Puolisolla lähtee riidassa kaikki lapasesta

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Miehesi ei ole sovelias isäksi. Aivan järkyttävää, että puhuu lapsesta noin. Lapsetkin tulevat saamaan tuollaisesta mielenterveysongelmia. Tuossa tilanteessa kyllä ainoa vaihtoehto on pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä tilanteesta mahdollisimman pian, vaikka turvakotiin jos ei ole muuta vaihtoehtoa.

Vierailija kirjoitti:

Eksä oli tuommoinen. Aina kun eksä rupesi huutamaan niin poistuin tilanteesta kokonaan ja sanoin, että suostun keskustelemaan vasta kun hän puhuu asiasta rauhallisesti. Menin vaikka lenkille. Lopulta poistuin koko suhteesta kun ei eksä muuttanut tapojaan.

Olen samassa tilanteessa puolisoni kanssa, jonka kanssa ollaan oltu pari vuotta yhdessä. Ihana nainen monessa suhteessa, mutta en enää jaksa sitä ihme kiukuttelua. Itse kun sanon mieluummin hieman liian vähän kuin liian paljon, niin sellaisten ryöppyjen vastaanottaminen raivokohtausten aikana on aivan liikaa. Sitten hän kyllä jälkeen päin pyytelee anteeksi kun on sanonut iljettävän rumia ja epätosia asioita, mutta joka ikisellä kerralla erkanen hänestä vähän. Ja olen yrittänyt sanoakin, että kannattaisi olla ihmisiksi, että nämä eivät oikeasti poistu vain sanomalla kerta kerran jälkeen "anteeksi". Anteeksipyynnöllä kun on minun mielestäni väliä vain, jos anteeksipyytäjä on valmis muuttamaan omaa toimintaansa. Muuten se on vain huulten heiluttelua.

Minä olen sellainen, joka hermostuu välillä miehensä huonoon käytökseen(kiukutteluun) niin, että tulee haukuttua ja uhattua erollakin.Se vain välillä mitta täyttyy, kun jonkun aikaa on kestänytkin sitä kiukuttelua hermostumatta. Taitaa olla kuukautiskierron mukaan minulla, milloin kestän, milloin en.

Loukkaus laukaisee minussa tämän puolustusreaktion. En räyhää syyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on ohjelma, joka puolisosi tulee itse hoitaa. Jos asia ei häntä häiritse, niin ei tule muuttumaan.

Onko jollain teillä omakohtaista kokemusta siitä milloin sai ahaa-elämyksen siitä, et on syytä katsoa omaan peiliin jossain omassa riitelytyylissä tai merkittävässä ihmissuhdevaikeudessa?

Joku tietty asetelma, toisen sanat?

Joku mikä sai tajuamaan et ehkäpä minä olen juuri se jonka toiminta ruokkii riitaa?

Ap

Olin lapsesta asti tietoinen siitä, etten ollut oppinut hyviä ihmissuhdetaitoja huonossa kodissa. Mitä lähemmäs täysi-ikää tulin, sitä enemmän asia vaivasi. Lopulta häpeä omista haitallisista reaktioista kasvoi niin suureksi, että tajusin, että jotain on asialle tehtävä tai menettäisin ystäväni. Ei kukaan sanonut mitään erityistä, näin vain itse ja toki tajusin näkemättäkin, etteivät toiset olleet mielissään käytöksestäni.

Meillä on vähän samanlaista, puolisoni on narsisti. Hän ei lähde varsinaisesti asiattomuuksiin mutta haluaa voittaa ja pelaa psykologisia pelejään aina erimielisyyksien tullen. Minä olen oppinut saman kun tuo edellinen vastaaja, eli lähden pois tilanteesta. En mitenkään ovet paukkuen, vaan sanon että en halua nyt puhua tästä asiasta enempää, voimme jatkaa huomenna. Sitten hakeudun tekemään jotain omia hermojani rauhoittavaa toimintaa.

Mä olen opetellut vain kuuntelemaan kun toinen äksynä räyhää ja latelee sammakoita joita katuu myöhemmin . Välillä suljen korvat kokonaan ja ajattelen niitä näitä ja esitän että kuuntelen .

