Miten päästä yli siitä että läheisin ystävä on katkaissut selittämättä välit?

Minulle ehkä kävi niin että kaverini loukkaantui kun tajusi että minulla on muitakin ystäviä. Tai en minä tiedä onko oikeasti niin ollenkaan, mutta siltä se vähän itsestä tuntui. Tunnen ihmisiä eri elämänvaiheista mutta he eivät tunne toisiaan. Kerran sitten esittelin yhden kavereistani tälle kaverille, joka myöhemmin alkoi käyttäytymään jotenkin oudosti ja mielestäni viilensi meidän välit. Tapaaminen kolmestaan meni mielestäni hyvin, eli en itse huomannut ainakaan mitään yhden ulkopuolelle jättämistä. Mutta tämä kaveri joka tuon tapaamisen jälkeen alkoi käyttäytyä oudosti, oli ehkä jo aiemmin suhtautunut minuun vähän väheksyvästi, sillä lailla että olisin varakaveri hänelle. Tämä oli tullut ilmi tosi monella tapaa, mutta esimerkiksi ohareina jos hänen paras kaveri halusikin nähdä silloin kun me oltiin sovittu jotain. Ehkä hänen tiedostamattomat(?) valtapelit mureni kun tajusi että kyllä minullakin on muita ystäviä. Itse siedin tuota varakaverina oloa monestakin eri syystä, yksi on varmasti on koulukiusaamistausta. Kun oltiin nähty kolmestaan kerran, tämä kaveri alkoi olla tosi innoton meidän kahdenkeskisissä tapaamisissa, jätti vastaamatta kaikkiin viestin yms. Itsestä tuntuu että hän nautti vähän siitä ajatuksesta että hänellä on kaveri joka ei ole niin tärkeä mutta joka haluaa viettää hänen kanssaan aikaan ja pitää häntä tärkeänä. Mutta minulla olikin myös muita ihmisiä elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, et varmaan ole ennen joutunut reflektoimaan itseäsi. Nyt voisi olla sen paikka. Mieti, millainen olet ollut ja ota opiksesi.

Jos reflektoinnilla tarkoitat tällaista itsekästä ihmisten dumppaamista mihin täällä ohjeistetaan, niin EI.

Ap, ystäväsi on tehnyt väärin sinua kohtaan ja se voi tuntua pahalta pitkään, mutta toivon että löydät jatkossa fiksumpia ja empaattisempia ystäviä itsellesi.

Ei, reflektointi ei tarkoita ollenkaan tuota mitä sinä luulet. Reflektointi tarkoittaa oman käytöksen ja oman toiminnan ja omien tunteiden tutkiskelua. Keskitytään itseen eikä syytellä muita. Hyvin harvoin ihmissuhteen päättyminen on pelkästään toisen osapuolen syytä. It takes two to tango niin kuin sanotaan. 

Minä taas jättäisin koko syyllisyys sanan pois. Ei kai siinä kumpikaan ole syyllinen, ellei ole tietoisesti käyttänyt tai vedättänyt toista. 

Eihän tuossapuhuttukaan syyllisyydestä. Puhuttiin syystä. Se on eri asia. Tapahtumilla on aina jokin syy ja sen syyn tiedostaminen ilman syyttelyä, opettaa paljon niin itsestä kuin muistakin ja toimii hyvänä pohjana tuleville kokemuksille. 

Jos ystävä jättää ilman selityksiä, eikä suostu keskustelemaan aiheesta mitenkään, on aika vaikea reflektoida ja ottaa kokonaisuus huomioon. Siksi olisikin reilua antaa jätetylle mahdollisuus keskusteluun.

Mitä se keskustelu muuttaisi? Ajatteletko, että saisit taivuteltua ystäväsi jatkamaan suhdetta? Vai haluatko pyrkiä jollain tavalla kumoamaan hänen ajatuksensa ja tunteensa suhteen toimimattomuudesta?

Itse tietäsi siten premmin mistä on kyse ja osaisi siksi käsitellä asian paremmin ja pääsisi asiasta myös nopeammin eteenpäin. Onko tällaiset asiat todella sinulle ihan outoja ja merkityksettömiä?

Minä käsittelin sen muiden ihmisten kanssa. Pääasiassa kahden. He tuntevat minut ja olivat seuranneet tiivistä ystävyyttämme. Saimme yhdessä luotua järkevän kokonaiskuvan ja tukivat minua järkyttksessä ja surussa ja kannattelivat luopumaan toivosta ystävyyssuhteen suhteen.

Ystävä vei mukanaan yhden yhteisen kaverin ja muutaman tutun. En tiedä mitä juttuja heille on minusta keksitty, mutta ihan sama, saa olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Oletko oikeasti sitä mieltä, että ystävät sairastuttavat ihmisen? Ehkä teidänkaltaisilla ei pitäisi olla yhtään ystävää, koska ette sellaisia ansaitse. Itsellänikin on traumataustaa, mutta se ei ole johtanut narsistiseen käytökseen. Olen jopa selvittänyt asiat niiden ihmisten kanssa, jotka ne traumat minulle aiheuttivat. Ja jopa - ei ole ollut tarvetta katkaista välejä kenenkään! Enkä näe ihmisiä noin ikävinä kuin sinä. Pikemminkin koen empatiaa jokaista kohtaan, koska kenenkään elämä ei ole yhtä kevyttä tanssahtelua.

Kuulostat edelleen läheisriippuvalta tai taipuvaiselta sellaiseen. Ei ole narsistista vaan tervettä käytöstä pitää oma itsensä ykkösenä, se on jokaisen velvollisuus ja moni tekee niin luonnostaan. Empatiaa voi kokea etäältäkin altistamatta itseään toiselle ihmiselle. Sitten, kun sinulla tulee eteen se piste, että sinä et enää voi ottaa lisää kuormaa siitä, että kenenkään elämä ei ole kevyttä tanssahtelua niin katsotaan asiaa uudelleen. 

Sori, jos viesti menee metsään, mutta tältä viestisi kuulostaa. 

Sinä kuulostat tyypilliseltä minä itse ykkönen ensin ei muita maailmassa -tyypiltä. Ystävän hylkääminen ilman selitystä on aina paskamaista.

Kyllä, näin on. Joskus se on välttämätöntä, joskus ei. Yleensä niihin ihmisiin ei tarvitse katkaista välejä, joiden kanssa kommunikaatio toimii normaalien sääntöjen mukaan. 

Tässä ketjussa on kuitenkin väitetty sitäkin, että ystävän jättäminen on paskamaista. 

Tämä on totta. Hyvässä ja normaalissa parisuhteessa ei tarvitse vetää rajoja eikä sitä suhdetta ole tarvetta myöskään päättää. Sitä voitte miettiä te, jotka ihmettelette miksi ystävä ei halua olla kanssanne tekemisissä.

