Miten päästä yli siitä että läheisin ystävä on katkaissut selittämättä välit?

Vierailija kirjoitti:

Minä olin pari vuotta yhden ystävän pässi narussa.

Emme kelvanneet seuraksi matkoille, emme juhliin, emme juhlapyhinä mm juhannus, uusi vuosi, pääsiäinen tai muu. Kelpasimme kaveriksi vain silloin, kun ei ollut muita tärkeämpiä kavereita.

Viimeinen pisara oli, kun olimme suunnitelleet yhteistä reissua, niin menikin sinne yhteisen puolitutun kanssa. Niin härskiä käytöstä, itse olisin vähintään pyytänyt sitten molempia. Oikein tälläinen röyhkeä oman edun etsijä, joka luulee olevansa kaikkien ns suosikkikaveri.

Siinä hetkessä päätin, että miksi ihmeessä seuraan paskantärkeää omien asioidensa esittelijää somessa ns kaverinani? Lopetin seuraamasta, ja viimeisen kuukauden olen voinut tosi hyvin, kun ei tarvitse mistään nähdä tai tietää tätä ulkopuolelle jättävää ns kaveria. Hän saa jatkaa tekemistensä esittelyä somessa.

Me on tavattu fiksuja, jalat maassa olevia ihmisiä ja jätetty päivittämättä kaikki sinne someen.

En käsitä että mietimme tätä ihmistä jopa kolmannen lapsemme kummiksi! Kummitäti pitää olla ehdottoman luotettava. Sellainen, jolle voi aina soittaa, joka ei sovi asioita ristiin, joka sanoo kyllä, kun ehdotat jotain ja järjestää aikaa.

Opettaako teidän kummitäti lapsille Jeesuksesta? Miksi hänelle pitää voida AINA soittaa?

Kieltämättä olisi hauska tietää mitä mieltä ystävä, johon katkaisin välit reilu 10 vuotta sitten nykyisin ajattelee välirikostamme. Toivottavasti on siihen yhtä tyytyväinen kuin minä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!

Avainsana lienee tuo, miten on "kokenut" asian. Jos ei koe olevansa terapeutti, jos ei koe toisen tapaa puhua ja/tai olla ystävän kanssa kuormittavaksi, ei ole mitään ongelmaa. Lisäksi kukaan ei liene aiemmin puhunut mitenkään konkreettisesti niistä "rankoista ajoista", jolloin ystävää tulisi tukea. Saattohoito lienee rankin asia maailmassa (lapsen kuolema on rankempi), mutta täällä todennäköisesti puhutaan joko tavanomaisemmista ystävän rankoista vaiheista tai - mikä on kaikkein todennäköisintä - siitä, että ystävä on joko diagnosoidusti tai ilman diagnoosia oleva vakavasti masentunut ihminen. Sinä puhut nyt todella rankoista kokemuksista, ja sinä puhut todennäköisesti enemmän tai vähemmän mieleltään terveistä ihmisistä.

Eli tässä puhutaan hyvin erilaisista asioista, ja hyvin erilaisista tilanteista.

Toistan, avainsana on oma kokemus. Jos koet jonkun ihmisen tai tilanteen kuormittavaksi, silloin se kuormittaa sinua. Silloin asialle pitää yrittää tehdä jotain, tai purra hammasta.

Sinä puhut asioista, jotka eivät kuormita.

Ihmiset ovat myös vahvasti erilaisia sen suhteen, miten paljon kuormitusta he kestävät - ja mitä he ylipäänsä mieltävät kuormitukseksi.

Kunnioittakaamme toistemme kokemuksia, älkäämme vähätelkö toisten sanomisia.

Voi hyvää päivää! Totta helvetissä saattohoito kuormittaa, kävin sen jälkeen jopa ammattilaisella juttelemassa! Mitä siitä? Ihan oikeasti - mitä siitä??? Kokemus oli suoraan arsesta ja täyttä katastrofia alusta loppuun - mitä siitä? Minä kuormituin, oli raskasta, hän oli ystäväni. Elämä ja ihmisyys on ylipäätään raskasta ja kuormittavaa!

MITÄ SIITÄ?

'

Ikävää, todella ikävää, kun huudat kommenttiini vastauksen. Miten luitkin viestini niin, että väheksyin osallistumistasi saattohoitoon ja sen kuormittavuutta?

Yritin sanoa, että tässä ketjussa on puhuttu välillä täysin eri asioista ja että sinä puhuit täysin eri asioista kuin useampi kommentoija. Tämä reaktiosi viestiini vain vahvisti tätä käsitystä entisestään.

