"Yksinolo tekee hyvää ja on tarpeellista etenkin naiselle"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etenkin naisia ohjataan Riikosen mielestä jo pienestä pitäen ajattelemaan parisuhdehakuisesti. Missä ohjataan?

Olen elänyt koko elämäni Suomessa, jossa naisilla on ollut täysin yhdenvertaiset mahdollisuudet tehdä mitä tahansa kuin miehillä. Olen 70-luvulla syntynyt, 80-luvun lapsi ja 90-luvun nuori, joka en ole koskaan edes ajatellut, etteikö nainen olisi pätevä tekemään mitä tahansa.

Milloinkaan omassa nuoruudessani en muista, että olisimme koskaan ikinä ajatelleet, ettei nainen voi käyttäytyä noin, että tuo on miehen työ ja tämä on naisen paikka. Minun sukupolveni on aina ajatellut, että kaikki, jokainen ihminen voi tehdä mitä haluaa. Ehkä se oli vain meillä päin. Ehkä muualla kiersi joku parisuhdepoliisi joka opetti, että naisen kuuluu olla parisuhteessa ja miten siinä parisuhteessa ollaan sitä miestä varten.

Tämä riippuu varmasti siitä missä on syntynyt ja kasvanut. Itse olen syntynyt 80-luvulla pienellä paikkakunnalla Etelä-Suomessa. Periaatteessa kaikilla oli samanlaiset mahdollisuudet, mutta elämisen malli oli hyvin kapea ja perinteinen. Esimerkiksi opiskelusta tiesin, että voi mennä lukioon ja vaikka yliopistoon sen jälkeen. Ongelma vain oli se, ettei minulla ollut ketään mallia, joka olisi vahvistanut tätä ajatusta. Missään ei kannustettu opiskelemaan pitkälle ja luoman uraa. Joku ammatti piti opiskella, mutta siihen nyt riitti lyhyempi koulutus. Vähän niin kuin, että olen kuullut, että jotkut voittavat lotossa, mutta se tuntuu epätodelliselta, koska en oikeasti tuntenut ketään lottomiljonääriä. Ei ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä yliopiston pääsykokeista tai mitä sosiologiaa opiskellut voi tehdä työkseen. Lähin yliopistokin oli parinsadan kilometrin päässä. Vasta kolmekymppisenä minulle selvisi lopullisesti, että jopa minä voin hakea yliopistoon ja opiskella akateemisen tutkinnon. Ennen yliopisto-opintoja minulla ei ollut yhtään korkeastikoulutettua ystävää tai sukulaista.

Kaikilla on mahdollisuus, mutta kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia.

En tiedä ovatko muut yksinelävät naiset törmänneet miesten rivoihin juttuihin. Minusta tuntuu, että minulle niitä on lupa heittää, koska minähän olen kuitenkin se "villi estoton himonussija sinkku". Joo, en ole. 

Hänellä oli kummallinen kontrollikuva parisuhteesta tai että koko ajan olisi oltava kuin paita ja pebbu. Väitän että voi olla parisuhteessa, jossa saa myös tilaa ja omaa aikaa eikä tukehduta toisiinsa.

Olen ollut 20a mieheni kanssa. Käyn kerran pari vuodessa työmatkalla ulkomailla. Minulla on oma huone. Kesälomalla olin toistakymmentä yötä (en putkeen) yksin mökillä. Oli aivan ihanaa! Ja välillä on ihanaa olla hänen kanssaan siellä.

Myös mieheni viihtyy itsekseen aika paljon. Molemmilla on omaa tilaa ja aikaa reilusti. Paljon päiviä, joissa ei ole mitään ohjelmaa. Vapautta, rentoutta.

Ja parasta, on joku ketä rakastaa ja joka rakastaa takaisin. On seuraa kun haluaa, läheisyyttä, luottamusta, elämän jakamista, ihanat jo aikuiset lapset, yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia.

Täydellinen tasapaino. Ei parisuhde mikään ahdistava vankila ole, missä kadottaa itsensä. Ei ainakaan pitäisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etenkin naisia ohjataan Riikosen mielestä jo pienestä pitäen ajattelemaan parisuhdehakuisesti. Missä ohjataan?

