Tuntuuko teistä siltä, että terapia on haitallista?

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani terapian käyneistä käpertyy itseensä. He olettavat, että heidän tunteensa ja ajatuksensa ovat myös muista äärimmäisen kiinnostavia ja muut jaksavat niitä kuunnella ja niistä keskustella. Rehellisesti sanoen moni on valtavan itsekeskeisiä.

--

Tuntuu, että terapiassa opitaan tunnistamaan omia tunteita. Sitä ei opita, mitä niille tunteille pitää tehdä tai miten niiden kanssa eletään. Tai että muillakin voi olla tunteita ja ajatuksia, jotka ovat läsnä samassa tilanteessa.

Tähän ensimmäiseen kappaleeseen liittyen, en ole varmaankaan ainoa ihminen, joka on päätynyt terapiaan, jossa on lähdetty hoitamaan johonkin kadonnutta minuutta. Yhtäkkiä itseen keskittyminen ja esimerkiksi sen selvittäminen, että mitä itse ajattelee tai mitä itse haluaa tai missä menee omat rajat tuntui kyllä todella paljon juuri siltä itseen käpertymiseltä, ja vaara onkin siinä, jos siitä ei pääse eteenpäin vaan jää jumiin siihen. Ylipäätäänhän masennus ja ahditus on sillä tavalla hyvin "itsekkäitä" sairauksia, kun näköalattomuus saa käpertymään koko ajan enemmän itseen ja itseen. Sitä jää ikään kuin lukkoon omaan päähänsä, eikä pääse pois.

Vähän sama asia on tämän tunnepuolen kanssa. Minäkin olin jo ennen terapiaa hyvin tietoinen monista asioista, vaikkapa sitten tunteistani, mutta terapian aikana ei koskaan päästy yli siitä, eli siihen pisteeseen, jossa oikeasti olisin tuntenut ne tunteet eli käsitellyt ne ja siirtynyt eteenpäin. Tunteen tiedostaminen ei ole sama asia kuin sen tunteminen. Tässä syytän vähän myös terapeuttia, joka keskittyi lähinnä kehumaan minua siitä, miten analyyttinen olen, muttei osannut ohjata minua analysoinnin sijasta kokemaan niitä asioita. Yksi ongelmistani oli voimakas emotionaalinen dissonanssi, jonka terapeuttikin lopulta tunnisti, mutta en saanut sen purkamiseen mitään työkaluja. Enkä tajunnut niitä siellä itsekään kysellä, koska minullehan se oli ollut normaali toimintamalli niin kauan kuin muistin. 

Terapiassa on myös jotenkin ihan käsittämättömän helppo huijata terapeuttia, mikä tietysti on väärin eikä edesauta terapiassa olijaa. Vaatii taitoa, empatiakykyä ja ihmisten lukutaitoa, että terapeutti osaa haastaa asiakkaan, varsinkin jos on estynyt persoona tai emotionaalisesti dissosioiva. Yllättävän monella terapeutilla ei ole tähän taitoa. Samoin menee yllättävän monelle läpi sellainen, että "maskaamaan" eli normaalia esittämään tottunut ihminen esittää sielläkin roolia. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle psykodynaaminen terapia oli haitallista. 3 kuukautta järjettömyyttä kunnes tajusin lähteä. En ole tuon jälkeen enää terapeutille pystynyt menemään. Hirveästi ei tietenkään voi avata mitä tapahtui mutta jos jotenkin pitäisi tiivistää niin terapeutti oli jatkuvasti tökerö, epäasiallinen ja epäammattimainen ja unohti ihan perusasioita historiastani. Oli mahdotonta oikein lopulta puhua mistään kun oli ajanut asiat niin umpikujaan. Kun asioita yritti selvittää niin koko homma kääntyi ihan henkiseksi väkivallaksi. Terapiasta traumatisoituminen on vaan vuosi vuodelta pahentunut kun möykky ja selvittämättömät loukkaukset vaivaa ja olen saanut vahvistusta myös muilta ammattilaisilta että miten väärin tyyppi toimi. Yet tason psykodynaaminen psykoterapeutti, oma kallis koulutusterapia ja kaikki käyty, KAIKEN piti olla paperilla ihan kunnossa. En edelleenkään ymmärrä miten näin voi käydä. Valitkaa terapeuttinne huolella ja kuunnelkaa intuitio