Muu porukka täällä puhuu ihan eri tason asoista, pienemmistä asioista kuin saattohoidosta. Sitä koitin sanoa.

Olen tosi pahoillani, että saattohoitokokemuksesi on saamastasi ammattiavusta huolimatta johtanut ilmiselvästi siihen, että koet asiaksesi kirjoittaa epäkunnioittavasti toisista ja toisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!

Olen minäkin saatellut ystäväni hautaan kolme vuotta sitten. Vanhin ystäväni on ollut vierelläni melkein 50 vuotta ja siihen on  mahtunut jo monenlaista. Eroja, vanhempien sairauksia ja kuolemia puolin ja toisin. 

Kuormitusta kestää hyvin, jos ystävyys on pääosin vastavuoroista ja tullaan juttuun hyvin. Sitten taas laajat elämänhallintaongelmat tuppaavat olemaan hyvin pitkäkestoisia ja toisella tavalla ystävyyssuhdetta kuormittavia kuin tilapäiset elämänkriisit. Vuosikymmenet olin sellaisenkin ihmisen ystävä, kunnes en jaksanut enää. Vaikka periaatteessa arvostankin häntä tai ainakin sitä ihmistä, joka hän kerran oli.

Kiitos tästä useampia eri näkökulmia luotaavasta kommentistasi. Tämä ero on tärkeää huomata - kaikki eivät sitä tässä ketjussa ole ilmiselvästi tajunneet.

Jos ystävyys on hyvä ja vastavuoroinen, toista haluaa auttaa ja tekee aivan kaikkensa ollakseen toiselle tukena tämän kriisissä. Mutta sitten on nuo tilanteet, jotka sanoitit todella, todella hyvin: elämänhallintaongelmat (lisäisin tähän myös kroonistuneen masennuksen, johon ei saa hoitoa - se yleensä liittyy vahvasti elämän- ja tunne-elämänhallintaongelmiin) kuormittavat aivan eri tavalla kuin yksittäinen kriisi.

Monella kommentoijalla ovat menneet nämä kaksi tilannetta ja kaksi sangen erityyppistä ystävyyssuhdetyyppiä (ja niiden kuormittavuudet) sekaisin. Sitten ihmetellään, kun ei tajuta, että puhe on aivan eri asioista.

Vierailija kirjoitti:

Hän ei koskaan pitänyt sinua läheisenä ystävänä, ainoastaan taakkana. Jatkuva viestittely, tapaamisten ehdottaminen, elämään tunkeutuminen olivat yksinkertaisesti liikaa. Olit hänelle kaveri, et muuta, mutta hän ei enää jaksanut tätä "miksi olet tuollainen" -juttua, jolla koko kevään kiusasit, kun hän halusi olla rauhassa tai oikeiden ystäviensä kanssa.

Tai sitten on niin läheinen, että menee solmuun omien tuntemusten kanssa. Ei osaa käsitellä asioita. Kiukuttelee. Hylkää. Hylkää ennen kuin tulee itse hylätyksi. Pelkojahan ne on.

Ei voi tietää, jos ei puhu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!

Ystäväni sairastui vakavasti ja hengenlähtökin oli lähellä. Vaikka tilanne oli vakava, olin mielelläni ystävän tukena vaikealla hetkellä.

Minusta tuo on aivan normaalia ihmisyyttä. Se _ei_ ole, että kaikki kuormittaa ystävyydessä, ja sitten hiippaillaan ja kadotaan, keksitään jos mitä tekosyitä omalle narsismille ja heikkoudelle! Hyi saatana mitä ihmisiä - epäihmisiä!

Hyvin harvoin on tilanne, että "kaikki kuormittaa ystävyydessä" - silloinhan ihminen kuormittuisi joka ikisessä ystävyyssuhteessaan. Kuitenkin usein on tilanne, että siinä yhdessä ystävyyssuhteessa ja/tai siinä  yhdessä ystävässä on jotakin kuormittavaa. Ja se kuormitus yleensä kasvaa ajan kuluessa. Siitä tässä ketjussa on eniten puhuttu - ei siitä, miten hyljätään sairastunut ystävä tmv.

Joskus tuntuu, että tänne kommentoivat ja toisia täällä haukkuvat eivät ole joko lukeneet ketjua lainkaan tai sisälukutaidoissa on todella paljon petrattavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!