Olen elänyt koko elämäni Suomessa, jossa naisilla on ollut täysin yhdenvertaiset mahdollisuudet tehdä mitä tahansa kuin miehillä. Olen 70-luvulla syntynyt, 80-luvun lapsi ja 90-luvun nuori, joka en ole koskaan edes ajatellut, etteikö nainen olisi pätevä tekemään mitä tahansa.

Milloinkaan omassa nuoruudessani en muista, että olisimme koskaan ikinä ajatelleet, ettei nainen voi käyttäytyä noin, että tuo on miehen työ ja tämä on naisen paikka. Minun sukupolveni on aina ajatellut, että kaikki, jokainen ihminen voi tehdä mitä haluaa. Ehkä se oli vain meillä päin. Ehkä muualla kiersi joku parisuhdepoliisi joka opetti, että naisen kuuluu olla parisuhteessa ja miten siinä parisuhteessa ollaan sitä miestä varten.

Synnyit aikaan jolloin Suomessa tapahtui merkittäviä muutoksia. 60-luvulla oli vielä ihan toista. Oliko sun lapsuudessa ja nuoruudessa äitisi perinteinen kotiäiti kotitöineen ja "rooleineen"? Kyllä 60-70 luvulla valtaosa äideistä panosti täysillä kotiäitiyteen ja isä oli se joka toi taloudellisen turvan palkkatöistä, ja siihen ne aikalailla jäikin, taloustyöt oli naisen vastuulla ja pyykkäävät tai ruokaa laittavat miehet oli poikkeus. Synnytyksiinkään ei osallistuttu.

Seuraava askel taisi olla jo menossa omassa lapsuudessani 80-luvulla, kun sekä äiti että isä olivat molemmat töissä. Siitä huolimatta, koska olin tyttölapsi, kasvatus kuului äidilleni. Isäni oli etäinen, joskin välittävä ja läsnä. Talouden ylläpito kuului pääosin äidilleni sis. ruuanlaiton, pyykkihuollon, siivoamisen.

Omassa ikäpolvessani lapsiperheitä talouden ylläpitäminen menee enemmän tasaan ja isät ovat mukana lapsiensa arjessa ja kasvatuksessa. He vievät lapsia puistoon ja lukevat lapsille iltasatuja. Pienin erin isälle tulee tilaa olla perheessä isä, joka osallistuu lapsen kasvatukseen. Miehen rooli perheessä on murroksessa ja parhaassa tapauksessa niistä asioita käydään keskustelua puolison kanssa yhdessä hakien omaa roolia, koska useamman miehen rooli tuli isältä, joka on ollut etäisempi. Tukekaa miehiä, älkää läksyttäkö. Rakastavia isiä ja tukevia puolisoita on paljon enemmän kuin edellisillä sukupolvilla, ja oikein hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etenkin naisia ohjataan Riikosen mielestä jo pienestä pitäen ajattelemaan parisuhdehakuisesti. Missä ohjataan?

Olen elänyt koko elämäni Suomessa, jossa naisilla on ollut täysin yhdenvertaiset mahdollisuudet tehdä mitä tahansa kuin miehillä. Olen 70-luvulla syntynyt, 80-luvun lapsi ja 90-luvun nuori, joka en ole koskaan edes ajatellut, etteikö nainen olisi pätevä tekemään mitä tahansa.

Milloinkaan omassa nuoruudessani en muista, että olisimme koskaan ikinä ajatelleet, ettei nainen voi käyttäytyä noin, että tuo on miehen työ ja tämä on naisen paikka. Minun sukupolveni on aina ajatellut, että kaikki, jokainen ihminen voi tehdä mitä haluaa. Ehkä se oli vain meillä päin. Ehkä muualla kiersi joku parisuhdepoliisi joka opetti, että naisen kuuluu olla parisuhteessa ja miten siinä parisuhteessa ollaan sitä miestä varten.

Synnyit aikaan jolloin Suomessa tapahtui merkittäviä muutoksia. 60-luvulla oli vielä ihan toista. Oliko sun lapsuudessa ja nuoruudessa äitisi perinteinen kotiäiti kotitöineen ja "rooleineen"? Kyllä 60-70 luvulla valtaosa äideistä panosti täysillä kotiäitiyteen ja isä oli se joka toi taloudellisen turvan palkkatöistä, ja siihen ne aikalailla jäikin, taloustyöt oli naisen vastuulla ja pyykkäävät tai ruokaa laittavat miehet oli poikkeus. Synnytyksiinkään ei osallistuttu.

