Miten päästä yli siitä että läheisin ystävä on katkaissut selittämättä välit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Tämä kuulostaa kovin mustavalkoiselta, eikö tässä piile vaara, että lopulta välit ovat poikki joka suuntaan?

Näin on käynyt sisareni kanssa. Hän kerran sanoi , ettei ole enää tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa kenen seurassa tulee paha olo. Kuulostaa tietenkin järkevältä, mutta nyt 10-15 v kuluessa hänen tilanteensa on se , että välit ovat poikki omiin sukulaisiin kutakuinkin kaikkiin, miehensä sukulaisiin sekä vanhoihin ystäviin.

Eräs sukulainen sanoikin hänelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, että jospa vika onkin ihan hänessä itsessään, kun välit tuntuvat menevän kaikkien kanssa poikki.

Ihmisillä on erilaisia rajoja ja mielipiteitä.

Jos et huolehdi omistasi, niin ei niistä oikein muut voi loppupeleissä huolehtia, koska sitä käyttäytyy toisia kohtaan niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan eikä se ole kaikilla samanlaista.

Ja vaihtoehto on mikä? Hammasta purren siedät nuo ikävät ihmiset elämässäsi vuodesta toiseen kuluttaen samalla itseäsi sisältä? Eikä ole tilaa uusille, terveille ihmissuhteille? Ei ihme että im-luvut ovat niin korkeita kun tämä on vaatimus. Että jos olet jonkun kaveriksi joskus ruvennut, siinä on pysyttävä maailman tappiin asti, käyttäytyi tämä toinen sinua kohtaan kuinka kurjasti hyvänsä. Puolisostakin saa ottaa avioeron mutta ystävää ei hylätä koskaan.

Minun on tätä vähän vaikea ymmärtää, että ihan oikeastiko sinä ajattelet, että joku jolla menee välit poikki suunnilleen kaikkien kanssa ( siis ihmisten , jotka eivät tunne edes toisiaan eivätkä siis ole ainakaan porukalla kiusanneet) , on itse " syytön" ja nämä kaikki muut "syyllisiä"?

Tämä minun kommentoinihan tuli alunperin siihen, että terapeutti neuvoo katkaisemaan välit kaikkiin haitallisiin ihmisiin. Minä sitä tässä ihmettelen, että jos välit vaan katkaistaan, niin mitä tämä yksi välien katkaisija tästä oppii?

Kenenkään ei tarvitse olla väkipakolla suhteessa jossa ei halua. Miksi yrität kieltää tämän ja pakottaa sisaresi alistumaan teidän muiden määrittämään sosiaaliseen elämään, oli kenessä hyvänsä syytä tai ei? Herranjumala kyllä ihminen saa ihan itse valita kenen kanssa on tekemisissä ja kenen ei. En yhtään ihmettele että on jättänyt teidät taakseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Tämä kuulostaa kovin mustavalkoiselta, eikö tässä piile vaara, että lopulta välit ovat poikki joka suuntaan?

Näin on käynyt sisareni kanssa. Hän kerran sanoi , ettei ole enää tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa kenen seurassa tulee paha olo. Kuulostaa tietenkin järkevältä, mutta nyt 10-15 v kuluessa hänen tilanteensa on se , että välit ovat poikki omiin sukulaisiin kutakuinkin kaikkiin, miehensä sukulaisiin sekä vanhoihin ystäviin.

Eräs sukulainen sanoikin hänelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, että jospa vika onkin ihan hänessä itsessään, kun välit tuntuvat menevän kaikkien kanssa poikki.

Ihmisillä on erilaisia rajoja ja mielipiteitä.

Jos et huolehdi omistasi, niin ei niistä oikein muut voi loppupeleissä huolehtia, koska sitä käyttäytyy toisia kohtaan niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan eikä se ole kaikilla samanlaista.

Olen eri mutta välithän eivät ole menneet poikki, vaan hän on katkaissut ne. Selkeä ero siinä että tietoisesti vetää rajoja siihen että tulee konflikteja noin vain.

Joskus voi olla tarvis tehdä elämässä suursiivous poistamalla siitä kaikki haitalliset ihniset. Niitä voi olla paljon, jos rajat ovat olleet heikot. Itselle ei ole sellaista käynyt, mutta ymmärrän tilanteen. On tehtävö tilaa oikeille ystäville.

En tiedä onko sisarellani ystäviä, varmasti ei montaa ainakaan. Aika epätodennäköistä, että kaikki nuo ihmiset, joihin on välit hänellä mennyt, olisivat haitallisia ihmisiä.

Jos rajat ovat heikot, niitä pitää vahvistaa eikä panna kaikkia ihmissuhteita menemään. Eihän se ongelmaa poista vaan tulee eteen uudestaan ja uudestaan uusien tuttavuuksien kanssa.

Voisiko olla, että sisaresi on sellainen ikävä ihminen, johon terveet ja tervehtyvät katkaisevat välit? Nämäkin hylkäävät ihmisiä, kuten tässä ketjussa on todettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Tämä kuulostaa kovin mustavalkoiselta, eikö tässä piile vaara, että lopulta välit ovat poikki joka suuntaan?

Näin on käynyt sisareni kanssa. Hän kerran sanoi , ettei ole enää tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa kenen seurassa tulee paha olo. Kuulostaa tietenkin järkevältä, mutta nyt 10-15 v kuluessa hänen tilanteensa on se , että välit ovat poikki omiin sukulaisiin kutakuinkin kaikkiin, miehensä sukulaisiin sekä vanhoihin ystäviin.

Eräs sukulainen sanoikin hänelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, että jospa vika onkin ihan hänessä itsessään, kun välit tuntuvat menevän kaikkien kanssa poikki.

Ihmisillä on erilaisia rajoja ja mielipiteitä.

Jos et huolehdi omistasi, niin ei niistä oikein muut voi loppupeleissä huolehtia, koska sitä käyttäytyy toisia kohtaan niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan eikä se ole kaikilla samanlaista.

Ja vaihtoehto on mikä? Hammasta purren siedät nuo ikävät ihmiset elämässäsi vuodesta toiseen kuluttaen samalla itseäsi sisältä? Eikä ole tilaa uusille, terveille ihmissuhteille? Ei ihme että im-luvut ovat niin korkeita kun tämä on vaatimus. Että jos olet jonkun kaveriksi joskus ruvennut, siinä on pysyttävä maailman tappiin asti, käyttäytyi tämä toinen sinua kohtaan kuinka kurjasti hyvänsä. Puolisostakin saa ottaa avioeron mutta ystävää ei hylätä koskaan.

Minun on tätä vähän vaikea ymmärtää, että ihan oikeastiko sinä ajattelet, että joku jolla menee välit poikki suunnilleen kaikkien kanssa ( siis ihmisten , jotka eivät tunne edes toisiaan eivätkä siis ole ainakaan porukalla kiusanneet) , on itse " syytön" ja nämä kaikki muut "syyllisiä"?

Tämä minun kommentoinihan tuli alunperin siihen, että terapeutti neuvoo katkaisemaan välit kaikkiin haitallisiin ihmisiin. Minä sitä tässä ihmettelen, että jos välit vaan katkaistaan, niin mitä tämä yksi välien katkaisija tästä oppii?

Olen eri kommentoija, mutta tämä välien katkaisijan motiivi on tietenkin luoda itselleen mielekkäämpi elämä ja saada elämäänsä reiluja vastavuoroisia hyviä ihmissuhteita epäterveiden, epätasapuolisten ja hyväksikyttävien suhteiden tilalle. Samalla hän myös oppii ja opettelee sitä tervettä omien rajojen vetoa.

Sellainen ns. ylijoustava toisten miellyttäjä tai empaatikko kerää ympärilleen ja ystäväpiiriinsä helpommin niitä hyväksikäyttäjiä ja rajojen rikkojia kun sellaiset, jotka osaavat pitää lähtökohtaisesti paremmin puolensa. Siksi se "siivous" voi olla tarpeellinen ja tällaisia ihmisiä voi olla elämässä enemmänkin. Persoonallisuuhöiriöt ja muut haitalliset käytösmallit myös ns. perityy helposti kasvatuksen kautta, joten jollain voi olla enemmänkin tällaisia sukulaisia, joiden kanssa on epäterve suhde.

Juuri näin. Oppii ja opettelee ne asiat, jotka tasapainoisessa kodissa on opetettu lapselle. Omanarvontunnon, omat rajat, luvan omiin tunteisiin, kyvyn pitää kiinni rajoistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Tämä kuulostaa kovin mustavalkoiselta, eikö tässä piile vaara, että lopulta välit ovat poikki joka suuntaan?

Näin on käynyt sisareni kanssa. Hän kerran sanoi , ettei ole enää tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa kenen seurassa tulee paha olo. Kuulostaa tietenkin järkevältä, mutta nyt 10-15 v kuluessa hänen tilanteensa on se , että välit ovat poikki omiin sukulaisiin kutakuinkin kaikkiin, miehensä sukulaisiin sekä vanhoihin ystäviin.

Eräs sukulainen sanoikin hänelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, että jospa vika onkin ihan hänessä itsessään, kun välit tuntuvat menevän kaikkien kanssa poikki.

Ihmisillä on erilaisia rajoja ja mielipiteitä.

Jos et huolehdi omistasi, niin ei niistä oikein muut voi loppupeleissä huolehtia, koska sitä käyttäytyy toisia kohtaan niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan eikä se ole kaikilla samanlaista.

Ja vaihtoehto on mikä? Hammasta purren siedät nuo ikävät ihmiset elämässäsi vuodesta toiseen kuluttaen samalla itseäsi sisältä? Eikä ole tilaa uusille, terveille ihmissuhteille? Ei ihme että im-luvut ovat niin korkeita kun tämä on vaatimus. Että jos olet jonkun kaveriksi joskus ruvennut, siinä on pysyttävä maailman tappiin asti, käyttäytyi tämä toinen sinua kohtaan kuinka kurjasti hyvänsä. Puolisostakin saa ottaa avioeron mutta ystävää ei hylätä koskaan.

Minun on tätä vähän vaikea ymmärtää, että ihan oikeastiko sinä ajattelet, että joku jolla menee välit poikki suunnilleen kaikkien kanssa ( siis ihmisten , jotka eivät tunne edes toisiaan eivätkä siis ole ainakaan porukalla kiusanneet) , on itse " syytön" ja nämä kaikki muut "syyllisiä"?

Tämä minun kommentoinihan tuli alunperin siihen, että terapeutti neuvoo katkaisemaan välit kaikkiin haitallisiin ihmisiin. Minä sitä tässä ihmettelen, että jos välit vaan katkaistaan, niin mitä tämä yksi välien katkaisija tästä oppii?

Olen eri kommentoija, mutta tämä välien katkaisijan motiivi on tietenkin luoda itselleen mielekkäämpi elämä ja saada elämäänsä reiluja vastavuoroisia hyviä ihmissuhteita epäterveiden, epätasapuolisten ja hyväksikyttävien suhteiden tilalle. Samalla hän myös oppii ja opettelee sitä tervettä omien rajojen vetoa.

Sellainen ns. ylijoustava toisten miellyttäjä tai empaatikko kerää ympärilleen ja ystäväpiiriinsä helpommin niitä hyväksikäyttäjiä ja rajojen rikkojia kun sellaiset, jotka osaavat pitää lähtökohtaisesti paremmin puolensa. Siksi se "siivous" voi olla tarpeellinen ja tällaisia ihmisiä voi olla elämässä enemmänkin. Persoonallisuuhöiriöt ja muut haitalliset käytösmallit myös ns. perityy helposti kasvatuksen kautta, joten jollain voi olla enemmänkin tällaisia sukulaisia, joiden kanssa on epäterve suhde.

Juuri näin. Oppii ja opettelee ne asiat, jotka tasapainoisessa kodissa on opetettu lapselle. Omanarvontunnon, omat rajat, luvan omiin tunteisiin, kyvyn pitää kiinni rajoistaan.

Samaa mieltä. Verrattavissa alkoholiongelmaan, jolloin joutuu ehkä vaihtamaan täysin ystäväpiirin päästäkseen terveisiin ystävyyssuhteisiin ja normaaliin elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Tämä kuulostaa kovin mustavalkoiselta, eikö tässä piile vaara, että lopulta välit ovat poikki joka suuntaan?

Näin on käynyt sisareni kanssa. Hän kerran sanoi , ettei ole enää tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa kenen seurassa tulee paha olo. Kuulostaa tietenkin järkevältä, mutta nyt 10-15 v kuluessa hänen tilanteensa on se , että välit ovat poikki omiin sukulaisiin kutakuinkin kaikkiin, miehensä sukulaisiin sekä vanhoihin ystäviin.

Eräs sukulainen sanoikin hänelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, että jospa vika onkin ihan hänessä itsessään, kun välit tuntuvat menevän kaikkien kanssa poikki.

Ihmisillä on erilaisia rajoja ja mielipiteitä.

Jos et huolehdi omistasi, niin ei niistä oikein muut voi loppupeleissä huolehtia, koska sitä käyttäytyy toisia kohtaan niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan eikä se ole kaikilla samanlaista.

Ja vaihtoehto on mikä? Hammasta purren siedät nuo ikävät ihmiset elämässäsi vuodesta toiseen kuluttaen samalla itseäsi sisältä? Eikä ole tilaa uusille, terveille ihmissuhteille? Ei ihme että im-luvut ovat niin korkeita kun tämä on vaatimus. Että jos olet jonkun kaveriksi joskus ruvennut, siinä on pysyttävä maailman tappiin asti, käyttäytyi tämä toinen sinua kohtaan kuinka kurjasti hyvänsä. Puolisostakin saa ottaa avioeron mutta ystävää ei hylätä koskaan.

Minun on tätä vähän vaikea ymmärtää, että ihan oikeastiko sinä ajattelet, että joku jolla menee välit poikki suunnilleen kaikkien kanssa ( siis ihmisten , jotka eivät tunne edes toisiaan eivätkä siis ole ainakaan porukalla kiusanneet) , on itse " syytön" ja nämä kaikki muut "syyllisiä"?

Tämä minun kommentoinihan tuli alunperin siihen, että terapeutti neuvoo katkaisemaan välit kaikkiin haitallisiin ihmisiin. Minä sitä tässä ihmettelen, että jos välit vaan katkaistaan, niin mitä tämä yksi välien katkaisija tästä oppii?

Olen eri kommentoija, mutta tämä välien katkaisijan motiivi on tietenkin luoda itselleen mielekkäämpi elämä ja saada elämäänsä reiluja vastavuoroisia hyviä ihmissuhteita epäterveiden, epätasapuolisten ja hyväksikyttävien suhteiden tilalle. Samalla hän myös oppii ja opettelee sitä tervettä omien rajojen vetoa.

Sellainen ns. ylijoustava toisten miellyttäjä tai empaatikko kerää ympärilleen ja ystäväpiiriinsä helpommin niitä hyväksikäyttäjiä ja rajojen rikkojia kun sellaiset, jotka osaavat pitää lähtökohtaisesti paremmin puolensa. Siksi se "siivous" voi olla tarpeellinen ja tällaisia ihmisiä voi olla elämässä enemmänkin. Persoonallisuuhöiriöt ja muut haitalliset käytösmallit myös ns. perityy helposti kasvatuksen kautta, joten jollain voi olla enemmänkin tällaisia sukulaisia, joiden kanssa on epäterve suhde.

Juuri näin. Oppii ja opettelee ne asiat, jotka tasapainoisessa kodissa on opetettu lapselle. Omanarvontunnon, omat rajat, luvan omiin tunteisiin, kyvyn pitää kiinni rajoistaan.

Minusta tämä keskustelu kärsii siitä, että ei haeta keskitietä, vaan vedotaan ääripäätapauksiin. Aika harva kuitenkaan raastupaan joutuu ystävän takia, joten ehkei sen tason ongelmista tarvitse tässä yhteydessä niin puhuakaan. Kukaan ei kai ole väittänyt keskustelun aikana, että ystävyyttä ei saisi koskaan katkaista. Muuten kuin taistellakseen olkiukkoja vastaan. 