Avainsana lienee tuo, miten on "kokenut" asian. Jos ei koe olevansa terapeutti, jos ei koe toisen tapaa puhua ja/tai olla ystävän kanssa kuormittavaksi, ei ole mitään ongelmaa. Lisäksi kukaan ei liene aiemmin puhunut mitenkään konkreettisesti niistä "rankoista ajoista", jolloin ystävää tulisi tukea. Saattohoito lienee rankin asia maailmassa (lapsen kuolema on rankempi), mutta täällä todennäköisesti puhutaan joko tavanomaisemmista ystävän rankoista vaiheista tai - mikä on kaikkein todennäköisintä - siitä, että ystävä on joko diagnosoidusti tai ilman diagnoosia oleva vakavasti masentunut ihminen. Sinä puhut nyt todella rankoista kokemuksista, ja sinä puhut todennäköisesti enemmän tai vähemmän mieleltään terveistä ihmisistä.

Eli tässä puhutaan hyvin erilaisista asioista, ja hyvin erilaisista tilanteista.

Toistan, avainsana on oma kokemus. Jos koet jonkun ihmisen tai tilanteen kuormittavaksi, silloin se kuormittaa sinua. Silloin asialle pitää yrittää tehdä jotain, tai purra hammasta.

Sinä puhut asioista, jotka eivät kuormita.

Ihmiset ovat myös vahvasti erilaisia sen suhteen, miten paljon kuormitusta he kestävät - ja mitä he ylipäänsä mieltävät kuormitukseksi.

Kunnioittakaamme toistemme kokemuksia, älkäämme vähätelkö toisten sanomisia.

Voi hyvää päivää! Totta helvetissä saattohoito kuormittaa, kävin sen jälkeen jopa ammattilaisella juttelemassa! Mitä siitä? Ihan oikeasti - mitä siitä??? Kokemus oli suoraan arsesta ja täyttä katastrofia alusta loppuun - mitä siitä? Minä kuormituin, oli raskasta, hän oli ystäväni. Elämä ja ihmisyys on ylipäätään raskasta ja kuormittavaa!

MITÄ SIITÄ?

'

Ikävää, todella ikävää, kun huudat kommenttiini vastauksen. Miten luitkin viestini niin, että väheksyin osallistumistasi saattohoitoon ja sen kuormittavuutta?

Yritin sanoa, että tässä ketjussa on puhuttu välillä täysin eri asioista ja että sinä puhuit täysin eri asioista kuin useampi kommentoija. Tämä reaktiosi viestiini vain vahvisti tätä käsitystä entisestään.

Muu porukka täällä puhuu ihan eri tason asoista, pienemmistä asioista kuin saattohoidosta. Sitä koitin sanoa.

Olen tosi pahoillani, että saattohoitokokemuksesi on saamastasi ammattiavusta huolimatta johtanut ilmiselvästi siihen, että koet asiaksesi kirjoittaa epäkunnioittavasti toisista ja toisille.

Moinen tekopyhyys on oikein ärsyttävää. Etkö näe, Miten tuomitset ja eristät ja samalla kuvittelet olevasi avuksi ja ymmärtäväsi. Et tee niin. Luulet siinä tekopyhyydessäsi ihan outoja.

Sanot tuolle henkilölle, että MUUT puhuvat ja sitä ja sitä ja SINÄ sitä toista.

Kyllä minä ainakin ymmärrän ja puhun monen tason juttuja. Älä vähättele minua, äläkä muita. Olet melko simppeli- tau sen kuvan jutuistasi saa.

Muu porukka täällä puhuu ihan eri tason asoista, pienemmistä asioista kuin saattohoidosta. Sitä koitin sanoa.

Olen tosi pahoillani, että saattohoitokokemuksesi on saamastasi ammattiavusta huolimatta johtanut ilmiselvästi siihen, että koet asiaksesi kirjoittaa epäkunnioittavasti toisista ja toisille.

Kompuroit omiin ajatuksiin

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Tässä taas yritetään selitellä omaa itsekkyyttä ja raukkamaisuutta toisen syyksi. Jos et saa suoraan sanottua ystävällesi mikä mättää, ongelma ei ole hänessä. Niitä rivienvälisiä "vihjeitä" on hankala lukea, varsinkin kun jokaisella tuntuu olevan eri käsitys niistä.

Suoraan puhuminen on reilumpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Olen eri, mutta tuo on kyllä todella hyvä ja osuva näkökulma. 

Itselläni yksi ystävä oli sellainen, joka kuuluu tähän kategoriaan ystävyyden katkaisemisessa. Hänen elämänsä oli ollut draamaa jo vuosia ja alkoholinkäyttö oli riistäytynyt käsistä. Vaikka hän koetti kuunnella myös minua, jos otin tilaa, niin siitä huolimatta en jaksanut enää.

Olen tuo, jolle vastasit (ja joka kirjoitti 2-osaisen oman kokemuksen siitä, miten puhuminen ei aina todellakaan auta). Halusin sanoa, että nostit tärkeän teeman esiin: sen, jos ollaan tilanteessa, jossa ystävyyssuhteessa pitää toistuvasti ikään kuin raivata itselleen ja omille asioilleen tilaa.

