Millainen on hyvä parisuhde sinun mielestäsi?

Up

Kaikki muut käytännön seikathan vaihtelee ihmisten harrastusten, asuinpaikan, lapsien/lapsettomuuden mukaan, mutta tärkeimmät seikat on oma tila ja molemminpuoleinen arvostus. Omalla tilalla tarkoitan sitä, että kumpikin saa olla yksin ja tehdä yksin halutessaan, eikä toinen roiku koko ajan mukana. Arvostus sitä, että toista ei alisteta tai pidetä huonompana, vaan puhalletaan yhteiseen hiileen, ollaan "samalla puolella".

hellanlettas

Koska suurimmalla osalla - joidenkin arvioiden mukaan 80 prosentilla - ihmisistä on luurankoja kaapissaan. Ts lapsuuden traumat heijastuvat aikuisuuteen. Se heijastuu kitkana parisuhteessa. Nämä kaikki eivät näy alussa, vaan tulevat näkyviin vasta ajan myötä.

Toiseksi suurin osa sitoutuu parisuhteeseen. Kun näitä piirteitä nousee pintaan, niin sitä haluaa yrittää vastoinkäymisissäkin hänen kanssaan. Ei haluta luovuttaa. Koska eihän kukaan ole väkivaltainen 24/7, vaan se ryöpsähtelee, ja väliaika on ihanaa. Sitä unohtaa huonot piirteet väliajalla. Ja lopulta laitostuu niihin piirteisiin.

Kolmanneksi, kun ajttelee elämänsä varrella ohikulkevia ihmisiä. On se vaikea löytää ihminen, jonka kanssa juttu luistaa, on hauskaa, on sama rytmi ja tempo, ja vielä sängyssäkin sitten pelittäisi. Ja vielä olisi vapaakin. Niin paljon ihmisiä kun tuolla on liikkuu, niin tämä kombinaatio on yllättävän vaikea.

Mulla suunnilleen samanlaista kotona ja olen onnellinen :)

Täytyy muistaa, että joskus se ihana puoliso voi yllättäen kahdenkymmenen aviovuoden jälkeen muuttua ja vaikka sairastua peliriippuvutteen tai alkoholismiin tai mitä tahansa. Sellainen voi tapahtua kelle vaan ja sitä ei pysty ennakoimaan. Tällä palstalla on vähän sellainen ajatusmaailma, että jos on ongelmia parisuhteessa, on itse tyhmä, koska on sellaisen ongelmatapauksen puolisokseen ottanut.

Itse ihmettelen niitä tapauksia, joissa jo heti suhteen alkuvaiheessa on selvät merkit ongelmista nähtävissä, mutta silti ollaan niin rakastuneita, että ajatellaan, että kaikki korjaantuu. Silloin en voi olla ajattelematta, että itsehän tuon otit taakaksesi. Jos esim. jos suhteen ensimetreillä näkee, että toinen on alkoholisti tai narkkari tai on tiedossa väkivaltainen tausta tms. niin voisi ehkä järjelläkin hieman miettiä asiaa.

Hyvä parisuhde vaatii mielestäni sen, että kumpikin on liikenteessä samalla asenteella. Kummankin pitää pystyä olemaan oma itsensä ja kummankin pitää haluta samoja asioita parisuhteelta. Kun kumpikin tekee oman osansa kaikki sujuu hyvin.

Joku voi olla vaikka kuinka hauska, älykäs, ystävällinen ja komea, mutta jos ajatukset parisuhteesta ja perusarjesta eivät sovi yhteen ongelmia on edessä.

NO TUOTANOINNAAN:

Minä arvostan Kihlattuani yli kaiken! Vaikka olenkin vain yksinkertainen testosteroni: niin suunnilleen meidän parisuhteemme kirjoitit aikas eksaktisti! Keskinäinen kunnioitus, rakkaus ja arvostus ovat varsin hallitsevia seikastoja.

- Cobalt -

Kuutonen ja seiska allekirjoittaa juuri tuon vitosen kirjoituksen.. :)

Paas kattomaan mitä elämä tuo mukanaan ja miten vaikeaa elämä voikaan olla saman ihmisen kanssa jonka mielipiteet yms muuttuu ajan kuluessa!

