Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Joku persoonallisuushäiriö jos uhkailee erolla

En mä ainakaan ihastunut miehen vähäpuheisuuteen. Puheen määrä väheni ajan mittaan.

Vierailija kirjoitti:

Joku persoonallisuushäiriö jos uhkailee erolla

Parempihan se on etukäteen ilmoittaa kuin yllättää erolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku persoonallisuushäiriö jos uhkailee erolla

Parempihan se on etukäteen ilmoittaa kuin yllättää erolla.

Ja itse toteutin "uhkaukseni". Mies jaksoi viikon tsempata ja sen jälkeen alkoi taas käyttäytymään kuin vähä-älyinen apina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Antaisin tälle kirjoituksen tusinan yläpeukkuja. Se on just niin kuin kirjoitat.

Minä kanssa!

Olen puhumaton ja juuri tuollainen toimisi mulle. Tuollaista miestä en ole vielä löytänyt, mutta ystävän olen. Hänen seurassaan en ole puhumaton, koska saan tilaa puhua ja olla oma itseni sekä positiivista energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Antaisin tälle kirjoituksen tusinan yläpeukkuja. Se on just niin kuin kirjoitat.

Minä kanssa!

Olen puhumaton ja juuri tuollainen toimisi mulle. Tuollaista miestä en ole vielä löytänyt, mutta ystävän olen. Hänen seurassaan en ole puhumaton, koska saan tilaa puhua ja olla oma itseni sekä positiivista energiaa.

Tasa-arvoisessa parisuhteessa kumpikin joustaa. Kumpikin puhuu, kun toinen haluaa puhua ja kumpikin kuuntelee, kun toinen haluaa avautua.

Joskus yritin puhua, vastapuoli alkoi tehdä kiusaa, ei kestänyt ajatusta, että itsessäkin olisi jotain vikaa. Turhaa sellaisen kanssa on puhua, jää yksinpuheluksi.

Ei huonot suhteet puhumalla muutu, syyt ovat liian syvällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

Antaisin tälle kirjoituksen tusinan yläpeukkuja. Se on just niin kuin kirjoitat.

Minä kanssa!

Olen puhumaton ja juuri tuollainen toimisi mulle. Tuollaista miestä en ole vielä löytänyt, mutta ystävän olen. Hänen seurassaan en ole puhumaton, koska saan tilaa puhua ja olla oma itseni sekä positiivista energiaa.

Tasa-arvoisessa parisuhteessa kumpikin joustaa. Kumpikin puhuu, kun toinen haluaa puhua ja kumpikin kuuntelee, kun toinen haluaa avautua.

Läheskään kaikki suhteet eivät ole tasa-arvoisia. Eikä kaikki edes sellaista halua. Jos haluat tasa-arvoisen suhteen on löydettävä kumppani joka haluaa sitä myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempi pitää mölyt mahassa, ei ne asiat märehtimällä parane. Sen tieädn kokemuksesta, että jos omia heikkouksia alkaa paljastamaan, niin ne tulee tikarina selkään silloin kun toinen haluaa riidellä.

Tämä saa luonnollisesti alapeukkuja täällä, mutta miehen kannattaa olla hyvin varovainen siitä mitä kertoo ääneen esimerkiksi omista peloistaan ja heikkouksistaan naiselle parisuhteessa.

On nimittäin hyvin todennäköistä, että tämän jälkeen seksuaalinen vetovoima katoaa kokonaan ja pian myös koko parisuhde sen myötä. Naiset eivät pääsääntöisesti osaa käsitellä tämänlaisia tunteita, ja alkavat lopulta nähdä miehen heikkona ja vastenmielisenä.

Parempi siis todellakin olla vain hiljaa ja puhumatta. Isona haittapuolena tulee tietenkin se, että et voi ikinä tulla hyväksytyksi omana itsenäsi ja joudut patoamaan paljon vaikeitakin asioita sisälle.

Tosiaankin alapeukkuja satelee, koska naiset eivät tuota tosiasiaa halua itselleen tunnustaa. Oheisessa klipissä asiaa käsitellään huumorin keinoin, mutta kuten tiedetään, "ei niin pientä pilaa etteikö totta toinen puoli".

Eräässä keskusteluketjussa muuan nainen kommentoi tätä asiaa osuvasti. "Periaatteessa on ihan ok että mieskin näyttää tunteitaan tai on jopa tunteellinen, mutta jos käy ilmi että minä olen meillä se vähemmän itkeskelevä henkilö, tarkoittaa se sitä että eri osoitteisiin muutto on edessä. Odotan että mies tukee minua tarvittaessa, ei niin että minä joudun olemaan se turvallinen olkapää."

Jokainen mies voi toki paljastella omia heikkouksiaan ihan kuinka paljon haluaa, mutta kannattaa ymmärtää että riitatilanteissa (joita vääjäämättä suhteissa toisinaan tulee) nämä tullaan ottamaan esiin ei niin myönteisessä mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Joskus yritin puhua, vastapuoli alkoi tehdä kiusaa, ei kestänyt ajatusta, että itsessäkin olisi jotain vikaa. Turhaa sellaisen kanssa on puhua, jää yksinpuheluksi.