Prosessoin itse kolmea viimeisen kuuden vuoden aikana päättynyttä, hyvin erityyppistä ystävyyssuhdettani - siksi olen tässäkin ketjussa, ensin lukemassa, nyt kirjoittamassa. Yleisesti ottaen sanoisin - ja olen sanonut saman myös joissain toisissa ketjuissa - , että hyvin usein ystävyyssuhteen kaatavat toisen (joskus molempien) osapuolen hoitamattomat mielenterveysongelmat.

Liian usein ystävää käytetään terapeutin korvikkeena, pahimmassa tapauksessa ihminen ajattelee, että kun kuuntelen tuota toista niin hänkin kuuntelee minua, ja minä tarvitsen kuulijaa ja sitä, että "saan purkaa itseäni". Kuitenkin kun olen tullut sensitiiviseksi tuolle asialle olen jopa sanonut joillekin ystävilleni, kun olen kuullut hänen käyvän tuntikausien "terapiapuheluita" kerran-pari viikossa ystävänsä kanssa, että tuo ei ole hyväksi, että tuo teidän "keskinäinen terapointinne" faktisesti estää teitä molempia hakemasta ammattiapua mielenne päällä oleviin asioihin.

Tuo siis tilanteessa, jossa molemmat osapuolet kirjaimellisesti kuormittavat toista - mutta ajattelevat, mielestäni siis virheellisesti, että siitä on heille molemmille hyötyä. Tilanteessa, jossa aidosti vaikeat, käsittelemättömät asiat tekevät ainakin toisesta ihmisestä jo valmiiksi uupuneen, ei ole millään muotoa perusteltua ottaa vielä toisen ihmisen taakkaa kannettavakseen.

Sitten on tuo tilanne, jota lähdin kommentoimaan, eli se, että joutuu melkein kuin väkivalloin raivaamaan itselleen sanantilaa kahdenkeskisessä kommunikoinnissa. Jouduin tällaiseen tilanteeseen yhden nyt-jo-entisen ystäväni kanssa. Hän oli aikamoinen jyrä, ja ystävyyden päättymisen jälkeen olen miettinyt muitakin mahdollisia diagnooseja kuin vain keskittymishäiriö (joka hänellä oli ja jolla hän oikeutti oikeastaan kaiken huonon käytöksensä, jokaisessa tilanteessa). Minulla kesti vuosia tajuta, että keskinäinen kanssakäymisemme ei ole normaalia. Että niistä asioista, joista hän halusi keskustella, saatettiin puhua tai kirjoitella tuntikausia, mutta hyvin usein, kun minulla oli asia, josta halusin keskustella nimenomaan hänen kanssaan - olipa kyse henkilökohtaisen elämäni asiasta tai vaikkapa jostain  yhteiskunnallisesta kysymyksestä - kirjaimellisesti huutelin tuuleen: viestipalvelussa kirjoitin, että haluaisin puhua tästä-ja-tästä asiasta, mutta hän ei koskaan vastannut. Keskustelu päättyi siihen, aiheeseen ei koskaan palattu. Jouduin ystävyyden (tai "ystävyyden") loppuvaiheessa päättämään etukäteen, että haluan tänään puhua tästä ja tästä asiasta. Vasta kun konkreettisesti näin ja koin ja tunsin, miten suurta ponnistusta se vaati, että sain asian tuotua esiin JA pidettyä keskustelun siinä asiassa, tajusin, omaa ilmaisuani toistaakseni, lähtölaskennan jo alkaneen.

Siinä mielessä katson peiliin, ja mietin kovasti, mikä on johtanut siihen, mikä omassa käytöksessäni, sosiaalisessa olemisessani, on myötävaikuttanut siihen, että olen päätynyt olemaan ystävä ja viettämään paljon aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minä en niin sanotusti sovi yhteen.

Sillä se täytyy myöntää, että kaikki eivät sovi yhteen kaikkien kanssa. Asiallisesti pitää käyttäytyä aina ja kohdella muita ihmisiä kunnioittavasti, mutta kaikki eivät vain sovi toistensa kavereiksi, saati ystäviksi.

Tämä pohdinta on pitkä tie, aavistan.

Tuonkaltaisen pohdinnan kävin elämässäni noin neli- viisikymppisenä, jolloin siivosin elämästäni joitakin ihmisiä, joiden arvoja ja elämäntapaa en jaksanut enää katsella lähietäisyydeltä. Niistä ei kuitenkaan koitunut mitään draamaa yhtä tapausta lukuunottamatta.

