Miten päästä yli siitä että läheisin ystävä on katkaissut selittämättä välit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Luulen, että aika monen mitta täyttyy, jos ystävällä on tapana puhua omista asioistaan tunti tai kaksi säännönmukaisesti. Jossain tilapäisessä kriisissä se mielestäni on ok, mutta siitä huolimatta merkkaa mielestäni tarvetta myös muunlaiselle terapia-avulle. 

On helppoa tietää onko oma tapa olla ystävänä muiden mielestä kuormittava. Jos ystävät kaikkoavat, niin on turha vakuutella, ettei ystävyystaidoissa ole mitään vikaa, vika on vain epälojaalissa ystävässä. Kukaan ei sitä usko kuitenkaan. Jos ystävä katoaa, yksittäisessä tapauksessa voi syynä olla vain se, ettei sovittu sen toisen mielestä riittävän hyvin yhteen. Mutta jos ystävyyksistä suurin osa loppuu, vaikka itse olisi tahtonut jatkaa, on suurella varmuudella vika omissa vuorovaikutustaidoissa. Vaikkapa sitten noissa maraton-puheluissa tai muussa liiallisessa tarvitsevuudessa.

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Olen eri, mutta tuo on kyllä todella hyvä ja osuva näkökulma. 

Itselläni yksi ystävä oli sellainen, joka kuuluu tähän kategoriaan ystävyyden katkaisemisessa. Hänen elämänsä oli ollut draamaa jo vuosia ja alkoholinkäyttö oli riistäytynyt käsistä. Vaikka hän koetti kuunnella myös minua, jos otin tilaa, niin siitä huolimatta en jaksanut enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuppi on mennyt nurin eikä ole puhuttavaa koska tietää että siitä vasta sota syntyykin mille ei loppua näy.

Tästä tuli mieleen se sanonta, että kaikki pitäisi selvittää puhumalla. Mutta eihän se aina toimi. Jos vaikka toiselle yrittäisi selittää, että ei kykene olla hänen seurassa, koska hän aina valittaa ja uhriutuu, niin sittenhän sitä valittamista ja uhriutumista pitäisi kuunnella vielä enemmän. Sen kuuntelemisesta tulee burn-out ihmiselle. Pitää suojella itseään. 

Vastaan tähän kahdella viestillä. 1/2

Minulle on käynyt noin. Pitkä ystävyyssuhde, jossa parhaimmillaan oli jopa ns. sielujen sympatiaa, päättyi siihen, että ihmisen kanssa oleminen aiheutti minulle yksinomaan pahaa oloa. Hän valitti kaikesta, ja uskoin hänen versionsa todellisuudesta. Otin todesta hänen kokemuksensa siitä, miten huonosti hänen asiansa ovat. Jossain vaiheessa sain näkymää ihmisen elämään laajemminkin, ja totesin, että erittäin monet niistä asioista, joista hän valitti, olivat sekä absoluuttisesti että suhteellisesti huomattavasti paremmin kuin itselläni.

Yritin ottaa asian puheeksi. Useita kertoja. Sanoin, että ei tunnu hyvältä, kun hän vaan valittaa vaikka hänellä on asiat hyvin. Sain syytöksiä niskaani, "et voi kieltää minulta minun kokemustani". Kun esitin, että mielellään näkisin häntä vaikka lounaan merkeissä silloin tällöin mutta en sen enempää, hän katkaisi välit. Näimme toisinaan samoissa tilaisuuksissa. Hän mökötti, ei puhunut minulle. Jossain kohtaa välimme palautuivat (hän jalomielisesti "antoi minulle anteeksi", hän oli "aina se, joka otti ensimmäisenä yhteyttä", muissakin ystävyyssuhteissaan, näin hän kertoi), mutta aina jonkin ajan kuluttua sama toistui uudelleen. Pelkkää valitusta. Mietin myös, kun hän valitti yhteisistä ystävistämme, että ei ole kivaa. Ja jos joskus saatoin sanoa itselleni epätyypillisen nasevasti - hieman ilkeästi - jostain yhteisestä tutustamme, hän suorastaan riemastui.

Liian paljon, liian pitkään suhde oli sitä, että mentiin syömään ja sitten juomaan. Ja sitten ne samat valitukset. Kerrasta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Ja välillä tosiaan, kun sanoin asiasta, välit menivät poikki.

Ystäväni oli saanut työterveydestä diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta mutta sanoi, että hän ei syö lääkkeitä eikä mene terapiaan. Minusta se oli erittäin, erittäin huono asia.

2/2

Uupumukseni kasvoi. Jossain kohtaa tajusin, että saatoin sanoa hänelle omalla mittapuullani hyvinkin rumasti (hän ei sitä välttämättä huomannut); toimin omia arvojani vastaan. Kun tajusin, että kestän häntä vain ollessani humalassa, tiesin lähtölaskennan alkaneen. Lopullinen lopettaminen vaati vain näennäisesti pienen sytykkeen.

Meillä oli yhteisten sosiaalisten kuvioiden lisäksi pieni ystäväporukka, jonka hajotin irrottamalla itseni ko. ihmisestä. Pahoinvointini oli kertynyt kuitenkin niin suureksi, että olin valmis ottamaan riskin paitsi porukan hajoamisesta myös siitä, että jään yksin, joudun eroon muista ystävistäni. Jotka ovat minulle rakkaita. Voin niin huonosti. Onnekseni nämä muut ystävät näkevät minua yhä, joskin yksi kerrallaan erikseen. Välillä minuun sattuu, myönnän, kun tiedän heidän tapaavan porukalla keskenään (minua ei tavata porukalla). Ja välillä minulla on ikävä niitä hyviä hetkiä, joita lähes kahteen vuosikymmeneen mahtui kuitenkin paljon. Mutta 99%-sesti olen iloinen ja onnellinen siitä, ettei minun tarvitse enää olla ko. henkilön kanssa missään tekemisissä. Koen niin suuren vapauden tunteen, kun mietin sitä, ettei hän ole enää missään roolissa elämässäni, että se tunne voittaa kaiken surun ja pettymyksen.

Todellakaan "asioiden selvittäminen puhumalla" ei aina toimi. Siitä voi seurata uhriutumista, marttyyriutta, sellaista vihaa, jota ei halua enää jo muutenkin kuormittavan ihmissuhteen päälle. En osannut suojella itseäni, en tiennyt, missä vaiheessa ystävyydessä ei ollut enää kyse ystävyydestä vaan jostakin muusta. Voin vilpittömästi sanoa itselleni, että yritin kaikkeni. Ihminen oli minulle tärkeä. Nyt en välitä enää. Minulle on aivan sama, kuuluuko hänelle hyvää vai huonoa. Minua ei kiinnosta. Ja tuo välinpitämättömyys - niin ikävältä kuin se saattaakin ulkopuolisen korviin kuulostaa - merkitsee minulle lopullista vapautta. En ole enää kiinni siinä toisessa ihmisessä. Olen vapaa.