Kun meistä harva on valmis paketti, joka ei muutu ikääntyessä tai tekisi toisin. Niin,sitähän se sitten on.. KUN toisen kanssa joutuukin aikanaan erimielisyyksiin ja elämässä tuleekin seinä vastaan ja toinen tahtoo eri asiaa mitä sinä -silloinhan se parisuhde ei olekaan enää auvoista ja joutuu tekemään myönnytyksiä, joutuu antamaan itse periksi ja joustamaan. Silloinhan pitää miettiä miten paljon sille OMALLE kumppanilleen antaa periksi ja mitä sietää.. Ei se ole sama asia ollenkaan mitä sinulla ap nyt on, vähän realismia parisuhteisiin: ei kaikki "haastavat parisuhdeongelmat" ole olleet jossain suhteessa alusta saakka.

Sellaisenkin olen kuullut joskus että asia joka suhteen ensimmäisinä vuosina kutkutti ja oli mielenkiintoinen puoli kumppanissa, vuosikymmenien jälkeen saattaa ollakin se kaikista ärsyttävin puoli. Ne hauskat, iskevät huomiot muissa jotka nauratti alkaa joskus hävettämään tai miten mies nauraessa röhähtää alkaakin etomaan. Mutta hei: oppia ikäkaikki.. ;) Ei sellaista olekaan kuin ongelmaton parisuhde -tai sitten toinen parisuhteessa jyrää ja toinen on jyrättävissä -sekin voi aikanaan olla iso ongelma: joskus päätöksenteko yms vaan tapahtuu ja joskus sitten huomaat että hetkonen, mieshän teillä kaiken päättää. :D

Jos jotain en jaksa ymmärtää, niin se on odotahan-vain mentaliteetti. Minä arvostan jo itseäni sen verran, etten ota vastaan mitä tahansa kohtelua - en edes mieheltäni, jos niiksen tulee. 

En kirjoittanut, etteikö jotenkin toisin joskus voisi olla. Jos sitä ei sano, sitä ei edes ajattele niinkö? Joku tuossa kommentoikin, ettei ymmärrä miten jo valmiiksi aletaan suhteeseen itselle sopimattoman kumppanin kanssa, tai selvästi ongelmallisen ihmisen kanssa.

Mutta en ymmärrä sitäkään, miksi jäädä suhteeseen josta on tullut epäkunnioittava ja huono? Mitään kruunua tai mitallia siitä ei elämänsä viimeisenä päivänä saa, että on elänyt saman ihmisen kanssa aina, vaikka se ihminen on ollut ihan oikea kusipää sinua kohtaan. 

ap

Ja miten ulkopuoliset koskaan tietää mitä jossain suhteessa tapahtuu?

Jokaisella on huonoja päiviä ja joku saattaa valittaa turhastakin. Ja muut saattaa kuvitella vääriä asioita toisista tai ajatella että vaikka itsellä jonkun kanssa ei olisi hyvät välit niin parisuhteessa taas sillä parilla taas on, yhden roska on toisen aarre.

En minäkään käsitä miksi joku alkaa suhteen jonkun kanssa jos alussa jo on hankalaa. Mutta sitten taas toisaalta ihmisillä on erilaisia motiiveja pyöriä jonkun seurassa.

Harva tuskin on parisuhteessa vain koska "siitä saa mitallin" vaan enempi pelkää olla yksin tai ottaa vaikka taloudellista vastuuta omasta (ehkä lapsenkin) taloudesta kun voisi vaan olla jonkun rahoilla? Tai saattaa pelätä ettei saa koskaan muuta kumppania ja yksin oleminen pelottaa?

Mutta kuka sen oikeasti voi sanoa että jossain suhteessa negatiivisiä asioita on vaan toisensa perätysten eikä mikään hyvä pidä yhdessä? Eli taas tulen siihen ettei me ulkopuoliset voida määritellä muiden suhteita, koska me ei siinä eletä.