Ei huonot suhteet puhumalla muutu, syyt ovat liian syvällä.

Terapeuttien ja ns. asiantuntijoiden hössötystä, että puhumalla paranee. Jos näin olisi, ei olisi onnettomia liittoja eikä mitään häiriökäyttäytymistäkään. Juopot raitistuisi parista lauseesta.

Ne puoltaa puhetta, koska saa siitä palkan. Kivempi kuin lapioida soraa.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoita kirje ja pyydä vastaamaan kirjeellä. Ehkä niin helpompaa ja saa sanoitettua myös se puhumaton omia ajatuksiaan. Ehkä kirjeposti saisi myös kielenkannat irtoamaan kun opettelee ensin omassa rauhassa kirjoittamaan asiansa ylös :)

Kirjoitin tämän ja sitten vasta luin lisää ketjua. Ei tässä enää mitkään kirjeet auta. Todennäköisesti pettää. JSS!!

Videoklippi jonka yritin ladata löytyy Youtubesta otsikolla "Ismo / Parisuhde 2"  Ismo Leikolan stand up komiikkaa. Naurattaa eniten juuri siksi kun tietää että on suurelta osin totta.

Lopetin puhumisen joskus kun toista ei enää kiinnostanut. Istui koneella tai kännykällä kaiket päivät omissa maailmoissaan, myös jos oli jotain asiaa hänelle eikä hän tietenkään koskaan kuullut. Perusasioiden hoitamisestakin tuli vaikeaa ja ilmapiiri oli räjähtelevä. Keskityn nykyään tekemään omia juttuja ja puhun muille. Ja juu tunnistan, että oli ja on kyse riippuvuudesta, mutta en voi mitään itse asialle, jos toinen ei halua tunnistaa sitä itse.

mun äiti halusi aina 'selvittää' asiat. se tarkoitti hyökkäilyä ja syyllistämistä ja vanhojen asioiden uudelleen märehtimistä siihen asti, kunnes tunnustin ja pyysin anteeksi taas kerran myös vanhoja asioita ja uudempia, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa. asiat selvisivät sillä, että antautui kyselemättä kaikilla rintamilla.

En voi käsittää, miten vähän ihmiset ottavat vastuuta itsestään ja syyttävät muita. Milloun on naisten vika ja milloin miesten vika ja milloin puheliaiden ja milloin vaikenevien. No, ap ottaa vastuuta, sitten jo liikaakin.

Kyllä, on itselläkin (ollut) ihmissuhteita, joissa on mahdotonta toimia rakentavasti tai olla oma itseni. Niistä.olen hakeutunut pois enkä jäänyt paikalle sanomaan, että minäkin taannun kymmeneksi vuodeksi alikehittyneeksi, koska tuo toinenkaan ei osaa toimia suhteessa ja saa minut tuntemaan itseni tai oloni huonoksi.

Muutama tässä ketjussa tuntee itsensä, tietää mitä on terve toiminta ja osaa asettaa riman sille korkeudelle. Muuten tämä ketju on kehitystraumaisten ja kiintymystraumaisten kokoontumisajot.

Vierailija kirjoitti:

mun äiti halusi aina 'selvittää' asiat. se tarkoitti hyökkäilyä ja syyllistämistä ja vanhojen asioiden uudelleen märehtimistä siihen asti, kunnes tunnustin ja pyysin anteeksi taas kerran myös vanhoja asioita ja uudempia, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa. asiat selvisivät sillä, että antautui kyselemättä kaikilla rintamilla.

Minulla isä vaikeni ja äiti vaikeni. Mitä sitten?' En aio laittaa pahaa kiertämään ja olen ihan itse opetellut rakentavammat toimintamallit, kun vanhemmat eivät siihen kyenneet.

Oliko sinusta äitisi toiminta niin fiksua ja hyvää oloa tuottavaa, että annat sen määrittää loppuelämäsi suhteet ja tuomita jokaisen muun jo ennalta sen mukaan?

Vierailija kirjoitti:

Ap, se toisen osapuolen puhuminen alkaa siitä, että

SINÄ OPETTELET KUUNTELEMAAN.

Eikä niin, etä kun SINÄ olet päättänyt, että NYT SAATANA KESKUSTELLAAN, aloitat ensin ja sitten "kuuntelet", mitä miehellä olisi sanottavana. Ei niin.

Vaan niin, että ihan perusarjessa alat pitää sitä turpaasi vähän enemmän tukossa, että se toinen alkaisi pikkuhiljaa saada tilaa ja rohkeutta puhua omista asioistaan.

Ja kun se puhuu, sinä kuuntelet, etkä kerro mitä sen pitäisi tehdä toisin. Kuuntelet, hyväksyt ja annat toisen olla oma itsensä.