Outoa olettaa, että aina syy ja vika (mitä pitäisi miettiä ja ihmetellä) olisi siinä joka "jätetään",selityksittä. Kyllä niitä vähän tunnevammaisia, itsekkäitä ja empatiavajavaisia ihmisiä myös riittää ihan tarpeeksi, jotka käyttävät ystävyyttä ja ystäviä ja muita ihmisiä ja läheisiä ylipäänsäkin enempi vain välineinä, eivätkä oikeasti välitä juurikaan. Lähtevät kun huvittaa, eikä heille se tunnu missään. Paitsi se toinen on välittänyt aidosti ja siihen sitten monesti sattuu. Näinkin voi joskus vaikka olla. Tai sitten asia voi olla monella muullakin tavalla, voi olla hyvin erilaisia syit ja kokemuksia asioiden taustalla. Minusta ei pitäisi heti syyllistää automaattisesti sitä "jätettyä", tietämättä asiaa paremmin.

Moni vaikuttaa projisoivan omia kokemuksiaan todella herkästi ja olettaa, että esim. tässä ap:n aloituksessa, jossa ei paljoa taustainformaatiota ole annettu, olisi samoin kuin hänen omassa kokemusmaailmassaan. Jo tietoa olisi annettu vähän enemmän esim. millaista ystävyys on ollut, niin mielikuvitukselle olisi jäänyt vähän vähemmän tilaa. Nyt moni näyttää täyttävän puuttuva tiedon kuvittelulla, omiin kokemuksiin kenties pailaten, eikä se välttämättä osu ollenkaan oikeaan. Se, että ap leimataan suorilta ilman oikeita perusteita tyyliin ilkeäksi ja käsketään katsoa vaan peiliin ja että syy olisi ilman muuta hänessä. jne. on mielestäni aika ikävää itse asiassa. Eikä se luultavasti pidä paikkaansa.

Tässä myös keskustellaan koko ilmiöstä ja omista kokemuksista, ei siis välttämättä projisoida. Ja toivottavasti keskustelusta on ap:lle apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuppi on mennyt nurin eikä ole puhuttavaa koska tietää että siitä vasta sota syntyykin mille ei loppua näy.

Tästä tuli mieleen se sanonta, että kaikki pitäisi selvittää puhumalla. Mutta eihän se aina toimi. Jos vaikka toiselle yrittäisi selittää, että ei kykene olla hänen seurassa, koska hän aina valittaa ja uhriutuu, niin sittenhän sitä valittamista ja uhriutumista pitäisi kuunnella vielä enemmän. Sen kuuntelemisesta tulee burn-out ihmiselle. Pitää suojella itseään. 

No joo, mutta tässähän nyt tarvitsisi kuunnella enää sen yhden kerran kun on päättämässä ystävyyttä.

Ja voisihan sitä sanoa, että tarkoitan juuri tätä mitä nyt teet. Jospa se menisi perille ja ellei mene , niin sitten hyvästi.

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

Koko skaala on hyväksyttävissä eri tilanteissa. Vaarallisen ihmisen luota paetaan eikä todellakaan haasteta. Niitäkin on, jotka on syytä häivyttää hitaasti, ja niitä, joille kuuluu todellakin räjähtää ja poistua. Ja sitten kaikki ne riittävän normaalit, joiden kanssa väännetään ja korjataan kurssia. Eikä oleteta, että täydellisessä ihmissuhteessa riittää, kun ruorin sitoo kiinni ja seilaa maailman tappiin suoraan. Luovimatta ja kääntämättä. Silloinhan ystävien pitää olla identtiset kaksoset, ja nekin kai joskus riitelevät.

En ymmärrä nykyajassa tätä, että omaa mielipidettään ei saa muodostaa, koska ei voi tietää tilanteesta kaikkea, eikä sitä saa esittää, koska silloin vaatii kaikkia hyväksymään sen. Se on hauraudenpalvontaa. Totta kai mielipide on mielipide eikä totuus. Ei sitä pidä joutua alleviivaamaan ja pyytelemään anteeksi, että miettii jonkinsuuntaisia. 

Saat väärän kuvan ihan siinä kuin minäkin. Tosielämässä ei ole kerran ja kaksi, kun ihminen ei todellakaan ole aiemmin ottanut tilaa kertoakseen näkökulmaansa, ja sitten hämmästyy kun sen esittäminen valmistelematta kuulijaa mitenkään kuukausia myöhässä aiheuttaa hämmennystä ja ongelmia. Jos motiivi kissan nostamisessa pöydälle on oikeasti rakastava, ihminen miettii miten sen tekisi, ja ymmärtää lähtökohtaisesti olevan loukkaus toiselle, että en ole aiemmin sitä tehnyt jos minulla kerran on oikeasti ongelma asiassa.

Jos sen sijaan kissa heitetään pöydälle kaikin selkälihaksin repäisemällä kun lopultakin olet päättänyt että nyt riitti, silloin niitä ongelmia on pidättelijällä vähintään yhtä paljon kuin sillä kamalalla ystävällä, jonka takia ei suunvuoroa ole saanut. Ja minä tiedän jotain tuosta, olin itse se mykkä ja kaverini oli persoonallisuushäiriöinen suupaltti. Hylkäsin hänet koska olin loukkaantunut hänen tulkinnoistaan, joita hän joutui tekemään tietämättä mitä todella ajattelen, koska en kehdannut sitä hänelle kertoa, en suoraan enkä koristellen. Mutta siihen aikaan hylkäävyyteni oli itsellenikin ongelma, jota sittemmin olen työstänyt vuosikymmeniä aika hitaasti. Toivon, että te ette haaskaa omaa elämäänne turhan ehdottomaan oikeassaolemiseen. Vaikka se onkin muotia, kunhan se esitetään herkkyytenä. Negatiivisten tunteiden kanssa pitää myös osata toimia, omien ja toisten, muuten kuin naamioimalla ne ylemmyydeksi. Ymmärrän, että suoraviivainen esitystapani ärsyttää etenkin jos saarnaan hienotunteisuutta oman näkökulman esittelyssä ystävälle, mutta yritän esittää asiani tiiviisti. Keskustelupalstalla on eri hyveet kuin haavoittuneessa ystävyydessä. 

Olen eri kuin kommentoimasi, mutta käsityksesi ystävyydestä on aivan erilainen kuin minulla. En ole koskaan "vääntänyt" mitään ystävieni kanssa enkä varsinkaan sen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä yli 50 vuotta. Minä pidän ystävää henkilönä, jonka kanssa ei tarvitse vääntää ja vältän niitä mahdollisuuksien mukaan, joiden kanssa oleminen on vääntämistä, vaikeaa. Ilmeisesti et usko, että tuollaisia ystävyyksiä on edes olemassa? Pidät aivan normaalina, että asioita joutuu selvittelemään ja välillä myös riitelemään?

Tässä on selvästi ihmisten välillä eroa. Joidenkin mielestä myös avioliitossa ollaan kuin "taistelupari", joku tässä keskustelussa käyttikin verbiä taistella kun puhui avioliitosta, olitko se juuri sinä? 