Kerron muutamia esimerkkejä kun on ollut pakko katkaista kommunikaatio

1. kaverin huumeongelma tuli ilmi ja kasvattamo

2. vein uuden ystävän piknikille, hän oli naama kännyssä kiinni koko ajan ja veti selfieitä ja pyysi kuvaamaan itseään. Luulin että keskusteltaisiin ja tutustuttaisiin tarjosian eväät ja kaiken. Tapaamiset loppukin jotenkin siihen

3. Ystävä käytti hyväkseen vaikka oli syömisasioittensa takia suljetulla soitteli sieltä minua apuun ja suuttui kun en mennyt. Hoitojen aikana ei edes saisi puuttua kenenkään hoitoon. Toinen teki oharit s päivänä niin että kun piti tulla peruikin tuloaikana vasta. Kiva kun oli tehnyt kaiken valmiiksi.

4. Eräs srk pommitteli rakkaudella ja ramppasi kylässä, mutta ne vastakutsut sitten kokonaan unohtuivatkin heillepäin. Se loppui.

Ei se ystävyys oikein ala ellei ole vastavuoroinen.

Vierailija kirjoitti:

2/2

Uupumukseni kasvoi. Jossain kohtaa tajusin, että saatoin sanoa hänelle omalla mittapuullani hyvinkin rumasti (hän ei sitä välttämättä huomannut); toimin omia arvojani vastaan. Kun tajusin, että kestän häntä vain ollessani humalassa, tiesin lähtölaskennan alkaneen. Lopullinen lopettaminen vaati vain näennäisesti pienen sytykkeen.

Meillä oli yhteisten sosiaalisten kuvioiden lisäksi pieni ystäväporukka, jonka hajotin irrottamalla itseni ko. ihmisestä. Pahoinvointini oli kertynyt kuitenkin niin suureksi, että olin valmis ottamaan riskin paitsi porukan hajoamisesta myös siitä, että jään yksin, joudun eroon muista ystävistäni. Jotka ovat minulle rakkaita. Voin niin huonosti. Onnekseni nämä muut ystävät näkevät minua yhä, joskin yksi kerrallaan erikseen. Välillä minuun sattuu, myönnän, kun tiedän heidän tapaavan porukalla keskenään (minua ei tavata porukalla). Ja välillä minulla on ikävä niitä hyviä hetkiä, joita lähes kahteen vuosikymmeneen mahtui kuitenkin paljon. Mutta 99%-sesti olen iloinen ja onnellinen siitä, ettei minun tarvitse enää olla ko. henkilön kanssa missään tekemisissä. Koen niin suuren vapauden tunteen, kun mietin sitä, ettei hän ole enää missään roolissa elämässäni, että se tunne voittaa kaiken surun ja pettymyksen.

Todellakaan "asioiden selvittäminen puhumalla" ei aina toimi. Siitä voi seurata uhriutumista, marttyyriutta, sellaista vihaa, jota ei halua enää jo muutenkin kuormittavan ihmissuhteen päälle. En osannut suojella itseäni, en tiennyt, missä vaiheessa ystävyydessä ei ollut enää kyse ystävyydestä vaan jostakin muusta. Voin vilpittömästi sanoa itselleni, että yritin kaikkeni. Ihminen oli minulle tärkeä. Nyt en välitä enää. Minulle on aivan sama, kuuluuko hänelle hyvää vai huonoa. Minua ei kiinnosta. Ja tuo välinpitämättömyys - niin ikävältä kuin se saattaakin ulkopuolisen korviin kuulostaa - merkitsee minulle lopullista vapautta. En ole enää kiinni siinä toisessa ihmisessä. Olen vapaa.

Ystävältä ehkä sietää silloin enemmän, jos on tuntenut hänet pitkään ja on paljon hyviäkin muistoja hänestä. Jos olisi vasta tutustunut sen kaltaiseen ihmiseen kuin ystävä nykyisin on, ei olisi hänen ystävänsä lainkaan. Ihmisethän muuttuvat elämän aikana. Joillekin esimerkiksi kehittyy alkoholiongelma, mikä muuttaa persoonaa paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Olen eri, mutta tuo on kyllä todella hyvä ja osuva näkökulma. 

Itselläni yksi ystävä oli sellainen, joka kuuluu tähän kategoriaan ystävyyden katkaisemisessa. Hänen elämänsä oli ollut draamaa jo vuosia ja alkoholinkäyttö oli riistäytynyt käsistä. Vaikka hän koetti kuunnella myös minua, jos otin tilaa, niin siitä huolimatta en jaksanut enää.

Olen tuo, jolle vastasit (ja joka kirjoitti 2-osaisen oman kokemuksen siitä, miten puhuminen ei aina todellakaan auta). Halusin sanoa, että nostit tärkeän teeman esiin: sen, jos ollaan tilanteessa, jossa ystävyyssuhteessa pitää toistuvasti ikään kuin raivata itselleen ja omille asioilleen tilaa.

Prosessoin itse kolmea viimeisen kuuden vuoden aikana päättynyttä, hyvin erityyppistä ystävyyssuhdettani - siksi olen tässäkin ketjussa, ensin lukemassa, nyt kirjoittamassa. Yleisesti ottaen sanoisin - ja olen sanonut saman myös joissain toisissa ketjuissa - , että hyvin usein ystävyyssuhteen kaatavat toisen (joskus molempien) osapuolen hoitamattomat mielenterveysongelmat.

Liian usein ystävää käytetään terapeutin korvikkeena, pahimmassa tapauksessa ihminen ajattelee, että kun kuuntelen tuota toista niin hänkin kuuntelee minua, ja minä tarvitsen kuulijaa ja sitä, että "saan purkaa itseäni". Kuitenkin kun olen tullut sensitiiviseksi tuolle asialle olen jopa sanonut joillekin ystävilleni, kun olen kuullut hänen käyvän tuntikausien "terapiapuheluita" kerran-pari viikossa ystävänsä kanssa, että tuo ei ole hyväksi, että tuo teidän "keskinäinen terapointinne" faktisesti estää teitä molempia hakemasta ammattiapua mielenne päällä oleviin asioihin.

Tuo siis tilanteessa, jossa molemmat osapuolet kirjaimellisesti kuormittavat toista - mutta ajattelevat, mielestäni siis virheellisesti, että siitä on heille molemmille hyötyä. Tilanteessa, jossa aidosti vaikeat, käsittelemättömät asiat tekevät ainakin toisesta ihmisestä jo valmiiksi uupuneen, ei ole millään muotoa perusteltua ottaa vielä toisen ihmisen taakkaa kannettavakseen.