Seuraava askel taisi olla jo menossa omassa lapsuudessani 80-luvulla, kun sekä äiti että isä olivat molemmat töissä. Siitä huolimatta, koska olin tyttölapsi, kasvatus kuului äidilleni. Isäni oli etäinen, joskin välittävä ja läsnä. Talouden ylläpito kuului pääosin äidilleni sis. ruuanlaiton, pyykkihuollon, siivoamisen.

Omassa ikäpolvessani lapsiperheitä talouden ylläpitäminen menee enemmän tasaan ja isät ovat mukana lapsiensa arjessa ja kasvatuksessa. He vievät lapsia puistoon ja lukevat lapsille iltasatuja. Pienin erin isälle tulee tilaa olla perheessä isä, joka osallistuu lapsen kasvatukseen. Miehen rooli perheessä on murroksessa ja parhaassa tapauksessa niistä asioita käydään keskustelua puolison kanssa yhdessä hakien omaa roolia, koska useamman miehen rooli tuli isältä, joka on ollut etäisempi. Tukekaa miehiä, älkää läksyttäkö. Rakastavia isiä ja tukevia puolisoita on paljon enemmän kuin edellisillä sukupolvilla, ja oikein hyvä niin.

Olen siis eri kommentoija kuin alkuperäinen. Tarkennuksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni tekee reissutöitä, välillä tein itse reissutöitä ja kova ikävä oli oman kullan viereen. Meillä on kahdestaan todella kivaa, siksi tykkään asua mieheni kanssa. Jos en viihtyisi kumppanin kanssa yhdessä, niin en olisi hänen kanssaan lainkaan. Simple as that omalla kohdalla. Ei ole mitenkään välttämätöntä olla kenenkään kanssa yhdessä, ellei sopivaa löydy. Olen silti pitkälti parisuhdeihminen eli en varmaankaan viihtyisi yksin kovin hyvin. Mies tuo turvaa niin moneen asiaan.

Tilanne voisi olla toinen, jos miehesi tekisi kotoa käsin etätöitä.

Ei ole, hän tekee niitäkin. Ja olen nykyisin usein hänen mukanaan myös työmatkoilla, kun jäin pois omasta työstäni. Onko sitä vaikea uskoa, että pariskunta oikeasti viihtyy yhdessä? Tunnen nimittäin aika monta meidän kaltaista pariskuntaa.

Minä en tunne yhtään pariskuntaa, jossa kumpikin viettää mieluusti kaiken ajan yhdessä eikä toisessa koskaan ärsytä mikään. Minkä ikäinen olet? Onkohan tämä joku sukupolvien välinen kuilu?

Olen 50+, nuorempina kyllä vietimme erikseen enemmän aikaa harrastukseni ja lasten harrastusten takia. Ja töidenkin takia. 

Juu näin arvelin. Minä ja ystäväpiirini ollaan kolmekymppisiä. Oma aika, omat kaverit ja omat harrastukset ovat kaikkien mielestä lähestulkoon terapiaa parisuhteen, perheen, työn ym. rinnalle.

Kyllähän se ikä vaikuttaa, koska ymmärtää, ettei yhdessäoleminen ole itsestäänselvää. Aika moni ystävä on kuollut, vanhemmat sairastavat ja kuolevat jne. Kolmekymppisellä on elämän rakennusvaihe meneillään, ja se edellyttää monenlaista itsensä kehittämistä, vanhemmiten käännytään enemmän sisäänpäin. Olen esimerkiksi aina ollut hyvä solmimaan ystävyys- ja tuttavuussuhteita, mutta en tunne enää tarvetta sellaiseen. Toki ammattikin on tuohon vaikuttanut. 

Ammatti muuten vaikuttaa todella paljon ihmiseen, muovaa ja hioo. Sen huomaa vanhempana, huomaan muutoksen myös miehessäni. 

Hyvin sanottu, allekirjoitan joka sanan!

Sitä ei tajuakaan siinä rakennusvaiheessa, miten päälaelleen kaikki voi kääntyä. Kuvittelee, että haluaa ikuista sitoutumista ja itsensä "kehittämistä" (muokkaamista sietämään muita).