Minulla on kokemus kognitiivisesta myöhästelevästä sekä unohtelevasta terapeutista. Olen itse aivan ylisäntillinen, joten ketutti nuo piirteet raskaasti. Sen lisäksi ei ole mikään salaisuus, että juurikin myöhästelyllä ja unohtelulla alitajuisesti viestitään ihmisen merkityksettömyyttä. Ei hirveästi kohottanut mielialaa joutua _toistuvasti_ tällaisen henkisen väkivallan kohteeksi. Ja vaikka terapeutti aina pahoittelikin näitä, ei hän oikeasti ollut pahoillaan; kyse ei ollut esimerkiksi työkiireestä, vaan tuli myöhässä kahvilta/lounaalta. Asioideni unohtelu oli jotakin käsittämätöntä, saattoi olla täysin pihalla koko traumastani istunnon alussa. Vieläkin vihloo muistella.

Tämä kadonneen minuuden etsiminen joiltakin ammattitaidottomilta puoskareilta on suurin hölmöys mitä ihminen voi tehdä. Huijareille maksamista oman itsepetoksen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia on aina haitallista naisten kukkarolle. 

Ehei, Kela maksaa. 

Omavastuu kerrasta yleensä reilusti yli 20 e kuitenkin

Olispa ollut, mulla oli 60 euroa... En voinut vaihtaa halvempaan, kun ei ollut tarjolla! 

Vierailija kirjoitti:

Tämä kadonneen minuuden etsiminen joiltakin ammattitaidottomilta puoskareilta on suurin hölmöys mitä ihminen voi tehdä. Huijareille maksamista oman itsepetoksen vuoksi.

Minä kävin psykiatrilla eli lääketieteellisen käyneen ihmisen vastaanotolla. Siltihän tietysti voi olla puoskari.

Lapsuudesta alkanut henkinen ja fyysinen väkivalta ja laiminlyönti oli saaneet aikaan sen, että minulla ei ollut oikeasti minkäänlaista persoonaa vaan esitin koko ajan. Terapian alkaessa en kyennyt itse päättämään enää edes siitä, että mitä söisin tai mistä pidän tai mitä minun pitäisi pukea päälleni. Samaan aikaan olin siis kyllä onnistuneesti esittänyt toimivaa aikuista ihmistä matkimalla muita, pärjännyt kivasti työelämässä ja kouluttautunut korkeasti. Oli aika nöyryyttävää tajuta, että oikeasti minulla ei ollut oikein minkäänlaista persoonaa, koska se oli piesty ja hyväksikäytetty kokonaan hiljaiseksi ja elin kaikille muille, matkimalla muita ja tekemällä juuri niin, kuin oletin heidän haluavan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa tuntemistani terapian käyneistä käpertyy itseensä. He olettavat, että heidän tunteensa ja ajatuksensa ovat myös muista äärimmäisen kiinnostavia ja muut jaksavat niitä kuunnella ja niistä keskustella. Rehellisesti sanoen moni on valtavan itsekeskeisiä.

--

Tuntuu, että terapiassa opitaan tunnistamaan omia tunteita. Sitä ei opita, mitä niille tunteille pitää tehdä tai miten niiden kanssa eletään. Tai että muillakin voi olla tunteita ja ajatuksia, jotka ovat läsnä samassa tilanteessa.

 

Tähän ensimmäiseen kappaleeseen liittyen, en ole varmaankaan ainoa ihminen, joka on päätynyt terapiaan, jossa on lähdetty hoitamaan johonkin kadonnutta minuutta. Yhtäkkiä itseen keskittyminen ja esimerkiksi sen selvittäminen, että mitä itse ajattelee tai mitä itse haluaa tai missä menee omat rajat tuntui kyllä todella paljon juuri siltä itseen k

Muistui tästä mieleen, mitä joku sanoi psykoanalyysista (joka on kuitenkin intensiivisempää kuin moni muu terapia), että kaikki potilaat valehtelevat aluksi. No en muuten fanita psykoanalyysia, mutta siinä on pointtia.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen käynyt äskettäin lyhytpsykoterapiassa , ja mulle siitä oli tosi paljon apua. Mulla olikin aivan ihana terapeutti, jonka kanssa synkkas heti ensi kerrasta lähtien. Sillä asiakkaan ja psykoterapeutin yhteen sopimisella on valtavan suuri merkitys 😊

Sama täällä. Lyhyterapeuttini on tosi fiksu ja hienotunteinen ihminen. En silti hetkeäkään epäile päinvastaistakaan kokeneita.