Sitten on tuo tilanne, jota lähdin kommentoimaan, eli se, että joutuu melkein kuin väkivalloin raivaamaan itselleen sanantilaa kahdenkeskisessä kommunikoinnissa. Jouduin tällaiseen tilanteeseen yhden nyt-jo-entisen ystäväni kanssa. Hän oli aikamoinen jyrä, ja ystävyyden päättymisen jälkeen olen miettinyt muitakin mahdollisia diagnooseja kuin vain keskittymishäiriö (joka hänellä oli ja jolla hän oikeutti oikeastaan kaiken huonon käytöksensä, jokaisessa tilanteessa). Minulla kesti vuosia tajuta, että keskinäinen kanssakäymisemme ei ole normaalia. Että niistä asioista, joista hän halusi keskustella, saatettiin puhua tai kirjoitella tuntikausia, mutta hyvin usein, kun minulla oli asia, josta halusin keskustella nimenomaan hänen kanssaan - olipa kyse henkilökohtaisen elämäni asiasta tai vaikkapa jostain  yhteiskunnallisesta kysymyksestä - kirjaimellisesti huutelin tuuleen: viestipalvelussa kirjoitin, että haluaisin puhua tästä-ja-tästä asiasta, mutta hän ei koskaan vastannut. Keskustelu päättyi siihen, aiheeseen ei koskaan palattu. Jouduin ystävyyden (tai "ystävyyden") loppuvaiheessa päättämään etukäteen, että haluan tänään puhua tästä ja tästä asiasta. Vasta kun konkreettisesti näin ja koin ja tunsin, miten suurta ponnistusta se vaati, että sain asian tuotua esiin JA pidettyä keskustelun siinä asiassa, tajusin, omaa ilmaisuani toistaakseni, lähtölaskennan jo alkaneen.

Siinä mielessä katson peiliin, ja mietin kovasti, mikä on johtanut siihen, mikä omassa käytöksessäni, sosiaalisessa olemisessani, on myötävaikuttanut siihen, että olen päätynyt olemaan ystävä ja viettämään paljon aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minä en niin sanotusti sovi yhteen.

Sillä se täytyy myöntää, että kaikki eivät sovi yhteen kaikkien kanssa. Asiallisesti pitää käyttäytyä aina ja kohdella muita ihmisiä kunnioittavasti, mutta kaikki eivät vain sovi toistensa kavereiksi, saati ystäviksi.

Tämä pohdinta on pitkä tie, aavistan.

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Millainen ihminen hylkää ystävänsä, kun ystävällä on rankka elämänvaihe (kommentoija mainitsi niin)? Ja vielä sanomatta sanaakaan? Onko kyseessä hyvä ihminen vai täysi ihmishirviö? Minä äänestän jälkimmäistä. Palakoot hel vet issä tuollaiset "ystävät".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Tämä kuulostaa kovin mustavalkoiselta, eikö tässä piile vaara, että lopulta välit ovat poikki joka suuntaan?

Näin on käynyt sisareni kanssa. Hän kerran sanoi , ettei ole enää tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa kenen seurassa tulee paha olo. Kuulostaa tietenkin järkevältä, mutta nyt 10-15 v kuluessa hänen tilanteensa on se , että välit ovat poikki omiin sukulaisiin kutakuinkin kaikkiin, miehensä sukulaisiin sekä vanhoihin ystäviin.

Eräs sukulainen sanoikin hänelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, että jospa vika onkin ihan hänessä itsessään, kun välit tuntuvat menevän kaikkien kanssa poikki.

Ihmisillä on erilaisia rajoja ja mielipiteitä.

Jos et huolehdi omistasi, niin ei niistä oikein muut voi loppupeleissä huolehtia, koska sitä käyttäytyy toisia kohtaan niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan eikä se ole kaikilla samanlaista.

Olen eri mutta välithän eivät ole menneet poikki, vaan hän on katkaissut ne. Selkeä ero siinä että tietoisesti vetää rajoja siihen että tulee konflikteja noin vain.

Joskus voi olla tarvis tehdä elämässä suursiivous poistamalla siitä kaikki haitalliset ihniset. Niitä voi olla paljon, jos rajat ovat olleet heikot. Itselle ei ole sellaista käynyt, mutta ymmärrän tilanteen. On tehtävö tilaa oikeille ystäville.

En tiedä onko sisarellani ystäviä, varmasti ei montaa ainakaan. Aika epätodennäköistä, että kaikki nuo ihmiset, joihin on välit hänellä mennyt, olisivat haitallisia ihmisiä.

Jos rajat ovat heikot, niitä pitää vahvistaa eikä panna kaikkia ihmissuhteita menemään. Eihän se ongelmaa poista vaan tulee eteen uudestaan ja uudestaan uusien tuttavuuksien kanssa.

Vastaan tähän kahdella viestillä. 1/2

Oletko ajatellut, että on paljon helpommin sanottu kuin tehty, että "rajoja pitää vahvistaa" niiden vanhojen ihmissuhteiden sisällä? Se nimittäin vaatii aika paljon niiltä toisilta osapuolilta, että he ymmärtävät toisen tarpeen JA hyväksyvät sen ja tukevat toista hänen muutospyrkimyksissään. Rohkenen väittää, aivan 100%-sella mutulla, että suurimmalta osalta ihmisiä tuo ei vain onnistu. Miksikö ei? Siksi, että aiemmin heikkorajainen ihminen - sellainen kiltti, sellainen joka ei oikein ole osannut pitää puoliaan, siis ei ole pitänyt niitä rajojaan - on ollut todella, todella helppo ihminen niille muille. Häneltä on aina uskaltanut pyytää asioita (toisin kuin monilta vahvasti rajansa tietäviltä ja muille ne myös osoittavilta), häneltä on useimmiten saanut sitä, mitä on halunnut. Se aiemmin heikkorajainen ihminen on saattanut olla omassa ystävä- ja perhepiirissä se kaikkein mukavin ja helpoin.

Ja sitten tulee muutos.

Miten suhtaudut muutokseen, tuollaiseen muutokseen läheisessä/ystävässä?

Käsi sydämelle: oletko sinä valmis luopumaan "saavutetuista eduistasi"?

Oletko sinä valmis näkemään vaivaa sen eteen, että sinun ja tuon toisen ihmisen välinen dynamiikka muuttuu? Mahdollisesti muuttuu lähes täydellisesti. Oletko valmis? Tuetko ystävääsi/läheistäsi tuossa hänen pyrkimyksessään? Vai - käsi sydämelle - toivotko, että hän lopettaa hömpötyksensä ja valituksensa ja palaa juuri sellaiseksi ihmiseksi, jollaisena olet tottunut hänet pitämään?

Olen itse tehnyt erään havainnon jo nuorempana, parikymppisenä, kun olen ollut monessa mukana ja joissain kohtaa olen väsyttänyt itseäni myös sinänsä ihan kivoilla sosiaalisilla jutuilla (nuorempana luuli olevansa täynnä energiaa) joita on vain ollut liikaa. Tuolloin kun olen ollut väsynyt, hyvin moni ihminen, joka on ollut rakas ja tärkeä minulle ja joille minä olen ollut rakas ja tärkeä, ovat lempeästi moittineet minua, että minun pitäisi opetella sanomaan ihmisille ei. He ovat ajatelleet vain minun parastani.