Mä olen ollut tuollainen ennen. Ja se on jättänyt jälkensä parisuhteeseen. Vaikka en enää raivostu samalla tavalla, niin nykyään riitatilanteissa tuntuu menevän päinvastoin. Mies hermostuu mulle jostain sanavalinnasta tai sanomisestani, jolla ei ollut pahaa tarkoitusta ja sen jälkeen alkaa ryöpyttää päälle vanhoja asioita ja kehittelee omia pahoja tulkintoja sanomalleni asialle. Lopulta minäkin hermostun, ja siitä mies saa syyn syyttää minua koko riidasta. Tästä seuraa sitten usean päivän mökötys, minkä jälkeen minun pitäisi unohtaa riita (anteeksipyyntöä ei tule) ja jos olen pahoilla mielin, niin se tulkitaan minun osaltani riidan haastamiseksi. Kierre on valmis.

Koen huonoa omaa tuntoa siitä, että olen aiemmin tässä suhteessa suuttunut liian vähästä ja ollut vihaisena harkitsematon, sanonut tyhmiä asioita joita olen jälkeenpäin katunut. Ja siksi nyt kun roolit ovat muuttuneet siihen että mies toimii samalla tavoin kuin minä ennen, en tiedä mitä tehdä, koska koen että tämä on vähintään osin minun syytäni. Kun selvästi taustalla on katkeruutta vanhoista riidoista.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sellainen, joka hermostuu välillä miehensä huonoon käytökseen(kiukutteluun) niin, että tulee haukuttua ja uhattua erollakin.Se vain välillä mitta täyttyy, kun jonkun aikaa on kestänytkin sitä kiukuttelua hermostumatta. Taitaa olla kuukautiskierron mukaan minulla, milloin kestän, milloin en.

Loukkaus laukaisee minussa tämän puolustusreaktion. En räyhää syyttä.

Joo. Oon yrittänyt olla silleen turpa kiinni aina kotona, mutta sekään ei sitten kuulemma ole hyvä. Aina tulee sanomista. Kokemuksesta voin kyllä sanoa, että kaikissa suhteissa ero on aina tullut sen jälkeen kun se on kerran pöydälle nostettu.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Saanko kysyä, miksi ihmeessä olet vielä miehesi kanssa?

Itse en ikipäivänä hyväksyisi minkäänlaista haukkumista tai nälvimistä. Saati sitten lapseeni kohdistuvaa. Katso peiliin ja sano itsellesi: minä en ansaitse tätä enkä voi tehdä tätä lapselleni, joten mies ulkoruokintaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ikävän tutulta. Minunkin mies on just tuollainen, ei osaa riidellä asiosta, vaan hyvin nopeasti alkaa haukkua minua, välillä todella rumasti. Saan kuulla olevani tyhmä, idiootti, hullu akka, jne (for the record, en ole mitään noista, vaan ihan täyspäinen ja fiksu ihminen) ja haistattelee milloin v*ttua, milloin p*skaa, jne. Itse pyrin pysymään asiassa, vaikka toki joskus suutun minäkin ja kohotan ääntäni, mutta en lähde haukkumaan ja solvaamaan häntä. On aivan raivostuttavaa, kun ei voida koskaan selvittää mitään erimielisyyksiä, kun toinen ei osaa pysyä aiheessa, vaan lähtee heti haukkumaan ja solvaamaan toista. Pahinta on kuitenkin se että hän tekee surutta näin myös lasten kuullen. Ei tosiaankaan näytä hyvää esimerkkiä lapsilleen, kun haukkuu heidän äitiään avoimesti ilman minkäänlaista filtteriä. Olen alkanut sanoa lapsille että älkää toimiko riitatilanteissa kuin isä, vaan että tämä on esimerkki miten ei tulisi riidellä. En tiedä mitä muutakaan voin tehdä, koska ei miehelle voi puhua asiasta järkeä, ei hän muutu. Ei häntä kiinnosta. Nykyään myös esikoinen saa oman osansa tästä käytöksestä. Hän on nepsy-lapsi (kuitenkin suhteellisen "normaali" eli ei mitään erityisen vakavaa taustalla) ja osaa toki olla ärsyttävä, testailee rajoja ja sanoo vastaan/ei tottele, mutta isän käytös on nykyään aivan ala-arvoista myös häntä kohtaan. Häntäkin kutsuu välillä idiootiksi, inhottavaksi kakaraksi, kusipääksi, jne. Sydäntäni särkee kun kuuntelen tuota. Välillä ajattelen että pitäisi erota, ellei muuta niin lapsen takia, mutta pelottaa tehdä niin, koska arvaan että mies tekee kaikkensa viedäkseen kuopuksen minulta. Hän on (suutuspäissään) sanonutkin että hän ei kestä tuota esikoistaan, vaan hän lähtee ja ottaa kuopuksen mukaan. Koska "miksi hänen pitäisi lähteä yksin, miksi molemmat lapset jäisivät mulle" ja "mä otan tuon täyspäisen ja sä saat pitää tuon hullun". Itse en kestä ajatustakaan olla ilman kumpaakaan lastani, ja koska asiat ovat kuitenkin välillä ihan hyvin kun kaikki ovat hyväntuulisia eikä kukaan riitele,  sinnittelen ja yritän parhaani mukaan toimia erotuomarina esikoisen ja miehen välissä. Lapsella on paljon opittavaa, hänenkin täytyy oppia olemaan välillä hiljaa eikä aina räksyttää vastaan kaikessa, mutta hän on nimenomaan vielä lapsi. Mies ei jaksa edes yrittää hillitä itseään, kun tarpeeksi ärsyyntyy. Taidan soittaa tältä istumalta perheneuvolaan, jotta saisimme vähän ulkopuolista näkemystä ja tukea asiaan.