No meillä oli tuollaista ensimmäiset kuusi vuotta suhteessa, sitten alkoi se "arki" ja arjen ongelmat. Siis olihan meillä arki kokoajan mutta puhun siitä, kun esim. huomaa että parisuhteessa seksimäärät mennet vähemmälle, toinen puoliso ei enää kiihotakaan, pusuttelut ja halittelut jääneet vähemmälle (vaikka niin vannottiin että aina pussaillaan ja halaillaan, ei mennä nukkumaan vihaisena jne jne). Mieheni ei jaksa enää huomioida minua seksuaalisesti, vaikka ensimmäiset vuodet oli seksi hyvää ja tyydyttävää myös minulle naisena. Mieheni joka ennen oli oikea kotihiiri, tykkäsi siis ennen nyhjötellä vieressäni koti-illan katsoen leffaa kanssani/rakastellen/kynttiläillallisilla, onkin koti-illan jälkeen alkanut valita illat kavereiden kanssa jne.

On tullut pitkiä jaksoja ilman seksiä ja /tai läheisyyttä. Pahoja riitoja. Itsekkyyttä miehen taholta, tyytymättömyyttä minun taholta. Kotityöt jotka alussa tehtiin tasa-arvoisesti, kaatuvatkin pikkuhiljaa minun kannettavaksi. Jne.

Suhde voi muuttua kuin varkain ja pikkuhiljaa, lasten synnyttyä joutuu pakostakin keskittymään paljon lapsiin ja heidän hoitoon, ja suhteen tilaan hiipii ikäviä tekijöitä kuin varkain.

Siksi ärsyttää sunnattomasto tuolaiset mukaviattomat syyllistävät kommentit, miksi kukaan suostuu epätasa-arvoiseen elämään jne aivan kuin se olisi omavalinta, tai päätetty juttu. Elämä ei ole niin yksioikoista kuin annat ymmärtää, onni ei ole ansaittua eikä se jatku ikuisesti, kuten ei epäonnikaan. Avarra vähän maailmankatsomustasi, ja mieti, että oikeasti se todellisen tasa-arvon ja onnellisen parisuhteen luominen vaatii sekä sattumaa että helvetisti töitä, tule sitten arvostelemaan ja ihmettelmään kun olet ollut 30 vuotta naimisissa, kiitos.

T kaksikymmentä vuotta onnellisesti ja toisinaan ei niin onnellisesti naimisissa

[quote author="Vierailija" time="24.03.2014 klo 11:24"]

Jos jotain en jaksa ymmärtää, niin se on odotahan-vain mentaliteetti. Minä arvostan jo itseäni sen verran, etten ota vastaan mitä tahansa kohtelua - en edes mieheltäni, jos niiksen tulee. 

En kirjoittanut, etteikö jotenkin toisin joskus voisi olla. Jos sitä ei sano, sitä ei edes ajattele niinkö? Joku tuossa kommentoikin, ettei ymmärrä miten jo valmiiksi aletaan suhteeseen itselle sopimattoman kumppanin kanssa, tai selvästi ongelmallisen ihmisen kanssa.

Mutta en ymmärrä sitäkään, miksi jäädä suhteeseen josta on tullut epäkunnioittava ja huono? Mitään kruunua tai mitallia siitä ei elämänsä viimeisenä päivänä saa, että on elänyt saman ihmisen kanssa aina, vaikka se ihminen on ollut ihan oikea kusipää sinua kohtaan. 

ap

[/quote]Ja se "odotahan vaan" tulee juurikin siitä että kun elät NYT hyvää suhdetta ja koet arvostusta ja olette rakastuneita ja tunne on hyvä niin vuosikymmenet menee ohi ja elämässä tulee erilaisia haasteita. Ei sitä kaikkea hyvää parisuhteessakaan niin vaan heitä menemään "koska arvostaa itseään". Kyllä kokoajan arvostat varmasti kumppaniasikin ja kun hitsaudutte yhteen ja opitte tuntemaan toisianne niin sitä saattaa kaikenlaista antaa myös anteeksikin.

