, paljon häntä tunnen ja paljon rakastan, mutta ajatusten lukemiseen taitoni eivät yllä. Ilmeisesti hän näin olettaa kuitenkin.

Ap

lue sitten kasvoja ja tekoja, hymyjä ja keitänkö sullekki kupin. kauheen ehdistavaa jos pitäs olla kokoajan todistelemassa kuinka rakastaa ja vielä ihmiselle joka tarvii sen just siinä omassa paketissaan.

Tässä ketjussa puhutaan nyt selvästi ihan eri asioista.

Jos joku ei viitsi sanoa huomenta toiselle, tai panttaa tietoa lapsitoiveistaan tai ei halua käydä läpi kymmenettä kertaa samaa yhteensopivuusongelmaa, nämä ovat kaikki ihan erilaisia tilanteita, joiden niputtaminen saman otsakkeen alle on paitsi hyödytöntä, myös haitallista.

Toivoisin niitä konkreettisia esimerkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Moniin parisuhteessa hiertäviin asioihin ei ole mitään ratkaisua. Tätä on monen jostakin syystä vaikea hyväksyä. Olemme kaikki erilaisia, ja nämä erilaisuudet joko voi hyväksyä toisessa, tai sitten ei. Ihmiset eivät pääsääntöisesti pysty muuttamaan arvojaan, tarpeitaan, rajojaan tai persoonallisuuttaan vaikka haluaisivatkin, ja useimmat meistä eivät halua.

Amen. Ratkaisu on ottaa sellainen kumppani, johon on alunperinkin tyytyväinen.

Minä elän parisuhteessa, jossa keskustellaan paljon ja kaikesta. Mutta ei meillä ole siten mitään ongelmia ratkottu. En yksinkertaisesti OLISI suhteessa, missä pitäisi koko ajan jauhaa ties mitä parisuhdeongelmaa.

Aika usein muuten ne "parisuhteen ongelmat" ovat vain havainnoijan ongelmia. Itsekin nuorempana aina välillä huomasin, että miehen se tai tämä käytös alkoi käydä hirveästi hermoilleni. Poikkeuksetta syynä oli se, että olin mennyt johonkin ihmeelliseen ämmämoodiin ja alkanut manageroida elämäämme kuten äitini ikään. Miehessä ärsyttänyt piirre hävisi poikkeuksetta heti, kun muistutin itselleni että en ole äitini, ja rupesin taas tekemään sitä mitä ITSE tahdon tehdä.

Meillä on ollut kaikenlaista, työttömyyttä, mt-ongelmia, fyysisiä sairauksia, mies oli yrittäjäkin jossain vaiheessa eikä pärjännyt kovin hyvin jne. Jokaisessa ongelmassa toimiva ratkaisu on ollut lopulta sama: Pidä katse pallossa (=omissa päämäärissä) ja keskity itseesi. Ja anna aikuisen miehen hoitaa omat asiansa.

N45, 20 vuotta onnellisesti aviossa

Puhumattomuus on teko aivan samalla tavalla kuin puhuminen.

Puhuva hakee yhteyttä toiseen ihmiseen. Puhumaton ei hae yhteyttä toiseen ihmiseen.

Riippuu täysin tilanteesta. Jos.ja kun siitä puhumisesta ei ole mitään hyötyä toinen ei esimerkiksi kuuntele vaan puhuu koko ajan itse niin ihan turha puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Tää oli hyvin sanottu, mutta kyllä mä uskon että joistain asioista vain pitäisi pystyä puhumaan.

Ap

Tietysti monistakin asioista täytyy voida puhua. Muuten ei parisuhdetta koskaan synny, eikä sellaista voi pitää yllä. Ja kyllähän melkein kaikki "puhumattomiksi" leimatut ihmiset monista asioista puhuvatkin. Harvassa  ovat sellaiset tuppisuut, jotka eivät mistään suhdeasioista saa sanottua mitään. (He tuskin edes romanttiseen suhteeseen päätyvät.)