Yksi mikä ei ole vielä tullut esille ketjussa on se, että ystävyydet alkavat monesti sattumalta ja enempää miettimättä. Tavataan jossain koulussa, harrastuksessa tai tuttavien kautta ja ryhdytään tutustumaan. On siis oikeastaan sattumaa, että ystäväksi päätyy jokin tietty ihminen, jonka kanssa on jotain yhteistä, vaikka se yhteinen asia olisi hyvinkin pieni (harrastus, samanikäinen lapsi jne.). Ystävystymistä ei siis mietitä siten kuin seurustelua, sopiiko tämä ihminen oikeasti minulle, ja millainen hän oikeastaan on.

Ja kun ystävinä on oltu pitempään, tuntuu vaikealta lopettaa sitä, vaikka ei viihtyisikään tai monet asiat häiritsisivät. Koska on olemassa ideaalit ystävyyden ikuisuudesta ja siitä, ettei ystävää saa hylätä. Tuo ajatus voi olla omassa päässä tai sitten se toinen osapuoli voi sen avulla herätellä syyllisyydentunnetta, jos haluaisi ottaa etäisyyttä tai irtautua kokonaan kuormittavasta ystävästä, jolla on aina jokin draama meneillään. 

En tarkoita etsiä syyllisiä, vaan tarkoitan, että elämän kulussa myös olosuhteilla ja muilla kuin henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja sattumillakin on iso merkitys. Myös ne tekijät selittävät ystävyyden päättymistä eli alun alkaen oltiin liian erilaisia. Ystävyys alkaa usein sattumalta, mutta sen päättyminen ei ole sattumaa.

Miksi tästä ei sen ystävän kanssa sitten voisi keskustella, eli miksi tämmöisen "ilmestyksen" jälkeen pitää se ystävä hylätä antamatta mitään syytä? Se ei ole reilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.

Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.

Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.

Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.

Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.

Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin. 

Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.

10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä? 

Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.

Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.

Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!

Avainsana lienee tuo, miten on "kokenut" asian. Jos ei koe olevansa terapeutti, jos ei koe toisen tapaa puhua ja/tai olla ystävän kanssa kuormittavaksi, ei ole mitään ongelmaa. Lisäksi kukaan ei liene aiemmin puhunut mitenkään konkreettisesti niistä "rankoista ajoista", jolloin ystävää tulisi tukea. Saattohoito lienee rankin asia maailmassa (lapsen kuolema on rankempi), mutta täällä todennäköisesti puhutaan joko tavanomaisemmista ystävän rankoista vaiheista tai - mikä on kaikkein todennäköisintä - siitä, että ystävä on joko diagnosoidusti tai ilman diagnoosia oleva vakavasti masentunut ihminen. Sinä puhut nyt todella rankoista kokemuksista, ja sinä puhut todennäköisesti enemmän tai vähemmän mieleltään terveistä ihmisistä.

Eli tässä puhutaan hyvin erilaisista asioista, ja hyvin erilaisista tilanteista.

Toistan, avainsana on oma kokemus. Jos koet jonkun ihmisen tai tilanteen kuormittavaksi, silloin se kuormittaa sinua. Silloin asialle pitää yrittää tehdä jotain, tai purra hammasta.

Sinä puhut asioista, jotka eivät kuormita.

Ihmiset ovat myös vahvasti erilaisia sen suhteen, miten paljon kuormitusta he kestävät - ja mitä he ylipäänsä mieltävät kuormitukseksi.

Kunnioittakaamme toistemme kokemuksia, älkäämme vähätelkö toisten sanomisia.

Voi hyvää päivää! Totta helvetissä saattohoito kuormittaa, kävin sen jälkeen jopa ammattilaisella juttelemassa! Mitä siitä? Ihan oikeasti - mitä siitä??? Kokemus oli suoraan arsesta ja täyttä katastrofia alusta loppuun - mitä siitä? Minä kuormituin, oli raskasta, hän oli ystäväni. Elämä ja ihmisyys on ylipäätään raskasta ja kuormittavaa!

MITÄ SIITÄ?

'

Ikävää, todella ikävää, kun huudat kommenttiini vastauksen. Miten luitkin viestini niin, että väheksyin osallistumistasi saattohoitoon ja sen kuormittavuutta?

Yritin sanoa, että tässä ketjussa on puhuttu välillä täysin eri asioista ja että sinä puhuit täysin eri asioista kuin useampi kommentoija. Tämä reaktiosi viestiini vain vahvisti tätä käsitystä entisestään.

Muu porukka täällä puhuu ihan eri tason asoista, pienemmistä asioista kuin saattohoidosta. Sitä koitin sanoa.