Tätä minä tarkoitan. Ja tahdon niin elää. En ole täydellinen ja tuntuu hyvältä että kumppani ymmärtää ja tukee. Ei kaikki paha tule vain toisesta vaan myös elämä voi kääntyä sinua vastaan.

8

Pitkässä liitossa myös toinen puoliso voi muuttua, hän voikin olla 40 vuotiaana ihan eri ihminen, erilaisine toivoineen kuin se kokematon kaksikymppinen, kun menitte yhteen. Keski-ikäisenä ihminen ikäänkuin uudelleen löytää itsensä viimeistään, tai varmistuu se mitä haluan tältä elämältä. Puoliso voi alkaa elääkin "toista nuoruuttaan" vaikka suhde on ollut miten onnellinen! Mies voi rakastua toiseen naiseen, vaikka rakastaakin omaakin vaimoaan, ja keikkua sitten näiden kahden välilllä. Lapsista yksi voi vakavasti sairastua, ja kriisi kriisiyttää sitten koko perheen, ja mies päättää että ei jaksa enää ja irtisanoutuu koko hommasta, koska on hänelle liian raskasta.

Tai hyvin menevällä yksityisyrittäjä perheellä alkaakin taloudelliset vaikeudet, ja mies muuttuu katkeraksi, masentuneeksi ja itseensä käpertyneeksi, ja jättää kaiken asioiden ja perheen hoidon vaimolleen.

Kaikkea tätä on tapahtunut tuttavapiirilleni. Kun elämä potkii päähän, usein se heijastuu myös parisuhteeseen.

Lasi voi olla puolitäysi tai puolityhjä.

Jos arki sujuu jollakin tavalla ja on perusluottamus ja perusrakkaus, niin on onnellisuuskuplassa, vaikka jonkun toisen mielestä ei menisi niin hyvin.

Suhteessa pitää olla myös perusteluja odotuksia siitä, että vaikeuksien jälkeen tulee normaaliakin elämää ja jopa parempiakin elämänvaiheita. Maailma ja elämä ja parisuhde näyttää ihan erilaiselta, jos on saanut rakkautta ja seksiä ja huomiota, kuten minulla juuri nyt. Jos tiedossa on pelkkää arkea, väsymystä, puutetta seksissä/rakastelussa, koti-, perhe- ja työstressiä, niin tuosta tulee itseään toteuttava kehityskulku.

Ap:lla menee niin idyllisesti, että tulee mieleen sanonta, "se jolla onni on, se onnen kätkeköön".

Kauanko ap on ollut parisuhteessaan? Vasta 10-15 v päästä tulee oikeasti jo jotain perspektiiviä.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2014 klo 11:24"]

Mutta en ymmärrä sitäkään, miksi jäädä suhteeseen josta on tullut epäkunnioittava ja huono? Mitään kruunua tai mitallia siitä ei elämänsä viimeisenä päivänä saa, että on elänyt saman ihmisen kanssa aina, vaikka se ihminen on ollut ihan oikea kusipää sinua kohtaan. 

ap

[/quote]

En minäkään tietysti sitä ymmärrä, että jos toinen hakkaa henkihieveriin, niin ei siitä huolimatta lähdetä vaan alistutaan mihin vaan.

Mutta ei asiat ole aina niin mustavalkoisia. Jos on toiseen sitoutunut, on kokonainen yhteinen elämä, lapset yms. niin ei ihan pienen vaikeuden takia haluta heti jättää kaikkea. Jos toinen sairastuu vakavasti, moni kokee myös niin, että on toisesta välittämistä auttaa ja huolehtia eikä vaan lähteä lätkimään. jos suhteeseen tulee ongelmia, on kuitenkin harvoin niin, että siinä suhteessa ei olisi mitään positiivista. Ja jokaisen elämässä kaiketi jotain vaikeuksia tulee, ei aina voi lähteä heti kävelemään. Ja ei erokaan aina tuo onnea ja autuutta elämään.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2014 klo 12:41"]

Kauanko ap on ollut parisuhteessaan? Vasta 10-15 v päästä tulee oikeasti jo jotain perspektiiviä.