Kukin elää tavallaan ja etsii mieleistä seuraa. Sen vuoksi osa ystävyyksistä loppuu, kun käsitykset ystävyydestäkin ovat täysin erilaiset. Se on toinen tapa miettiä näitä asioita syyllistämisen sijasta. 

En ollut se, joka kirjoitti taisteluparista. Tässä kirjoittaa ainakin yksi hyvin samantyyppisesti kuin minä, enkä minä myöskään ole se kiroilemaan yltynyt. 

Kyllä, erilaisille ihmisille on erilaiset merkitykset ystävyydellä. En minäkään ystävieni kanssa väännä, mutta olen saanut tiukkaa palautetta pariin kertaan, ja koen tärkeäksi, ettei sitä minulta pimitetty. Itse en ole sitä juurikaan antanut, koska olen oppinut antamaan sen ajallaan ja riittävän lempeästi. 

Minä tosiaan en pidä edes ystävyytenä sellaista, joka vuosikymmenien tyytyväisyyden jälkeen oppuu yhteen erimielisyyteen, vaikka sen juuret kietoutuisivat syvälle menneisyyteen tulematta kertaakaan aiemmin esiin. Sellainen juurevuus on taitamattomuutta ja kynnysmaton epärehellisyyttä. Edelleen olen kiinnostunut kuulemaan, valikoitko parisuhteesi samoilla perusteilla, kertahudista ulos? Jos tämä on sinusta syyllistämistä, niin minulla on silti oikeus tähän näkemykseeni ihan siinä kuin sinulla on oikeus muistuttaa, ettei se ole ainoa mahdollinen. Samaten pidän ihan mahdollisena, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät runsaasti ystävän tai puolison kanssa ja silti tai suorastaan sen takia suhde on hyvä. Riitelemisen ei tarvitse tarkoittaa vahingoittamisenhalua tai mitään muutakaan myrkyllistä. 

Tämä on toinen asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti nykyajassa: syyllistäjäksi syyllistäminen. Jos syyllistyt, pohdi onko siihen aihetta vai ei. Tai kerro, mikä oli liian loukkaava lausunto, jotta sitä voi avata tai pahoitella. Ihmiset ovat alkaneet pitää arvonsa mittarina sitä, miten paljon maailma kaikessa typeryydessään heitä loukkaa. Siitä tulee suorastaan kilpailu, ketä on törkeimmin loukattu, koska se nostaa ilmeisesti omanarvontunnetta jotenkin. Tilanne on kasvamassa aika vakavasti kieroon. Meidän ei kuulu pitää herkkänahkaisuutta hyveenä. Enkä tarkoita sitä, että kovapäisyydenkään pitäisi olla hyve. Molemmat ovat ongelmallisia asioita. 

 Minusta se että tulee loukatuksi ei ole ystävyydessä hyvä merkki. Jos joku loukkaa minua, niin katson sen ystävyyden loppumiseksi, jos hän vielä sen jälkeen nimittäisi minua herkkänahkaiseksi. Käytännössä tuo tarkoittaisi, ettei hänellä ole halua eikä kykyä asettua minun asemaani, joten en tosiaan näe tuossa mitään ystävyyteen viittaavaa. 

Asioita ei tarvitse käsitellä lainkaan toisten leimaamisen kautta (herkkänahkainen/kovapäinen), jos oivaltaa pysyä erossa niistä ihmisistä, joiden näkemykset keskeisistä ystävyyteen tai parisuhteeseen liittyvistä asioista ovat täysin erilaiset. Voi vain todeta, ettei tämä ole sitä mitä minä toivon kanssakäymiseltä ja toivottaa hyvää jatkoa. Parisuhteessa tuollainen toimintatapa olisi vielä hälyttävämpi.

Käsitykseni on, että harvoin tilanteet tulevat aivan äkillisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan välirikkoa on edeltänyt monta tilannetta, joiden perusteella on lopulta pakko todeta, ettei ole edellytyksiä jatkaa yhdessä ystävinä tai rakastavaisina. Kunnioitus, rakkaus ja muut vastaavat tunteet ovat kadonneet. Itse konflikti on vain jäävuoren huippu siitä kaikesta minkä johdosta toteaa, että tämä oli nyt tässä.

Et jätä teoreettistakaan mahdollisuutta, että olisit loukkaantunut aiheetta, väärinymmärrysten ketjun seurauksena tai esim. luonteesi ongelmien takia väärin perustein?

Pohditaanpa hetki, jälleen teoreettisesti. Onko mahdollista sellainen tilanne, jossa sinä loukkaannut, ja sinun tehtäväsi olisi ymmärtää, mistä loukkaus kumpuaa? Vain toisella on tehtävä ymmärtää ja hyväksyä? Ihmisen ei tarvitse edes olla kovin suuttunut sinuun syyttääkseen sinua herkkänahkaisuudesta tilanteessa, jossa olet loukkaantunut hänen sanoistaan etkä ole kiinnostunut hänen perusteluistaan? 

Minun kanssani ystävyys välillämme ei ehtisi edes alkaa, kun arvostus ja luottamus eivät olisi koskaan syntyneetkään. Ystävyys mitataan vastamäessä. Onko tahtoa, onko ymmärrystä, onko sydäntä, onko luonnetta? Vai onko toinen etsimässä minusta hälytysmerkkejä, koska hän on itse se, joka kaipaa turvaa ja tasaista ympäristöä pystymättä tarjoamaan niitä takaisin? 

Kyllähän herkkänahkaisuudesta syyttäminen voi olla raakaa henkistä väkivaltaa, mutta niin voi olla hylkääminenkin. Kumpikaan ei ole sitä väistämättä. Mutta meillä on vastuumme yrittää ymmärtää itsekin eikä vain vaatia sitä muilta.

Edeltävässä viestissä kuvasin, miten päätös ystävyyden päättämisestä on vain jäävuoren huippu. Jos ystävä sanoo vahingossa joskus jotakin loukkaavaa, on se täysin eri asia kuin jatkuva loukkaaminen. Se on ilkeilyä, joka lähtee ilkeilijän omasta pahasta olosta ja kielteisistä tunteista minua kohtaan, halusta loukata. Sitä ei tarvitse sen enempää tulkita, ei varsinkaan siten, että minä itse tai minun luonteeni olisivat syynä loukkaamiseen. Minulla asia tosiaan on päivänselvä. Tuo ihminen ei ole ystäväni.

Pitkässä ystävyydessä voi olla vaikeita hetkiä johtuen vaikkapa vaikeasta elämäntilanteesta, mutta loukkaamisen halu tarkoittaa, että tahtoo toiselle pahaa, pahan mielen nyt vähintään. Ja ystävyyden ytimessä on hyväntahtoisuus toista kohtaan, hänen arvostuksensa ja kunnioituksena. Se kestää paljon ulkoisia häiriötekijöitä, mutta ei pahantahtoisuutta. Pidän erikoisena tuota ajatuskuviota, jonka esität siitä, että loukkaamisen motiivi olisi jokin ystävän luonteenpiirre. Koska minun maailmassani ystävä on ystävä juuri sen vuoksi, että hänen luonnettaan ja persoonaansa arvostaa, virheineen päivineen.