Olen tosi pahoillani, että saattohoitokokemuksesi on saamastasi ammattiavusta huolimatta johtanut ilmiselvästi siihen, että koet asiaksesi kirjoittaa epäkunnioittavasti toisista ja toisille.

Moinen tekopyhyys on oikein ärsyttävää. Etkö näe, Miten tuomitset ja eristät ja samalla kuvittelet olevasi avuksi ja ymmärtäväsi. Et tee niin. Luulet siinä tekopyhyydessäsi ihan outoja.

Sanot tuolle henkilölle, että MUUT puhuvat ja sitä ja sitä ja SINÄ sitä toista.

Kyllä minä ainakin ymmärrän ja puhun monen tason juttuja. Älä vähättele minua, äläkä muita. Olet melko simppeli- tau sen kuvan jutuistasi saa.

No, en ainakaan huuda. Simppeliyteni tason tiedän itse parhaiten, mutta kiitos näkemyksestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Millainen ihminen hylkää ystävänsä, kun ystävällä on rankka elämänvaihe (kommentoija mainitsi niin)? Ja vielä sanomatta sanaakaan? Onko kyseessä hyvä ihminen vai täysi ihmishirviö? Minä äänestän jälkimmäistä. Palakoot hel vet issä tuollaiset "ystävät".

Kiitos vastauksestasi ja erittäin hyvästä kysymyksestäsi. Entä jos se rankka elämänvaihe on kestänyt 10 vuotta? Entä jos ihminen on selkeästi ammattiavun (psykologi, psykoterapeutti) tarpeessa, mutta ei hanki sitä? Entä jos se ystävä on itse kuormittunut oman elämänsä tapahtumista niin paljon, että hän ei kykene enää kantamaan ystävän taakkaa?

Kerro sinä minulle - jotta päästään puhumaan ihmishirviöistä aivan suoraan - kuinka kauan ystävän tulee jaksaa ystävän rankkaa elämänvaihetta?

Itse olen yrittänyt olla ystävä kolmen hyvin eri tavalla huonosti voineen ihmisen kanssa, vuosikausia. Yhdellä diagnosoitu masennus, jolle ei tehnyt mitään, vaikka resursseja olisi ollut. Toinen bipolaarinen, joka jätti keväisin lääkkeet syömättä ja näki harhoja, ja suuttui, kun sanoin, että hän tarvitsee hoitoa. Kolmas ihminen, en tiedä vielä oliko muuta kuin keskittymishäiriö ja diagnosoitu masennus (lääkkeet mutta ei terapiaa), kun kuvailin hänen pitkäaikaista käytöstään eräässä toisessa ketjussa täällä (saadakseni jotain hahmotusta ja myös purkaakseni omaa kokemustani sellaisille ketjun lukijoille, joilla on kiinnostusta ja ehkä kokemustakin näihin kysymyksiin - jotta en kuormittaisi muita ystäviäni), joku teki kyökkipsykologisen diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Jossain kohtaa olin kaikkien näiden ystävieni kanssa eri syiden takia tekemisissä viikottain, eikä kommunikointi luonnollisesti rajoittunut yhdessä hoidettaviin asioihin, vaan he purkivat tuota omaa kuormitustaan minuun. Silloin tajusin, että en jaksa. Kuitenkin sinnittelin useita vuosia kaikkien näiden ystävänä ja kuulijana - omien voimavarojeni kustannuksella. Kuten tästä - ja muutamasta muusta tänään tänne kirjoittamastani ylipitkästä tekstistä - voit päätellä, nämä kokemukset ovat jättäneet minut syvät jälkensä. Trauma on liian vahva sana, mutta jotain kuitenkin. Ja kuten sanoin, en halua pistää "vahinkoa kiertämään" ja kuormittaa läheisiäni näillä pohdinnoilla. Vaan haen ns. vertaistukea täältä: ei ole pakko lukea, jos ei halua. Paljon olen saanut täältä tukea ja myös uusia ajatuksia omaan päähäni.

Vaikka olen häpeissäni siitä, miten lopetin yhden em. ystävyyssuhteistani, voin todeta, että ikinä en ole lopettanut ystävyyssuhdetta "sanomatta sanaakaan". Olen vuosien ajan tuonut silloin tällöin, sopivan tilaisuuden tullen, esille, että ystävyyssuhde kuormittaa. Että ystävän pitäisi jutella ammattilaisen kanssa.

Minä olen sanonut tuon jokaiselle entiselle ystävälleni monta kertaa. Ja ollut ystävä vuosien ajan. Kuunnellut, kun ystävällä on ollut rankkaa.