Kiinnostaisi tietää, miten hyvin itse osaat tunnistaa ne parisuhdetta mahdollisesti hierätävät, joiden ratkaiseminen onlopulta  mahdotonta ja joista vatvominen ei siten johda mihinkään? Entä huomaatko, kun itse haluat huojentaa mieltäsi puhumalla, saatatkin vain siirtää pahaa oloasi toiseen, joka ei puhumisesta saa vastaavaa helpotusta vaan ainoastaan ahdistusta?

Jossain sanottiin, että ne, jotka ottavat itseensä tuolla tavalla raskaasti toisten tunteita, ovat jotenkin kykenemättömiä tunnistamaan omia tunteitaan ja käsittelemään niitä. Sitten tulee vain epämääräinen raskas tai ahdistunut olo, tuntuu pahalta. 

Se toinen, joka puhuu vaikeuksistaan, ei ymmärrä aiheuttavansa toiselle raskasta oloa, koska ei itse saa raskasta oloa kuunnellessaan toisten murheita. 

Asiat eivät  koskaan selviä puhumatta, joten se että vaikenee on luovuttamista. Keskustelulla annetaan edes mahdollisuus paremmalle. Silloin pitää oikeasti keskustella, pyrkiä hahmottamaan käsiteltävä asia ja etsiä sille parasta ratkaisua ja kohdata vastapuoli reilusti. Jos keskittyy vain väittelemään, voittamaan tai ei ota käsiteltävää asiaa tosissaan, keskustelu on vain turhaa ajanhukkaa ja vie voimat. 

Keskustelu on myös turhaa ajanhukkaa, kun kyseessä oleva asia on sellainen, johon ratkaisua ei voi koskaan löytyä. Todellisuudessa erittäin moni parisuhdeongelma pelkistyy siihen, että toinen on joko hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, tai erottava. Tämän toteaminen ajaa kuitenkin monet vatvojat kuilun partaalle, kun he eivät voi enää turvautua omaan defenssiinsä (loputon tunnepuhe), ja saa heidät kokemaan eksistentiaalista ahdistusta.

Suosittelen keskittymään omiin tarpeisiin ja rajoihin ja varmistamaan, että tarpeet tulevat täytetyksi ja että rajoja ei ylitetä. Pyyntöjen esittäminen on parempaa kuin vatvominen. Toinen kyllä käytöksellään osoittaa, pystyykö hän olemaan sinulle sellainen kumppani, jollaista tarvitset.

NO, EIKÖ SITÄ EROKESKUSTELUA VOI REILUSTI KÄYDÄ!?!? Mikä siinä on niin mahdotonta?

Eksä kierteli ja kaarteli ja kierteli ja kaarteli. Päätin, että asiaan saadaan selvyys, aiemmin en anna periksi. Hän sitten ghostasi minut. 

Minä en ole eksäsi. Tätä sinun täytyy kysyä häneltä.

Itse ajattelen, ettei eron mahdollisuudesta tarvitse mitenkään erityisesti keskustella. Jos haluan lopettaa suhteen, osaan kyllä tehdä harkinnan itsekin, ja tarvittaessa ilmoittaa suhteen päättymisestä. En haluaisi myöskään jäädä suhteeseen, jossa toinen kertoo harkinneensa eroa tai ilmaisee, ettei ole varma, haluaako jatkaa. Mutta jokaisella on tässä omat preferenssinsä.

Oman kokemukseni perusteella ihmiset kyllä näyttävät, minkälaisia he ovat, ja antavat käytöksellään kaiken tarvittavan informaation.

Sinä pihtaat tietoa, joka johtaisi eroon. Ikään kuin ostat lisää päivä suhteelle. Mikä suhde sellainen on? Mikset etsi parempaa?

En puhu tässä mistään tietystä suhteesta, omastani tai toisen. Kerron omista havainnoistani ja preferensseistäni ja lainaan omia parisuhdeosaamistani auttaakseni aloittajaa ymmärtämään, mistä hänen kohtaamansa ilmiö voi johtaa.