Mulla "tippui kynä kädestä" lopullisesti, kun täytin 40. Olen kuin eri ihminen. Edes ajatus miesystävän tekemästä pettämisestä ei enää tunnu musertavalta (toivottavasti ei siis kuitenkaan tapahdu!). En vaan enää koe tarvetta kontrolloida ihmissuhteita kuten ennen. Tai mukautua "työtä tekemällä" oikein mihinkään ihmissuhteeseen.

Vielä 5 vuotta sitten ajattelin sen olevan tosi tärkeää ja ihmettelin, miksi mies on kivireki. Nyt en yritä pakottaa yhtään mitään ihmissuhdetta toimimaan. Toimii, jos toimii. (Lapset toki olisi eri asia.)

Parisuhde toimii vain jos et odota toisen täyttävän kaikkia sinun tarpeita.

Kiteytit juuri monien ikisinkkuina viihtyneiden miesten aatteet. Hitusen kun kuopsuttaa miehien syvimpiä mietteitä sieltä puskee j-u-s-t toi. Naisen odotetaan tuovan äkillinen onni vuosikymmeniä mudassa möyrineen miehen elämää. Sille on syynsä miksi terapiavastaisuus kumpuaa juurikin miesliikkeen sisältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinolo rikkoo naisen mielenterveyden. Siksi artikkelin toimittajakin yrittää vimmatusti vakuutella itselleen ja muille, että yksin on hyvä olla ja kuitenkin samaan aikaan ruikuttaa, kun kaikki muut eivät hehkuta hänen sinkkuuttaan. Ei ole tasapainoisen ja hyvinvoivan naisen touhua tuollainen.

Sinkkuus ja yksinäisyys ovat eri asioita. Koska sinä ajattelet niitä yksi yhteen niin sehän kertoo vain sun peloista jäädä sinkuksi, kun ei olekaan ketään nostamassa sinua alhosta ylös ja viihdyttämässä sinua kun et selvästikään ole opetellut tekemään niitä vielä itse itsellesi. Omineen vapaaehtoisesti elävä on nimen omaan se tasapainoinen ja onnellinen arjessaan.

Minä en kirjoittanut sanaakaan yksinäisyydestä. Viestisi kertoo vain sinun heikosta lukutaidostasi ja oman mielesi sisällöstä, ei minun viestistäni tai minusta.

"Yksinolo rikkoo mielenterveyden". Siinähän se tuli heti alussa. Vapaaehtoisesti sinkku ja yksinasuva ei pode yksinäisyyttä eikä ole mielenterveydeltään rikki, ei nämä ole asioita jotka kulkevat käsi kädessä. Onko sulla kokemusta vapaaehtoisesta sinkkuudesta ja sen tuomasta mt- ongelmasta vai millä oletuksilla moista typeryyttä lauot? Mielenterveyden voi rikkoa miljoona muutakin asiaa, eikä sen menetys ole turvattu vaikka eläisi parisuhteessa, jopa onnellisessa sellaisessa.

Yksinolo on eri asia kuin yksinäisyys. Ärsyttävää tuollainen selittely, kun huomasit olleesi väärässä sen suhteen, että olisin muka kirjoittanut yksinäisyydestä. Olet tainnut viettää aikaasi yksin hieman liian kauan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

Koska parisuhde on vahva kulttuurinen normi, ja naisia (ja miehiä) painostetaan parisuhteeseen.

Eiköhän se ole melko välttämätöntä että saadaan lapsia tänne takapajulaan. Vai onko parempi koeputkihedelmöitys ja yh hommat.

Miksi tänne pitäisi saada lapsia? Kyllä tulijoita riittää ja ihmisiä me kaikki kuitenkin ollaan.

Olipa omituinen artikkeli. Mistähän tuonkin miesviha kumpuaa.

Vierailija kirjoitti:

Etenkin naisia ohjataan Riikosen mielestä jo pienestä pitäen ajattelemaan parisuhdehakuisesti. Missä ohjataan?

Olen elänyt koko elämäni Suomessa, jossa naisilla on ollut täysin yhdenvertaiset mahdollisuudet tehdä mitä tahansa kuin miehillä. Olen 70-luvulla syntynyt, 80-luvun lapsi ja 90-luvun nuori, joka en ole koskaan edes ajatellut, etteikö nainen olisi pätevä tekemään mitä tahansa.