Sinun kommentissasi mietin, että keskustelun kannalta olisi parasta etsiä rajapintaa. Eli voiko olla tilanne, jossa se oma näkökanta menee överiksi. Tuossa kun ihminen alkaa rajojaan rakentaa, kun voi käydä niinkin, että mennään ojasta allikkoon. Silloin ihminen voi siivota ympäriltään ristiriitaisia suhteita korvatakseen ne vielä pahemmilla. Minua pelottaa, että tässä on jo menty toiseen ääripäähän, jolloin terapeutitkin tosiaan voivat suositella rikkomaan kaiken, vaikkei ihmiselle sitten jääkään mitään ja hän on vapaata riistaa kunnon saalistajalle. 

Suorastaan hämmennyin katsoessani hengenvaarallisesti lihavia tlc-kanavalta. Amerikkalainen terapeutti kylläkin ohjeisti vuosikymmeniä pakoillutta syömishäiriöistä löytämään rajansa, mutta hän teki sen ohjaamalla tätä vaatimaan perheenjäseniltä tilaa ja arvostusta omille tarpeilleen tilanteessa, jossa itsekin epäilin sen mahdollisuutta. Kuitenkin vanhemmat suhtautuivat yllättävän hyvin ja tilanne korjaantui. Tässä keskustelussa, kuten näissä yleensäkin, vallitsee ihmeellinen nihilismi, jossa oletetaan loistavien ihmisten odottavan sinua kulman takana sitten kun kaikki ikävät on karistettu taakse. Vaikka he tosiaan olisivat perhettä tai pitkäaikaisia ystäviä. Mitään on turha yrittää, koska kukaan ei muutu. No miten sitten se rajojen opettelijakaan voi muuttua? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

Koko skaala on hyväksyttävissä eri tilanteissa. Vaarallisen ihmisen luota paetaan eikä todellakaan haasteta. Niitäkin on, jotka on syytä häivyttää hitaasti, ja niitä, joille kuuluu todellakin räjähtää ja poistua. Ja sitten kaikki ne riittävän normaalit, joiden kanssa väännetään ja korjataan kurssia. Eikä oleteta, että täydellisessä ihmissuhteessa riittää, kun ruorin sitoo kiinni ja seilaa maailman tappiin suoraan. Luovimatta ja kääntämättä. Silloinhan ystävien pitää olla identtiset kaksoset, ja nekin kai joskus riitelevät.

En ymmärrä nykyajassa tätä, että omaa mielipidettään ei saa muodostaa, koska ei voi tietää tilanteesta kaikkea, eikä sitä saa esittää, koska silloin vaatii kaikkia hyväksymään sen. Se on hauraudenpalvontaa. Totta kai mielipide on mielipide eikä totuus. Ei sitä pidä joutua alleviivaamaan ja pyytelemään anteeksi, että miettii jonkinsuuntaisia. 

Saat väärän kuvan ihan siinä kuin minäkin. Tosielämässä ei ole kerran ja kaksi, kun ihminen ei todellakaan ole aiemmin ottanut tilaa kertoakseen näkökulmaansa, ja sitten hämmästyy kun sen esittäminen valmistelematta kuulijaa mitenkään kuukausia myöhässä aiheuttaa hämmennystä ja ongelmia. Jos motiivi kissan nostamisessa pöydälle on oikeasti rakastava, ihminen miettii miten sen tekisi, ja ymmärtää lähtökohtaisesti olevan loukkaus toiselle, että en ole aiemmin sitä tehnyt jos minulla kerran on oikeasti ongelma asiassa.

Jos sen sijaan kissa heitetään pöydälle kaikin selkälihaksin repäisemällä kun lopultakin olet päättänyt että nyt riitti, silloin niitä ongelmia on pidättelijällä vähintään yhtä paljon kuin sillä kamalalla ystävällä, jonka takia ei suunvuoroa ole saanut. Ja minä tiedän jotain tuosta, olin itse se mykkä ja kaverini oli persoonallisuushäiriöinen suupaltti. Hylkäsin hänet koska olin loukkaantunut hänen tulkinnoistaan, joita hän joutui tekemään tietämättä mitä todella ajattelen, koska en kehdannut sitä hänelle kertoa, en suoraan enkä koristellen. Mutta siihen aikaan hylkäävyyteni oli itsellenikin ongelma, jota sittemmin olen työstänyt vuosikymmeniä aika hitaasti. Toivon, että te ette haaskaa omaa elämäänne turhan ehdottomaan oikeassaolemiseen. Vaikka se onkin muotia, kunhan se esitetään herkkyytenä. Negatiivisten tunteiden kanssa pitää myös osata toimia, omien ja toisten, muuten kuin naamioimalla ne ylemmyydeksi. Ymmärrän, että suoraviivainen esitystapani ärsyttää etenkin jos saarnaan hienotunteisuutta oman näkökulman esittelyssä ystävälle, mutta yritän esittää asiani tiiviisti. Keskustelupalstalla on eri hyveet kuin haavoittuneessa ystävyydessä. 

Olen eri kuin kommentoimasi, mutta käsityksesi ystävyydestä on aivan erilainen kuin minulla. En ole koskaan "vääntänyt" mitään ystävieni kanssa enkä varsinkaan sen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä yli 50 vuotta. Minä pidän ystävää henkilönä, jonka kanssa ei tarvitse vääntää ja vältän niitä mahdollisuuksien mukaan, joiden kanssa oleminen on vääntämistä, vaikeaa. Ilmeisesti et usko, että tuollaisia ystävyyksiä on edes olemassa? Pidät aivan normaalina, että asioita joutuu selvittelemään ja välillä myös riitelemään?

Tässä on selvästi ihmisten välillä eroa. Joidenkin mielestä myös avioliitossa ollaan kuin "taistelupari", joku tässä keskustelussa käyttikin verbiä taistella kun puhui avioliitosta, olitko se juuri sinä? 

Kukin elää tavallaan ja etsii mieleistä seuraa. Sen vuoksi osa ystävyyksistä loppuu, kun käsitykset ystävyydestäkin ovat täysin erilaiset. Se on toinen tapa miettiä näitä asioita syyllistämisen sijasta. 

En ollut se, joka kirjoitti taisteluparista. Tässä kirjoittaa ainakin yksi hyvin samantyyppisesti kuin minä, enkä minä myöskään ole se kiroilemaan yltynyt. 

Kyllä, erilaisille ihmisille on erilaiset merkitykset ystävyydellä. En minäkään ystävieni kanssa väännä, mutta olen saanut tiukkaa palautetta pariin kertaan, ja koen tärkeäksi, ettei sitä minulta pimitetty. Itse en ole sitä juurikaan antanut, koska olen oppinut antamaan sen ajallaan ja riittävän lempeästi. 

Minä tosiaan en pidä edes ystävyytenä sellaista, joka vuosikymmenien tyytyväisyyden jälkeen oppuu yhteen erimielisyyteen, vaikka sen juuret kietoutuisivat syvälle menneisyyteen tulematta kertaakaan aiemmin esiin. Sellainen juurevuus on taitamattomuutta ja kynnysmaton epärehellisyyttä. Edelleen olen kiinnostunut kuulemaan, valikoitko parisuhteesi samoilla perusteilla, kertahudista ulos? Jos tämä on sinusta syyllistämistä, niin minulla on silti oikeus tähän näkemykseeni ihan siinä kuin sinulla on oikeus muistuttaa, ettei se ole ainoa mahdollinen. Samaten pidän ihan mahdollisena, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät runsaasti ystävän tai puolison kanssa ja silti tai suorastaan sen takia suhde on hyvä. Riitelemisen ei tarvitse tarkoittaa vahingoittamisenhalua tai mitään muutakaan myrkyllistä. 

Tämä on toinen asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti nykyajassa: syyllistäjäksi syyllistäminen. Jos syyllistyt, pohdi onko siihen aihetta vai ei. Tai kerro, mikä oli liian loukkaava lausunto, jotta sitä voi avata tai pahoitella. Ihmiset ovat alkaneet pitää arvonsa mittarina sitä, miten paljon maailma kaikessa typeryydessään heitä loukkaa. Siitä tulee suorastaan kilpailu, ketä on törkeimmin loukattu, koska se nostaa ilmeisesti omanarvontunnetta jotenkin. Tilanne on kasvamassa aika vakavasti kieroon. Meidän ei kuulu pitää herkkänahkaisuutta hyveenä. Enkä tarkoita sitä, että kovapäisyydenkään pitäisi olla hyve. Molemmat ovat ongelmallisia asioita. 

 Minusta se että tulee loukatuksi ei ole ystävyydessä hyvä merkki. Jos joku loukkaa minua, niin katson sen ystävyyden loppumiseksi, jos hän vielä sen jälkeen nimittäisi minua herkkänahkaiseksi. Käytännössä tuo tarkoittaisi, ettei hänellä ole halua eikä kykyä asettua minun asemaani, joten en tosiaan näe tuossa mitään ystävyyteen viittaavaa. 

Asioita ei tarvitse käsitellä lainkaan toisten leimaamisen kautta (herkkänahkainen/kovapäinen), jos oivaltaa pysyä erossa niistä ihmisistä, joiden näkemykset keskeisistä ystävyyteen tai parisuhteeseen liittyvistä asioista ovat täysin erilaiset. Voi vain todeta, ettei tämä ole sitä mitä minä toivon kanssakäymiseltä ja toivottaa hyvää jatkoa. Parisuhteessa tuollainen toimintatapa olisi vielä hälyttävämpi.

Käsitykseni on, että harvoin tilanteet tulevat aivan äkillisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan välirikkoa on edeltänyt monta tilannetta, joiden perusteella on lopulta pakko todeta, ettei ole edellytyksiä jatkaa yhdessä ystävinä tai rakastavaisina. Kunnioitus, rakkaus ja muut vastaavat tunteet ovat kadonneet. Itse konflikti on vain jäävuoren huippu siitä kaikesta minkä johdosta toteaa, että tämä oli nyt tässä.

Et jätä teoreettistakaan mahdollisuutta, että olisit loukkaantunut aiheetta, väärinymmärrysten ketjun seurauksena tai esim. luonteesi ongelmien takia väärin perustein?

Pohditaanpa hetki, jälleen teoreettisesti. Onko mahdollista sellainen tilanne, jossa sinä loukkaannut, ja sinun tehtäväsi olisi ymmärtää, mistä loukkaus kumpuaa? Vain toisella on tehtävä ymmärtää ja hyväksyä? Ihmisen ei tarvitse edes olla kovin suuttunut sinuun syyttääkseen sinua herkkänahkaisuudesta tilanteessa, jossa olet loukkaantunut hänen sanoistaan etkä ole kiinnostunut hänen perusteluistaan? 

Minun kanssani ystävyys välillämme ei ehtisi edes alkaa, kun arvostus ja luottamus eivät olisi koskaan syntyneetkään. Ystävyys mitataan vastamäessä. Onko tahtoa, onko ymmärrystä, onko sydäntä, onko luonnetta? Vai onko toinen etsimässä minusta hälytysmerkkejä, koska hän on itse se, joka kaipaa turvaa ja tasaista ympäristöä pystymättä tarjoamaan niitä takaisin? 

Kyllähän herkkänahkaisuudesta syyttäminen voi olla raakaa henkistä väkivaltaa, mutta niin voi olla hylkääminenkin. Kumpikaan ei ole sitä väistämättä. Mutta meillä on vastuumme yrittää ymmärtää itsekin eikä vain vaatia sitä muilta.

Edeltävässä viestissä kuvasin, miten päätös ystävyyden päättämisestä on vain jäävuoren huippu. Jos ystävä sanoo vahingossa joskus jotakin loukkaavaa, on se täysin eri asia kuin jatkuva loukkaaminen. Se on ilkeilyä, joka lähtee ilkeilijän omasta pahasta olosta ja kielteisistä tunteista minua kohtaan, halusta loukata. Sitä ei tarvitse sen enempää tulkita, ei varsinkaan siten, että minä itse tai minun luonteeni olisivat syynä loukkaamiseen. Minulla asia tosiaan on päivänselvä. Tuo ihminen ei ole ystäväni.

Pitkässä ystävyydessä voi olla vaikeita hetkiä johtuen vaikkapa vaikeasta elämäntilanteesta, mutta loukkaamisen halu tarkoittaa, että tahtoo toiselle pahaa, pahan mielen nyt vähintään. Ja ystävyyden ytimessä on hyväntahtoisuus toista kohtaan, hänen arvostuksensa ja kunnioituksena. Se kestää paljon ulkoisia häiriötekijöitä, mutta ei pahantahtoisuutta. Pidän erikoisena tuota ajatuskuviota, jonka esität siitä, että loukkaamisen motiivi olisi jokin ystävän luonteenpiirre. Koska minun maailmassani ystävä on ystävä juuri sen vuoksi, että hänen luonnettaan ja persoonaansa arvostaa, virheineen päivineen.

Mitä tulee ymmärrykseen, niin on hyvin helppo ymmärtää miksi joku tahtoo loukata. Aivan äskettäin sattui tilanne, missä vanhin ystäväni oli vähällä sanoa loukkaavan asian, mutta näin konkreettisesti, miten hänen suunsa sulkeutui sen ollessa jo auki :)  Hän oli oppinut erään asian, joka hänen mielestään minunkin pitäisi oppia, mutta hän ei jatkanut siihen asti, vaan pysäytti tarinan yleiselle tasolle. Hän oli hienotunteinen, mutta en olisi kuitenkaan loukkaantunut, vaikka hän olisi sen sanonut. Tuollaiset, hyvässä tarkoituksessa sanotut loukkaavat asiat ystävyys kyllä kestää, ellei sellaisia ala tulla jatkuvalla syötöllä ja toistuvasti. Toisaalta, jo ystävällä on jokin oikea ongelma, johon pitääkin puuttua kuten väkivaltainen suhde tai alkoholiongelma, niin ystävyys menee helposti siinäkin pilalle, vaikka neuvot olisivatkin hyvää tarkoittavia. 

Tunnut todellakin ajattelevan, että ystävyyden olemukseen kuuluu erilaisten väärinymmärrysten selvittely ja että tällainen on aivan normaalia. Kuten aiemmin nostin esille, niin joidenkin ihmisten käsitys ystävyydestä selvästi on tuollainen. Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Väitteletkö sinä siis minun vai tuon parikymppisen tuttavasi kanssa? Joidenkin käsitys ystävyydestä voi olla selvästi jotain, mutta älä ole liian varma siitä, että tulkitset omaani oikein. Jotenkin koen, että sinä kuitenkin haluat korjata minun luonnettani arvostelemalla sitä, että jotkut todellakin kokevat ystävyyden ihan omituisesti, sellainen on ahdistavaa ja minäkin selvästi olen samanlainen. 

Voisiko olla mahdollista, että minä olen osittain oikeassa, sinä olet osittain oikeassa, ja ehkä jopa tuolloinen tuttavasi on saattanut olla osittain oikeassa? Ehkei hän tarkoittanut, että sinun pitää muuttua jotta hän palkkioksi voisi olla ystäväsi, vaan tarkoitus oli neutraalimpi - tai ehkä ei, enhän häntä tunne ja asia olisi voinut olla todella ahdistava minustakin sinun asemassasi. Kiitos siitä, että toit tämän henkilön esiin, jotta ymmärrän miksi ärsytän sinua niin paljon. 

Haluan puuttua tuohon mitä sanot yllä. Ihminen joka nälvii, voi tehdä niin ihan vain kateellisuuttaan ja luonnevikaisuuttaan. Mutta hän myös saattaa olla aiheesta vihainen, ja tilanne saattaisi olla korjattavissa kokonaankin. Useimmille se loukkaamisen halu jossain vaiheessa nousee, jos he eivät koe tulevansa nähdyksi. Siihen moni parisuhdekin kaatuu, ettei ärtymystään ilmaisevan käytökseen puututa ja kysytä, mistä kenkä puristaa. Nostetaan vain sateenvarjo eteen ja lopulta otetaan hatkat, kun käytös jolle ei mitään vastusta löydy, vain yltyy. Ihmisen tehtävä elämän varrella on kuitenkin myös selvitellä ristiriitatilanteita eikä vain luovia parempaan seuraan. Kaikki kärsivät mallissa, jossa ihmisvihaisuus on hyve, eikä vaakakupissa ole mitään tasapainottavaa, jos toinen ei ihan kokonaan miellytä. Olisiko mahdollista sopia, että nämä molemmat tarvitaan, taito ratkoa ja taito väistää, ja moni kompastuu elämässään siihen, että vain toinen taito löytyy ja puuttuvaa taitoa halveksitaan?