Vierailija kirjoitti:

Onko fysioterapia haitallista kun tuntuu raskaalta tehdä niitä harjoituksia? Onko käden kipsissä pitäminen haitallista kun se kipsi tuntuu epämukavalta? Onko hampaan paikkaaminen haitallista kun poraaminen sattuu?

Näen nyt vuosikymmenten jälkeen että käynnit psykologin luona oli enemmän haitallisia kuin hyödyllisiä, silloin tosiaan syyllistettiin kiusattuja monin tavoin, eikä ymmärretty narsismia eikä psykopatiaa, traumoja oli vain sotilailla. Paljon muutakin ikävää ajatusmallia oli olemassa. Asenne oli että koska potilaalla on ongelmia, hän ajattelee ja tekee kaiken väärin joten monesta asiasta tuli erimielisyyttä, että näenkö, kuulenko, ymmärränkö mitään oikein. 

"Minä kävin psykiatrilla eli lääketieteellisen käyneen ihmisen vastaanotolla. Siltihän tietysti voi olla puoskari.



Lapsuudesta alkanut henkinen ja fyysinen väkivalta ja laiminlyönti oli saaneet aikaan sen, että minulla ei ollut oikeasti minkäänlaista persoonaa vaan esitin koko ajan. Terapian alkaessa en kyennyt itse päättämään enää edes siitä, että mitä söisin tai mistä pidän tai mitä minun pitäisi pukea päälleni. Samaan aikaan olin siis kyllä onnistuneesti esittänyt toimivaa aikuista ihmistä matkimalla muita, pärjännyt kivasti työelämässä ja kouluttautunut korkeasti. Oli aika nöyryyttävää tajuta, että oikeasti minulla ei ollut oikein minkäänlaista persoonaa, koska se oli piesty ja hyväksikäytetty kokonaan hiljaiseksi ja elin kaikille muille, matkimalla muita ja tekemällä juuri niin, kuin oletin heidän haluavan."

Hyvin samankaltainen kokemus. Luojan kiitos löysin erinomaisen traumaterapeutin, jonka avulla oma minuus pääsi vihdoin kehittymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko fysioterapia haitallista kun tuntuu raskaalta tehdä niitä harjoituksia? Onko käden kipsissä pitäminen haitallista kun se kipsi tuntuu epämukavalta? Onko hampaan paikkaaminen haitallista kun poraaminen sattuu?

Näen nyt vuosikymmenten jälkeen että käynnit psykologin luona oli enemmän haitallisia kuin hyödyllisiä, silloin tosiaan syyllistettiin kiusattuja monin tavoin, eikä ymmärretty narsismia eikä psykopatiaa, traumoja oli vain sotilailla. Paljon muutakin ikävää ajatusmallia oli olemassa. Asenne oli että koska potilaalla on ongelmia, hän ajattelee ja tekee kaiken väärin joten monesta asiasta tuli erimielisyyttä, että näenkö, kuulenko, ymmärränkö mitään oikein. 

Jos edistystä on tapahtunut, ei sitä ole kuitenkaan tapahtunut tarpeeksi. Aika lapsenkengissä ollaan yhä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin minun nuorena käymäni psykodynaaminen terapia oli haitallista. Terapeutti syyllisti minua kaikesta, esimerkiksi koulukiusatuksi joutumisesta ja kaltoinkohdelluksi tulemisesta kotona. Terapeutti myös väitti, ettei liikunnalla ole merkitystä henkisen hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi hän halusi että jatkan seurustelua miehen kanssa joka kohteli minua huonosti. Vapaan assosiaation menetelmä, jossa kerrotaan omista mielleyhtymistä, aiheutti minulle sen että ajatteluni muuttui epäloogisemmaksi ja hyppivämmäksi. Vieläkin vuosien jälkeen yritän korjata terapian aiheuttamia tuhoja.

 

Minulle kävi osittain samoin. Ehkä oltiin samalla nuorisopolilla tai noita haitallisia on joka puolella. Nuorelle ei todellakaan sovi mikään sellainen, että vain itse puhuu mitä mieleen juolahtaa eikä terapeutti ole turvallinen aikuinen vaan normalisoi epänormaalin.

Mitä taas traumoihin t

Kiinnostuin tästä todella. Helsingissä?

Seurustelin nuorena väkivaltaisen, manipulatiivisen ja vakavasti mt-oireiden pojan kanssa, jonka osastoterapeutti piti kuntoutuksen kannalta olennaisena, että minä en jätä poikaystävääni. Ihan sairasta.