(jatkuu)

2/2

Kuitenkin, lähes poikkeuksetta, kun olen noudattanut heidän antamaansa neuvoa, niin, että olen sanonut heille itselleen "Ei", sitä "ei":tä ei ole otettu vastaan. Milloin on mökötetty, milloin on yritetty venkuloida, milloin on yritetty painostaa, milloin on yritetty jankata, eikö nyt sitten kuitenkin. Jos olen sanonut, että nyt on liikaa tekemistä ja menemistä, en ehdi enkä jaksa nähdä, on vedetty kalenterisulkeisia, että milloin sitten löytyy aikaa. Viestini siitä, että nyt tarvitsisin omaa aikaa ja rauhaa, on ohitettu täysin. Ja tämä ihmisiltä, joiden tiedän vilpittömästi halunneen minulle hyvää.

Jokaisella meillä on niitä ns. sokeita pisteitä, etenkin oman toimintamme osalta.

Kannattaa aina miettiä, ovatko omat tarkoitusperät kuitenkaan aidosti altruistiset ja ajattelevat sen toisen ihmisen parasta, vai onko kysymyksessä kuitenkin se, että ensi sijalla ovat omat tarpeet, omat halut, omat toiveet - joiden suhteen toivoo toiselta jotakin.

Tästä syystä ihminen, joka on lähtenyt tietoisesti muuttamaan itseään ja elämäänsä, voi joutua läheistensä ja ystäviensä kanssa tuplasti törmäyskurssille. Kyse ei ole siitä, että joku terapeutti sanoisi, että kannattaa katkaista välit kaikkiin entisiin ihmisiin. Vaikea uskoa kenenkään terapeutin kannustavan sellaiseen. Mutta jos tilanne on se, että ihminen on kuormittunut ja hän haluaa parantaa oloaan, se jo itsessään vaatii paljon energiaa (etenkin kun juuri on jo valmiiksi kuormittunut). Siihen päälle vielä se kaikki muutosvastarinta, joka läheisiltä tulee. Koska se ihminen ei voi yksin, siellä omassa yksinäisyydessään ja omassa päässään, harjoitella sitä rajojen vetämistä. Siihen harjoitukseen ja opetteluun tarvitaan toinen ihminen. Ja jos se elämässä jo oleva ihminen kokee, että toisen rajanveto onkin itseltä pois (saavutetut edut menetetään), siitä tulee tuplataakka sille uupuneelle ihmiselle. Koska itsensä muuttamisen lisäksi hänellä pitäisi olla voimia muuttaa sitä toistakin ihmistä. Kun tarkoituksena on muuttaa sitä ihmissuhteiden dynamiikkaa, ja hyvin usein se toinen ihminen ei näe vallitsevassa asiantilassa mitään ongelmaa. Silloin ainakin oman logiikkani mukaan voi hyvinkin olla helpompaa harjoitella niitä rajanvetotaitoja täysin uusien ihmisten ja yhteisöjen kanssa. Vähän kuin koulukiusattu - jos hänellä on riittävästi voimavaroja - voi parhaimmillaan aloittaa uudessa koulussa ns. puhtaalta pöydältä. Toiset eivät tiedä sitä, että hänellä on heikkous, jonka yli hän haluaa päästä. (Sori vähän huono vertaus.)

Ja tässä puhun yksinomaan ihmisestä, jolla on ongelmana vain heikot rajat. Entä jos niitä ongelmia onkin enemmän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Olen eri, mutta tuo on kyllä todella hyvä ja osuva näkökulma. 

Itselläni yksi ystävä oli sellainen, joka kuuluu tähän kategoriaan ystävyyden katkaisemisessa. Hänen elämänsä oli ollut draamaa jo vuosia ja alkoholinkäyttö oli riistäytynyt käsistä. Vaikka hän koetti kuunnella myös minua, jos otin tilaa, niin siitä huolimatta en jaksanut enää.

Olen tuo, jolle vastasit (ja joka kirjoitti 2-osaisen oman kokemuksen siitä, miten puhuminen ei aina todellakaan auta). Halusin sanoa, että nostit tärkeän teeman esiin: sen, jos ollaan tilanteessa, jossa ystävyyssuhteessa pitää toistuvasti ikään kuin raivata itselleen ja omille asioilleen tilaa.

Prosessoin itse kolmea viimeisen kuuden vuoden aikana päättynyttä, hyvin erityyppistä ystävyyssuhdettani - siksi olen tässäkin ketjussa, ensin lukemassa, nyt kirjoittamassa. Yleisesti ottaen sanoisin - ja olen sanonut saman myös joissain toisissa ketjuissa - , että hyvin usein ystävyyssuhteen kaatavat toisen (joskus molempien) osapuolen hoitamattomat mielenterveysongelmat.

Liian usein ystävää käytetään terapeutin korvikkeena, pahimmassa tapauksessa ihminen ajattelee, että kun kuuntelen tuota toista niin hänkin kuuntelee minua, ja minä tarvitsen kuulijaa ja sitä, että "saan purkaa itseäni". Kuitenkin kun olen tullut sensitiiviseksi tuolle asialle olen jopa sanonut joillekin ystävilleni, kun olen kuullut hänen käyvän tuntikausien "terapiapuheluita" kerran-pari viikossa ystävänsä kanssa, että tuo ei ole hyväksi, että tuo teidän "keskinäinen terapointinne" faktisesti estää teitä molempia hakemasta ammattiapua mielenne päällä oleviin asioihin.

Tuo siis tilanteessa, jossa molemmat osapuolet kirjaimellisesti kuormittavat toista - mutta ajattelevat, mielestäni siis virheellisesti, että siitä on heille molemmille hyötyä. Tilanteessa, jossa aidosti vaikeat, käsittelemättömät asiat tekevät ainakin toisesta ihmisestä jo valmiiksi uupuneen, ei ole millään muotoa perusteltua ottaa vielä toisen ihmisen taakkaa kannettavakseen.

Sitten on tuo tilanne, jota lähdin kommentoimaan, eli se, että joutuu melkein kuin väkivalloin raivaamaan itselleen sanantilaa kahdenkeskisessä kommunikoinnissa. Jouduin tällaiseen tilanteeseen yhden nyt-jo-entisen ystäväni kanssa. Hän oli aikamoinen jyrä, ja ystävyyden päättymisen jälkeen olen miettinyt muitakin mahdollisia diagnooseja kuin vain keskittymishäiriö (joka hänellä oli ja jolla hän oikeutti oikeastaan kaiken huonon käytöksensä, jokaisessa tilanteessa). Minulla kesti vuosia tajuta, että keskinäinen kanssakäymisemme ei ole normaalia. Että niistä asioista, joista hän halusi keskustella, saatettiin puhua tai kirjoitella tuntikausia, mutta hyvin usein, kun minulla oli asia, josta halusin keskustella nimenomaan hänen kanssaan - olipa kyse henkilökohtaisen elämäni asiasta tai vaikkapa jostain  yhteiskunnallisesta kysymyksestä - kirjaimellisesti huutelin tuuleen: viestipalvelussa kirjoitin, että haluaisin puhua tästä-ja-tästä asiasta, mutta hän ei koskaan vastannut. Keskustelu päättyi siihen, aiheeseen ei koskaan palattu. Jouduin ystävyyden (tai "ystävyyden") loppuvaiheessa päättämään etukäteen, että haluan tänään puhua tästä ja tästä asiasta. Vasta kun konkreettisesti näin ja koin ja tunsin, miten suurta ponnistusta se vaati, että sain asian tuotua esiin JA pidettyä keskustelun siinä asiassa, tajusin, omaa ilmaisuani toistaakseni, lähtölaskennan jo alkaneen.