Kiduttavassa parisuhteessa elävää ystävää ei todellakaan pidä mennä neuvomaan, vaan hänelle on syytä kertoa, etten hahmota miksi hän sietää tilannetta, joka ulkopuolelta katsoen on sietämätön, ja että jos hän haluaa avata syitään, olen pelkkänä korvana. Tässä asiassa pätee se, ettei pidä neuvoa ihmistä jonka kengissä ei ole ottanut askeltakaan. Mitä etäämpänä normaalista hänen tilanteensa on, sitä vähemmän neuvoille on tilaa. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

Koko skaala on hyväksyttävissä eri tilanteissa. Vaarallisen ihmisen luota paetaan eikä todellakaan haasteta. Niitäkin on, jotka on syytä häivyttää hitaasti, ja niitä, joille kuuluu todellakin räjähtää ja poistua. Ja sitten kaikki ne riittävän normaalit, joiden kanssa väännetään ja korjataan kurssia. Eikä oleteta, että täydellisessä ihmissuhteessa riittää, kun ruorin sitoo kiinni ja seilaa maailman tappiin suoraan. Luovimatta ja kääntämättä. Silloinhan ystävien pitää olla identtiset kaksoset, ja nekin kai joskus riitelevät.

En ymmärrä nykyajassa tätä, että omaa mielipidettään ei saa muodostaa, koska ei voi tietää tilanteesta kaikkea, eikä sitä saa esittää, koska silloin vaatii kaikkia hyväksymään sen. Se on hauraudenpalvontaa. Totta kai mielipide on mielipide eikä totuus. Ei sitä pidä joutua alleviivaamaan ja pyytelemään anteeksi, että miettii jonkinsuuntaisia. 

Saat väärän kuvan ihan siinä kuin minäkin. Tosielämässä ei ole kerran ja kaksi, kun ihminen ei todellakaan ole aiemmin ottanut tilaa kertoakseen näkökulmaansa, ja sitten hämmästyy kun sen esittäminen valmistelematta kuulijaa mitenkään kuukausia myöhässä aiheuttaa hämmennystä ja ongelmia. Jos motiivi kissan nostamisessa pöydälle on oikeasti rakastava, ihminen miettii miten sen tekisi, ja ymmärtää lähtökohtaisesti olevan loukkaus toiselle, että en ole aiemmin sitä tehnyt jos minulla kerran on oikeasti ongelma asiassa.

Jos sen sijaan kissa heitetään pöydälle kaikin selkälihaksin repäisemällä kun lopultakin olet päättänyt että nyt riitti, silloin niitä ongelmia on pidättelijällä vähintään yhtä paljon kuin sillä kamalalla ystävällä, jonka takia ei suunvuoroa ole saanut. Ja minä tiedän jotain tuosta, olin itse se mykkä ja kaverini oli persoonallisuushäiriöinen suupaltti. Hylkäsin hänet koska olin loukkaantunut hänen tulkinnoistaan, joita hän joutui tekemään tietämättä mitä todella ajattelen, koska en kehdannut sitä hänelle kertoa, en suoraan enkä koristellen. Mutta siihen aikaan hylkäävyyteni oli itsellenikin ongelma, jota sittemmin olen työstänyt vuosikymmeniä aika hitaasti. Toivon, että te ette haaskaa omaa elämäänne turhan ehdottomaan oikeassaolemiseen. Vaikka se onkin muotia, kunhan se esitetään herkkyytenä. Negatiivisten tunteiden kanssa pitää myös osata toimia, omien ja toisten, muuten kuin naamioimalla ne ylemmyydeksi. Ymmärrän, että suoraviivainen esitystapani ärsyttää etenkin jos saarnaan hienotunteisuutta oman näkökulman esittelyssä ystävälle, mutta yritän esittää asiani tiiviisti. Keskustelupalstalla on eri hyveet kuin haavoittuneessa ystävyydessä. 

Olen eri kuin kommentoimasi, mutta käsityksesi ystävyydestä on aivan erilainen kuin minulla. En ole koskaan "vääntänyt" mitään ystävieni kanssa enkä varsinkaan sen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä yli 50 vuotta. Minä pidän ystävää henkilönä, jonka kanssa ei tarvitse vääntää ja vältän niitä mahdollisuuksien mukaan, joiden kanssa oleminen on vääntämistä, vaikeaa. Ilmeisesti et usko, että tuollaisia ystävyyksiä on edes olemassa? Pidät aivan normaalina, että asioita joutuu selvittelemään ja välillä myös riitelemään?

Tässä on selvästi ihmisten välillä eroa. Joidenkin mielestä myös avioliitossa ollaan kuin "taistelupari", joku tässä keskustelussa käyttikin verbiä taistella kun puhui avioliitosta, olitko se juuri sinä? 

Kukin elää tavallaan ja etsii mieleistä seuraa. Sen vuoksi osa ystävyyksistä loppuu, kun käsitykset ystävyydestäkin ovat täysin erilaiset. Se on toinen tapa miettiä näitä asioita syyllistämisen sijasta. 

En ollut se, joka kirjoitti taisteluparista. Tässä kirjoittaa ainakin yksi hyvin samantyyppisesti kuin minä, enkä minä myöskään ole se kiroilemaan yltynyt. 

Kyllä, erilaisille ihmisille on erilaiset merkitykset ystävyydellä. En minäkään ystävieni kanssa väännä, mutta olen saanut tiukkaa palautetta pariin kertaan, ja koen tärkeäksi, ettei sitä minulta pimitetty. Itse en ole sitä juurikaan antanut, koska olen oppinut antamaan sen ajallaan ja riittävän lempeästi. 

Minä tosiaan en pidä edes ystävyytenä sellaista, joka vuosikymmenien tyytyväisyyden jälkeen oppuu yhteen erimielisyyteen, vaikka sen juuret kietoutuisivat syvälle menneisyyteen tulematta kertaakaan aiemmin esiin. Sellainen juurevuus on taitamattomuutta ja kynnysmaton epärehellisyyttä. Edelleen olen kiinnostunut kuulemaan, valikoitko parisuhteesi samoilla perusteilla, kertahudista ulos? Jos tämä on sinusta syyllistämistä, niin minulla on silti oikeus tähän näkemykseeni ihan siinä kuin sinulla on oikeus muistuttaa, ettei se ole ainoa mahdollinen. Samaten pidän ihan mahdollisena, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät runsaasti ystävän tai puolison kanssa ja silti tai suorastaan sen takia suhde on hyvä. Riitelemisen ei tarvitse tarkoittaa vahingoittamisenhalua tai mitään muutakaan myrkyllistä. 

Tämä on toinen asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti nykyajassa: syyllistäjäksi syyllistäminen. Jos syyllistyt, pohdi onko siihen aihetta vai ei. Tai kerro, mikä oli liian loukkaava lausunto, jotta sitä voi avata tai pahoitella. Ihmiset ovat alkaneet pitää arvonsa mittarina sitä, miten paljon maailma kaikessa typeryydessään heitä loukkaa. Siitä tulee suorastaan kilpailu, ketä on törkeimmin loukattu, koska se nostaa ilmeisesti omanarvontunnetta jotenkin. Tilanne on kasvamassa aika vakavasti kieroon. Meidän ei kuulu pitää herkkänahkaisuutta hyveenä. Enkä tarkoita sitä, että kovapäisyydenkään pitäisi olla hyve. Molemmat ovat ongelmallisia asioita. 

 Minusta se että tulee loukatuksi ei ole ystävyydessä hyvä merkki. Jos joku loukkaa minua, niin katson sen ystävyyden loppumiseksi, jos hän vielä sen jälkeen nimittäisi minua herkkänahkaiseksi. Käytännössä tuo tarkoittaisi, ettei hänellä ole halua eikä kykyä asettua minun asemaani, joten en tosiaan näe tuossa mitään ystävyyteen viittaavaa. 

Asioita ei tarvitse käsitellä lainkaan toisten leimaamisen kautta (herkkänahkainen/kovapäinen), jos oivaltaa pysyä erossa niistä ihmisistä, joiden näkemykset keskeisistä ystävyyteen tai parisuhteeseen liittyvistä asioista ovat täysin erilaiset. Voi vain todeta, ettei tämä ole sitä mitä minä toivon kanssakäymiseltä ja toivottaa hyvää jatkoa. Parisuhteessa tuollainen toimintatapa olisi vielä hälyttävämpi.

Käsitykseni on, että harvoin tilanteet tulevat aivan äkillisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan välirikkoa on edeltänyt monta tilannetta, joiden perusteella on lopulta pakko todeta, ettei ole edellytyksiä jatkaa yhdessä ystävinä tai rakastavaisina. Kunnioitus, rakkaus ja muut vastaavat tunteet ovat kadonneet. Itse konflikti on vain jäävuoren huippu siitä kaikesta minkä johdosta toteaa, että tämä oli nyt tässä.

Et jätä teoreettistakaan mahdollisuutta, että olisit loukkaantunut aiheetta, väärinymmärrysten ketjun seurauksena tai esim. luonteesi ongelmien takia väärin perustein?

Pohditaanpa hetki, jälleen teoreettisesti. Onko mahdollista sellainen tilanne, jossa sinä loukkaannut, ja sinun tehtäväsi olisi ymmärtää, mistä loukkaus kumpuaa? Vain toisella on tehtävä ymmärtää ja hyväksyä? Ihmisen ei tarvitse edes olla kovin suuttunut sinuun syyttääkseen sinua herkkänahkaisuudesta tilanteessa, jossa olet loukkaantunut hänen sanoistaan etkä ole kiinnostunut hänen perusteluistaan? 

Minun kanssani ystävyys välillämme ei ehtisi edes alkaa, kun arvostus ja luottamus eivät olisi koskaan syntyneetkään. Ystävyys mitataan vastamäessä. Onko tahtoa, onko ymmärrystä, onko sydäntä, onko luonnetta? Vai onko toinen etsimässä minusta hälytysmerkkejä, koska hän on itse se, joka kaipaa turvaa ja tasaista ympäristöä pystymättä tarjoamaan niitä takaisin? 

Kyllähän herkkänahkaisuudesta syyttäminen voi olla raakaa henkistä väkivaltaa, mutta niin voi olla hylkääminenkin. Kumpikaan ei ole sitä väistämättä. Mutta meillä on vastuumme yrittää ymmärtää itsekin eikä vain vaatia sitä muilta.

Edeltävässä viestissä kuvasin, miten päätös ystävyyden päättämisestä on vain jäävuoren huippu. Jos ystävä sanoo vahingossa joskus jotakin loukkaavaa, on se täysin eri asia kuin jatkuva loukkaaminen. Se on ilkeilyä, joka lähtee ilkeilijän omasta pahasta olosta ja kielteisistä tunteista minua kohtaan, halusta loukata. Sitä ei tarvitse sen enempää tulkita, ei varsinkaan siten, että minä itse tai minun luonteeni olisivat syynä loukkaamiseen. Minulla asia tosiaan on päivänselvä. Tuo ihminen ei ole ystäväni.

Pitkässä ystävyydessä voi olla vaikeita hetkiä johtuen vaikkapa vaikeasta elämäntilanteesta, mutta loukkaamisen halu tarkoittaa, että tahtoo toiselle pahaa, pahan mielen nyt vähintään. Ja ystävyyden ytimessä on hyväntahtoisuus toista kohtaan, hänen arvostuksensa ja kunnioituksena. Se kestää paljon ulkoisia häiriötekijöitä, mutta ei pahantahtoisuutta. Pidän erikoisena tuota ajatuskuviota, jonka esität siitä, että loukkaamisen motiivi olisi jokin ystävän luonteenpiirre. Koska minun maailmassani ystävä on ystävä juuri sen vuoksi, että hänen luonnettaan ja persoonaansa arvostaa, virheineen päivineen.

Mitä tulee ymmärrykseen, niin on hyvin helppo ymmärtää miksi joku tahtoo loukata. Aivan äskettäin sattui tilanne, missä vanhin ystäväni oli vähällä sanoa loukkaavan asian, mutta näin konkreettisesti, miten hänen suunsa sulkeutui sen ollessa jo auki :)  Hän oli oppinut erään asian, joka hänen mielestään minunkin pitäisi oppia, mutta hän ei jatkanut siihen asti, vaan pysäytti tarinan yleiselle tasolle. Hän oli hienotunteinen, mutta en olisi kuitenkaan loukkaantunut, vaikka hän olisi sen sanonut. Tuollaiset, hyvässä tarkoituksessa sanotut loukkaavat asiat ystävyys kyllä kestää, ellei sellaisia ala tulla jatkuvalla syötöllä ja toistuvasti. Toisaalta, jo ystävällä on jokin oikea ongelma, johon pitääkin puuttua kuten väkivaltainen suhde tai alkoholiongelma, niin ystävyys menee helposti siinäkin pilalle, vaikka neuvot olisivatkin hyvää tarkoittavia. 

Tunnut todellakin ajattelevan, että ystävyyden olemukseen kuuluu erilaisten väärinymmärrysten selvittely ja että tällainen on aivan normaalia. Kuten aiemmin nostin esille, niin joidenkin ihmisten käsitys ystävyydestä selvästi on tuollainen. Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Väitteletkö sinä siis minun vai tuon parikymppisen tuttavasi kanssa? Joidenkin käsitys ystävyydestä voi olla selvästi jotain, mutta älä ole liian varma siitä, että tulkitset omaani oikein. Jotenkin koen, että sinä kuitenkin haluat korjata minun luonnettani arvostelemalla sitä, että jotkut todellakin kokevat ystävyyden ihan omituisesti, sellainen on ahdistavaa ja minäkin selvästi olen samanlainen. 

Voisiko olla mahdollista, että minä olen osittain oikeassa, sinä olet osittain oikeassa, ja ehkä jopa tuolloinen tuttavasi on saattanut olla osittain oikeassa? Ehkei hän tarkoittanut, että sinun pitää muuttua jotta hän palkkioksi voisi olla ystäväsi, vaan tarkoitus oli neutraalimpi - tai ehkä ei, enhän häntä tunne ja asia olisi voinut olla todella ahdistava minustakin sinun asemassasi. Kiitos siitä, että toit tämän henkilön esiin, jotta ymmärrän miksi ärsytän sinua niin paljon. 

Haluan puuttua tuohon mitä sanot yllä. Ihminen joka nälvii, voi tehdä niin ihan vain kateellisuuttaan ja luonnevikaisuuttaan. Mutta hän myös saattaa olla aiheesta vihainen, ja tilanne saattaisi olla korjattavissa kokonaankin. Useimmille se loukkaamisen halu jossain vaiheessa nousee, jos he eivät koe tulevansa nähdyksi. Siihen moni parisuhdekin kaatuu, ettei ärtymystään ilmaisevan käytökseen puututa ja kysytä, mistä kenkä puristaa. Nostetaan vain sateenvarjo eteen ja lopulta otetaan hatkat, kun käytös jolle ei mitään vastusta löydy, vain yltyy. Ihmisen tehtävä elämän varrella on kuitenkin myös selvitellä ristiriitatilanteita eikä vain luovia parempaan seuraan. Kaikki kärsivät mallissa, jossa ihmisvihaisuus on hyve, eikä vaakakupissa ole mitään tasapainottavaa, jos toinen ei ihan kokonaan miellytä. Olisiko mahdollista sopia, että nämä molemmat tarvitaan, taito ratkoa ja taito väistää, ja moni kompastuu elämässään siihen, että vain toinen taito löytyy ja puuttuvaa taitoa halveksitaan?

Kiduttavassa parisuhteessa elävää ystävää ei todellakaan pidä mennä neuvomaan, vaan hänelle on syytä kertoa, etten hahmota miksi hän sietää tilannetta, joka ulkopuolelta katsoen on sietämätön, ja että jos hän haluaa avata syitään, olen pelkkänä korvana. Tässä asiassa pätee se, ettei pidä neuvoa ihmistä jonka kengissä ei ole ottanut askeltakaan. Mitä etäämpänä normaalista hänen tilanteensa on, sitä vähemmän neuvoille on tilaa. 