Mitä tulee ymmärrykseen, niin on hyvin helppo ymmärtää miksi joku tahtoo loukata. Aivan äskettäin sattui tilanne, missä vanhin ystäväni oli vähällä sanoa loukkaavan asian, mutta näin konkreettisesti, miten hänen suunsa sulkeutui sen ollessa jo auki :)  Hän oli oppinut erään asian, joka hänen mielestään minunkin pitäisi oppia, mutta hän ei jatkanut siihen asti, vaan pysäytti tarinan yleiselle tasolle. Hän oli hienotunteinen, mutta en olisi kuitenkaan loukkaantunut, vaikka hän olisi sen sanonut. Tuollaiset, hyvässä tarkoituksessa sanotut loukkaavat asiat ystävyys kyllä kestää, ellei sellaisia ala tulla jatkuvalla syötöllä ja toistuvasti. Toisaalta, jo ystävällä on jokin oikea ongelma, johon pitääkin puuttua kuten väkivaltainen suhde tai alkoholiongelma, niin ystävyys menee helposti siinäkin pilalle, vaikka neuvot olisivatkin hyvää tarkoittavia. 

Tunnut todellakin ajattelevan, että ystävyyden olemukseen kuuluu erilaisten väärinymmärrysten selvittely ja että tällainen on aivan normaalia. Kuten aiemmin nostin esille, niin joidenkin ihmisten käsitys ystävyydestä selvästi on tuollainen. Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuppi on mennyt nurin eikä ole puhuttavaa koska tietää että siitä vasta sota syntyykin mille ei loppua näy.

Tästä tuli mieleen se sanonta, että kaikki pitäisi selvittää puhumalla. Mutta eihän se aina toimi. Jos vaikka toiselle yrittäisi selittää, että ei kykene olla hänen seurassa, koska hän aina valittaa ja uhriutuu, niin sittenhän sitä valittamista ja uhriutumista pitäisi kuunnella vielä enemmän. Sen kuuntelemisesta tulee burn-out ihmiselle. Pitää suojella itseään. 

No joo, mutta tässähän nyt tarvitsisi kuunnella enää sen yhden kerran kun on päättämässä ystävyyttä.

Ja voisihan sitä sanoa, että tarkoitan juuri tätä mitä nyt teet. Jospa se menisi perille ja ellei mene , niin sitten hyvästi.

Mä en itse ymmärä ihmisiä, jotka kokevat oikeudekseen jatkuvasti valittaa ystävilleen. Eikö jo ihan maalaisjärkikin sano, että ei kukaan jaksa olla aina vain kaiken negatiivisen kuuntelijana? Sä olet vastuuttamassa ystävyyden lopettajaa, joka ei enää jaksa kuunnella, mutta eikö sillä valittajalla ole mielestäsi mitään vastuuta omasta käytöksestään? Työpaikan supervalittajakaan ei yleensä ole työpaikan suosituin tyyppi, miksi sitten muissa ihmissuhteissa olisi? Tässä ketjussa on useamman kerran mainittu ihmistyyppi, joka valittaa toiselle, mutta jos toinen erehtyy puhumaan jostain oman elämänsä vaikeasta asiasta - eikä tarvitse olla edes vaikea asia - niin se sivuutetaan joko kokonaan tai kuitataan yhdellä lauseella. Eikö tällaisille ihmisille koskaan välähdä päähän, että tämä ihmissuhde ei ole lainkaan vastavuoroinen? Ja jos se ei ole vastavuoroinen, toinen erittäin todennäköisesti jossain vaiheessa häipyy. Kyse on kuitenkin aikuisista ihmisistä eikä taaperoista, joila ei ole vielä sosiaalisia taitoja ja joille niitä pitää opettaa. 

Vierailija kirjoitti:

 Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Lainaan tässä vain kohtaa jota haluan kommentoida kun tuo viestiketju on jo niin pitkä.

Niin että kuvitteliko tämä kirjoittaja todella että tuollaisten syytöskirjeiden jälkeen olisitte käyneet jonkun ystäväterapiakeskustelun jonka jälkeen ystävyytenne olisi jatkunut niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? On ihmisillä pokkaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

, mutta yritän esittää asiani tiiviisti.

Puolen sivun mittainen jaarittelu on kyllä kaukana tiiviistä esittämistavasta. Varsinkaan, kun siinä ei vastata ollenkaan esitettyyn kysymykseen. 

Jos tarkoitus on vain pyöritellä silmiä, se toki onnistuu puolellatoista rivilläkin. Väitän vastanneeni. Ihminen suhtautuu paljon paremmin toisen näkökulmaan aistiessaan, että sen esittäjä on huolissaan, loukkaako se. Jos olisin kieltänyt kertomasta tunteista, eihän silloin olisi hienotunteisuuteen tarvettakaan. Mutta jos ns. ystävä vain paiskaa kissan silmille oikeudentuntonsa motivoimana, niin eihän hän silloin ole ystävä ollenkaan, vaan kaunainen raukka, jonka omat ongelmat vaatisivat häneltä enemmän huomiota kuin ystävän viat.

Sinä et selkeästi ollenkaan ymmärtänyt, mitä siinä tähän keskusteluun johtaneessa viestissä sanottiin. Kysehän ei ollut mistään oikeudentunnosta, vaan siitä, että ystävä kertoi, miltä hänestä tuntui. Eli sanoi, että nyt en enää jaksa ja jos et osaa puhua muusta kuin omista jutuistasi, tämä homma ei toimi. Sekö on sinusta nyt sitten kaunaisuutta, jos ei ole 100% ystävän käytettävissä, vaan asettaa omat rajat?

Tuollaisia kielipelejä harrastellaan, kun halutaan sysätä kaikki syyt toisen niskoille. 

Mitä v¨tun kielipelejeä? Ihan vain oikaisin sinun väärää käsitystäsi. En mitään muuta. 

Unohdin sanoa, etten ole se jota kommentoit. Viittasin esille nostamaasi asiaan eli kun ystävä kertoo omista tunteistaan ja näkemyksistään, se määritellään "oikeudentunnoksi" tai "kaunaisuudeksi". Tuollainen toimintatapa on varmaankin usein aivan tiedostamatonkin, mutta hyvin tuhoisa ihmissuhteissa, kun ei pysty lainkaan kuulemaan mitä toisella on sanottavana.

Itse asiassa minulla on tuttavana tuollainen ihminen. Hän on äärimmäisen lahjakas ja fiksu tyyppi, hauskaa seuraa, mutta olen välttänyt läheistä kontaktia, koska hänellä ei ole resursseja kuulla muita omien asioidensa läpi. Tämä on johtanut monenlaisiin vaikeuksiin hänen elämässään sekä töissä että vapaa-ajalla ja estänyt häntä saavuttamasta asioita, jotka hänelle hänen lahjakkuutensa ja kokemuksensa puolesta kuuluisivat.