Siinä mielessä katson peiliin, ja mietin kovasti, mikä on johtanut siihen, mikä omassa käytöksessäni, sosiaalisessa olemisessani, on myötävaikuttanut siihen, että olen päätynyt olemaan ystävä ja viettämään paljon aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minä en niin sanotusti sovi yhteen.

Sillä se täytyy myöntää, että kaikki eivät sovi yhteen kaikkien kanssa. Asiallisesti pitää käyttäytyä aina ja kohdella muita ihmisiä kunnioittavasti, mutta kaikki eivät vain sovi toistensa kavereiksi, saati ystäviksi.

Tämä pohdinta on pitkä tie, aavistan.

Tuonkaltaisen pohdinnan kävin elämässäni noin neli- viisikymppisenä, jolloin siivosin elämästäni joitakin ihmisiä, joiden arvoja ja elämäntapaa en jaksanut enää katsella lähietäisyydeltä. Niistä ei kuitenkaan koitunut mitään draamaa yhtä tapausta lukuunottamatta.

Yksi mikä ei ole vielä tullut esille ketjussa on se, että ystävyydet alkavat monesti sattumalta ja enempää miettimättä. Tavataan jossain koulussa, harrastuksessa tai tuttavien kautta ja ryhdytään tutustumaan. On siis oikeastaan sattumaa, että ystäväksi päätyy jokin tietty ihminen, jonka kanssa on jotain yhteistä, vaikka se yhteinen asia olisi hyvinkin pieni (harrastus, samanikäinen lapsi jne.). Ystävystymistä ei siis mietitä siten kuin seurustelua, sopiiko tämä ihminen oikeasti minulle, ja millainen hän oikeastaan on.

Ja kun ystävinä on oltu pitempään, tuntuu vaikealta lopettaa sitä, vaikka ei viihtyisikään tai monet asiat häiritsisivät. Koska on olemassa ideaalit ystävyyden ikuisuudesta ja siitä, ettei ystävää saa hylätä. Tuo ajatus voi olla omassa päässä tai sitten se toinen osapuoli voi sen avulla herätellä syyllisyydentunnetta, jos haluaisi ottaa etäisyyttä tai irtautua kokonaan kuormittavasta ystävästä, jolla on aina jokin draama meneillään. 

En tarkoita etsiä syyllisiä, vaan tarkoitan, että elämän kulussa myös olosuhteilla ja muilla kuin henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja sattumillakin on iso merkitys. Myös ne tekijät selittävät ystävyyden päättymistä eli alun alkaen oltiin liian erilaisia. Ystävyys alkaa usein sattumalta, mutta sen päättyminen ei ole sattumaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Millainen ihminen hylkää ystävänsä, kun ystävällä on rankka elämänvaihe (kommentoija mainitsi niin)? Ja vielä sanomatta sanaakaan? Onko kyseessä hyvä ihminen vai täysi ihmishirviö? Minä äänestän jälkimmäistä. Palakoot hel vet issä tuollaiset "ystävät".

Kiitos vastauksestasi ja erittäin hyvästä kysymyksestäsi. Entä jos se rankka elämänvaihe on kestänyt 10 vuotta? Entä jos ihminen on selkeästi ammattiavun (psykologi, psykoterapeutti) tarpeessa, mutta ei hanki sitä? Entä jos se ystävä on itse kuormittunut oman elämänsä tapahtumista niin paljon, että hän ei kykene enää kantamaan ystävän taakkaa?

Kerro sinä minulle - jotta päästään puhumaan ihmishirviöistä aivan suoraan - kuinka kauan ystävän tulee jaksaa ystävän rankkaa elämänvaihetta?

Itse olen yrittänyt olla ystävä kolmen hyvin eri tavalla huonosti voineen ihmisen kanssa, vuosikausia. Yhdellä diagnosoitu masennus, jolle ei tehnyt mitään, vaikka resursseja olisi ollut. Toinen bipolaarinen, joka jätti keväisin lääkkeet syömättä ja näki harhoja, ja suuttui, kun sanoin, että hän tarvitsee hoitoa. Kolmas ihminen, en tiedä vielä oliko muuta kuin keskittymishäiriö ja diagnosoitu masennus (lääkkeet mutta ei terapiaa), kun kuvailin hänen pitkäaikaista käytöstään eräässä toisessa ketjussa täällä (saadakseni jotain hahmotusta ja myös purkaakseni omaa kokemustani sellaisille ketjun lukijoille, joilla on kiinnostusta ja ehkä kokemustakin näihin kysymyksiin - jotta en kuormittaisi muita ystäviäni), joku teki kyökkipsykologisen diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Jossain kohtaa olin kaikkien näiden ystävieni kanssa eri syiden takia tekemisissä viikottain, eikä kommunikointi luonnollisesti rajoittunut yhdessä hoidettaviin asioihin, vaan he purkivat tuota omaa kuormitustaan minuun. Silloin tajusin, että en jaksa. Kuitenkin sinnittelin useita vuosia kaikkien näiden ystävänä ja kuulijana - omien voimavarojeni kustannuksella. Kuten tästä - ja muutamasta muusta tänään tänne kirjoittamastani ylipitkästä tekstistä - voit päätellä, nämä kokemukset ovat jättäneet minut syvät jälkensä. Trauma on liian vahva sana, mutta jotain kuitenkin. Ja kuten sanoin, en halua pistää "vahinkoa kiertämään" ja kuormittaa läheisiäni näillä pohdinnoilla. Vaan haen ns. vertaistukea täältä: ei ole pakko lukea, jos ei halua. Paljon olen saanut täältä tukea ja myös uusia ajatuksia omaan päähäni.

Vaikka olen häpeissäni siitä, miten lopetin yhden em. ystävyyssuhteistani, voin todeta, että ikinä en ole lopettanut ystävyyssuhdetta "sanomatta sanaakaan". Olen vuosien ajan tuonut silloin tällöin, sopivan tilaisuuden tullen, esille, että ystävyyssuhde kuormittaa. Että ystävän pitäisi jutella ammattilaisen kanssa.

Minä olen sanonut tuon jokaiselle entiselle ystävälleni monta kertaa. Ja ollut ystävä vuosien ajan. Kuunnellut, kun ystävällä on ollut rankkaa.

Sano sinä minulle, olenko minä ihmishirviö, kun olen jossain kohtaa todennut, että enää en jaksa? Että enää en halua. Että ystävän sairaus sairastuttaa minutkin.

Ja jos nyt pohdin, että kun kuitenkin vuosien ajan  yritin sanoa, tuoda esille, niin epäsuorasti kuin aivan suorastikin - että miksi ystävä ei kuunnellut minua, miksi ei ottanut sanomaani tosissaan?