En väittele kenenkään kanssa, kirjoittelen vain melko vapaasti tekstistä mieleen tulleita ajatuksia. Etkä sinä ärsytä minua, käsityksemme ihmissuhteista on selkeästi vain todella erilainen. En pysty näkemään mitään positiivista ihmissuhteissa, joissa nälvitään. En ystävissä enkä parisuhteissa enkä pidä lähelläni ketään, joka sellaista tekisi. Taipumus nälvimiseen tulee kyllä esille melko nopeasti, kun ihmiseen tutustuu. Tuollaisella ihmisellä on paljon hampaankolossa muitakin ihmisiä vastaan - niin kuin oli mainitulla nuoruusiän tuttavallakin. Vältän ihmisiä, jotka puhuvat ilkeästi muista. Niin he tekevät minustakin, joko selän takana tai avoimesti. Sellainen kielii hankalasta luonteesta. Näin todella ajattelen ja pysyn loitolla. Minua ei kiinnosta tutustua lähemmin eikä alkaa selvitellä tuohon liittyviä ongelmia tai problematiikkaa.

Itselläni ei ole ollut ihmeempiä vaikeuksia ystävyyksissä, kerroin jo nuo kaksi tapausta, joissa olen joutunut selkeästi katkaisemaan ystävyyden, joista toinen oli tämä em. nuoruusiän tuttava. Kuten jo useampaan kertaan olen kirjoittanut, niin se selviää jo alkumetreillä, ettei ole edellytyksiä ystävyyteen. Yksi selkeimmistä varoitusmerkkejä itselleni on se, että joku yrittää kertoa minulle, että olen tavalla tai toisella vääränlainen. Jos kyseessä on tuore tuttavuus (kuten tämä erikoinen tapaus, jolta sain kirjelmiä), niin se menee suoraan outouden piikkiin eikä aiheuta minkäänlaista itsetutkiskelua. En tähän hätään muista onko joku läheinen ystävä aiheuttanut vastaavalla käytöksellä itsetutkiskelun tarvetta. Ei ainakaan tule mieleen sellaista. En oikeastaan tajua miksi nälvimisen tarve (piiloaggressio) olisi minun vastuullani selvittää, kun toisessa olevia häiritseviä piirteitä voi käydä läpi aivan normaalisti keskustelemalla. Pidän nälviviä ihmisiä kieroina enkä halua olla tekemisissä.

Sinä tai joku toinen mainitsi jossain viestissä, että olenko ihminen, joka panee kerrasta poikki, jos hankaluuksia tulee ja pitkälti näin kohdallani on. Katkaisen ihmissuhteen hyvin nopeasti jo alkumetreillä, jos huomaan ongelmallisia piirteitä enkä jää niitä selvittelemään. Tällä tavalla olen varmasti välttynyt monilta täysin turhilta selkkauksilta.

Pidän etäisyyttä vanhaan ystävään , työkaveriin joka haluaa uudelleen lämmitellä kaveruutta. Aistin että hän on yksinäinen, rikkinäinen, tarvitsee tukea ja sisältöä elämään, tulee liikaa omalle reviirilleni, tarvitsee yhtäkkiä aikaani mutta on vieras minulle. Näen että hän tulisi kuormittamaan minua. Asuu vielä aivan naapurissa

Vierailija kirjoitti:

Pidän etäisyyttä vanhaan ystävään , työkaveriin joka haluaa uudelleen lämmitellä kaveruutta. Aistin että hän on yksinäinen, rikkinäinen, tarvitsee tukea ja sisältöä elämään, tulee liikaa omalle reviirilleni, tarvitsee yhtäkkiä aikaani mutta on vieras minulle. Näen että hän tulisi kuormittamaan minua. Asuu vielä aivan naapurissa

Hankala tilanne, jos tuttava on kovin itsepintainen pyrkimyksessään, kun asuu naapurissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

Koko skaala on hyväksyttävissä eri tilanteissa. Vaarallisen ihmisen luota paetaan eikä todellakaan haasteta. Niitäkin on, jotka on syytä häivyttää hitaasti, ja niitä, joille kuuluu todellakin räjähtää ja poistua. Ja sitten kaikki ne riittävän normaalit, joiden kanssa väännetään ja korjataan kurssia. Eikä oleteta, että täydellisessä ihmissuhteessa riittää, kun ruorin sitoo kiinni ja seilaa maailman tappiin suoraan. Luovimatta ja kääntämättä. Silloinhan ystävien pitää olla identtiset kaksoset, ja nekin kai joskus riitelevät.

En ymmärrä nykyajassa tätä, että omaa mielipidettään ei saa muodostaa, koska ei voi tietää tilanteesta kaikkea, eikä sitä saa esittää, koska silloin vaatii kaikkia hyväksymään sen. Se on hauraudenpalvontaa. Totta kai mielipide on mielipide eikä totuus. Ei sitä pidä joutua alleviivaamaan ja pyytelemään anteeksi, että miettii jonkinsuuntaisia. 

Saat väärän kuvan ihan siinä kuin minäkin. Tosielämässä ei ole kerran ja kaksi, kun ihminen ei todellakaan ole aiemmin ottanut tilaa kertoakseen näkökulmaansa, ja sitten hämmästyy kun sen esittäminen valmistelematta kuulijaa mitenkään kuukausia myöhässä aiheuttaa hämmennystä ja ongelmia. Jos motiivi kissan nostamisessa pöydälle on oikeasti rakastava, ihminen miettii miten sen tekisi, ja ymmärtää lähtökohtaisesti olevan loukkaus toiselle, että en ole aiemmin sitä tehnyt jos minulla kerran on oikeasti ongelma asiassa.

Jos sen sijaan kissa heitetään pöydälle kaikin selkälihaksin repäisemällä kun lopultakin olet päättänyt että nyt riitti, silloin niitä ongelmia on pidättelijällä vähintään yhtä paljon kuin sillä kamalalla ystävällä, jonka takia ei suunvuoroa ole saanut. Ja minä tiedän jotain tuosta, olin itse se mykkä ja kaverini oli persoonallisuushäiriöinen suupaltti. Hylkäsin hänet koska olin loukkaantunut hänen tulkinnoistaan, joita hän joutui tekemään tietämättä mitä todella ajattelen, koska en kehdannut sitä hänelle kertoa, en suoraan enkä koristellen. Mutta siihen aikaan hylkäävyyteni oli itsellenikin ongelma, jota sittemmin olen työstänyt vuosikymmeniä aika hitaasti. Toivon, että te ette haaskaa omaa elämäänne turhan ehdottomaan oikeassaolemiseen. Vaikka se onkin muotia, kunhan se esitetään herkkyytenä. Negatiivisten tunteiden kanssa pitää myös osata toimia, omien ja toisten, muuten kuin naamioimalla ne ylemmyydeksi. Ymmärrän, että suoraviivainen esitystapani ärsyttää etenkin jos saarnaan hienotunteisuutta oman näkökulman esittelyssä ystävälle, mutta yritän esittää asiani tiiviisti. Keskustelupalstalla on eri hyveet kuin haavoittuneessa ystävyydessä. 

Olen eri kuin kommentoimasi, mutta käsityksesi ystävyydestä on aivan erilainen kuin minulla. En ole koskaan "vääntänyt" mitään ystävieni kanssa enkä varsinkaan sen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä yli 50 vuotta. Minä pidän ystävää henkilönä, jonka kanssa ei tarvitse vääntää ja vältän niitä mahdollisuuksien mukaan, joiden kanssa oleminen on vääntämistä, vaikeaa. Ilmeisesti et usko, että tuollaisia ystävyyksiä on edes olemassa? Pidät aivan normaalina, että asioita joutuu selvittelemään ja välillä myös riitelemään?

Tässä on selvästi ihmisten välillä eroa. Joidenkin mielestä myös avioliitossa ollaan kuin "taistelupari", joku tässä keskustelussa käyttikin verbiä taistella kun puhui avioliitosta, olitko se juuri sinä? 

Kukin elää tavallaan ja etsii mieleistä seuraa. Sen vuoksi osa ystävyyksistä loppuu, kun käsitykset ystävyydestäkin ovat täysin erilaiset. Se on toinen tapa miettiä näitä asioita syyllistämisen sijasta. 

En ollut se, joka kirjoitti taisteluparista. Tässä kirjoittaa ainakin yksi hyvin samantyyppisesti kuin minä, enkä minä myöskään ole se kiroilemaan yltynyt. 

Kyllä, erilaisille ihmisille on erilaiset merkitykset ystävyydellä. En minäkään ystävieni kanssa väännä, mutta olen saanut tiukkaa palautetta pariin kertaan, ja koen tärkeäksi, ettei sitä minulta pimitetty. Itse en ole sitä juurikaan antanut, koska olen oppinut antamaan sen ajallaan ja riittävän lempeästi. 

Minä tosiaan en pidä edes ystävyytenä sellaista, joka vuosikymmenien tyytyväisyyden jälkeen oppuu yhteen erimielisyyteen, vaikka sen juuret kietoutuisivat syvälle menneisyyteen tulematta kertaakaan aiemmin esiin. Sellainen juurevuus on taitamattomuutta ja kynnysmaton epärehellisyyttä. Edelleen olen kiinnostunut kuulemaan, valikoitko parisuhteesi samoilla perusteilla, kertahudista ulos? Jos tämä on sinusta syyllistämistä, niin minulla on silti oikeus tähän näkemykseeni ihan siinä kuin sinulla on oikeus muistuttaa, ettei se ole ainoa mahdollinen. Samaten pidän ihan mahdollisena, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät runsaasti ystävän tai puolison kanssa ja silti tai suorastaan sen takia suhde on hyvä. Riitelemisen ei tarvitse tarkoittaa vahingoittamisenhalua tai mitään muutakaan myrkyllistä. 

Tämä on toinen asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti nykyajassa: syyllistäjäksi syyllistäminen. Jos syyllistyt, pohdi onko siihen aihetta vai ei. Tai kerro, mikä oli liian loukkaava lausunto, jotta sitä voi avata tai pahoitella. Ihmiset ovat alkaneet pitää arvonsa mittarina sitä, miten paljon maailma kaikessa typeryydessään heitä loukkaa. Siitä tulee suorastaan kilpailu, ketä on törkeimmin loukattu, koska se nostaa ilmeisesti omanarvontunnetta jotenkin. Tilanne on kasvamassa aika vakavasti kieroon. Meidän ei kuulu pitää herkkänahkaisuutta hyveenä. Enkä tarkoita sitä, että kovapäisyydenkään pitäisi olla hyve. Molemmat ovat ongelmallisia asioita. 

 Minusta se että tulee loukatuksi ei ole ystävyydessä hyvä merkki. Jos joku loukkaa minua, niin katson sen ystävyyden loppumiseksi, jos hän vielä sen jälkeen nimittäisi minua herkkänahkaiseksi. Käytännössä tuo tarkoittaisi, ettei hänellä ole halua eikä kykyä asettua minun asemaani, joten en tosiaan näe tuossa mitään ystävyyteen viittaavaa. 

Asioita ei tarvitse käsitellä lainkaan toisten leimaamisen kautta (herkkänahkainen/kovapäinen), jos oivaltaa pysyä erossa niistä ihmisistä, joiden näkemykset keskeisistä ystävyyteen tai parisuhteeseen liittyvistä asioista ovat täysin erilaiset. Voi vain todeta, ettei tämä ole sitä mitä minä toivon kanssakäymiseltä ja toivottaa hyvää jatkoa. Parisuhteessa tuollainen toimintatapa olisi vielä hälyttävämpi.

Käsitykseni on, että harvoin tilanteet tulevat aivan äkillisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan välirikkoa on edeltänyt monta tilannetta, joiden perusteella on lopulta pakko todeta, ettei ole edellytyksiä jatkaa yhdessä ystävinä tai rakastavaisina. Kunnioitus, rakkaus ja muut vastaavat tunteet ovat kadonneet. Itse konflikti on vain jäävuoren huippu siitä kaikesta minkä johdosta toteaa, että tämä oli nyt tässä.

Et jätä teoreettistakaan mahdollisuutta, että olisit loukkaantunut aiheetta, väärinymmärrysten ketjun seurauksena tai esim. luonteesi ongelmien takia väärin perustein?

Pohditaanpa hetki, jälleen teoreettisesti. Onko mahdollista sellainen tilanne, jossa sinä loukkaannut, ja sinun tehtäväsi olisi ymmärtää, mistä loukkaus kumpuaa? Vain toisella on tehtävä ymmärtää ja hyväksyä? Ihmisen ei tarvitse edes olla kovin suuttunut sinuun syyttääkseen sinua herkkänahkaisuudesta tilanteessa, jossa olet loukkaantunut hänen sanoistaan etkä ole kiinnostunut hänen perusteluistaan? 

Minun kanssani ystävyys välillämme ei ehtisi edes alkaa, kun arvostus ja luottamus eivät olisi koskaan syntyneetkään. Ystävyys mitataan vastamäessä. Onko tahtoa, onko ymmärrystä, onko sydäntä, onko luonnetta? Vai onko toinen etsimässä minusta hälytysmerkkejä, koska hän on itse se, joka kaipaa turvaa ja tasaista ympäristöä pystymättä tarjoamaan niitä takaisin? 

Kyllähän herkkänahkaisuudesta syyttäminen voi olla raakaa henkistä väkivaltaa, mutta niin voi olla hylkääminenkin. Kumpikaan ei ole sitä väistämättä. Mutta meillä on vastuumme yrittää ymmärtää itsekin eikä vain vaatia sitä muilta.

Edeltävässä viestissä kuvasin, miten päätös ystävyyden päättämisestä on vain jäävuoren huippu. Jos ystävä sanoo vahingossa joskus jotakin loukkaavaa, on se täysin eri asia kuin jatkuva loukkaaminen. Se on ilkeilyä, joka lähtee ilkeilijän omasta pahasta olosta ja kielteisistä tunteista minua kohtaan, halusta loukata. Sitä ei tarvitse sen enempää tulkita, ei varsinkaan siten, että minä itse tai minun luonteeni olisivat syynä loukkaamiseen. Minulla asia tosiaan on päivänselvä. Tuo ihminen ei ole ystäväni.

Pitkässä ystävyydessä voi olla vaikeita hetkiä johtuen vaikkapa vaikeasta elämäntilanteesta, mutta loukkaamisen halu tarkoittaa, että tahtoo toiselle pahaa, pahan mielen nyt vähintään. Ja ystävyyden ytimessä on hyväntahtoisuus toista kohtaan, hänen arvostuksensa ja kunnioituksena. Se kestää paljon ulkoisia häiriötekijöitä, mutta ei pahantahtoisuutta. Pidän erikoisena tuota ajatuskuviota, jonka esität siitä, että loukkaamisen motiivi olisi jokin ystävän luonteenpiirre. Koska minun maailmassani ystävä on ystävä juuri sen vuoksi, että hänen luonnettaan ja persoonaansa arvostaa, virheineen päivineen.

Mitä tulee ymmärrykseen, niin on hyvin helppo ymmärtää miksi joku tahtoo loukata. Aivan äskettäin sattui tilanne, missä vanhin ystäväni oli vähällä sanoa loukkaavan asian, mutta näin konkreettisesti, miten hänen suunsa sulkeutui sen ollessa jo auki :)  Hän oli oppinut erään asian, joka hänen mielestään minunkin pitäisi oppia, mutta hän ei jatkanut siihen asti, vaan pysäytti tarinan yleiselle tasolle. Hän oli hienotunteinen, mutta en olisi kuitenkaan loukkaantunut, vaikka hän olisi sen sanonut. Tuollaiset, hyvässä tarkoituksessa sanotut loukkaavat asiat ystävyys kyllä kestää, ellei sellaisia ala tulla jatkuvalla syötöllä ja toistuvasti. Toisaalta, jo ystävällä on jokin oikea ongelma, johon pitääkin puuttua kuten väkivaltainen suhde tai alkoholiongelma, niin ystävyys menee helposti siinäkin pilalle, vaikka neuvot olisivatkin hyvää tarkoittavia. 