Tällaisen ihmisen on vaikea ottaa myös apua vastaan, koska hänen on oltava aina vahvoilla ja oikeassa. Hän on viisaampi kuin terapeutit, ystävistä nyt puhumattakaan. Silti hänen tarvitsevuutensa on massiivista ja kaiken nielevää, kun se perustuu niin valtavalle hyväksymisen ja kunnioituksen nälälle. Toiselle ihmiselle (kuten ystävälle) ei yksinkertaisesti jää yhtään tilaa. Hänen maailmaansa mahtuu vain hän itse.

Meni vähän ohi aiheen, mutta tulipahan kirjoitettua.

Kuvailet ansiokkaasti ihmistä, joka on jäänyt vaikean luonteensa ja lahjakkuutensa ristipaineessa itsensä vangiksi. Oletko varma, ettet pysty maalaamaan hänelle kuvaa, joka antaisi hänelle avaimia päästä tilanteesta ulos? Tunnen itsekin tällaisia tyyppejä parikin, ja onhan se tragedia ja kamala katsoa vierestäkin. 

Mutta itse keskusteluun.

Tässä taitaa olla aika paljon kerroksia päällekkäin. MInä kirjoitin oikeudentunnosta, eikä se ollut kielipeliä. Vaan kuvaus siitä, että kun ihminen ei usko omaan arvoonsa luontevasti, hän alleviivaa sitä ja joutuu selittämään itselleen, miksi hän on täysin oikeassa ja toinen täysin väärässä, ja vasta sitten hän saa suunsa auki. Ja sitten vasta hän pääsee puhumaan tunteistaan, mutta niistä tulee ulos vain loukkaannus, turhaantuminen, inho ja pettymys. Myönteiset tai ristiriitaiset tunteet jäävät tämän tulvan alle piiloon. Keskustelu on silloin todella vaikeaa.

En määritellyt kerralla ärähtävän ystävän käytöstä kaunaiseksi, vaan yritin selittää, mitä tapahtuu kun estynyt ihminen lopulta avaa suunsa. Hän voi toki kokea kaikkia muitakin tunteita ja voi olla niissä tuhannen oikeassa, mutta ne eivät saa häntä avaamaan suutaan. Lopulta hän on jo todella vihainen ja lietsoo itsensä vakuuttuneeksi, että on oikealla asialla, koska häntä on kohdeltu väärin. Ja sitten toruttu ystävä reagoi vihaan toisen reaktiossa, ja järkyttyy ja suuttuu puolestaan. 

Ja minä sanon, että jos estyneellä on oikeus suuttuneena räjähtää, niin sitten räjähdyksen kohteellakin on siihen oikeus. Me puhumme liian vähän vahingosta, jota estyneitä lapsia tuottavasta kasvatuksesta seuraa. Ja nykyisin ihannoimme vääriä lääkkeitä tautiin, ikään kuin paremminkäyttäytyneen röyhkeys ja itsekeskeinen hylkäävyys olisivat hyviä asioita nekään. 

Onko sinun ajatuksesi ihmissuhteista, että pitäisi pyrkiä muuttamaan muita paremmiksi ihmisiksi sen mukaan, miltä ihminen meidän silmiimme näyttää? Minusta tuollainen on jo periaatteen tasolla väärin ja haitallista. Se miten näen tuon ihmisen on vain minun tulkintani hänen käytöksestään ja koska se on kielteinen (arvostan hänessä tiettyjä asioita, mutta en pidä häntä kivana ihmisenä), pysyn erossa hänestä. Tuntuu jotenkin aivan pähkähullulta tuo ehdotuksesi. Miten ihmeessä minä menisin häntä ojentamaan ja ohjaamaan omassa elämässään. En tekisi mitään tuollaista kenellekään, enkä varsinkaan ystävälle.

Mitä tulee tuollaiseen kiukun yhtäkkiseen purskahdukseen, niin siinä olet mielestäni oikeassa. Omalla kohdalla tuollaista tilannetta ei oikein mitenkään pääsisi syntymään. Minulle on helppoa sanoa, että hei, lopeta tuo, ei tunnu kivalta. Lopetan suhteet, mitkä eivät suju mukavasti alkumetreillä, siis aivan tuttavuudetkin, ystävyydestä puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Eräs tuttava, johon katkaisin välit jo alle parikymppisenä oli selkeästi samanlainen. Hän katsoi suorastaan velvollisuudekseen arvostella ihmisiä eri tavoin, mistä luonnollisesti seurasi riitaa ja välien selvittelyä. Kun katkaisin suhteen häneen, hän lähetti minulle useita kirjeitä, missä monisanaisesti selitettiin miksi minun luonteeni vaatii korjaamista kun en kestä tosiasioiden sanomista ääneen, ja kirjeen päätti aina toive siitä, että haluaisin keskustella, että "ystävyytemme" voisi jatkua. Ystävän tehtäviin ei kuulu pyrkimys korjata toisen luonnetta tai elämäntapaa, se on minulle ihan selvää. Kyse on jostain aivan muusta kuin ystävyydestä tuollaisessa.

Lainaan tässä vain kohtaa jota haluan kommentoida kun tuo viestiketju on jo niin pitkä.

Niin että kuvitteliko tämä kirjoittaja todella että tuollaisten syytöskirjeiden jälkeen olisitte käyneet jonkun ystäväterapiakeskustelun jonka jälkeen ystävyytenne olisi jatkunut niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? On ihmisillä pokkaa...

Kyllä kuvitteli. Mielestäni kyseessä ei ollut niinkään pokka, vaan kyseessä oli vakavasti häiriintynyt ihminen. Intuitioni hänestä noiden kirjeiden perusteella osoittautui myöhemmin aivan oikeaksi, koska eräs toinen ystäväni jatkoi hänen kanssaan ystävyyttä ja tapahtui hyvin ikäviä asioita, mentiin raastupaan asti.

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Minä en ainakaan vihaa minua ensin hyväksikäyttänyttä ja sitten hylännyttä ystävää, mutta voimakkaita vihastumisen hetkiä on kyllä ollut silloin, kun hän vielä oli minulle tunnetasolla tärkeä. Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Yksi syy on myös se, jota parisuhdeghostaajatkin käyttävät, eli halutaan pitää ovi auki, jos joskus myöhemmin on halua jatkolle. Siksi ei käydä loppukeskusteluja. Aina voi ilmestyä takaisin ja antaa joku ontuva selitys poissaololleen.

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Yksi syy on myös se, jota parisuhdeghostaajatkin käyttävät, eli halutaan pitää ovi auki, jos joskus myöhemmin on halua jatkolle. Siksi ei käydä loppukeskusteluja. Aina voi ilmestyä takaisin ja antaa joku ontuva selitys poissaololleen.

Keskustelussa rinnastetaan aika usein parisuhde ja ystävyys. Jäin miettimään mistä se mahtaa johtua.