Kysyn sinulta - ja toki muiltakin: miten minun olisi pitänyt toimia toisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Millainen ihminen hylkää ystävänsä, kun ystävällä on rankka elämänvaihe (kommentoija mainitsi niin)? Ja vielä sanomatta sanaakaan? Onko kyseessä hyvä ihminen vai täysi ihmishirviö? Minä äänestän jälkimmäistä. Palakoot hel vet issä tuollaiset "ystävät".

Kiitos vastauksestasi ja erittäin hyvästä kysymyksestäsi. Entä jos se rankka elämänvaihe on kestänyt 10 vuotta? Entä jos ihminen on selkeästi ammattiavun (psykologi, psykoterapeutti) tarpeessa, mutta ei hanki sitä? Entä jos se ystävä on itse kuormittunut oman elämänsä tapahtumista niin paljon, että hän ei kykene enää kantamaan ystävän taakkaa?

Kerro sinä minulle - jotta päästään puhumaan ihmishirviöistä aivan suoraan - kuinka kauan ystävän tulee jaksaa ystävän rankkaa elämänvaihetta?

Itse olen yrittänyt olla ystävä kolmen hyvin eri tavalla huonosti voineen ihmisen kanssa, vuosikausia. Yhdellä diagnosoitu masennus, jolle ei tehnyt mitään, vaikka resursseja olisi ollut. Toinen bipolaarinen, joka jätti keväisin lääkkeet syömättä ja näki harhoja, ja suuttui, kun sanoin, että hän tarvitsee hoitoa. Kolmas ihminen, en tiedä vielä oliko muuta kuin keskittymishäiriö ja diagnosoitu masennus (lääkkeet mutta ei terapiaa), kun kuvailin hänen pitkäaikaista käytöstään eräässä toisessa ketjussa täällä (saadakseni jotain hahmotusta ja myös purkaakseni omaa kokemustani sellaisille ketjun lukijoille, joilla on kiinnostusta ja ehkä kokemustakin näihin kysymyksiin - jotta en kuormittaisi muita ystäviäni), joku teki kyökkipsykologisen diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Jossain kohtaa olin kaikkien näiden ystävieni kanssa eri syiden takia tekemisissä viikottain, eikä kommunikointi luonnollisesti rajoittunut yhdessä hoidettaviin asioihin, vaan he purkivat tuota omaa kuormitustaan minuun. Silloin tajusin, että en jaksa. Kuitenkin sinnittelin useita vuosia kaikkien näiden ystävänä ja kuulijana - omien voimavarojeni kustannuksella. Kuten tästä - ja muutamasta muusta tänään tänne kirjoittamastani ylipitkästä tekstistä - voit päätellä, nämä kokemukset ovat jättäneet minut syvät jälkensä. Trauma on liian vahva sana, mutta jotain kuitenkin. Ja kuten sanoin, en halua pistää "vahinkoa kiertämään" ja kuormittaa läheisiäni näillä pohdinnoilla. Vaan haen ns. vertaistukea täältä: ei ole pakko lukea, jos ei halua. Paljon olen saanut täältä tukea ja myös uusia ajatuksia omaan päähäni.

Vaikka olen häpeissäni siitä, miten lopetin yhden em. ystävyyssuhteistani, voin todeta, että ikinä en ole lopettanut ystävyyssuhdetta "sanomatta sanaakaan". Olen vuosien ajan tuonut silloin tällöin, sopivan tilaisuuden tullen, esille, että ystävyyssuhde kuormittaa. Että ystävän pitäisi jutella ammattilaisen kanssa.

Minä olen sanonut tuon jokaiselle entiselle ystävälleni monta kertaa. Ja ollut ystävä vuosien ajan. Kuunnellut, kun ystävällä on ollut rankkaa.

Sano sinä minulle, olenko minä ihmishirviö, kun olen jossain kohtaa todennut, että enää en jaksa? Että enää en halua. Että ystävän sairaus sairastuttaa minutkin.

Ja jos nyt pohdin, että kun kuitenkin vuosien ajan  yritin sanoa, tuoda esille, niin epäsuorasti kuin aivan suorastikin - että miksi ystävä ei kuunnellut minua, miksi ei ottanut sanomaani tosissaan?

Kysyn sinulta - ja toki muiltakin: miten minun olisi pitänyt toimia toisin?

Ei sinun tai kenenkään muunkaan tarvitse puolustella ystävyyden päättymistä. Se riittää, että koet, ettet enää halua olla ko. henkilön ystävä. Ystävyys on aina vapaaehtoista eikä siihen voi velvoittaa mistään syystä. T. eri kuin kommentoimasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Millainen ihminen hylkää ystävänsä, kun ystävällä on rankka elämänvaihe (kommentoija mainitsi niin)? Ja vielä sanomatta sanaakaan? Onko kyseessä hyvä ihminen vai täysi ihmishirviö? Minä äänestän jälkimmäistä. Palakoot hel vet issä tuollaiset "ystävät".

Kiitos vastauksestasi ja erittäin hyvästä kysymyksestäsi. Entä jos se rankka elämänvaihe on kestänyt 10 vuotta? Entä jos ihminen on selkeästi ammattiavun (psykologi, psykoterapeutti) tarpeessa, mutta ei hanki sitä? Entä jos se ystävä on itse kuormittunut oman elämänsä tapahtumista niin paljon, että hän ei kykene enää kantamaan ystävän taakkaa?

Kerro sinä minulle - jotta päästään puhumaan ihmishirviöistä aivan suoraan - kuinka kauan ystävän tulee jaksaa ystävän rankkaa elämänvaihetta?

Itse olen yrittänyt olla ystävä kolmen hyvin eri tavalla huonosti voineen ihmisen kanssa, vuosikausia. Yhdellä diagnosoitu masennus, jolle ei tehnyt mitään, vaikka resursseja olisi ollut. Toinen bipolaarinen, joka jätti keväisin lääkkeet syömättä ja näki harhoja, ja suuttui, kun sanoin, että hän tarvitsee hoitoa. Kolmas ihminen, en tiedä vielä oliko muuta kuin keskittymishäiriö ja diagnosoitu masennus (lääkkeet mutta ei terapiaa), kun kuvailin hänen pitkäaikaista käytöstään eräässä toisessa ketjussa täällä (saadakseni jotain hahmotusta ja myös purkaakseni omaa kokemustani sellaisille ketjun lukijoille, joilla on kiinnostusta ja ehkä kokemustakin näihin kysymyksiin - jotta en kuormittaisi muita ystäviäni), joku teki kyökkipsykologisen diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Jossain kohtaa olin kaikkien näiden ystävieni kanssa eri syiden takia tekemisissä viikottain, eikä kommunikointi luonnollisesti rajoittunut yhdessä hoidettaviin asioihin, vaan he purkivat tuota omaa kuormitustaan minuun. Silloin tajusin, että en jaksa. Kuitenkin sinnittelin useita vuosia kaikkien näiden ystävänä ja kuulijana - omien voimavarojeni kustannuksella. Kuten tästä - ja muutamasta muusta tänään tänne kirjoittamastani ylipitkästä tekstistä - voit päätellä, nämä kokemukset ovat jättäneet minut syvät jälkensä. Trauma on liian vahva sana, mutta jotain kuitenkin. Ja kuten sanoin, en halua pistää "vahinkoa kiertämään" ja kuormittaa läheisiäni näillä pohdinnoilla. Vaan haen ns. vertaistukea täältä: ei ole pakko lukea, jos ei halua. Paljon olen saanut täältä tukea ja myös uusia ajatuksia omaan päähäni.