Sano sinä minulle, olenko minä ihmishirviö, kun olen jossain kohtaa todennut, että enää en jaksa? Että enää en halua. Että ystävän sairaus sairastuttaa minutkin.

Ja jos nyt pohdin, että kun kuitenkin vuosien ajan  yritin sanoa, tuoda esille, niin epäsuorasti kuin aivan suorastikin - että miksi ystävä ei kuunnellut minua, miksi ei ottanut sanomaani tosissaan?

Kysyn sinulta - ja toki muiltakin: miten minun olisi pitänyt toimia toisin?

Jos luit tarkemmin kommentin, johon jälleen kerran vastasit romaanilla, kyse oli siitä, että ystävä hylätään sanaa sanomatta, mitään selittämättä - eli mielestäni ylitulkitsit kommentin ja aloitit ihmeellisen puolustelusi.

Sen verran on vielä pakko todeta, että en oikein kannata tuota kyökkipsykologiaa ja ystävien diagnosointia - siinä voi mennä melkoisen pieleen. Hienoa, että jaksoit pitkään tukea ystäviäsi, toivottavasti hoidit hylkäämisen yhtä kauniisti kuin itse kuvailit.

Te jotkut olette ihan outoja. Ei ihme, ettei ystävänne jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Tässä taas yritetään selitellä omaa itsekkyyttä ja raukkamaisuutta toisen syyksi. Jos et saa suoraan sanottua ystävällesi mikä mättää, ongelma ei ole hänessä. Niitä rivienvälisiä "vihjeitä" on hankala lukea, varsinkin kun jokaisella tuntuu olevan eri käsitys niistä.

Suoraan puhuminen on reilumpaa.

Olen tuo, jolle kommentoit. Olen kirjoittanut useampia viestejä tähän ketjuun, joissa olen kertonut omista kokemuksistani, että vuosien aikana olen erittäin monta kertaa kertonut suoraan, mikä on ongelmana. Näkemyksiäni on vähätelty, tai minulle on suututtu. Olen yrittänyt niin monta kertaa, siinä onnistumatta, joten ratkaisuja ei enää ollut useita.

Tuo aiempi kommenttini liittyi siihen mielestäni hyvin yleiseen tilanteeseen, jossa ns. yleiset kohteliaisuuskäytännöt (jotka tämän ketjun viimeisimmillä sivuilla on näköjään hylätty moneen kertaan) estävät liian monia ihmisiä sanomasta suoraan. Niin estivät myös minua, mutta sitten kun rohkaistuin sanomaan suoraan, kohtasin tuon edellä mainitsemani tilanteen. Ihmiset eivät kovin helpolla ota vastaan tuon tyyppistä keskustelua ("mielestäni ystävyydessämme on ongelma") vaan suuttuvat, pahoittavat mielensä, mököttävät jne. Juuri tuosta syystä ihmiset sitten pitävät ne mölyt mahassaan ja kerryttävät pahaa mieltä siihen saakka, kunnes eivät enää voi.

Jos itsellä on vähänkään ymmärrystä omasta toiminnasta ja kykyä itsereflektioon, vaikka olisi rankka elämäntilanne päällä, kannattaa havainnoida, millaisia tapaamiset ystävän kanssa on. Jos itse vetää sitä kolmen tunnin monologia omista ongelmistaan (yksi esimerkki tästä ketjusta) ja se toistuu ja toistuu, niin ei pidä ihmetellä, jos ystävä kuormittuu. Sitä tarkoitin aiemmalla kommentillani.

Kukaan ei ole ystävyyssuhteessa yksin, aina on kaksi ihmistä, ja molemmilla on suhteesta yhtäläinen vastuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Oletko aivan varma, että entinen ystäväsi ei ole yrittänyt sanoa tuota sinulle? Jos ei suorin sanoin - koska sellainen on epäkohteliasta - niin antanut eri tavoin, omilla tavoillaan, merkkejä siitä, että kuormitat häntä liikaa? Jos  kyseessä on ystävä, siis sellainen, jonka on tuntenut pitkään ja jonka tavat tuntee, silloin voi jo odottaa, että ystävä huomaa, että kaikki ei ole kunnossa. Toki masentunut ihminen on äärimmäisen itsekeskeinen, itse sitä haluamatta, eikä välttämättä kykene huomioimaan toisen tunteita ja kuormitusta. Mutta jos on ollut pidempään masentunut ja/tai muuten hankalassa tilanteessa, pitää ponnistella sen eteen, että ei kaada sitä omaa pahaa oloaan lähimmäisten niskaan. Liian usein on tapahtunut ja tapahtuu sitä, että ns. kiltit ja hyvinkasvatetut ihmiset, yleensä naiset (joskus myös miehet, tietenkin), vain kuuntelevat toista ja ovat olkapäänä. Ja rasittuvat. Mutta heillä ei ole joko taitoja tai sydäntä avata toiselle sitä, että nyt en jaksaisi enää. Taipuu, taipuu vaan ei taitu. Kunnes sitten tulee se "viimeinen niitti", "höyhen, joka katkaisee kamelin selän", ja se voi olla näennäisesti pienikin asia, joka ratkaisee sen asian sen kuuntelijan puolesta. Että nyt riitti, nyt en voi enempää, nyt en jaksa enempää, nyt en halua enää yhtään enempää.