Tunnut todellakin ajattelevan, että ystävyyden olemukseen kuuluu erilaisten väärinymmärrysten selvittely ja että tällainen on aivan normaalia. Kuten aiemmin nostin esille, niin joidenkin ihmisten käsitys ystävyydestä selvästi on tuollainen. Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Väitteletkö sinä siis minun vai tuon parikymppisen tuttavasi kanssa? Joidenkin käsitys ystävyydestä voi olla selvästi jotain, mutta älä ole liian varma siitä, että tulkitset omaani oikein. Jotenkin koen, että sinä kuitenkin haluat korjata minun luonnettani arvostelemalla sitä, että jotkut todellakin kokevat ystävyyden ihan omituisesti, sellainen on ahdistavaa ja minäkin selvästi olen samanlainen. 

Voisiko olla mahdollista, että minä olen osittain oikeassa, sinä olet osittain oikeassa, ja ehkä jopa tuolloinen tuttavasi on saattanut olla osittain oikeassa? Ehkei hän tarkoittanut, että sinun pitää muuttua jotta hän palkkioksi voisi olla ystäväsi, vaan tarkoitus oli neutraalimpi - tai ehkä ei, enhän häntä tunne ja asia olisi voinut olla todella ahdistava minustakin sinun asemassasi. Kiitos siitä, että toit tämän henkilön esiin, jotta ymmärrän miksi ärsytän sinua niin paljon. 

Haluan puuttua tuohon mitä sanot yllä. Ihminen joka nälvii, voi tehdä niin ihan vain kateellisuuttaan ja luonnevikaisuuttaan. Mutta hän myös saattaa olla aiheesta vihainen, ja tilanne saattaisi olla korjattavissa kokonaankin. Useimmille se loukkaamisen halu jossain vaiheessa nousee, jos he eivät koe tulevansa nähdyksi. Siihen moni parisuhdekin kaatuu, ettei ärtymystään ilmaisevan käytökseen puututa ja kysytä, mistä kenkä puristaa. Nostetaan vain sateenvarjo eteen ja lopulta otetaan hatkat, kun käytös jolle ei mitään vastusta löydy, vain yltyy. Ihmisen tehtävä elämän varrella on kuitenkin myös selvitellä ristiriitatilanteita eikä vain luovia parempaan seuraan. Kaikki kärsivät mallissa, jossa ihmisvihaisuus on hyve, eikä vaakakupissa ole mitään tasapainottavaa, jos toinen ei ihan kokonaan miellytä. Olisiko mahdollista sopia, että nämä molemmat tarvitaan, taito ratkoa ja taito väistää, ja moni kompastuu elämässään siihen, että vain toinen taito löytyy ja puuttuvaa taitoa halveksitaan?

Kiduttavassa parisuhteessa elävää ystävää ei todellakaan pidä mennä neuvomaan, vaan hänelle on syytä kertoa, etten hahmota miksi hän sietää tilannetta, joka ulkopuolelta katsoen on sietämätön, ja että jos hän haluaa avata syitään, olen pelkkänä korvana. Tässä asiassa pätee se, ettei pidä neuvoa ihmistä jonka kengissä ei ole ottanut askeltakaan. Mitä etäämpänä normaalista hänen tilanteensa on, sitä vähemmän neuvoille on tilaa. 

En väittele kenenkään kanssa, kirjoittelen vain melko vapaasti tekstistä mieleen tulleita ajatuksia. Etkä sinä ärsytä minua, käsityksemme ihmissuhteista on selkeästi vain todella erilainen. En pysty näkemään mitään positiivista ihmissuhteissa, joissa nälvitään. En ystävissä enkä parisuhteissa enkä pidä lähelläni ketään, joka sellaista tekisi. Taipumus nälvimiseen tulee kyllä esille melko nopeasti, kun ihmiseen tutustuu. Tuollaisella ihmisellä on paljon hampaankolossa muitakin ihmisiä vastaan - niin kuin oli mainitulla nuoruusiän tuttavallakin. Vältän ihmisiä, jotka puhuvat ilkeästi muista. Niin he tekevät minustakin, joko selän takana tai avoimesti. Sellainen kielii hankalasta luonteesta. Näin todella ajattelen ja pysyn loitolla. Minua ei kiinnosta tutustua lähemmin eikä alkaa selvitellä tuohon liittyviä ongelmia tai problematiikkaa.

Itselläni ei ole ollut ihmeempiä vaikeuksia ystävyyksissä, kerroin jo nuo kaksi tapausta, joissa olen joutunut selkeästi katkaisemaan ystävyyden, joista toinen oli tämä em. nuoruusiän tuttava. Kuten jo useampaan kertaan olen kirjoittanut, niin se selviää jo alkumetreillä, ettei ole edellytyksiä ystävyyteen. Yksi selkeimmistä varoitusmerkkejä itselleni on se, että joku yrittää kertoa minulle, että olen tavalla tai toisella vääränlainen. Jos kyseessä on tuore tuttavuus (kuten tämä erikoinen tapaus, jolta sain kirjelmiä), niin se menee suoraan outouden piikkiin eikä aiheuta minkäänlaista itsetutkiskelua. En tähän hätään muista onko joku läheinen ystävä aiheuttanut vastaavalla käytöksellä itsetutkiskelun tarvetta. Ei ainakaan tule mieleen sellaista. En oikeastaan tajua miksi nälvimisen tarve (piiloaggressio) olisi minun vastuullani selvittää, kun toisessa olevia häiritseviä piirteitä voi käydä läpi aivan normaalisti keskustelemalla. Pidän nälviviä ihmisiä kieroina enkä halua olla tekemisissä.

Sinä tai joku toinen mainitsi jossain viestissä, että olenko ihminen, joka panee kerrasta poikki, jos hankaluuksia tulee ja pitkälti näin kohdallani on. Katkaisen ihmissuhteen hyvin nopeasti jo alkumetreillä, jos huomaan ongelmallisia piirteitä enkä jää niitä selvittelemään. Tällä tavalla olen varmasti välttynyt monilta täysin turhilta selkkauksilta.

Ok. Mietin vain sitä, että kaikki parhaat tyypit eivät välttämättä läpäise seulaa, koska he ovat avoimesti mitä ovat. Temperamenttisia, suunnilleen sinut kaikkien tunteittensa kanssa, ja haastavia, koska he ottavat kontaktia ja hakevat tarttumapintaa. Eli vältyt monelta hankaluudelta, mutta myös saatat menettää paljon. Ja haaviin ei välttämättä silti jää sitä, mitä etsit. Kieroja on niin moneen junaan heitäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ei tietenkään tarvitse, jos ei halua. Jos haluaa vain sellaisia ihmissuhteita, joissa itse saa kaataa toisen niskaan mitä vaan vaikka pitäen monen tunnin monologia, mutta toisen ei tarvitse kuunnella ollenkaan, sitten hankkii sellaisia ihmissuhteita, joissa tuo sopii molemmille. 

Mun aiemmassa kirjoituksessani kommentoin kohtaa, jossa kuuntelemiseen kyllästyneeltä edellytettiin, että hänen pitäisi sanoa, että nyt riittää. Ei siis edellytetty sitä, että se "valittaja" lainkaan miettisi, onko kohtuullista kuormittaa toista niin paljon vai riittäisikö vähän vähempikin. Mun mielestä pitää hyväksyä myös se, että vaikka itsellä olisi vaikeaa elämässä, myös sillä ystävällä voi olla vaikeaa elämässä. Pitää siis jaksaa kuunnella myös sen ystävän murheet ihan kuten häneltäkin edellyttää, että hän omien murheidensa keskellä jaksaa kuunnella sinun murheistasi. Jos lähtee sille linjalle, että vain minun murheeni ovat puhumisen arvoisia ja ystäväni murheista ja jaksamisesta minun ei tarvitse välittää lainkaan, todennäköisesti se ystävä alkaa hakea seuraa muualta. Mun mielestä pitää murheidenkin keskellä jaksaa olla kiinnostunut myös ystävästä, hänen kuulumisistaan ja elämästään ja hänen mahdollisista murheista., Jos ei jaksa, miksi ystävän pitäisi jaksaa?

Se 10 minuuttia oli esimerkki. Esimerkki siitä, että antaa ystävälle yhtä paljon aikaa kertoa omista asioistaan kuin mitä itse aiot käyttää omista asioistasi puhumiseen. Ja joka kerta olisi hyvä puhua näiden "sydämen purkamisten" jälkeen myös jostain muusta. Jostain positiivisemmasta. Olkoon se sitten vaikka jokin suunnitelma, mitä on ajatellut tehdä sitten, kun vaikea elämäntilanne on ohi. Jotain, minkä jälkeen keskustelusta viimeiseksi jää tunne, että toivoa on, valoa  näkyy tunnelin päässä ja vielä se aurinko paistaa risukasaankin. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Olet mun sielunsisko. Olen aivan samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

Koko skaala on hyväksyttävissä eri tilanteissa. Vaarallisen ihmisen luota paetaan eikä todellakaan haasteta. Niitäkin on, jotka on syytä häivyttää hitaasti, ja niitä, joille kuuluu todellakin räjähtää ja poistua. Ja sitten kaikki ne riittävän normaalit, joiden kanssa väännetään ja korjataan kurssia. Eikä oleteta, että täydellisessä ihmissuhteessa riittää, kun ruorin sitoo kiinni ja seilaa maailman tappiin suoraan. Luovimatta ja kääntämättä. Silloinhan ystävien pitää olla identtiset kaksoset, ja nekin kai joskus riitelevät.

En ymmärrä nykyajassa tätä, että omaa mielipidettään ei saa muodostaa, koska ei voi tietää tilanteesta kaikkea, eikä sitä saa esittää, koska silloin vaatii kaikkia hyväksymään sen. Se on hauraudenpalvontaa. Totta kai mielipide on mielipide eikä totuus. Ei sitä pidä joutua alleviivaamaan ja pyytelemään anteeksi, että miettii jonkinsuuntaisia. 

Saat väärän kuvan ihan siinä kuin minäkin. Tosielämässä ei ole kerran ja kaksi, kun ihminen ei todellakaan ole aiemmin ottanut tilaa kertoakseen näkökulmaansa, ja sitten hämmästyy kun sen esittäminen valmistelematta kuulijaa mitenkään kuukausia myöhässä aiheuttaa hämmennystä ja ongelmia. Jos motiivi kissan nostamisessa pöydälle on oikeasti rakastava, ihminen miettii miten sen tekisi, ja ymmärtää lähtökohtaisesti olevan loukkaus toiselle, että en ole aiemmin sitä tehnyt jos minulla kerran on oikeasti ongelma asiassa.

Jos sen sijaan kissa heitetään pöydälle kaikin selkälihaksin repäisemällä kun lopultakin olet päättänyt että nyt riitti, silloin niitä ongelmia on pidättelijällä vähintään yhtä paljon kuin sillä kamalalla ystävällä, jonka takia ei suunvuoroa ole saanut. Ja minä tiedän jotain tuosta, olin itse se mykkä ja kaverini oli persoonallisuushäiriöinen suupaltti. Hylkäsin hänet koska olin loukkaantunut hänen tulkinnoistaan, joita hän joutui tekemään tietämättä mitä todella ajattelen, koska en kehdannut sitä hänelle kertoa, en suoraan enkä koristellen. Mutta siihen aikaan hylkäävyyteni oli itsellenikin ongelma, jota sittemmin olen työstänyt vuosikymmeniä aika hitaasti. Toivon, että te ette haaskaa omaa elämäänne turhan ehdottomaan oikeassaolemiseen. Vaikka se onkin muotia, kunhan se esitetään herkkyytenä. Negatiivisten tunteiden kanssa pitää myös osata toimia, omien ja toisten, muuten kuin naamioimalla ne ylemmyydeksi. Ymmärrän, että suoraviivainen esitystapani ärsyttää etenkin jos saarnaan hienotunteisuutta oman näkökulman esittelyssä ystävälle, mutta yritän esittää asiani tiiviisti. Keskustelupalstalla on eri hyveet kuin haavoittuneessa ystävyydessä. 

Olen eri kuin kommentoimasi, mutta käsityksesi ystävyydestä on aivan erilainen kuin minulla. En ole koskaan "vääntänyt" mitään ystävieni kanssa enkä varsinkaan sen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä yli 50 vuotta. Minä pidän ystävää henkilönä, jonka kanssa ei tarvitse vääntää ja vältän niitä mahdollisuuksien mukaan, joiden kanssa oleminen on vääntämistä, vaikeaa. Ilmeisesti et usko, että tuollaisia ystävyyksiä on edes olemassa? Pidät aivan normaalina, että asioita joutuu selvittelemään ja välillä myös riitelemään?

Tässä on selvästi ihmisten välillä eroa. Joidenkin mielestä myös avioliitossa ollaan kuin "taistelupari", joku tässä keskustelussa käyttikin verbiä taistella kun puhui avioliitosta, olitko se juuri sinä? 

Kukin elää tavallaan ja etsii mieleistä seuraa. Sen vuoksi osa ystävyyksistä loppuu, kun käsitykset ystävyydestäkin ovat täysin erilaiset. Se on toinen tapa miettiä näitä asioita syyllistämisen sijasta. 

En ollut se, joka kirjoitti taisteluparista. Tässä kirjoittaa ainakin yksi hyvin samantyyppisesti kuin minä, enkä minä myöskään ole se kiroilemaan yltynyt. 

Kyllä, erilaisille ihmisille on erilaiset merkitykset ystävyydellä. En minäkään ystävieni kanssa väännä, mutta olen saanut tiukkaa palautetta pariin kertaan, ja koen tärkeäksi, ettei sitä minulta pimitetty. Itse en ole sitä juurikaan antanut, koska olen oppinut antamaan sen ajallaan ja riittävän lempeästi. 

Minä tosiaan en pidä edes ystävyytenä sellaista, joka vuosikymmenien tyytyväisyyden jälkeen oppuu yhteen erimielisyyteen, vaikka sen juuret kietoutuisivat syvälle menneisyyteen tulematta kertaakaan aiemmin esiin. Sellainen juurevuus on taitamattomuutta ja kynnysmaton epärehellisyyttä. Edelleen olen kiinnostunut kuulemaan, valikoitko parisuhteesi samoilla perusteilla, kertahudista ulos? Jos tämä on sinusta syyllistämistä, niin minulla on silti oikeus tähän näkemykseeni ihan siinä kuin sinulla on oikeus muistuttaa, ettei se ole ainoa mahdollinen. Samaten pidän ihan mahdollisena, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät runsaasti ystävän tai puolison kanssa ja silti tai suorastaan sen takia suhde on hyvä. Riitelemisen ei tarvitse tarkoittaa vahingoittamisenhalua tai mitään muutakaan myrkyllistä. 

Tämä on toinen asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti nykyajassa: syyllistäjäksi syyllistäminen. Jos syyllistyt, pohdi onko siihen aihetta vai ei. Tai kerro, mikä oli liian loukkaava lausunto, jotta sitä voi avata tai pahoitella. Ihmiset ovat alkaneet pitää arvonsa mittarina sitä, miten paljon maailma kaikessa typeryydessään heitä loukkaa. Siitä tulee suorastaan kilpailu, ketä on törkeimmin loukattu, koska se nostaa ilmeisesti omanarvontunnetta jotenkin. Tilanne on kasvamassa aika vakavasti kieroon. Meidän ei kuulu pitää herkkänahkaisuutta hyveenä. Enkä tarkoita sitä, että kovapäisyydenkään pitäisi olla hyve. Molemmat ovat ongelmallisia asioita. 

 Minusta se että tulee loukatuksi ei ole ystävyydessä hyvä merkki. Jos joku loukkaa minua, niin katson sen ystävyyden loppumiseksi, jos hän vielä sen jälkeen nimittäisi minua herkkänahkaiseksi. Käytännössä tuo tarkoittaisi, ettei hänellä ole halua eikä kykyä asettua minun asemaani, joten en tosiaan näe tuossa mitään ystävyyteen viittaavaa. 

Asioita ei tarvitse käsitellä lainkaan toisten leimaamisen kautta (herkkänahkainen/kovapäinen), jos oivaltaa pysyä erossa niistä ihmisistä, joiden näkemykset keskeisistä ystävyyteen tai parisuhteeseen liittyvistä asioista ovat täysin erilaiset. Voi vain todeta, ettei tämä ole sitä mitä minä toivon kanssakäymiseltä ja toivottaa hyvää jatkoa. Parisuhteessa tuollainen toimintatapa olisi vielä hälyttävämpi.