Siitä se lähtee.

---------

Minä en ole parisuhteessa puhumaton, koska minulla on ihana mies, joka antaa minun puhua silloin kun haluan.

Äitini ja siskoni mielestä olen puhumaton ja ihan suorastaan mt-ongelmainen kun en jaa asioitani. Syy: ne ovat itse koko ajan suuna päänä, ja jos en ole valmis tilittämään jotain asiaa juuri silloin kun ne ottavat sen puheeksi, vika on tietysti minun. Ei anneta päättää itse sitä ajoitusta. Sitten jos joskus menen jotain itsestäni kertomaan, kertovat mitä minun pitäisi tehdä toisin. Aina. Joka helvetin ikinen kerta.

-------------

Ja 17 vuoden onnellisen parisuhteen kokemuksella voin sanoa, että niitä "välttämättömiä puhuttavia" on merkittävästi vähemmän kuin ämmäinlehdet opettaa. Tietysti käytännön asioista on puhuttava, että muutetaanko tai otetaanko koira. Mutta jos esim. toisen käytös ärsyttää, kannattaa yleensä ensin katsoa peiliin, sitten katsoa peiliin ja sitten miettiä, mikä minua oikeasti väsyttää, sen jälkeen ottaa päikkärit, jättää päivällinen laittamatta ja hakea Heseä ja huomata, että oikeastaan ei minua vitutakaan tuon toisen käytös, olin vaan väsynyt/nälkäinen.

Kannattaa myös muistaa, että ei tässä maailmassa pysty muuttamaan mitään muuta kuin itseään. Koskaan. Sen takia aina ongelmatilanteissa kannattaa kääntä katse itseensä, ei siihen toiseen.

Ja toisinaan on sitä toistakin kohtaan armeliaampaa ihan vaan ottaa ero, kuin se että yrität vuodesta toiseen pakottaa sen puhumaan juuri siitä, mitä sinä itse haluat, silloin kun sinä haluat, päätyen siihen lopputulokseen minkä sinä haluat.

ERITTÄIN HYVIN kirjoitettu.

Olen tässä ollut sivustaseuraajana erään läheisen ihmisen parisuhdepyörityksessä ja en enää ihmettele mitään.  Useita suhteellisen pitkiäkin suhteita, joista yksi johti jopa avioliittoon.  Kaikki on kuitenkin purkautuneet ja aina syynä on kuulemma se mies.

Kun se ei puhu.

Minusta nämä miehet on olleet ihan tavallisen mukavia, ihan puhekykyisiä tyyppejä.  Mutta nainen on aina jotenkin heidät lannistanut sillä, että kaiken aikaa pitäisi olla keskustelemassa heidän suhteestaan.  Mitä ihmeen keskustelemista siinä on, en tiedä.  Parilla matkalla ollaan oltu heidän kanssaan (eri mies kummallakin kerralla) ja tätä keskustelemisesta jauhamista.  Miehen pitäisi olla jatkuvasti ilmaisemassa, mitä mieltä hän on jostakin jonnin joutavasta suhdeasiasta.  Väsyttävää.  

Olen ajatellut, että tämä nainen on kauhean epävarma itsestään ja siksi vaatii jatkuvaa vahvistusta omille tuntemuksilleen ja ajatuksilleen.  

On tietysti eri asia, jos yhtäkkkiä mies näyttää nurjaa naamaa, eikä kerro miksi.  Tämä voi olla aika tavallista.  Voi olla niin, että mies vain kokee, ettei asiasta vaimon kanssa puhuminen mitään auta, vaan vain pahentaa oloaan.  Onhan meillä itse kullakin joskus sellaisia tilanteita, joissa toivoisi vain, että anna mun olla.

Jos parisuhteessa on kriisejä ; on ollut pettämistä, lapset aiheuttaneet ikävyyksiä, anoppi ollut ilkeä, raha-asiat menneet vituralleen tms. niin eikö voi vain kysyä, että siitä vai tästäkö on kyse?  Tarvitseeko pitkiä keskusteluja ja analyysejä?  Miksi sinne miehen pään sisään on pakko päästä?  

Moni mies ei pärjää sanallisesti naisen kanssa ja tietää sen hyvin.  Keskustelut menee helposti siihen, että miehestä tulee se altavastaaja.  Varsinkin kun pitäisi keskustella siitä "parisuhteen laadusta," josta naiset niin mielellään haluaisi puhua.  

Nainen on altavastaaja ja kärsijä suhteessa. Yrittää avata suunsa saadakseen tilanteen paremmaksi. Mies ahdistuu, että aina naiset haluavat vatvoa suhteen tilaa.

Suomalaiset miehet eivät ole yleensäkään puheliaita.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset miehet eivät ole yleensäkään puheliaita.

Tuossa suomalaisen miehen puhumattomuuden mallia, rouva kyllä yrittää puhumalla ratkaista asiaa, mutta kun ei...