Molemmissa keskeistä on toisen ihmisen arvostus, virheineen päivineen, mutta on myös perustavaa laatua olevia eroja kuten se, että rakkaus on kokonaisvaltaista eikä siinä ole välimuotoja. Joko rakastaa tai ei rakasta - ystävyys  ei ole samalla tavalla totaalista kuin rakkaus. On tuttavia, ihmisiä menee ja tulee, ystävyys muuttuu tuttavuudeksi ja tuttava ystäväksi, elämäntilanteet erottavat ja yhdistävät. Ystävyydessä on myös eroavaa se mikä on ketjun aihe eli että toinen voi pitää sinua läheisenä ystävänä, kun itse pidät häntä tuttavana, johon voit lopulta hermostua ja katkaista välit, kun tämä tuppaa koko ajan lähemmäs.

Kommentissa kuvattua tapaa, että pitää ystäviä tai tuttavia ikään kuin varalla tekstin kirjoittaja ilmeisesti pitää huonona ja paheksuttavana asiana. Minä taas pidän sitä joustavuutena ja taitona, että kykenee säilyttämään entiset ystävät tuttavina tai tuttavat tuttavina, vaikka nämä tahtoisivat enemmän. Se ettei tahdo ystävyyttä enää tai ollenkaan ei ole mikään loukkaus, vaikka se voidaan kokea loukkaavana. Ja syy siihen, että halutaan tuttavuutta vain voi liittyä ihan vain siihenkin, ettei elämään enää mahdu enempää läheisiä ystäviä. Tuttava voi edelleen olla mukava, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa tuntisi riittävästi yhteistä halutakseen lähempää tuttavuutta. Rakkaussuhteessa taas tuollaisia välimuotoja ei ole. 

Sitten meillä on elämässä useimmilla tuttavia, joita ei ole itse valinnut, vaan heidän kanssaan on vain tultava toimeen, vaikka heistä ei varsinaisesti pitäisi. Esimerkkinä vaikkapa oman puolison hyvien ystävien vaimot. Se voikin olla välillä melkoista taiteilua, jos ei satu ko. henkilöstä oikein pitämään, kun pakko on joskus tekemisissä olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Yksi syy on myös se, jota parisuhdeghostaajatkin käyttävät, eli halutaan pitää ovi auki, jos joskus myöhemmin on halua jatkolle. Siksi ei käydä loppukeskusteluja. Aina voi ilmestyä takaisin ja antaa joku ontuva selitys poissaololleen.

Keskustelussa rinnastetaan aika usein parisuhde ja ystävyys. Jäin miettimään mistä se mahtaa johtua.

Molemmissa keskeistä on toisen ihmisen arvostus, virheineen päivineen, mutta on myös perustavaa laatua olevia eroja kuten se, että rakkaus on kokonaisvaltaista eikä siinä ole välimuotoja. Joko rakastaa tai ei rakasta - ystävyys  ei ole samalla tavalla totaalista kuin rakkaus. On tuttavia, ihmisiä menee ja tulee, ystävyys muuttuu tuttavuudeksi ja tuttava ystäväksi, elämäntilanteet erottavat ja yhdistävät. Ystävyydessä on myös eroavaa se mikä on ketjun aihe eli että toinen voi pitää sinua läheisenä ystävänä, kun itse pidät häntä tuttavana, johon voit lopulta hermostua ja katkaista välit, kun tämä tuppaa koko ajan lähemmäs.

Kommentissa kuvattua tapaa, että pitää ystäviä tai tuttavia ikään kuin varalla tekstin kirjoittaja ilmeisesti pitää huonona ja paheksuttavana asiana. Minä taas pidän sitä joustavuutena ja taitona, että kykenee säilyttämään entiset ystävät tuttavina tai tuttavat tuttavina, vaikka nämä tahtoisivat enemmän. Se ettei tahdo ystävyyttä enää tai ollenkaan ei ole mikään loukkaus, vaikka se voidaan kokea loukkaavana. Ja syy siihen, että halutaan tuttavuutta vain voi liittyä ihan vain siihenkin, ettei elämään enää mahdu enempää läheisiä ystäviä. Tuttava voi edelleen olla mukava, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa tuntisi riittävästi yhteistä halutakseen lähempää tuttavuutta. Rakkaussuhteessa taas tuollaisia välimuotoja ei ole. 

Sitten meillä on elämässä useimmilla tuttavia, joita ei ole itse valinnut, vaan heidän kanssaan on vain tultava toimeen, vaikka heistä ei varsinaisesti pitäisi. Esimerkkinä vaikkapa oman puolison hyvien ystävien vaimot. Se voikin olla välillä melkoista taiteilua, jos ei satu ko. henkilöstä oikein pitämään, kun pakko on joskus tekemisissä olla. 

Kirjoitin kommentoimasi viestin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa ollaan tiuhemmin ja löyhemmin ja ystävyys säilynyt vuosikymmenet.

Rinnastin parisuhdeghostaajiin ne "ystävät", jotka tulevat luoksesi, kun tarvitsevat itse jotain (yleensä konkreettista tyyliin kyyti, raha, apu jossain askareessa jne.), eivätkä toisaalta itse ole toisen tarpeita varten vastavuoroisesti. He ovat niitä, jotka katoavat ja ilmestyvät, eikä se ole samaa kuin normaalin ystävyyden erilaiset vaihtelut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Yksi syy on myös se, jota parisuhdeghostaajatkin käyttävät, eli halutaan pitää ovi auki, jos joskus myöhemmin on halua jatkolle. Siksi ei käydä loppukeskusteluja. Aina voi ilmestyä takaisin ja antaa joku ontuva selitys poissaololleen.

Keskustelussa rinnastetaan aika usein parisuhde ja ystävyys. Jäin miettimään mistä se mahtaa johtua.

Molemmissa keskeistä on toisen ihmisen arvostus, virheineen päivineen, mutta on myös perustavaa laatua olevia eroja kuten se, että rakkaus on kokonaisvaltaista eikä siinä ole välimuotoja. Joko rakastaa tai ei rakasta - ystävyys  ei ole samalla tavalla totaalista kuin rakkaus. On tuttavia, ihmisiä menee ja tulee, ystävyys muuttuu tuttavuudeksi ja tuttava ystäväksi, elämäntilanteet erottavat ja yhdistävät. Ystävyydessä on myös eroavaa se mikä on ketjun aihe eli että toinen voi pitää sinua läheisenä ystävänä, kun itse pidät häntä tuttavana, johon voit lopulta hermostua ja katkaista välit, kun tämä tuppaa koko ajan lähemmäs.