Tulipa vuodatettua. AP:n kysymykseen vastaisin että olisiko parisuhdeterapiasta hyötyä? Ulkopuolinen henkilö, jonka edessä mies tuskin kehtaa raivota, vaan saisitte puhua asiat auki jonkun johtaessa keskustelua. Ehkä ulkopuolinen henkilö saisi hänet ymmärtämään että hänen riitelytapansa on huono? Terapia tekisi ehkä hyvää omallekin parisuhteelleni, mutta enemmän olen huolestunut lapsen ja isän suhteesta.

Tuohon on yksinkertaista tehtävä jotakin. Mitä tahansa se aiheuttaa jälkeenpäin, ihan sama, tuo on painajaista lapsille kotonaan. Pahennat tilannetta kun et tee mitään. Hän ei ole ok aivossaan joten vaarallinen lapsille, jopa fyysisesti. Nimimerkillä kokenut jotakin samanlaista, alkanut haukkumisesta hakkaamiseen isältäni, ja kukaan ei silloin tehnyt mitään. 

Miksi ihmeessä olette tuollaisissa riitaisissa suhteissa?! Minunkin mies on oikea kuuma kalle, joka päästelee höyryjä vähän väliä, mutta ei IKINÄ laukoisi mitään minua loukkaavaa! En osaa edes kuvitella henkiökohtaista loukkausta mieheltäni.

Yleensä se mikä saa tuollaiset ihmiset muuttumaan on se, jos tarpeeksi moni jättää heidät heti, kun mennään rumiin henkilökohtaisuuksiin.

Olen ollut yhteensä 20 vuotta suhteessa 3 eri miehen kanssa, nykyinen suhde on kestänyt jo kymmenisen vuotta. Ikinä ei ole ollut kenenkään kanssa sellaista riitaa, jossa olisi haukuttu toista rumasti tai pahemmin edes huudettu, vaikka olisi oltu hyvin eri mieltä.

Jos nykyinen mieheni haukkuisi minua yhtäkkiä vaikka tyhmäksi lehmäksi, niin roudaisin hänet lääkäriin ja epäilisin aivokasvainta. Ei kerta kaikkiaan ole sellainen asia, mitä hän tekisi kenellekään.

Valitkaa puoliso, joka kohtelee sekä teitä että kaikkia muitakin asiallisesti ja kunnioittavasti.

Vierailija kirjoitti:

Lupa erota. Et tule saamaan marttyyrikruunua.

En itse huomannut ap:n asenteessa mitän marttyyrimaista. Päinvastoin. Hän myös kertoi, että itsellään on ollut samanlainen ongelma ennen, johon on onnistunut aikaansaamaan muutoksen.

Oletko ap kertonut kumppanillesi tuon, että sulla on ollut samanainen ongelma, joka johti eroon, jonka myötä jouduit kohtaamaan ja käsittelemään tämän asian ja oman tuhoisan käytöksen ja sen seuraukset? Pystyttekö koskaan puhumaan ongelmista rauhassa, vai meneekö toinen aina tuohon haitalliseen riitamoodiin?

Olin aiemmin itse tuollainen. Minäkin sain kotoa hyvin epäterveen mallin, kun isäni huusi ja haukkui pienimmästäkin yllykkeestä.

Tapojen parantuminen lähti siitä, että itse halusin muuttua. Inhosin riitatilanteita ja sitä, etten pystynyt hillitsemään suuttumusta. Aloin vain pakottaa itseäni pysähtymään edes hetkeksi, kun suuttumus alkoi nousta pintaan. Kysyin aina itseltäni, onko tämä asia, josta on oikeasti järkeä riidellä. Tuo pieni hetki auttoi jo jonkin verran hillitsemään itseä, mikä taas motivoi yrittämään vielä kovempaa. Harjoittelin itseni rauhoittamista hengityksellä, laskemalla esim. kymmeneen ja lähtemällä hetkeksi pois tilanteesta.