Käsitykseni on, että harvoin tilanteet tulevat aivan äkillisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan välirikkoa on edeltänyt monta tilannetta, joiden perusteella on lopulta pakko todeta, ettei ole edellytyksiä jatkaa yhdessä ystävinä tai rakastavaisina. Kunnioitus, rakkaus ja muut vastaavat tunteet ovat kadonneet. Itse konflikti on vain jäävuoren huippu siitä kaikesta minkä johdosta toteaa, että tämä oli nyt tässä.

Et jätä teoreettistakaan mahdollisuutta, että olisit loukkaantunut aiheetta, väärinymmärrysten ketjun seurauksena tai esim. luonteesi ongelmien takia väärin perustein?

Pohditaanpa hetki, jälleen teoreettisesti. Onko mahdollista sellainen tilanne, jossa sinä loukkaannut, ja sinun tehtäväsi olisi ymmärtää, mistä loukkaus kumpuaa? Vain toisella on tehtävä ymmärtää ja hyväksyä? Ihmisen ei tarvitse edes olla kovin suuttunut sinuun syyttääkseen sinua herkkänahkaisuudesta tilanteessa, jossa olet loukkaantunut hänen sanoistaan etkä ole kiinnostunut hänen perusteluistaan? 

Minun kanssani ystävyys välillämme ei ehtisi edes alkaa, kun arvostus ja luottamus eivät olisi koskaan syntyneetkään. Ystävyys mitataan vastamäessä. Onko tahtoa, onko ymmärrystä, onko sydäntä, onko luonnetta? Vai onko toinen etsimässä minusta hälytysmerkkejä, koska hän on itse se, joka kaipaa turvaa ja tasaista ympäristöä pystymättä tarjoamaan niitä takaisin? 

Kyllähän herkkänahkaisuudesta syyttäminen voi olla raakaa henkistä väkivaltaa, mutta niin voi olla hylkääminenkin. Kumpikaan ei ole sitä väistämättä. Mutta meillä on vastuumme yrittää ymmärtää itsekin eikä vain vaatia sitä muilta.

Edeltävässä viestissä kuvasin, miten päätös ystävyyden päättämisestä on vain jäävuoren huippu. Jos ystävä sanoo vahingossa joskus jotakin loukkaavaa, on se täysin eri asia kuin jatkuva loukkaaminen. Se on ilkeilyä, joka lähtee ilkeilijän omasta pahasta olosta ja kielteisistä tunteista minua kohtaan, halusta loukata. Sitä ei tarvitse sen enempää tulkita, ei varsinkaan siten, että minä itse tai minun luonteeni olisivat syynä loukkaamiseen. Minulla asia tosiaan on päivänselvä. Tuo ihminen ei ole ystäväni.

Pitkässä ystävyydessä voi olla vaikeita hetkiä johtuen vaikkapa vaikeasta elämäntilanteesta, mutta loukkaamisen halu tarkoittaa, että tahtoo toiselle pahaa, pahan mielen nyt vähintään. Ja ystävyyden ytimessä on hyväntahtoisuus toista kohtaan, hänen arvostuksensa ja kunnioituksena. Se kestää paljon ulkoisia häiriötekijöitä, mutta ei pahantahtoisuutta. Pidän erikoisena tuota ajatuskuviota, jonka esität siitä, että loukkaamisen motiivi olisi jokin ystävän luonteenpiirre. Koska minun maailmassani ystävä on ystävä juuri sen vuoksi, että hänen luonnettaan ja persoonaansa arvostaa, virheineen päivineen.

Mitä tulee ymmärrykseen, niin on hyvin helppo ymmärtää miksi joku tahtoo loukata. Aivan äskettäin sattui tilanne, missä vanhin ystäväni oli vähällä sanoa loukkaavan asian, mutta näin konkreettisesti, miten hänen suunsa sulkeutui sen ollessa jo auki :)  Hän oli oppinut erään asian, joka hänen mielestään minunkin pitäisi oppia, mutta hän ei jatkanut siihen asti, vaan pysäytti tarinan yleiselle tasolle. Hän oli hienotunteinen, mutta en olisi kuitenkaan loukkaantunut, vaikka hän olisi sen sanonut. Tuollaiset, hyvässä tarkoituksessa sanotut loukkaavat asiat ystävyys kyllä kestää, ellei sellaisia ala tulla jatkuvalla syötöllä ja toistuvasti. Toisaalta, jo ystävällä on jokin oikea ongelma, johon pitääkin puuttua kuten väkivaltainen suhde tai alkoholiongelma, niin ystävyys menee helposti siinäkin pilalle, vaikka neuvot olisivatkin hyvää tarkoittavia. 

Tunnut todellakin ajattelevan, että ystävyyden olemukseen kuuluu erilaisten väärinymmärrysten selvittely ja että tällainen on aivan normaalia. Kuten aiemmin nostin esille, niin joidenkin ihmisten käsitys ystävyydestä selvästi on tuollainen. Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Väitteletkö sinä siis minun vai tuon parikymppisen tuttavasi kanssa? Joidenkin käsitys ystävyydestä voi olla selvästi jotain, mutta älä ole liian varma siitä, että tulkitset omaani oikein. Jotenkin koen, että sinä kuitenkin haluat korjata minun luonnettani arvostelemalla sitä, että jotkut todellakin kokevat ystävyyden ihan omituisesti, sellainen on ahdistavaa ja minäkin selvästi olen samanlainen. 

Voisiko olla mahdollista, että minä olen osittain oikeassa, sinä olet osittain oikeassa, ja ehkä jopa tuolloinen tuttavasi on saattanut olla osittain oikeassa? Ehkei hän tarkoittanut, että sinun pitää muuttua jotta hän palkkioksi voisi olla ystäväsi, vaan tarkoitus oli neutraalimpi - tai ehkä ei, enhän häntä tunne ja asia olisi voinut olla todella ahdistava minustakin sinun asemassasi. Kiitos siitä, että toit tämän henkilön esiin, jotta ymmärrän miksi ärsytän sinua niin paljon. 

Haluan puuttua tuohon mitä sanot yllä. Ihminen joka nälvii, voi tehdä niin ihan vain kateellisuuttaan ja luonnevikaisuuttaan. Mutta hän myös saattaa olla aiheesta vihainen, ja tilanne saattaisi olla korjattavissa kokonaankin. Useimmille se loukkaamisen halu jossain vaiheessa nousee, jos he eivät koe tulevansa nähdyksi. Siihen moni parisuhdekin kaatuu, ettei ärtymystään ilmaisevan käytökseen puututa ja kysytä, mistä kenkä puristaa. Nostetaan vain sateenvarjo eteen ja lopulta otetaan hatkat, kun käytös jolle ei mitään vastusta löydy, vain yltyy. Ihmisen tehtävä elämän varrella on kuitenkin myös selvitellä ristiriitatilanteita eikä vain luovia parempaan seuraan. Kaikki kärsivät mallissa, jossa ihmisvihaisuus on hyve, eikä vaakakupissa ole mitään tasapainottavaa, jos toinen ei ihan kokonaan miellytä. Olisiko mahdollista sopia, että nämä molemmat tarvitaan, taito ratkoa ja taito väistää, ja moni kompastuu elämässään siihen, että vain toinen taito löytyy ja puuttuvaa taitoa halveksitaan?

Kiduttavassa parisuhteessa elävää ystävää ei todellakaan pidä mennä neuvomaan, vaan hänelle on syytä kertoa, etten hahmota miksi hän sietää tilannetta, joka ulkopuolelta katsoen on sietämätön, ja että jos hän haluaa avata syitään, olen pelkkänä korvana. Tässä asiassa pätee se, ettei pidä neuvoa ihmistä jonka kengissä ei ole ottanut askeltakaan. Mitä etäämpänä normaalista hänen tilanteensa on, sitä vähemmän neuvoille on tilaa. 

En väittele kenenkään kanssa, kirjoittelen vain melko vapaasti tekstistä mieleen tulleita ajatuksia. Etkä sinä ärsytä minua, käsityksemme ihmissuhteista on selkeästi vain todella erilainen. En pysty näkemään mitään positiivista ihmissuhteissa, joissa nälvitään. En ystävissä enkä parisuhteissa enkä pidä lähelläni ketään, joka sellaista tekisi. Taipumus nälvimiseen tulee kyllä esille melko nopeasti, kun ihmiseen tutustuu. Tuollaisella ihmisellä on paljon hampaankolossa muitakin ihmisiä vastaan - niin kuin oli mainitulla nuoruusiän tuttavallakin. Vältän ihmisiä, jotka puhuvat ilkeästi muista. Niin he tekevät minustakin, joko selän takana tai avoimesti. Sellainen kielii hankalasta luonteesta. Näin todella ajattelen ja pysyn loitolla. Minua ei kiinnosta tutustua lähemmin eikä alkaa selvitellä tuohon liittyviä ongelmia tai problematiikkaa.

Itselläni ei ole ollut ihmeempiä vaikeuksia ystävyyksissä, kerroin jo nuo kaksi tapausta, joissa olen joutunut selkeästi katkaisemaan ystävyyden, joista toinen oli tämä em. nuoruusiän tuttava. Kuten jo useampaan kertaan olen kirjoittanut, niin se selviää jo alkumetreillä, ettei ole edellytyksiä ystävyyteen. Yksi selkeimmistä varoitusmerkkejä itselleni on se, että joku yrittää kertoa minulle, että olen tavalla tai toisella vääränlainen. Jos kyseessä on tuore tuttavuus (kuten tämä erikoinen tapaus, jolta sain kirjelmiä), niin se menee suoraan outouden piikkiin eikä aiheuta minkäänlaista itsetutkiskelua. En tähän hätään muista onko joku läheinen ystävä aiheuttanut vastaavalla käytöksellä itsetutkiskelun tarvetta. Ei ainakaan tule mieleen sellaista. En oikeastaan tajua miksi nälvimisen tarve (piiloaggressio) olisi minun vastuullani selvittää, kun toisessa olevia häiritseviä piirteitä voi käydä läpi aivan normaalisti keskustelemalla. Pidän nälviviä ihmisiä kieroina enkä halua olla tekemisissä.

Sinä tai joku toinen mainitsi jossain viestissä, että olenko ihminen, joka panee kerrasta poikki, jos hankaluuksia tulee ja pitkälti näin kohdallani on. Katkaisen ihmissuhteen hyvin nopeasti jo alkumetreillä, jos huomaan ongelmallisia piirteitä enkä jää niitä selvittelemään. Tällä tavalla olen varmasti välttynyt monilta täysin turhilta selkkauksilta.

Ok. Mietin vain sitä, että kaikki parhaat tyypit eivät välttämättä läpäise seulaa, koska he ovat avoimesti mitä ovat. Temperamenttisia, suunnilleen sinut kaikkien tunteittensa kanssa, ja haastavia, koska he ottavat kontaktia ja hakevat tarttumapintaa. Eli vältyt monelta hankaluudelta, mutta myös saatat menettää paljon. Ja haaviin ei välttämättä silti jää sitä, mitä etsit. Kieroja on niin moneen junaan heitäkin. 

Olen jo sen ikäinen, että ystäviä ja tuttavia kuolee ympäriltäni tasaiseen tahtiin. En silti etsi uusia ystäviä, koska vanhemmiten olen kääntynyt enemmän sisäänpäin (nuorena oli laaja tuttavapiiri ja useampi ystävä). Elämän hiljenemiseen tietysti vaikuttaa sekin, että olen jäänyt eläkkeelle. Hyvä ystäväni kuoli kolme vuotta sitten ehtimättä nauttia eläkepäivistään juuri lainkaan, joten päätin lopettaa, ettei kävisi kuten hänelle ja koska se oli mahdollista. 

Ota esille keskusteluun vielä sen, että tuttavuuksia usein mielestäni aliarvostetaan ja ystäviä yliarvostetaan, glorifioidaan. Ystävältä vaaditaan ja odotetaan paljon, ennen kaikkea sitä, mitä juuri hän voisi itselle antaa. Monesti ja monelle voisi olla tervehdyttävää ajatella ystävistä samoin kuin tuttavista. Antaa heille tilaa ja vapautta eikä pitää liian lujasti kiinni. Tuttavia olisi hyvä olla isompi määrä, koska heistä jokainen tarjoaa vähän erilaista virikettä (lenkkikaverin kanssa puhutaan yhtä, perhetutun kanssa toista). Heistä muodostuu tilkkutäkkimäinen verkosto, joka antaa sosiaalisia virikkeitä. Sellainen verkosto voi korvata ystävyyden, jos se puuttuu.

Jo aivan keskustleun aluksi esitin, että ystävyys ei ole ikuista, vaikka siitä luodun ideaalin mukaisesti sen pitäisi olla ikuista ja kestää kaikki. Hesarissa haastattelussa taannoin olleen ystävyyden tutkijan mukaan ystävät vaihtuvat elämän varrella useasti. Sen olen huomannut käytännössäkin. Jutussa luki myös, että hyviä ystäviä voi olla kerrallaan vain muutama, yksikin riittää. Tämä tosiasia tekee ystävyydestä haavoittuvaa. Senkin takia on tärkeää kyky luoda tuttavuuksia, jotka kannattelevat, jos ystävä lopettaa ystävyyden tai hän kuolee.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ei tietenkään tarvitse, jos ei halua. Jos haluaa vain sellaisia ihmissuhteita, joissa itse saa kaataa toisen niskaan mitä vaan vaikka pitäen monen tunnin monologia, mutta toisen ei tarvitse kuunnella ollenkaan, sitten hankkii sellaisia ihmissuhteita, joissa tuo sopii molemmille. 

Mun aiemmassa kirjoituksessani kommentoin kohtaa, jossa kuuntelemiseen kyllästyneeltä edellytettiin, että hänen pitäisi sanoa, että nyt riittää. Ei siis edellytetty sitä, että se "valittaja" lainkaan miettisi, onko kohtuullista kuormittaa toista niin paljon vai riittäisikö vähän vähempikin. Mun mielestä pitää hyväksyä myös se, että vaikka itsellä olisi vaikeaa elämässä, myös sillä ystävällä voi olla vaikeaa elämässä. Pitää siis jaksaa kuunnella myös sen ystävän murheet ihan kuten häneltäkin edellyttää, että hän omien murheidensa keskellä jaksaa kuunnella sinun murheistasi. Jos lähtee sille linjalle, että vain minun murheeni ovat puhumisen arvoisia ja ystäväni murheista ja jaksamisesta minun ei tarvitse välittää lainkaan, todennäköisesti se ystävä alkaa hakea seuraa muualta. Mun mielestä pitää murheidenkin keskellä jaksaa olla kiinnostunut myös ystävästä, hänen kuulumisistaan ja elämästään ja hänen mahdollisista murheista., Jos ei jaksa, miksi ystävän pitäisi jaksaa?

Se 10 minuuttia oli esimerkki. Esimerkki siitä, että antaa ystävälle yhtä paljon aikaa kertoa omista asioistaan kuin mitä itse aiot käyttää omista asioistasi puhumiseen. Ja joka kerta olisi hyvä puhua näiden "sydämen purkamisten" jälkeen myös jostain muusta. Jostain positiivisemmasta. Olkoon se sitten vaikka jokin suunnitelma, mitä on ajatellut tehdä sitten, kun vaikea elämäntilanne on ohi. Jotain, minkä jälkeen keskustelusta viimeiseksi jää tunne, että toivoa on, valoa  näkyy tunnelin päässä ja vielä se aurinko paistaa risukasaankin. 

Aivan. Keskustelun kuluessa on käynyt selkeästi ilmi miten erilaisia ihmiset ovat, ystävyyksissäkin. Ja käytännössä se ei varmasti ongelma olekaan eli erityyppisistä ihmisistä harvoin tuleekaan ystäviä (ei ainakaan pitkäksi ajaksi).

Monen monta sivua sitten joku kirjoitti, ettei ole ikinä tykännyt maraton-puheluista naispuolisten ystävien  kanssa. Olen samanlainen ja hankkiutunut tuollaisista tuttavista eroon pikaisesti. Sellaisia puheluita puhuvat ystävykset varmaan sitten molemmat tykkäävät ruotia omia asioita pitkään ja perusteellisesti ystäviensä kanssa. Voi olla kokonaisia ystävyyspiirejä, joissa toimitaan samalla tavalla, livenäkin, samaan tyyliin kuin Sinkkuelämää-sarjassa. Enimmäkseen tuollaista olen huomannut nuorilla ihmisillä, vanhempana kenelläkään ei oikein ole aikaa moiseen, mutta itse en tykännyt toimia tuolla tavalla nuorenakaan.