Vääränlainen terapia on tosiaan haitaksi. Esim. jotkut tarvitsisivat käyttäytymisterapiaa, mutta ovat keskustelevassa psykoterapiassa. Tällöin syntyy kokemus siitä, että asiat vain luuppaavat.

Onko se sitten parempi että ne traumat seuraa sua läpi elämän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle psykodynaaminen terapia oli haitallista. 3 kuukautta järjettömyyttä kunnes tajusin lähteä. En ole tuon jälkeen enää terapeutille pystynyt menemään. Hirveästi ei tietenkään voi avata mitä tapahtui mutta jos jotenkin pitäisi tiivistää niin terapeutti oli jatkuvasti tökerö, epäasiallinen ja epäammattimainen ja unohti ihan perusasioita historiastani. Oli mahdotonta oikein lopulta puhua mistään kun oli ajanut asiat niin umpikujaan. Kun asioita yritti selvittää niin koko homma kääntyi ihan henkiseksi väkivallaksi. Terapiasta traumatisoituminen on vaan vuosi vuodelta pahentunut kun möykky ja selvittämättömät loukkaukset vaivaa ja olen saanut vahvistusta myös muilta ammattilaisilta että miten väärin tyyppi toimi. Yet tason psykodynaaminen psykoterapeutti, oma kallis koulutusterapia ja kaikki käyty, KAIKEN piti olla paperilla ihan kunnossa. En edelleenkään ymmärrä miten näin voi käydä. Va

 

Toivottavasti olet jo jotenkin päässyt tuosta yli, enkä pahoita mieltäsi enempää. Minusta nimittäin vaikuttaa, että tuo on kyllä ollut tahallista - etenkin ammattilaisen tekemänä. Kiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle psykodynaaminen terapia oli haitallista. 3 kuukautta järjettömyyttä kunnes tajusin lähteä. En ole tuon jälkeen enää terapeutille pystynyt menemään. Hirveästi ei tietenkään voi avata mitä tapahtui mutta jos jotenkin pitäisi tiivistää niin terapeutti oli jatkuvasti tökerö, epäasiallinen ja epäammattimainen ja unohti ihan perusasioita historiastani. Oli mahdotonta oikein lopulta puhua mistään kun oli ajanut asiat niin umpikujaan. Kun asioita yritti selvittää niin koko homma kääntyi ihan henkiseksi väkivallaksi. Terapiasta traumatisoituminen on vaan vuosi vuodelta pahentunut kun möykky ja selvittämättömät loukkaukset vaivaa ja olen saanut vahvistusta myös muilta ammattilaisilta että miten väärin tyyppi toimi. Yet tason psykodynaaminen psykoterapeutti, oma kallis koulutusterapia ja kaikki käyty, KAIKEN piti olla paperilla ihan kunnossa. En

Siltä se kyllä tosiaan itsestäkin tuntui, mutta yritäppä tehdä esim jotain valitusta (jota moni kyllä kokemukseni kuullessa on ehdottanut) niin sinut voidaan vaan leimata häiriintyneeksi. Terapeutteja se  oma ammattiasema ja nimike suojelee ja heillä on kyllä ihan loputtomasti mahdollisuuksia välttää vastuu, potilaan asema on hyvin hyvin heikko jos kokemus on huono.

En olisi ikinä lähtenyt vuosiksi terapiaan, jos olisi ollut jokin muu mahdollisuus. Parikymmentä vuotta onnistuin patoamaan asiat mielen perukoille, mutta lopulta alkoivat ensin tulla uniin painajaisina, sitten pyöriä jo mielessä nukkumaan käydessä vieden unet osittain tai kokonaan ja lopulta piinasivat joka heti valveilla ja unessa.

Ja kyllä, vaikkei muuta vaihtoehtoa ollut, tulen tuskin ikinä pääsemään yli siitä, mitä nuo terapiavuodet tekivät elämälleni monella tavalla. Olin jo kauan sitten hyväksynyt tapahtuneet asiat hyväksymättä asioita sinänsä ja hyväksyin myös sen, ettei muuta ulospääsyä kuin terapia enää ollut. Tätä en voi hyväksyä. Mm. joka kerta kun työhaastattelussa kiinnitetään noihin vuosiin huomiota ja joka kerta kun terveydenhuollossa mielenterveys otetaan esiin riippumatta käynnin syystä jokin minussa kuolee vähän kerrallaan. Menin terapiaan, jotta voin jättää kaiken sen taakseni, en tämän takia. Olen kokenut kammottavia asioita, mutta tätä on vaikein sietää, koska tein tavallaan oikein. Aina hoetaan hae apua hae apua, mutta kukaan ei puhu, miten se apu voi samalla tuhota elämää pitkäksi aikaa ellei lopullisesti. 