Milloinkaan omassa nuoruudessani en muista, että olisimme koskaan ikinä ajatelleet, ettei nainen voi käyttäytyä noin, että tuo on miehen työ ja tämä on naisen paikka. Minun sukupolveni on aina ajatellut, että kaikki, jokainen ihminen voi tehdä mitä haluaa. Ehkä se oli vain meillä päin. Ehkä muualla kiersi joku parisuhdepoliisi joka opetti, että naisen kuuluu olla parisuhteessa ja miten siinä parisuhteessa ollaan sitä miestä varten.

Ensinnäkin Suomessakin elää muitakin ihmisiä kuin sinä ja sun ikäluokkasi vai kehen viittaat sanalla me?

Ja kas kun on olemassa sellainen asia kuin kulttuuri ja sosiaaliset normit. Eihän sun tarvitse kuin lukea jotain naistenlehteä, niin kyllä se rivien välistä putkahtaa se parisuhdenormi. Ja ajattelepa tuota aloituksen artikkelia - eihän sitä olisi julkaistu lehdessä, jos sen sisältämät ajatukset olisivat kaikille itsestäänselviä. Some ja ihmisten puheet arjessa ovat pullollaan noita vanhakantaisia oletuksia ja kommentteja. Oletko muka ole koskaan 30-40 -vuotiaana käynyt sukujuhlissa, missä yksikään sukulainen ei kysynyt oletko parisuhteessa ja jos olet milloin lapsia on tulossa?

Elätkö tynnyrissä?

Tämä tietyn naisryhmän, ei tietenkään kaikkien naisten, uhriutuminen on sellaista taidetta, että sitä täytyy jo ihailla.

Se vaatii jo aikamoista lahjakkuutta.

M

Tosi on. Eivät kuitenkaan kaikki naiset viihdy sekuntiakaan yksin.

Usein on niin, ettei saa mitään aikaiseksi kun toinen möllöttää siinä.

Tietysti on eri asia jos tehdään yhdessä esim pihatöitä tai jotain suurempaa hommaa.

On tärkeää olla omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Olipa omituinen artikkeli. Mistähän tuonkin miesviha kumpuaa.

Missä siinä oli miesvihaa?

Juttua lukematta. Naisille usein on tyypillisempää mennä elämässä "me" tai toisen tarpeet, oma miellyttämisen tarve tai hoivavietti edellä. Helposti jää omat tarpeet, ajatukset jne. sivuun, elämästä tulee toisten palvelemista, ja samalla katkeroituu, jos oma itse jää sivuun. Eli naisille etenkin se oman tilan ottaminen, omien tarpeiden kuuntelu on tärkeää. Varsinkin jos on sellainen perinteisempi, hoivaamisen ja muista huolehtimisen kautta elävä nainen. 

Vastaavasti miehille tärkeää oppia toisten huomioonottamista, jos sellaisen oppiminen on jäänyt elämässä vähemmälle. Niin kuin monilla ns. perinteisillä miehillä on. 

Ainakin itsellä on suuri tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kokea läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Minulla se kumpuaa ihan sisältä eikä ole minkään yhteiskunnan tms syöttämä tai pakottama.

Olen parisuhteessa, mutta minulla on vapaus harrastaa ja olla paljon itsekseni. En ole läheisriippuvainen enkä voi itse sietää, jos joku yrittäisi kontrolloida minua. Hyvä tasapaino. Vapautta, rauhaa, tilaa olla itsensä ja itsekseen.

Aikoinaan olin pitkään sinkkuna ja asuin yksin. Ja kyllä se oli surullista kun kaipasi rakkautta niin paljon. Nyt on hyvä näin. Mutta en mä minkään sosiaalisen pakotuksen seurauksena rakastunut.

Kauhean kylmiltä ja kyyniseltä monet kuulostavat. Sitäkö se yksinäisyys teettää?

Vierailija kirjoitti:

Ainakin itsellä on suuri tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kokea läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Minulla se kumpuaa ihan sisältä eikä ole minkään yhteiskunnan tms syöttämä tai pakottama.

Olen parisuhteessa, mutta minulla on vapaus harrastaa ja olla paljon itsekseni. En ole läheisriippuvainen enkä voi itse sietää, jos joku yrittäisi kontrolloida minua. Hyvä tasapaino. Vapautta, rauhaa, tilaa olla itsensä ja itsekseen.