Katkaisin itse välit kaikkiin ihmisiin koska ryhdyin erakoksi ja tulen paremmin toimeen yksin kuin ihmisten kanssa. Ei se sen kummempaa ollut. Viimeiset keskustelut vuosien takaa olivat oikein mukavia joten tuskin hekään odottivat täydellistä ghostaamista.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ei tietenkään tarvitse, jos ei halua. Jos haluaa vain sellaisia ihmissuhteita, joissa itse saa kaataa toisen niskaan mitä vaan vaikka pitäen monen tunnin monologia, mutta toisen ei tarvitse kuunnella ollenkaan, sitten hankkii sellaisia ihmissuhteita, joissa tuo sopii molemmille. 

Mun aiemmassa kirjoituksessani kommentoin kohtaa, jossa kuuntelemiseen kyllästyneeltä edellytettiin, että hänen pitäisi sanoa, että nyt riittää. Ei siis edellytetty sitä, että se "valittaja" lainkaan miettisi, onko kohtuullista kuormittaa toista niin paljon vai riittäisikö vähän vähempikin. Mun mielestä pitää hyväksyä myös se, että vaikka itsellä olisi vaikeaa elämässä, myös sillä ystävällä voi olla vaikeaa elämässä. Pitää siis jaksaa kuunnella myös sen ystävän murheet ihan kuten häneltäkin edellyttää, että hän omien murheidensa keskellä jaksaa kuunnella sinun murheistasi. Jos lähtee sille linjalle, että vain minun murheeni ovat puhumisen arvoisia ja ystäväni murheista ja jaksamisesta minun ei tarvitse välittää lainkaan, todennäköisesti se ystävä alkaa hakea seuraa muualta. Mun mielestä pitää murheidenkin keskellä jaksaa olla kiinnostunut myös ystävästä, hänen kuulumisistaan ja elämästään ja hänen mahdollisista murheista., Jos ei jaksa, miksi ystävän pitäisi jaksaa?

Se 10 minuuttia oli esimerkki. Esimerkki siitä, että antaa ystävälle yhtä paljon aikaa kertoa omista asioistaan kuin mitä itse aiot käyttää omista asioistasi puhumiseen. Ja joka kerta olisi hyvä puhua näiden "sydämen purkamisten" jälkeen myös jostain muusta. Jostain positiivisemmasta. Olkoon se sitten vaikka jokin suunnitelma, mitä on ajatellut tehdä sitten, kun vaikea elämäntilanne on ohi. Jotain, minkä jälkeen keskustelusta viimeiseksi jää tunne, että toivoa on, valoa  näkyy tunnelin päässä ja vielä se aurinko paistaa risukasaankin. 

Aivan. Keskustelun kuluessa on käynyt selkeästi ilmi miten erilaisia ihmiset ovat, ystävyyksissäkin. Ja käytännössä se ei varmasti ongelma olekaan eli erityyppisistä ihmisistä harvoin tuleekaan ystäviä (ei ainakaan pitkäksi ajaksi).

Monen monta sivua sitten joku kirjoitti, ettei ole ikinä tykännyt maraton-puheluista naispuolisten ystävien  kanssa. Olen samanlainen ja hankkiutunut tuollaisista tuttavista eroon pikaisesti. Sellaisia puheluita puhuvat ystävykset varmaan sitten molemmat tykkäävät ruotia omia asioita pitkään ja perusteellisesti ystäviensä kanssa. Voi olla kokonaisia ystävyyspiirejä, joissa toimitaan samalla tavalla, livenäkin, samaan tyyliin kuin Sinkkuelämää-sarjassa. Enimmäkseen tuollaista olen huomannut nuorilla ihmisillä, vanhempana kenelläkään ei oikein ole aikaa moiseen, mutta itse en tykännyt toimia tuolla tavalla nuorenakaan.

Minäkään en jaksa tällaisia puheluita, joissa ei ole mitään sisältöä vaan soittaja puhuu ihan vaan puhumisen ilosta. Raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Tämä kuulostaa kovin mustavalkoiselta, eikö tässä piile vaara, että lopulta välit ovat poikki joka suuntaan?

Näin on käynyt sisareni kanssa. Hän kerran sanoi , ettei ole enää tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa kenen seurassa tulee paha olo. Kuulostaa tietenkin järkevältä, mutta nyt 10-15 v kuluessa hänen tilanteensa on se , että välit ovat poikki omiin sukulaisiin kutakuinkin kaikkiin, miehensä sukulaisiin sekä vanhoihin ystäviin.

Eräs sukulainen sanoikin hänelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, että jospa vika onkin ihan hänessä itsessään, kun välit tuntuvat menevän kaikkien kanssa poikki.

Ihmisillä on erilaisia rajoja ja mielipiteitä.

Jos et huolehdi omistasi, niin ei niistä oikein muut voi loppupeleissä huolehtia, koska sitä käyttäytyy toisia kohtaan niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan eikä se ole kaikilla samanlaista.

Ja vaihtoehto on mikä? Hammasta purren siedät nuo ikävät ihmiset elämässäsi vuodesta toiseen kuluttaen samalla itseäsi sisältä? Eikä ole tilaa uusille, terveille ihmissuhteille? Ei ihme että im-luvut ovat niin korkeita kun tämä on vaatimus. Että jos olet jonkun kaveriksi joskus ruvennut, siinä on pysyttävä maailman tappiin asti, käyttäytyi tämä toinen sinua kohtaan kuinka kurjasti hyvänsä. Puolisostakin saa ottaa avioeron mutta ystävää ei hylätä koskaan.

Minun on tätä vähän vaikea ymmärtää, että ihan oikeastiko sinä ajattelet, että joku jolla menee välit poikki suunnilleen kaikkien kanssa ( siis ihmisten , jotka eivät tunne edes toisiaan eivätkä siis ole ainakaan porukalla kiusanneet) , on itse " syytön" ja nämä kaikki muut "syyllisiä"?

Tämä minun kommentoinihan tuli alunperin siihen, että terapeutti neuvoo katkaisemaan välit kaikkiin haitallisiin ihmisiin. Minä sitä tässä ihmettelen, että jos välit vaan katkaistaan, niin mitä tämä yksi välien katkaisija tästä oppii?

Olen eri kommentoija, mutta tämä välien katkaisijan motiivi on tietenkin luoda itselleen mielekkäämpi elämä ja saada elämäänsä reiluja vastavuoroisia hyviä ihmissuhteita epäterveiden, epätasapuolisten ja hyväksikyttävien suhteiden tilalle. Samalla hän myös oppii ja opettelee sitä tervettä omien rajojen vetoa.

Sellainen ns. ylijoustava toisten miellyttäjä tai empaatikko kerää ympärilleen ja ystäväpiiriinsä helpommin niitä hyväksikäyttäjiä ja rajojen rikkojia kun sellaiset, jotka osaavat pitää lähtökohtaisesti paremmin puolensa. Siksi se "siivous" voi olla tarpeellinen ja tällaisia ihmisiä voi olla elämässä enemmänkin. Persoonallisuuhöiriöt ja muut haitalliset käytösmallit myös ns. perityy helposti kasvatuksen kautta, joten jollain voi olla enemmänkin tällaisia sukulaisia, joiden kanssa on epäterve suhde.

Juuri näin. Oppii ja opettelee ne asiat, jotka tasapainoisessa kodissa on opetettu lapselle. Omanarvontunnon, omat rajat, luvan omiin tunteisiin, kyvyn pitää kiinni rajoistaan.

Minusta tämä keskustelu kärsii siitä, että ei haeta keskitietä, vaan vedotaan ääripäätapauksiin. Aika harva kuitenkaan raastupaan joutuu ystävän takia, joten ehkei sen tason ongelmista tarvitse tässä yhteydessä niin puhuakaan. Kukaan ei kai ole väittänyt keskustelun aikana, että ystävyyttä ei saisi koskaan katkaista. Muuten kuin taistellakseen olkiukkoja vastaan. 

Sinun kommentissasi mietin, että keskustelun kannalta olisi parasta etsiä rajapintaa. Eli voiko olla tilanne, jossa se oma näkökanta menee överiksi. Tuossa kun ihminen alkaa rajojaan rakentaa, kun voi käydä niinkin, että mennään ojasta allikkoon. Silloin ihminen voi siivota ympäriltään ristiriitaisia suhteita korvatakseen ne vielä pahemmilla. Minua pelottaa, että tässä on jo menty toiseen ääripäähän, jolloin terapeutitkin tosiaan voivat suositella rikkomaan kaiken, vaikkei ihmiselle sitten jääkään mitään ja hän on vapaata riistaa kunnon saalistajalle. 

Suorastaan hämmennyin katsoessani hengenvaarallisesti lihavia tlc-kanavalta. Amerikkalainen terapeutti kylläkin ohjeisti vuosikymmeniä pakoillutta syömishäiriöistä löytämään rajansa, mutta hän teki sen ohjaamalla tätä vaatimaan perheenjäseniltä tilaa ja arvostusta omille tarpeilleen tilanteessa, jossa itsekin epäilin sen mahdollisuutta. Kuitenkin vanhemmat suhtautuivat yllättävän hyvin ja tilanne korjaantui. Tässä keskustelussa, kuten näissä yleensäkin, vallitsee ihmeellinen nihilismi, jossa oletetaan loistavien ihmisten odottavan sinua kulman takana sitten kun kaikki ikävät on karistettu taakse. Vaikka he tosiaan olisivat perhettä tai pitkäaikaisia ystäviä. Mitään on turha yrittää, koska kukaan ei muutu. No miten sitten se rajojen opettelijakaan voi muuttua? 

Nihilismi tuossa tilanteessa tarkoittaisi, ettei kukaan odota nurkan takana eikä sillä ole mitään väliäkään.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

Koko skaala on hyväksyttävissä eri tilanteissa. Vaarallisen ihmisen luota paetaan eikä todellakaan haasteta. Niitäkin on, jotka on syytä häivyttää hitaasti, ja niitä, joille kuuluu todellakin räjähtää ja poistua. Ja sitten kaikki ne riittävän normaalit, joiden kanssa väännetään ja korjataan kurssia. Eikä oleteta, että täydellisessä ihmissuhteessa riittää, kun ruorin sitoo kiinni ja seilaa maailman tappiin suoraan. Luovimatta ja kääntämättä. Silloinhan ystävien pitää olla identtiset kaksoset, ja nekin kai joskus riitelevät.

En ymmärrä nykyajassa tätä, että omaa mielipidettään ei saa muodostaa, koska ei voi tietää tilanteesta kaikkea, eikä sitä saa esittää, koska silloin vaatii kaikkia hyväksymään sen. Se on hauraudenpalvontaa. Totta kai mielipide on mielipide eikä totuus. Ei sitä pidä joutua alleviivaamaan ja pyytelemään anteeksi, että miettii jonkinsuuntaisia. 

Saat väärän kuvan ihan siinä kuin minäkin. Tosielämässä ei ole kerran ja kaksi, kun ihminen ei todellakaan ole aiemmin ottanut tilaa kertoakseen näkökulmaansa, ja sitten hämmästyy kun sen esittäminen valmistelematta kuulijaa mitenkään kuukausia myöhässä aiheuttaa hämmennystä ja ongelmia. Jos motiivi kissan nostamisessa pöydälle on oikeasti rakastava, ihminen miettii miten sen tekisi, ja ymmärtää lähtökohtaisesti olevan loukkaus toiselle, että en ole aiemmin sitä tehnyt jos minulla kerran on oikeasti ongelma asiassa.

Jos sen sijaan kissa heitetään pöydälle kaikin selkälihaksin repäisemällä kun lopultakin olet päättänyt että nyt riitti, silloin niitä ongelmia on pidättelijällä vähintään yhtä paljon kuin sillä kamalalla ystävällä, jonka takia ei suunvuoroa ole saanut. Ja minä tiedän jotain tuosta, olin itse se mykkä ja kaverini oli persoonallisuushäiriöinen suupaltti. Hylkäsin hänet koska olin loukkaantunut hänen tulkinnoistaan, joita hän joutui tekemään tietämättä mitä todella ajattelen, koska en kehdannut sitä hänelle kertoa, en suoraan enkä koristellen. Mutta siihen aikaan hylkäävyyteni oli itsellenikin ongelma, jota sittemmin olen työstänyt vuosikymmeniä aika hitaasti. Toivon, että te ette haaskaa omaa elämäänne turhan ehdottomaan oikeassaolemiseen. Vaikka se onkin muotia, kunhan se esitetään herkkyytenä. Negatiivisten tunteiden kanssa pitää myös osata toimia, omien ja toisten, muuten kuin naamioimalla ne ylemmyydeksi. Ymmärrän, että suoraviivainen esitystapani ärsyttää etenkin jos saarnaan hienotunteisuutta oman näkökulman esittelyssä ystävälle, mutta yritän esittää asiani tiiviisti. Keskustelupalstalla on eri hyveet kuin haavoittuneessa ystävyydessä. 

Olen eri kuin kommentoimasi, mutta käsityksesi ystävyydestä on aivan erilainen kuin minulla. En ole koskaan "vääntänyt" mitään ystävieni kanssa enkä varsinkaan sen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä yli 50 vuotta. Minä pidän ystävää henkilönä, jonka kanssa ei tarvitse vääntää ja vältän niitä mahdollisuuksien mukaan, joiden kanssa oleminen on vääntämistä, vaikeaa. Ilmeisesti et usko, että tuollaisia ystävyyksiä on edes olemassa? Pidät aivan normaalina, että asioita joutuu selvittelemään ja välillä myös riitelemään?

Tässä on selvästi ihmisten välillä eroa. Joidenkin mielestä myös avioliitossa ollaan kuin "taistelupari", joku tässä keskustelussa käyttikin verbiä taistella kun puhui avioliitosta, olitko se juuri sinä? 

Kukin elää tavallaan ja etsii mieleistä seuraa. Sen vuoksi osa ystävyyksistä loppuu, kun käsitykset ystävyydestäkin ovat täysin erilaiset. Se on toinen tapa miettiä näitä asioita syyllistämisen sijasta. 

En ollut se, joka kirjoitti taisteluparista. Tässä kirjoittaa ainakin yksi hyvin samantyyppisesti kuin minä, enkä minä myöskään ole se kiroilemaan yltynyt. 

Kyllä, erilaisille ihmisille on erilaiset merkitykset ystävyydellä. En minäkään ystävieni kanssa väännä, mutta olen saanut tiukkaa palautetta pariin kertaan, ja koen tärkeäksi, ettei sitä minulta pimitetty. Itse en ole sitä juurikaan antanut, koska olen oppinut antamaan sen ajallaan ja riittävän lempeästi. 

Minä tosiaan en pidä edes ystävyytenä sellaista, joka vuosikymmenien tyytyväisyyden jälkeen oppuu yhteen erimielisyyteen, vaikka sen juuret kietoutuisivat syvälle menneisyyteen tulematta kertaakaan aiemmin esiin. Sellainen juurevuus on taitamattomuutta ja kynnysmaton epärehellisyyttä. Edelleen olen kiinnostunut kuulemaan, valikoitko parisuhteesi samoilla perusteilla, kertahudista ulos? Jos tämä on sinusta syyllistämistä, niin minulla on silti oikeus tähän näkemykseeni ihan siinä kuin sinulla on oikeus muistuttaa, ettei se ole ainoa mahdollinen. Samaten pidän ihan mahdollisena, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät runsaasti ystävän tai puolison kanssa ja silti tai suorastaan sen takia suhde on hyvä. Riitelemisen ei tarvitse tarkoittaa vahingoittamisenhalua tai mitään muutakaan myrkyllistä. 