Opettelin myös sanomaan kumppanilleni, että tunnen suuttuvani ja sitä on vaikea hillitä. Loppujen lopuksi tuo osoittautui itselläni kaikkein tehokkaimmaksi tavaksi hallita omia tunteitani. Se tuntuu huojentavalta, kun uskaltaa ääneen myöntää omat heikkoutensa.

Nykyään suutun selvästi harvemmin, lievemmin ja lyhytkestoisemmin kuin vielä esim. viisi vuotta sitten. On se kuitenkin paljon vaatinut töitä. Motivaatiota kasvattaa, kun huomaa positiiviset muutokset parisuhteessa. Ja itselleni on myös ollut tärkeää, että kumppani on ollut tukena muutostyössä. Halu muuttua on kuitenkin pohjimmiltaan tultava itsestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on ohjelma, joka puolisosi tulee itse hoitaa. Jos asia ei häntä häiritse, niin ei tule muuttumaan.

Onko jollain teillä omakohtaista kokemusta siitä milloin sai ahaa-elämyksen siitä, et on syytä katsoa omaan peiliin jossain omassa riitelytyylissä tai merkittävässä ihmissuhdevaikeudessa?

Joku tietty asetelma, toisen sanat?

Joku mikä sai tajuamaan et ehkäpä minä olen juuri se jonka toiminta ruokkii riitaa?

Ap

Aika hyvä keino on ajatella, että riidassa kaikki mitä sanot tai teet, tulisi olla sellaisia asioita mitä kehtaisi myös muiden edessä sanoa. Eli sano vain asioita joiden takana oikeasti seisot. Pelkkä kiihtymys ei oikeuta sylkemään suustaan mitä sattuu. Alhaiset ja ei sallitut keinot paljastuu sillä, ettei halua kenen tahansa / kenenkään muun nähdä sinua sellaisena. Näitä on esimerkiksi manipulointi, solvaaminen, alistaminen,valehtelu, uhkailu ja kiristäminen.

Vaatii lempeän, kärsivällisen ja rauhallisen puolison, jonka rauhallisesta ja hillitystä käytöksestä riitelijä haluaa aidosti oppia. Tapoja on mahdollista muuttaa, mutta silloin pitää oivaltaa miksi niitä haluaa muuttaa ja esimerkiksi itse kylmähermoisena ja rauhallisena keskustelijana olen onnistunut yhteistyössä puolisoni kanssa kehittämään hänen riitelytaitojaan todella paljon. Olen toisaalta itsekin oppinut häneltä että kaikissa tilanteissa ei kannata tai tarvitse olla liian rauhallinen ja hillitty. Tasapainotamme toisiamme hyvin mutta se vaatii kunnioitusta toisiamme kohtaan ja halua ymmärtää ja toimia paremmin.

Kyllähän tuo ongelma on syvällisempi ja koskee muitakin käytösmalleja, kun vaan riitelyä. Tuollaisilla tyypeillä on tapana ajatella negatiivisesti ja hautoa mielessään katkeria ajatuksia muista. Usein on uhriasenne. Eivät saa suutaan auki, jos kokevat mielestään jotain vääryyttä, vaan hautaavat kaiken paskan sisäänsä, jossa se vaan kasvaa negatiivisiuden ja katkeruuden ansiosta aivan suhteettomiin mittasuhteisiin.

Kunnes sitten tunkio täyttyy ja se räjäytetään muiden silmille. Tätä tapahtuu säännöllisesti. Tuon tyyppisillä ihmisillä ei ole mitään tunteidenkäsittelytaitoja ja saattavat olla hyvinkin itsekkäitä. Mitään muuta ei osata ajatella, kun sitä omaa kokemusta. Toisen kokemuksella ei ole mitään väliä. Ovat vähän kuin jumissa jossain lapsen tasolla tunne-elämältään.

Puhun kokemuksesta, koska äitini on edelleen tuollainen yli kuuskymppisenä. Muutosta ei tule, kun yritetään muiden kautta vain purkaa niitä tunteita, eikä haluta itse tehdä sitä työtä. Älä suostu toisen tunneroskikseksi. Itse paloin mutsini kanssa loppuun, enkä pysty olemaan enää tekemisissä. En vaan pysty toimimaan terapeuttina ja vanhempana eläkeikäiselle ihmiselle, kun olen sitä jo koko elämäni tehnyt. Valmistaudu siis siihen, että sun on jatkettava elämää ilman häntä.