Kommentissa kuvattua tapaa, että pitää ystäviä tai tuttavia ikään kuin varalla tekstin kirjoittaja ilmeisesti pitää huonona ja paheksuttavana asiana. Minä taas pidän sitä joustavuutena ja taitona, että kykenee säilyttämään entiset ystävät tuttavina tai tuttavat tuttavina, vaikka nämä tahtoisivat enemmän. Se ettei tahdo ystävyyttä enää tai ollenkaan ei ole mikään loukkaus, vaikka se voidaan kokea loukkaavana. Ja syy siihen, että halutaan tuttavuutta vain voi liittyä ihan vain siihenkin, ettei elämään enää mahdu enempää läheisiä ystäviä. Tuttava voi edelleen olla mukava, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa tuntisi riittävästi yhteistä halutakseen lähempää tuttavuutta. Rakkaussuhteessa taas tuollaisia välimuotoja ei ole. 

Sitten meillä on elämässä useimmilla tuttavia, joita ei ole itse valinnut, vaan heidän kanssaan on vain tultava toimeen, vaikka heistä ei varsinaisesti pitäisi. Esimerkkinä vaikkapa oman puolison hyvien ystävien vaimot. Se voikin olla välillä melkoista taiteilua, jos ei satu ko. henkilöstä oikein pitämään, kun pakko on joskus tekemisissä olla. 

Kirjoitin kommentoimasi viestin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa ollaan tiuhemmin ja löyhemmin ja ystävyys säilynyt vuosikymmenet.

Rinnastin parisuhdeghostaajiin ne "ystävät", jotka tulevat luoksesi, kun tarvitsevat itse jotain (yleensä konkreettista tyyliin kyyti, raha, apu jossain askareessa jne.), eivätkä toisaalta itse ole toisen tarpeita varten vastavuoroisesti. He ovat niitä, jotka katoavat ja ilmestyvät, eikä se ole samaa kuin normaalin ystävyyden erilaiset vaihtelut.

Ok, itselläni ei ole juuri tuollaisia tuttavissa ollut. Kokemusta on vain sukulaisista, jotka pyrkivät lokkeilemaan, mutta ei omasta tuttavapiiristä. Minusta ihmisiä voi auttaa, jos siitä tulee hyvä mieli ja joku tarvitsee apua (ja olen auttanutkin, jopa aika tuntemattomiakin ihmisiä), mutta jos alkaa tuntua siltä, että siihen painostetaan, niin suhde on syytä panna katkolle. Luotan aika paljon intuitiooni ihmisten ja tilanteiden suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Yksi syy on myös se, jota parisuhdeghostaajatkin käyttävät, eli halutaan pitää ovi auki, jos joskus myöhemmin on halua jatkolle. Siksi ei käydä loppukeskusteluja. Aina voi ilmestyä takaisin ja antaa joku ontuva selitys poissaololleen.

Keskustelussa rinnastetaan aika usein parisuhde ja ystävyys. Jäin miettimään mistä se mahtaa johtua.

Molemmissa keskeistä on toisen ihmisen arvostus, virheineen päivineen, mutta on myös perustavaa laatua olevia eroja kuten se, että rakkaus on kokonaisvaltaista eikä siinä ole välimuotoja. Joko rakastaa tai ei rakasta - ystävyys  ei ole samalla tavalla totaalista kuin rakkaus. On tuttavia, ihmisiä menee ja tulee, ystävyys muuttuu tuttavuudeksi ja tuttava ystäväksi, elämäntilanteet erottavat ja yhdistävät. Ystävyydessä on myös eroavaa se mikä on ketjun aihe eli että toinen voi pitää sinua läheisenä ystävänä, kun itse pidät häntä tuttavana, johon voit lopulta hermostua ja katkaista välit, kun tämä tuppaa koko ajan lähemmäs.

Kommentissa kuvattua tapaa, että pitää ystäviä tai tuttavia ikään kuin varalla tekstin kirjoittaja ilmeisesti pitää huonona ja paheksuttavana asiana. Minä taas pidän sitä joustavuutena ja taitona, että kykenee säilyttämään entiset ystävät tuttavina tai tuttavat tuttavina, vaikka nämä tahtoisivat enemmän. Se ettei tahdo ystävyyttä enää tai ollenkaan ei ole mikään loukkaus, vaikka se voidaan kokea loukkaavana. Ja syy siihen, että halutaan tuttavuutta vain voi liittyä ihan vain siihenkin, ettei elämään enää mahdu enempää läheisiä ystäviä. Tuttava voi edelleen olla mukava, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa tuntisi riittävästi yhteistä halutakseen lähempää tuttavuutta. Rakkaussuhteessa taas tuollaisia välimuotoja ei ole. 

Sitten meillä on elämässä useimmilla tuttavia, joita ei ole itse valinnut, vaan heidän kanssaan on vain tultava toimeen, vaikka heistä ei varsinaisesti pitäisi. Esimerkkinä vaikkapa oman puolison hyvien ystävien vaimot. Se voikin olla välillä melkoista taiteilua, jos ei satu ko. henkilöstä oikein pitämään, kun pakko on joskus tekemisissä olla. 

Kirjoitin kommentoimasi viestin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa ollaan tiuhemmin ja löyhemmin ja ystävyys säilynyt vuosikymmenet.

Rinnastin parisuhdeghostaajiin ne "ystävät", jotka tulevat luoksesi, kun tarvitsevat itse jotain (yleensä konkreettista tyyliin kyyti, raha, apu jossain askareessa jne.), eivätkä toisaalta itse ole toisen tarpeita varten vastavuoroisesti. He ovat niitä, jotka katoavat ja ilmestyvät, eikä se ole samaa kuin normaalin ystävyyden erilaiset vaihtelut.

Laitoitkin itse tuon sanan lainausmerkkeihin eli kyseessä ei oikeastaan edes ole ystävät vaan jotain kavereita tai muita tuttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Yksi syy on myös se, jota parisuhdeghostaajatkin käyttävät, eli halutaan pitää ovi auki, jos joskus myöhemmin on halua jatkolle. Siksi ei käydä loppukeskusteluja. Aina voi ilmestyä takaisin ja antaa joku ontuva selitys poissaololleen.

Keskustelussa rinnastetaan aika usein parisuhde ja ystävyys. Jäin miettimään mistä se mahtaa johtua.

Molemmissa keskeistä on toisen ihmisen arvostus, virheineen päivineen, mutta on myös perustavaa laatua olevia eroja kuten se, että rakkaus on kokonaisvaltaista eikä siinä ole välimuotoja. Joko rakastaa tai ei rakasta - ystävyys  ei ole samalla tavalla totaalista kuin rakkaus. On tuttavia, ihmisiä menee ja tulee, ystävyys muuttuu tuttavuudeksi ja tuttava ystäväksi, elämäntilanteet erottavat ja yhdistävät. Ystävyydessä on myös eroavaa se mikä on ketjun aihe eli että toinen voi pitää sinua läheisenä ystävänä, kun itse pidät häntä tuttavana, johon voit lopulta hermostua ja katkaista välit, kun tämä tuppaa koko ajan lähemmäs.