Aikoinaan olin pitkään sinkkuna ja asuin yksin. Ja kyllä se oli surullista kun kaipasi rakkautta niin paljon. Nyt on hyvä näin. Mutta en mä minkään sosiaalisen pakotuksen seurauksena rakastunut.

Kauhean kylmiltä ja kyyniseltä monet kuulostavat. Sitäkö se yksinäisyys teettää?

Sinua selvästi pelottaa olla täysin itsenäinen ja elää yksin, mutta miksi teilaat muut, joille yksinasuminen - kuten tuon aloituksen artikkelin naiselle - on se mukavin olotila?

Muiden leimaaminen "kylmiksi ja kyynisiksi" vain koska eivät tunne ja ajattele juuri kuten SINÄ, on hyvin subjektiivinen näkökulma, etten sanoisi lapsellisen itsekeskeistä. Maailmassa on paljon erilaisia ihmisiä jotka haluavat elää eri tavalla kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin itsellä on suuri tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kokea läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Minulla se kumpuaa ihan sisältä eikä ole minkään yhteiskunnan tms syöttämä tai pakottama.

Olen parisuhteessa, mutta minulla on vapaus harrastaa ja olla paljon itsekseni. En ole läheisriippuvainen enkä voi itse sietää, jos joku yrittäisi kontrolloida minua. Hyvä tasapaino. Vapautta, rauhaa, tilaa olla itsensä ja itsekseen.

Aikoinaan olin pitkään sinkkuna ja asuin yksin. Ja kyllä se oli surullista kun kaipasi rakkautta niin paljon. Nyt on hyvä näin. Mutta en mä minkään sosiaalisen pakotuksen seurauksena rakastunut.

Kauhean kylmiltä ja kyyniseltä monet kuulostavat. Sitäkö se yksinäisyys teettää?

Sinua selvästi pelottaa olla täysin itsenäinen ja elää yksin, mutta miksi teilaat muut, joille yksinasuminen - kuten tuon aloituksen artikkelin naiselle - on se mukavin olotila?

Muiden leimaaminen "kylmiksi ja kyynisiksi" vain koska eivät tunne ja ajattele juuri kuten SINÄ, on hyvin subjektiivinen näkökulma, etten sanoisi lapsellisen itsekeskeistä. Maailmassa on paljon erilaisia ihmisiä jotka haluavat elää eri tavalla kuin sinä.

Olen kyllä asunut pitkään yksin eikä se pelottanut. Ja olen kyllä itsenäinen, mutta en niin kylmä sisältäni, ettenkö haluaisi antaa ja saada rakkautta. Kyynisiä kuvauksia parisuhteesta tai naisista niissä on tämä ketju täynnä.

En teilaa kenenkään haluja olla yksin, vaan toin esiin, että on mahdollista olla parisuhteessa, missä on tilaa hengittää, missä ei elä vain miehen kautta itsensä unohtaen.

Kylmyys ja kyynisyys paistaa monien jutuissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset voi paremmin yksinään kuin miehet.

Luonto on järjestänyt tuonkin asian. Miehet elää lyhyemmän elämän, ja nainen jää jäljelle mm.huolehtimaan jälkeläisistä.

Miksi kaikki naiset eivät sitten ole yksin, vaan reilusti yli 3/4 osaa naisista elää parisuhteissa miehen kanssa? Jos kerran vointi on parempi yksin, niin miksi sitä kumppania pitää niin kamalan kipeästi etsiä koko ajan?

Koska parisuhde on vahva kulttuurinen normi, ja naisia (ja miehiä) painostetaan parisuhteeseen.

Ei minua kukaan painosta parisuhteeseen. Kyllä minun tuntemani naiset haluavat kumppanin, ei heitä mikään siihen painosta. En ole oikeassa elämässä kuullut yhdestäkään mielenterveydeltään terveestä sinkkunaisesta, joka sanoisi, että: "en todellakaan halua kumppania tai elää yksin". Toki traumatisoituneilla ihmisillä tilanne on juuri se, että sinkkuus on valinta peloista ja sisällä olevasta kivusta johtuen.

Ei kaikki ole samanlaisia. Liikut todella ahtaissa piireissä, jos et ole koskaan edes kuullut mielenterveestä sinkusta.

No, täällä on yksi.

Hyvä syy hylätä nainen.

Tuosta saa hyvän perustelunkin.

Thanks!