Vierailija kirjoitti:

 

Mitä taas traumoihin tulee niin niistä käsittääkseni pääse eroon työstämällä ne. Jos ne vain painaa alas, seuraa sivuvaikutuksia esim masennusta tai ahdistusta.

Tuo on Freudin perillisten ja keittiöpsykologien ajattelutapa, mutta käsittääkseni kaikki psykoterapiasuuntaukset eivät jaa sitä.

Vierailija kirjoitti:

En olisi ikinä lähtenyt vuosiksi terapiaan, jos olisi ollut jokin muu mahdollisuus. Parikymmentä vuotta onnistuin patoamaan asiat mielen perukoille, mutta lopulta alkoivat ensin tulla uniin painajaisina, sitten pyöriä jo mielessä nukkumaan käydessä vieden unet osittain tai kokonaan ja lopulta piinasivat joka heti valveilla ja unessa.

Ja kyllä, vaikkei muuta vaihtoehtoa ollut, tulen tuskin ikinä pääsemään yli siitä, mitä nuo terapiavuodet tekivät elämälleni monella tavalla. Olin jo kauan sitten hyväksynyt tapahtuneet asiat hyväksymättä asioita sinänsä ja hyväksyin myös sen, ettei muuta ulospääsyä kuin terapia enää ollut. Tätä en voi hyväksyä. Mm. joka kerta kun työhaastattelussa kiinnitetään noihin vuosiin huomiota ja joka kerta kun terveydenhuollossa mielenterveys otetaan esiin riippumatta käynnin syystä jokin minussa kuolee vähän kerrallaan. Menin terapiaan, jotta voin jättää kaiken sen taakseni, en tämän takia.

Samankaltaista kokemusta. Terapiaan menin koska oli pakko. Muuten olisi edessä ollut lähinnä i m tilanne. Taustalla hyväksikäyttöä ja sen sellaista.

No, siellähän noi lukee kaikkien töllisteltävänä sitten.

Vaan minkäs teet kun vaihtoehtoa ei niin maan kerrassaan ollut. Onneksi terapeutti oli hyvä. Tai siis on. Homma kun jatkuu vielä.

Toisaalta on tullut pikkuhiljaa semmoinenkin tunne että kun nämä vuosikymmenet on kaikki ollut sisällä niin aivan sama vaikka noi tiedot julkaisisi hesarissa. Niin lopen uupunut olen salailuun ja vaikenemiseen.

Vierailija kirjoitti:

En olisi ikinä lähtenyt vuosiksi terapiaan, jos olisi ollut jokin muu mahdollisuus. Parikymmentä vuotta onnistuin patoamaan asiat mielen perukoille, mutta lopulta alkoivat ensin tulla uniin painajaisina, sitten pyöriä jo mielessä nukkumaan käydessä vieden unet osittain tai kokonaan ja lopulta piinasivat joka heti valveilla ja unessa.

Ja kyllä, vaikkei muuta vaihtoehtoa ollut, tulen tuskin ikinä pääsemään yli siitä, mitä nuo terapiavuodet tekivät elämälleni monella tavalla. Olin jo kauan sitten hyväksynyt tapahtuneet asiat hyväksymättä asioita sinänsä ja hyväksyin myös sen, ettei muuta ulospääsyä kuin terapia enää ollut. Tätä en voi hyväksyä. Mm. joka kerta kun työhaastattelussa kiinnitetään noihin vuosiin huomiota ja joka kerta kun terveydenhuollossa mielenterveys otetaan esiin riippumatta käynnin syystä jokin minussa kuolee vähän kerrallaan. Menin terapiaan, jotta voin jättää kaiken sen taakseni, en tämän takia. Olen kokenut

Miten siis terapiassa käynti ja työhaastattelussa noiden vuosien esiin ottaminen liittyvät toisiinsa? Pahoittelut silti kokemuksestasi. 

En vaan tavannut yhtään järjissään olevaan terapeuttia joten lopetin. Helpotti heti.