Kommentissa kuvattua tapaa, että pitää ystäviä tai tuttavia ikään kuin varalla tekstin kirjoittaja ilmeisesti pitää huonona ja paheksuttavana asiana. Minä taas pidän sitä joustavuutena ja taitona, että kykenee säilyttämään entiset ystävät tuttavina tai tuttavat tuttavina, vaikka nämä tahtoisivat enemmän. Se ettei tahdo ystävyyttä enää tai ollenkaan ei ole mikään loukkaus, vaikka se voidaan kokea loukkaavana. Ja syy siihen, että halutaan tuttavuutta vain voi liittyä ihan vain siihenkin, ettei elämään enää mahdu enempää läheisiä ystäviä. Tuttava voi edelleen olla mukava, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa tuntisi riittävästi yhteistä halutakseen lähempää tuttavuutta. Rakkaussuhteessa taas tuollaisia välimuotoja ei ole. 

Sitten meillä on elämässä useimmilla tuttavia, joita ei ole itse valinnut, vaan heidän kanssaan on vain tultava toimeen, vaikka heistä ei varsinaisesti pitäisi. Esimerkkinä vaikkapa oman puolison hyvien ystävien vaimot. Se voikin olla välillä melkoista taiteilua, jos ei satu ko. henkilöstä oikein pitämään, kun pakko on joskus tekemisissä olla. 

Kirjoitin kommentoimasi viestin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa ollaan tiuhemmin ja löyhemmin ja ystävyys säilynyt vuosikymmenet.

Rinnastin parisuhdeghostaajiin ne "ystävät", jotka tulevat luoksesi, kun tarvitsevat itse jotain (yleensä konkreettista tyyliin kyyti, raha, apu jossain askareessa jne.), eivätkä toisaalta itse ole toisen tarpeita varten vastavuoroisesti. He ovat niitä, jotka katoavat ja ilmestyvät, eikä se ole samaa kuin normaalin ystävyyden erilaiset vaihtelut.

Ok, itselläni ei ole juuri tuollaisia tuttavissa ollut. Kokemusta on vain sukulaisista, jotka pyrkivät lokkeilemaan, mutta ei omasta tuttavapiiristä. Minusta ihmisiä voi auttaa, jos siitä tulee hyvä mieli ja joku tarvitsee apua (ja olen auttanutkin, jopa aika tuntemattomiakin ihmisiä), mutta jos alkaa tuntua siltä, että siihen painostetaan, niin suhde on syytä panna katkolle. Luotan aika paljon intuitiooni ihmisten ja tilanteiden suhteen. 

Minä menin halpaan puolitoista vuotta! Hän kuitenkin osasi kaasuvalottaa minua.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä on vain kunnioitettava jokaista ihmistä sen verran, että antaa heidän elää niin kuin itse haluavat. Jos joku haluaa elää ilman sinua, niin se on sitten niin. Ei kai kukaan haluaisikaan pakolla yrittää olla ystävä, jos sitä ei kerran oikeasti toiselle olekaan.

Vihaamaan ei varmasti kannata alkaa, koska siihen tuskin oikeasti on syytäkään.

Itse voisin kuvitella tekeväni tuollaisen katoamistempun ystävälle vain siitä syystä, että olisin itse niin väsynyt/rikki/kiltti, etten kykenisi käymään sitä raskasta keskustelua ystävän kanssa, miksi haluan pysyä erossa hänestä. En vain pystyisi. Se olisi liikaa.

Voihan olla, että tilanne on väliaikainen. Mutta jokaisen on parempi antaa olla rauhassa, silloin kun kerran toinen sitä nyt tarvitsee syystä tai toisesta. Kyselyt vain pahentaisivat asiaa. Ja se olisi jo häirintää. Annetaan kotirauha jokaiselle.

Yksi syy on myös se, jota parisuhdeghostaajatkin käyttävät, eli halutaan pitää ovi auki, jos joskus myöhemmin on halua jatkolle. Siksi ei käydä loppukeskusteluja. Aina voi ilmestyä takaisin ja antaa joku ontuva selitys poissaololleen.

Keskustelussa rinnastetaan aika usein parisuhde ja ystävyys. Jäin miettimään mistä se mahtaa johtua.

Molemmissa keskeistä on toisen ihmisen arvostus, virheineen päivineen, mutta on myös perustavaa laatua olevia eroja kuten se, että rakkaus on kokonaisvaltaista eikä siinä ole välimuotoja. Joko rakastaa tai ei rakasta - ystävyys  ei ole samalla tavalla totaalista kuin rakkaus. On tuttavia, ihmisiä menee ja tulee, ystävyys muuttuu tuttavuudeksi ja tuttava ystäväksi, elämäntilanteet erottavat ja yhdistävät. Ystävyydessä on myös eroavaa se mikä on ketjun aihe eli että toinen voi pitää sinua läheisenä ystävänä, kun itse pidät häntä tuttavana, johon voit lopulta hermostua ja katkaista välit, kun tämä tuppaa koko ajan lähemmäs.

Kommentissa kuvattua tapaa, että pitää ystäviä tai tuttavia ikään kuin varalla tekstin kirjoittaja ilmeisesti pitää huonona ja paheksuttavana asiana. Minä taas pidän sitä joustavuutena ja taitona, että kykenee säilyttämään entiset ystävät tuttavina tai tuttavat tuttavina, vaikka nämä tahtoisivat enemmän. Se ettei tahdo ystävyyttä enää tai ollenkaan ei ole mikään loukkaus, vaikka se voidaan kokea loukkaavana. Ja syy siihen, että halutaan tuttavuutta vain voi liittyä ihan vain siihenkin, ettei elämään enää mahdu enempää läheisiä ystäviä. Tuttava voi edelleen olla mukava, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa tuntisi riittävästi yhteistä halutakseen lähempää tuttavuutta. Rakkaussuhteessa taas tuollaisia välimuotoja ei ole. 

Sitten meillä on elämässä useimmilla tuttavia, joita ei ole itse valinnut, vaan heidän kanssaan on vain tultava toimeen, vaikka heistä ei varsinaisesti pitäisi. Esimerkkinä vaikkapa oman puolison hyvien ystävien vaimot. Se voikin olla välillä melkoista taiteiluolIa, jos ei satu ko. henkilöstä oikein pitämään, kun pakko on joskus tekemisissä olla. 

Kirjoitin kommentoimasi viestin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa ollaan tiuhemmin ja löyhemmin ja ystävyys säilynyt vuosikymmenet.

Rinnastin parisuhdeghostaajiin ne "ystävät", jotka tulevat luoksesi, kun tarvitsevat itse jotain (yleensä konkreettista tyyliin kyyti, raha, apu jossain askareessa jne.), eivätkä toisaalta itse ole toisen tarpeita varten vastavuoroisesti. He ovat niitä, jotka katoavat ja ilmestyvät, eikä se ole samaa kuin normaalin ystävyyden erilaiset vaihtelut.

Laitoitkin itse tuon sanan lainausmerkkeihin eli kyseessä ei oikeastaan edes ole ystävät vaan jotain kavereita tai muita tuttuja. 

Niin, koska olen luullut heitä ystäviksi silmien avautumiseen asti. Ovat käyttäytyneet ystävän tavoin ja suhde ollut tiiviskin.