Vaikka olen häpeissäni siitä, miten lopetin yhden em. ystävyyssuhteistani, voin todeta, että ikinä en ole lopettanut ystävyyssuhdetta "sanomatta sanaakaan". Olen vuosien ajan tuonut silloin tällöin, sopivan tilaisuuden tullen, esille, että ystävyyssuhde kuormittaa. Että ystävän pitäisi jutella ammattilaisen kanssa.

Minä olen sanonut tuon jokaiselle entiselle ystävälleni monta kertaa. Ja ollut ystävä vuosien ajan. Kuunnellut, kun ystävällä on ollut rankkaa.

Sano sinä minulle, olenko minä ihmishirviö, kun olen jossain kohtaa todennut, että enää en jaksa? Että enää en halua. Että ystävän sairaus sairastuttaa minutkin.

Ja jos nyt pohdin, että kun kuitenkin vuosien ajan  yritin sanoa, tuoda esille, niin epäsuorasti kuin aivan suorastikin - että miksi ystävä ei kuunnellut minua, miksi ei ottanut sanomaani tosissaan?

Kysyn sinulta - ja toki muiltakin: miten minun olisi pitänyt toimia toisin?

Ei sinun tai kenenkään muunkaan tarvitse puolustella ystävyyden päättymistä. Se riittää, että koet, ettet enää halua olla ko. henkilön ystävä. Ystävyys on aina vapaaehtoista eikä siihen voi velvoittaa mistään syystä. T. eri kuin kommentoimasi

Kiitos tästä kommentistasi. Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Kun tässä asiassa, ketjua luettuani ja itse omia tuntojani kirjoittaneena, on itselläni tunteet pinnassa, tuntui jotenkin kohtuuttomalta, että kirjoitukseni pohjalta minun viitattiin konkreettisesti olevan ihmishirviö. En väitä olevani hyvä ihminen (jonka kommentoija asetti ihmishirviön vastapooliksi), mutta pyrin kuitenkin tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Uskon, että luopumiseni noista kolmesta kuormittaneesta "ystävyys"suhteesta on myös tehnyt minusta hieman paremman ihmisen niille läheisille ja ystävilleni, jotka elämässäni ovat.

Joskus pitää vain irrottautua, se on minun sanomani. Yleensä aina sille irrottautumisen tarpeelle on perusteltu syy. Aina se irrottautuja ei sitä halua tai voi sanoa ääneen, ja se on tietenkin ikävää sen jäljellejääneen kannalta, mutta koska ystävyyssuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä, tulisi myös epätietoisuuteen jääneen ihmisen miettiä hiljaa itsekseen, mistä oli kyse, missä määrin on itse vastuussa ystävyyssuhteen päättymisestä ja mitä olisi mahdollisesti voinut tehdä toisin. Itse mietin noita aktiivisesti myös ystävyyssuhteiden päättäjänä. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi aitoja k*sipäitä, mutta suurin osa meistä ei kuitenkaan ehkä loppujen lopuksi täytä tuota määritelmää.

Ystävyyteen tarvitaan kaksi, ja jos ystävyydessä tulee ongelmia, ovat molemmat vastuussa. Olen lukenut muutamaan kertaan Francesco Alberonin teoksen Ystävyys, ja huomaan, että moni ns. rauhallisempi ja - jos sallitaan - viisaampi kommentti täällä heijastaa tuon teoksen sanomaa: ystävyyttä ei voi koskaan pakottaa. Jos ystävyydessä on pahoja ongelmia, se merkitsee sitä, että ystävyyttä ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Millainen ihminen hylkää ystävänsä, kun ystävällä on rankka elämänvaihe (kommentoija mainitsi niin)? Ja vielä sanomatta sanaakaan? Onko kyseessä hyvä ihminen vai täysi ihmishirviö? Minä äänestän jälkimmäistä. Palakoot hel vet issä tuollaiset "ystävät".

Kiitos vastauksestasi ja erittäin hyvästä kysymyksestäsi. Entä jos se rankka elämänvaihe on kestänyt 10 vuotta? Entä jos ihminen on selkeästi ammattiavun (psykologi, psykoterapeutti) tarpeessa, mutta ei hanki sitä? Entä jos se ystävä on itse kuormittunut oman elämänsä tapahtumista niin paljon, että hän ei kykene enää kantamaan ystävän taakkaa?

Kerro sinä minulle - jotta päästään puhumaan ihmishirviöistä aivan suoraan - kuinka kauan ystävän tulee jaksaa ystävän rankkaa elämänvaihetta?

Itse olen yrittänyt olla ystävä kolmen hyvin eri tavalla huonosti voineen ihmisen kanssa, vuosikausia. Yhdellä diagnosoitu masennus, jolle ei tehnyt mitään, vaikka resursseja olisi ollut. Toinen bipolaarinen, joka jätti keväisin lääkkeet syömättä ja näki harhoja, ja suuttui, kun sanoin, että hän tarvitsee hoitoa. Kolmas ihminen, en tiedä vielä oliko muuta kuin keskittymishäiriö ja diagnosoitu masennus (lääkkeet mutta ei terapiaa), kun kuvailin hänen pitkäaikaista käytöstään eräässä toisessa ketjussa täällä (saadakseni jotain hahmotusta ja myös purkaakseni omaa kokemustani sellaisille ketjun lukijoille, joilla on kiinnostusta ja ehkä kokemustakin näihin kysymyksiin - jotta en kuormittaisi muita ystäviäni), joku teki kyökkipsykologisen diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Jossain kohtaa olin kaikkien näiden ystävieni kanssa eri syiden takia tekemisissä viikottain, eikä kommunikointi luonnollisesti rajoittunut yhdessä hoidettaviin asioihin, vaan he purkivat tuota omaa kuormitustaan minuun. Silloin tajusin, että en jaksa. Kuitenkin sinnittelin useita vuosia kaikkien näiden ystävänä ja kuulijana - omien voimavarojeni kustannuksella. Kuten tästä - ja muutamasta muusta tänään tänne kirjoittamastani ylipitkästä tekstistä - voit päätellä, nämä kokemukset ovat jättäneet minut syvät jälkensä. Trauma on liian vahva sana, mutta jotain kuitenkin. Ja kuten sanoin, en halua pistää "vahinkoa kiertämään" ja kuormittaa läheisiäni näillä pohdinnoilla. Vaan haen ns. vertaistukea täältä: ei ole pakko lukea, jos ei halua. Paljon olen saanut täältä tukea ja myös uusia ajatuksia omaan päähäni.