Vierailija kirjoitti:

Olin aiemmin itse tuollainen. Minäkin sain kotoa hyvin epäterveen mallin, kun isäni huusi ja haukkui pienimmästäkin yllykkeestä.

Tapojen parantuminen lähti siitä, että itse halusin muuttua. Inhosin riitatilanteita ja sitä, etten pystynyt hillitsemään suuttumusta. Aloin vain pakottaa itseäni pysähtymään edes hetkeksi, kun suuttumus alkoi nousta pintaan. Kysyin aina itseltäni, onko tämä asia, josta on oikeasti järkeä riidellä. Tuo pieni hetki auttoi jo jonkin verran hillitsemään itseä, mikä taas motivoi yrittämään vielä kovempaa. Harjoittelin itseni rauhoittamista hengityksellä, laskemalla esim. kymmeneen ja lähtemällä hetkeksi pois tilanteesta.

Opettelin myös sanomaan kumppanilleni, että tunnen suuttuvani ja sitä on vaikea hillitä. Loppujen lopuksi tuo osoittautui itselläni kaikkein tehokkaimmaksi tavaksi hallita omia tunteitani. Se tuntuu huojentavalta, kun uskaltaa ääneen myöntää omat heikkoutensa.

Nykyään suutun selvästi harvemmin, lievemmin ja lyhytkestoisemmin kuin vielä esim. viisi vuotta sitten. On se kuitenkin paljon vaatinut töitä. Motivaatiota kasvattaa, kun huomaa positiiviset muutokset parisuhteessa. Ja itselleni on myös ollut tärkeää, että kumppani on ollut tukena muutostyössä. Halu muuttua on kuitenkin pohjimmiltaan tultava itsestä.

Onnea!

Minulla meni turhan pitkään ennen kuin ymmärsin kuulostavani yhtä uhkaavalta kuin alkoholisti isäni lapsuudessani. Sen tajuttuani ihmettelin miksi kukaan on sietänyt minua.

Nöyränä olin kiitollinen et minulla edes on puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sellainen, joka hermostuu välillä miehensä huonoon käytökseen(kiukutteluun) niin, että tulee haukuttua ja uhattua erollakin.Se vain välillä mitta täyttyy, kun jonkun aikaa on kestänytkin sitä kiukuttelua hermostumatta. Taitaa olla kuukautiskierron mukaan minulla, milloin kestän, milloin en.

Loukkaus laukaisee minussa tämän puolustusreaktion. En räyhää syyttä.

Ihan mielenkiinnosta, että millaista tämä puolisosi kiukuttelu on, jos haluat kertoa? Harva kokee itse räyhäävänsä täysin syyttä. Silti räyhääminen, alentaminen, haukkuminen, toisen halveksunta ja erolla uhkailu on yleensä ihan kohtuuton reaktio, satuttaa toista paljon ja vie perusturvallisuuden suhteesta, usein koko perustan suhteelta. Usein toistuessaan se on myös ihan henkistä väkivaltaa.

Miksi ei voi vaan puhua jos jokin asia aiheesta ärsyttää toisessa? (Vai koittaako ehkä puolisosi joa juurikin ottaa puheeksi jotain ongelmia, jonka otat kiukutteluna?)

Ihan tässä vertauksesi otan sen asian myös esille, että myös fyysistä väkivaltaa käyttävä ei koe räyhänneensä syyttä, vaan tavallisesti syyttää puolisoaan omasta reagoinnistaan ja käytöksestään. Ärsytti "tahallaan", nalkutti jne. Kokee siis käytökselleen jonkinlaisen oikeutuksen "jos toinen ei olisi toiminut niin, niin silloin minäkään en....". Usein nämä toisen "tahallaan provosoinnit" tms tekosyyt eivät edes todella pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lupa erota. Et tule saamaan marttyyrikruunua.

En itse huomannut ap:n asenteessa mitän marttyyrimaista. Päinvastoin. Hän myös kertoi, että itsellään on ollut samanlainen ongelma ennen, johon on onnistunut aikaansaamaan muutoksen.

Oletko ap kertonut kumppanillesi tuon, että sulla on ollut samanainen ongelma, joka johti eroon, jonka myötä jouduit kohtaamaan ja käsittelemään tämän asian ja oman tuhoisan käytöksen ja sen seuraukset? Pystyttekö koskaan puhumaan ongelmista rauhassa, vai meneekö toinen aina tuohon haitalliseen riitamoodiin?

Useimmiten menee :/

Suusta tulee pian joku lause joka tahallaan yrittää loukata tai kasvattaa sen hetkistä pientä erimielisyyttä uusiin mittakaavoihin.