[/quote]

Kohta yhdeksän vuotta. 

ap

Hienoa kuulla, että noinkin pitkän ajan jälkeen teillä menee kuin vastarakastuneilla. Tiedän tosi yhden pariskunnan jolla menee näin hyvin pitkässä liitossa. Tiedätkö AP miten onnekas olet??? Noin heittämällä sanoisin, että  99% pitkässä liitossa tulee niitä vaikeampia hetkiä, jolloin tulee itsekkyyttä, vetäytymistä, kylmyyttä suhteeseen erinäisistä syistä ja asioista. On ikäkriisiä, kriisiä kun lapset syntyvät ja sairastelevatkin paljon, valvottavat jne. Suhteeseen hiipii tällöin varkain itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä toisesta jne. Teille ei näemmä ole näin käynyt vielä kertaakaan?? Kyllä minä tiedän yhden parin, jossa mies ja vaimo ovat toistensa parhaimmat kaverit, ja pusuttelevat ja viettävät kaiken vapaa-ajan keskenään, ovat kuin vastarakastuneita. Mutta harvassa se on! Ja vaatii että, elämän sattumuksien kautta, luonteet sopivat toisiinsa täydellisesti ja molemmat puolisot ovat esim. epäitsekkäitä ja toisensa huomioon ottavia, tasa-arvoisia jne. Usein nimittäin miehet syyllistyvät jossakin vaiheessa itsekkyyteen ja naiset halveksuntaan miestänsä kohtaan.

Meillä oli tuollaista alkuvuodet ja on taas nykyään tuollaista. Se on ihanaa, ja varsinkin nyt osaan todella arvostaa tätä!

Mutta.

Meillä oli myös useampi vuosi välissä todella raskasta, todella kamalaa aikaa. Mies sai burn outin ja minä hiivin talossa hiljaa etten vaan saanut miehessä jotain negativista reaktiota aikaan. Ei ollut seksiä, oli paljon riitoja, ahdistusta. En ikimaailmassa olisi uskonut miehestäni tai meidän suhteesta sellaista, enkä itsestäni sitä, että jäin toivekkaana vierelle.

Onneksi jäin, mies voi taas hyvin ja sitä myöten minä ja koko parisuhde. Ja koen että olemme pariskuntana nyt entistä paljon vahvempia, vaikeuksien kautta.

En osaa sanoa, mikä meidän suhteessa on ns. pelkkää tuuria (ei vakavia sairastumisia, normaalit lapset jotka herättivät kyllä öisin mutta eivät kaksikymmentä kertaa per yö ja normaalit ihmissuhteet vanhempiin ym, eli ei siis sellaisia kuormittavia tekijöitä joiden voisin hyvin kuvitella vetävän sekä mieltä että suhdetta alaspäin) ja mikä on meidän asenteesta kiinni. 

Ehkä se on molempin maanläheisyys? Että okei, olet huonolla tuulella. Menenkö toiseen huoneeseen että saat puhista rauhassa vai tuonko sinulle vaikka teetä ja kuuntelen? Enkä siis sano, ettemmekö me koskaan riitelisi, tai olisi eri mieltä, tai käsittäisi toisia väärin koskaan. Kyllä meillä niin käy, kausittain enemmän ja vähemmän. Esimerkiksi remonttien teko syö minun hermojani, ja unettomuus miehen hermoja, joten näiden asioiden kanssa kyllä olemme joutuneet selviytymään.

Ehkä aloitus kuitenkin oli vähän tyhmä, anteeksi siitä. Kirjoitin siinä sellaisesta yleisestä menosta meidän kahden välillä. Meidän arjesta, johon kuitenkin yritämme myös saada niitä hyviä hetkiä vaikka väkisin, ja jotain, mitä odottaa. Ja kun toisessa viestissä kirjoitin kusipäisyydestä, ei se tarkoittanut toisen sairastumista, rahaongelmia tai muuta vastaavaa, vaan henkilön omia valintoja siitä, millainen on toista kohtaan.

ap