Vaikka olen häpeissäni siitä, miten lopetin yhden em. ystävyyssuhteistani, voin todeta, että ikinä en ole lopettanut ystävyyssuhdetta "sanomatta sanaakaan". Olen vuosien ajan tuonut silloin tällöin, sopivan tilaisuuden tullen, esille, että ystävyyssuhde kuormittaa. Että ystävän pitäisi jutella ammattilaisen kanssa.

Minä olen sanonut tuon jokaiselle entiselle ystävälleni monta kertaa. Ja ollut ystävä vuosien ajan. Kuunnellut, kun ystävällä on ollut rankkaa.

Sano sinä minulle, olenko minä ihmishirviö, kun olen jossain kohtaa todennut, että enää en jaksa? Että enää en halua. Että ystävän sairaus sairastuttaa minutkin.

Ja jos nyt pohdin, että kun kuitenkin vuosien ajan  yritin sanoa, tuoda esille, niin epäsuorasti kuin aivan suorastikin - että miksi ystävä ei kuunnellut minua, miksi ei ottanut sanomaani tosissaan?

Kysyn sinulta - ja toki muiltakin: miten minun olisi pitänyt toimia toisin?

Ei sinun tai kenenkään muunkaan tarvitse puolustella ystävyyden päättymistä. Se riittää, että koet, ettet enää halua olla ko. henkilön ystävä. Ystävyys on aina vapaaehtoista eikä siihen voi velvoittaa mistään syystä. T. eri kuin kommentoimasi

Kiitos tästä kommentistasi. Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Kun tässä asiassa, ketjua luettuani ja itse omia tuntojani kirjoittaneena, on itselläni tunteet pinnassa, tuntui jotenkin kohtuuttomalta, että kirjoitukseni pohjalta minun viitattiin konkreettisesti olevan ihmishirviö. En väitä olevani hyvä ihminen (jonka kommentoija asetti ihmishirviön vastapooliksi), mutta pyrin kuitenkin tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Uskon, että luopumiseni noista kolmesta kuormittaneesta "ystävyys"suhteesta on myös tehnyt minusta hieman paremman ihmisen niille läheisille ja ystävilleni, jotka elämässäni ovat.

Joskus pitää vain irrottautua, se on minun sanomani. Yleensä aina sille irrottautumisen tarpeelle on perusteltu syy. Aina se irrottautuja ei sitä halua tai voi sanoa ääneen, ja se on tietenkin ikävää sen jäljellejääneen kannalta, mutta koska ystävyyssuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä, tulisi myös epätietoisuuteen jääneen ihmisen miettiä hiljaa itsekseen, mistä oli kyse, missä määrin on itse vastuussa ystävyyssuhteen päättymisestä ja mitä olisi mahdollisesti voinut tehdä toisin. Itse mietin noita aktiivisesti myös ystävyyssuhteiden päättäjänä. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi aitoja k*sipäitä, mutta suurin osa meistä ei kuitenkaan ehkä loppujen lopuksi täytä tuota määritelmää.

Ystävyyteen tarvitaan kaksi, ja jos ystävyydessä tulee ongelmia, ovat molemmat vastuussa. Olen lukenut muutamaan kertaan Francesco Alberonin teoksen Ystävyys, ja huomaan, että moni ns. rauhallisempi ja - jos sallitaan - viisaampi kommentti täällä heijastaa tuon teoksen sanomaa: ystävyyttä ei voi koskaan pakottaa. Jos ystävyydessä on pahoja ongelmia, se merkitsee sitä, että ystävyyttä ei enää ole.

Hyvä kirjavinkki, taisin lukeakin tuon kirjan tuolloin neli-viisikymppisenä, kun päätin muutaman ystävyyssuhteen. Yksi oli sellainen kuin nämä sinunkin kuvaamasi, kuormittava.

Hän kysyi miksen ole enää ottanut yhteyttä, jolloin vastasin, että en koe, että meidän ystävyys enää voi jatkua, että on parempi, ettemme enää ole tekemisissä ja toivotin hyvää jatkoa sekä kiitin ystävyydestämme. Hän ei kysynyt tarkempaa syytä sille miksi en enää halua olla tekemisissä. Tavallaan koin kyllä itseni julmaksi siinä hetkessä, mutta samanaikaisesti teko oli myös välttämätön enkä yhtään ole tuota päätöstä katunut. Jos en halua olla ystävä, niin silloinhan en todella ole hyvää seuraa ko. ihmiselle. Hyvä on siis ymmärtää sekin, ettei kukaan ole ystävänäkään korvaamaton. Jos tulee leimatuksi ihmishirviöksi, niin sellaisesta varmasti halutaankin pysyä loitolla ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!

Vierailija kirjoitti:

En ole täysin päässyt yli. Tapahtuneesta aikaa muutama vuosi. Olimme ja olemme keski-ikäisiä ja takana kolmenkymmenen vuoden ystävyys. Minulla ei ole mitään käsitystä miksi ystävä halusi katkaista välit.

Miten tuo voi olla mahdollista? Mietin tätä aloitusta ja ketjua lukiessani, ja muistan vastikään olleen ketjun siitä, miten (avio)ero voi tulla toiselle yllätyksenä.

Siis, tarkoitukseni ei ole syyllistää tms. provosoida. Vaan kysyä ja toivoa saavani jotain vastausta, miten tuo voi olla mahdollista.

Kahtalainen kysymys:

- miten voi olla mahdollista, että 30 vuoden jälkeen ystävä katkaisee välit, ei anna mitään selitystä eikä ole osoittanut mitään ennakkomerkkejä välien tulevasta poikki laittamisesta?

- miten voi olla mahdollista, että 30 vuoden jälkeen "jätetyksi" tullut ystävä ei voi ymmärtää syitä, joiden vuoksi ystävä on katkaissut välit?

Kysymys on vaikea tietenkin. Mutta edelleen, jos  ystävyyssuhteessa on ns. kaikki kunnossa eli kyse on edelleen Ystävyyssuhteesta, tuonhan ei pitäisi olla mitenkään mahdollista.

Mielessäni on aivan automaattisesti joitakin ajatuksia koskien tuota kommenttia ja tätä kysymystä laajemminkin, mutta en kirjoita niitä nyt tähän, vaan toivon muilta jotain näkemyksiä ja vastauksia noihin kysymyksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!

Kaikista ei yksinkertaisesti ole tuohon - ihmiset ovat aika heikkoja. Oman kuolemanpelon puolustukseksi vedetään jaksaminen/haluaminen/koska mun ei tartte. Ollaan todella vaikeasti rooleihin kangistuneita, jolloin ajatellaan, että aikaa priorisoidaan vaikkapa vain perheenjäsenille vaikka ystävä olisi kuolemassa. Myös nykyajan narsismi ja egoismi tukee tällaista ns heppoista, turhaa ihmisyyttä ja vain hyviä hetkiä ihmissuhteissa.