Tämä on toinen asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti nykyajassa: syyllistäjäksi syyllistäminen. Jos syyllistyt, pohdi onko siihen aihetta vai ei. Tai kerro, mikä oli liian loukkaava lausunto, jotta sitä voi avata tai pahoitella. Ihmiset ovat alkaneet pitää arvonsa mittarina sitä, miten paljon maailma kaikessa typeryydessään heitä loukkaa. Siitä tulee suorastaan kilpailu, ketä on törkeimmin loukattu, koska se nostaa ilmeisesti omanarvontunnetta jotenkin. Tilanne on kasvamassa aika vakavasti kieroon. Meidän ei kuulu pitää herkkänahkaisuutta hyveenä. Enkä tarkoita sitä, että kovapäisyydenkään pitäisi olla hyve. Molemmat ovat ongelmallisia asioita. 

 Minusta se että tulee loukatuksi ei ole ystävyydessä hyvä merkki. Jos joku loukkaa minua, niin katson sen ystävyyden loppumiseksi, jos hän vielä sen jälkeen nimittäisi minua herkkänahkaiseksi. Käytännössä tuo tarkoittaisi, ettei hänellä ole halua eikä kykyä asettua minun asemaani, joten en tosiaan näe tuossa mitään ystävyyteen viittaavaa. 

Asioita ei tarvitse käsitellä lainkaan toisten leimaamisen kautta (herkkänahkainen/kovapäinen), jos oivaltaa pysyä erossa niistä ihmisistä, joiden näkemykset keskeisistä ystävyyteen tai parisuhteeseen liittyvistä asioista ovat täysin erilaiset. Voi vain todeta, ettei tämä ole sitä mitä minä toivon kanssakäymiseltä ja toivottaa hyvää jatkoa. Parisuhteessa tuollainen toimintatapa olisi vielä hälyttävämpi.

Käsitykseni on, että harvoin tilanteet tulevat aivan äkillisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan välirikkoa on edeltänyt monta tilannetta, joiden perusteella on lopulta pakko todeta, ettei ole edellytyksiä jatkaa yhdessä ystävinä tai rakastavaisina. Kunnioitus, rakkaus ja muut vastaavat tunteet ovat kadonneet. Itse konflikti on vain jäävuoren huippu siitä kaikesta minkä johdosta toteaa, että tämä oli nyt tässä.

Et jätä teoreettistakaan mahdollisuutta, että olisit loukkaantunut aiheetta, väärinymmärrysten ketjun seurauksena tai esim. luonteesi ongelmien takia väärin perustein?

Pohditaanpa hetki, jälleen teoreettisesti. Onko mahdollista sellainen tilanne, jossa sinä loukkaannut, ja sinun tehtäväsi olisi ymmärtää, mistä loukkaus kumpuaa? Vain toisella on tehtävä ymmärtää ja hyväksyä? Ihmisen ei tarvitse edes olla kovin suuttunut sinuun syyttääkseen sinua herkkänahkaisuudesta tilanteessa, jossa olet loukkaantunut hänen sanoistaan etkä ole kiinnostunut hänen perusteluistaan? 

Minun kanssani ystävyys välillämme ei ehtisi edes alkaa, kun arvostus ja luottamus eivät olisi koskaan syntyneetkään. Ystävyys mitataan vastamäessä. Onko tahtoa, onko ymmärrystä, onko sydäntä, onko luonnetta? Vai onko toinen etsimässä minusta hälytysmerkkejä, koska hän on itse se, joka kaipaa turvaa ja tasaista ympäristöä pystymättä tarjoamaan niitä takaisin? 

Kyllähän herkkänahkaisuudesta syyttäminen voi olla raakaa henkistä väkivaltaa, mutta niin voi olla hylkääminenkin. Kumpikaan ei ole sitä väistämättä. Mutta meillä on vastuumme yrittää ymmärtää itsekin eikä vain vaatia sitä muilta.

Edeltävässä viestissä kuvasin, miten päätös ystävyyden päättämisestä on vain jäävuoren huippu. Jos ystävä sanoo vahingossa joskus jotakin loukkaavaa, on se täysin eri asia kuin jatkuva loukkaaminen. Se on ilkeilyä, joka lähtee ilkeilijän omasta pahasta olosta ja kielteisistä tunteista minua kohtaan, halusta loukata. Sitä ei tarvitse sen enempää tulkita, ei varsinkaan siten, että minä itse tai minun luonteeni olisivat syynä loukkaamiseen. Minulla asia tosiaan on päivänselvä. Tuo ihminen ei ole ystäväni.

Pitkässä ystävyydessä voi olla vaikeita hetkiä johtuen vaikkapa vaikeasta elämäntilanteesta, mutta loukkaamisen halu tarkoittaa, että tahtoo toiselle pahaa, pahan mielen nyt vähintään. Ja ystävyyden ytimessä on hyväntahtoisuus toista kohtaan, hänen arvostuksensa ja kunnioituksena. Se kestää paljon ulkoisia häiriötekijöitä, mutta ei pahantahtoisuutta. Pidän erikoisena tuota ajatuskuviota, jonka esität siitä, että loukkaamisen motiivi olisi jokin ystävän luonteenpiirre. Koska minun maailmassani ystävä on ystävä juuri sen vuoksi, että hänen luonnettaan ja persoonaansa arvostaa, virheineen päivineen.

Mitä tulee ymmärrykseen, niin on hyvin helppo ymmärtää miksi joku tahtoo loukata. Aivan äskettäin sattui tilanne, missä vanhin ystäväni oli vähällä sanoa loukkaavan asian, mutta näin konkreettisesti, miten hänen suunsa sulkeutui sen ollessa jo auki :)  Hän oli oppinut erään asian, joka hänen mielestään minunkin pitäisi oppia, mutta hän ei jatkanut siihen asti, vaan pysäytti tarinan yleiselle tasolle. Hän oli hienotunteinen, mutta en olisi kuitenkaan loukkaantunut, vaikka hän olisi sen sanonut. Tuollaiset, hyvässä tarkoituksessa sanotut loukkaavat asiat ystävyys kyllä kestää, ellei sellaisia ala tulla jatkuvalla syötöllä ja toistuvasti. Toisaalta, jo ystävällä on jokin oikea ongelma, johon pitääkin puuttua kuten väkivaltainen suhde tai alkoholiongelma, niin ystävyys menee helposti siinäkin pilalle, vaikka neuvot olisivatkin hyvää tarkoittavia. 

Tunnut todellakin ajattelevan, että ystävyyden olemukseen kuuluu erilaisten väärinymmärrysten selvittely ja että tällainen on aivan normaalia. Kuten aiemmin nostin esille, niin joidenkin ihmisten käsitys ystävyydestä selvästi on tuollainen. Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Väitteletkö sinä siis minun vai tuon parikymppisen tuttavasi kanssa? Joidenkin käsitys ystävyydestä voi olla selvästi jotain, mutta älä ole liian varma siitä, että tulkitset omaani oikein. Jotenkin koen, että sinä kuitenkin haluat korjata minun luonnettani arvostelemalla sitä, että jotkut todellakin kokevat ystävyyden ihan omituisesti, sellainen on ahdistavaa ja minäkin selvästi olen samanlainen. 

Voisiko olla mahdollista, että minä olen osittain oikeassa, sinä olet osittain oikeassa, ja ehkä jopa tuolloinen tuttavasi on saattanut olla osittain oikeassa? Ehkei hän tarkoittanut, että sinun pitää muuttua jotta hän palkkioksi voisi olla ystäväsi, vaan tarkoitus oli neutraalimpi - tai ehkä ei, enhän häntä tunne ja asia olisi voinut olla todella ahdistava minustakin sinun asemassasi. Kiitos siitä, että toit tämän henkilön esiin, jotta ymmärrän miksi ärsytän sinua niin paljon. 

Haluan puuttua tuohon mitä sanot yllä. Ihminen joka nälvii, voi tehdä niin ihan vain kateellisuuttaan ja luonnevikaisuuttaan. Mutta hän myös saattaa olla aiheesta vihainen, ja tilanne saattaisi olla korjattavissa kokonaankin. Useimmille se loukkaamisen halu jossain vaiheessa nousee, jos he eivät koe tulevansa nähdyksi. Siihen moni parisuhdekin kaatuu, ettei ärtymystään ilmaisevan käytökseen puututa ja kysytä, mistä kenkä puristaa. Nostetaan vain sateenvarjo eteen ja lopulta otetaan hatkat, kun käytös jolle ei mitään vastusta löydy, vain yltyy. Ihmisen tehtävä elämän varrella on kuitenkin myös selvitellä ristiriitatilanteita eikä vain luovia parempaan seuraan. Kaikki kärsivät mallissa, jossa ihmisvihaisuus on hyve, eikä vaakakupissa ole mitään tasapainottavaa, jos toinen ei ihan kokonaan miellytä. Olisiko mahdollista sopia, että nämä molemmat tarvitaan, taito ratkoa ja taito väistää, ja moni kompastuu elämässään siihen, että vain toinen taito löytyy ja puuttuvaa taitoa halveksitaan?

Kiduttavassa parisuhteessa elävää ystävää ei todellakaan pidä mennä neuvomaan, vaan hänelle on syytä kertoa, etten hahmota miksi hän sietää tilannetta, joka ulkopuolelta katsoen on sietämätön, ja että jos hän haluaa avata syitään, olen pelkkänä korvana. Tässä asiassa pätee se, ettei pidä neuvoa ihmistä jonka kengissä ei ole ottanut askeltakaan. Mitä etäämpänä normaalista hänen tilanteensa on, sitä vähemmän neuvoille on tilaa. 

En väittele kenenkään kanssa, kirjoittelen vain melko vapaasti tekstistä mieleen tulleita ajatuksia. Etkä sinä ärsytä minua, käsityksemme ihmissuhteista on selkeästi vain todella erilainen. En pysty näkemään mitään positiivista ihmissuhteissa, joissa nälvitään. En ystävissä enkä parisuhteissa enkä pidä lähelläni ketään, joka sellaista tekisi. Taipumus nälvimiseen tulee kyllä esille melko nopeasti, kun ihmiseen tutustuu. Tuollaisella ihmisellä on paljon hampaankolossa muitakin ihmisiä vastaan - niin kuin oli mainitulla nuoruusiän tuttavallakin. Vältän ihmisiä, jotka puhuvat ilkeästi muista. Niin he tekevät minustakin, joko selän takana tai avoimesti. Sellainen kielii hankalasta luonteesta. Näin todella ajattelen ja pysyn loitolla. Minua ei kiinnosta tutustua lähemmin eikä alkaa selvitellä tuohon liittyviä ongelmia tai problematiikkaa.

Itselläni ei ole ollut ihmeempiä vaikeuksia ystävyyksissä, kerroin jo nuo kaksi tapausta, joissa olen joutunut selkeästi katkaisemaan ystävyyden, joista toinen oli tämä em. nuoruusiän tuttava. Kuten jo useampaan kertaan olen kirjoittanut, niin se selviää jo alkumetreillä, ettei ole edellytyksiä ystävyyteen. Yksi selkeimmistä varoitusmerkkejä itselleni on se, että joku yrittää kertoa minulle, että olen tavalla tai toisella vääränlainen. Jos kyseessä on tuore tuttavuus (kuten tämä erikoinen tapaus, jolta sain kirjelmiä), niin se menee suoraan outouden piikkiin eikä aiheuta minkäänlaista itsetutkiskelua. En tähän hätään muista onko joku läheinen ystävä aiheuttanut vastaavalla käytöksellä itsetutkiskelun tarvetta. Ei ainakaan tule mieleen sellaista. En oikeastaan tajua miksi nälvimisen tarve (piiloaggressio) olisi minun vastuullani selvittää, kun toisessa olevia häiritseviä piirteitä voi käydä läpi aivan normaalisti keskustelemalla. Pidän nälviviä ihmisiä kieroina enkä halua olla tekemisissä.

Sinä tai joku toinen mainitsi jossain viestissä, että olenko ihminen, joka panee kerrasta poikki, jos hankaluuksia tulee ja pitkälti näin kohdallani on. Katkaisen ihmissuhteen hyvin nopeasti jo alkumetreillä, jos huomaan ongelmallisia piirteitä enkä jää niitä selvittelemään. Tällä tavalla olen varmasti välttynyt monilta täysin turhilta selkkauksilta.

Ok. Mietin vain sitä, että kaikki parhaat tyypit eivät välttämättä läpäise seulaa, koska he ovat avoimesti mitä ovat. Temperamenttisia, suunnilleen sinut kaikkien tunteittensa kanssa, ja haastavia, koska he ottavat kontaktia ja hakevat tarttumapintaa. Eli vältyt monelta hankaluudelta, mutta myös saatat menettää paljon. Ja haaviin ei välttämättä silti jää sitä, mitä etsit. Kieroja on niin moneen junaan heitäkin. 

Olen jo sen ikäinen, että ystäviä ja tuttavia kuolee ympäriltäni tasaiseen tahtiin. En silti etsi uusia ystäviä, koska vanhemmiten olen kääntynyt enemmän sisäänpäin (nuorena oli laaja tuttavapiiri ja useampi ystävä). Elämän hiljenemiseen tietysti vaikuttaa sekin, että olen jäänyt eläkkeelle. Hyvä ystäväni kuoli kolme vuotta sitten ehtimättä nauttia eläkepäivistään juuri lainkaan, joten päätin lopettaa, ettei kävisi kuten hänelle ja koska se oli mahdollista. 

Ota esille keskusteluun vielä sen, että tuttavuuksia usein mielestäni aliarvostetaan ja ystäviä yliarvostetaan, glorifioidaan. Ystävältä vaaditaan ja odotetaan paljon, ennen kaikkea sitä, mitä juuri hän voisi itselle antaa. Monesti ja monelle voisi olla tervehdyttävää ajatella ystävistä samoin kuin tuttavista. Antaa heille tilaa ja vapautta eikä pitää liian lujasti kiinni. Tuttavia olisi hyvä olla isompi määrä, koska heistä jokainen tarjoaa vähän erilaista virikettä (lenkkikaverin kanssa puhutaan yhtä, perhetutun kanssa toista). Heistä muodostuu tilkkutäkkimäinen verkosto, joka antaa sosiaalisia virikkeitä. Sellainen verkosto voi korvata ystävyyden, jos se puuttuu.

Jo aivan keskustleun aluksi esitin, että ystävyys ei ole ikuista, vaikka siitä luodun ideaalin mukaisesti sen pitäisi olla ikuista ja kestää kaikki. Hesarissa haastattelussa taannoin olleen ystävyyden tutkijan mukaan ystävät vaihtuvat elämän varrella useasti. Sen olen huomannut käytännössäkin. Jutussa luki myös, että hyviä ystäviä voi olla kerrallaan vain muutama, yksikin riittää. Tämä tosiasia tekee ystävyydestä haavoittuvaa. Senkin takia on tärkeää kyky luoda tuttavuuksia, jotka kannattelevat, jos ystävä lopettaa ystävyyden tai hän kuolee.

*viesti nro 10.

En muuten hämmästynyt, kun huomasin tämän keskustelun keränneen paljon kommentteja. Olen kerran aikaisemminkin osallistunut vastaavaan keskusteluun. En tuntuvat kulkevan samoja ratoja eli korostetaan tilanteen rankkuutta, kun on tullut hylätyksi, mainostetaan omia taitoja ystävänä - toinen "leiri" puolestaan korostaa, että syynä ystävyyden loppumiseen on jokin jätetyn teko tai ominaisuus.

Mielestäni näkökulma vaihtuu suvaitsevaisemmaksi molempiin suuntiin, jos ottaa huomioon faktan, että ystävyydelle on tyypillistä loppua. Se että ystävyys kestää kauan, on harvinaista ja kertoo, että nämä ihmiset todella sopivat toisilleen ystävinä. Silti nekin ystävyydet, jotka eivät kestä ajan hammasta ovat omalla tavallaan opettavaisia. Tulee miettineeksi itseään, vuorovaikutustapojaan suhteessa muihin. Parhaimmillaan päästään oivalluksiin, joilla en tarkoita, että se kadonnut ystävä määritellään epäkelvoksi tavalla tai toisella. Eli opitaan uutta sekä itsestä että muista. Selityksittä jättäminen on varmasti tuollainen isoin koetinkivi. Olen itsekin joutunut kerran sellaisen kohteeksi. Jatkoimme tosin harvakseltaan ja sattumalta kohtaavina tuttavina. En saanut koskaan mitään selitystä sille miksen kelvannut ystäväksi enää, mutta muutama oivallus siitä kuitenkin koitui.