Se voi näyttää hylkäämiseltä sille toiselle, mutta asian voi kääntää myös toisinpäin: eikö se omista asioistaan valittanut ihminen ole koko ajan, joskus vuosienkin ajan hylännyt sitä kuuntelijaa, pieni murunen kerrallaan, keskittymällä omaan itseensä ja kieltäytymällä näkemästä sitä, miten itse kuluttaa toisen voimavaroja?

Millainen ihminen hylkää ystävänsä, kun ystävällä on rankka elämänvaihe (kommentoija mainitsi niin)? Ja vielä sanomatta sanaakaan? Onko kyseessä hyvä ihminen vai täysi ihmishirviö? Minä äänestän jälkimmäistä. Palakoot hel vet issä tuollaiset "ystävät".

Kiitos vastauksestasi ja erittäin hyvästä kysymyksestäsi. Entä jos se rankka elämänvaihe on kestänyt 10 vuotta? Entä jos ihminen on selkeästi ammattiavun (psykologi, psykoterapeutti) tarpeessa, mutta ei hanki sitä? Entä jos se ystävä on itse kuormittunut oman elämänsä tapahtumista niin paljon, että hän ei kykene enää kantamaan ystävän taakkaa?

Kerro sinä minulle - jotta päästään puhumaan ihmishirviöistä aivan suoraan - kuinka kauan ystävän tulee jaksaa ystävän rankkaa elämänvaihetta?

Itse olen yrittänyt olla ystävä kolmen hyvin eri tavalla huonosti voineen ihmisen kanssa, vuosikausia. Yhdellä diagnosoitu masennus, jolle ei tehnyt mitään, vaikka resursseja olisi ollut. Toinen bipolaarinen, joka jätti keväisin lääkkeet syömättä ja näki harhoja, ja suuttui, kun sanoin, että hän tarvitsee hoitoa. Kolmas ihminen, en tiedä vielä oliko muuta kuin keskittymishäiriö ja diagnosoitu masennus (lääkkeet mutta ei terapiaa), kun kuvailin hänen pitkäaikaista käytöstään eräässä toisessa ketjussa täällä (saadakseni jotain hahmotusta ja myös purkaakseni omaa kokemustani sellaisille ketjun lukijoille, joilla on kiinnostusta ja ehkä kokemustakin näihin kysymyksiin - jotta en kuormittaisi muita ystäviäni), joku teki kyökkipsykologisen diagnoosin persoonallisuushäiriöstä.

Jossain kohtaa olin kaikkien näiden ystävieni kanssa eri syiden takia tekemisissä viikottain, eikä kommunikointi luonnollisesti rajoittunut yhdessä hoidettaviin asioihin, vaan he purkivat tuota omaa kuormitustaan minuun. Silloin tajusin, että en jaksa. Kuitenkin sinnittelin useita vuosia kaikkien näiden ystävänä ja kuulijana - omien voimavarojeni kustannuksella. Kuten tästä - ja muutamasta muusta tänään tänne kirjoittamastani ylipitkästä tekstistä - voit päätellä, nämä kokemukset ovat jättäneet minut syvät jälkensä. Trauma on liian vahva sana, mutta jotain kuitenkin. Ja kuten sanoin, en halua pistää "vahinkoa kiertämään" ja kuormittaa läheisiäni näillä pohdinnoilla. Vaan haen ns. vertaistukea täältä: ei ole pakko lukea, jos ei halua. Paljon olen saanut täältä tukea ja myös uusia ajatuksia omaan päähäni.

Vaikka olen häpeissäni siitä, miten lopetin yhden em. ystävyyssuhteistani, voin todeta, että ikinä en ole lopettanut ystävyyssuhdetta "sanomatta sanaakaan". Olen vuosien ajan tuonut silloin tällöin, sopivan tilaisuuden tullen, esille, että ystävyyssuhde kuormittaa. Että ystävän pitäisi jutella ammattilaisen kanssa.

Minä olen sanonut tuon jokaiselle entiselle ystävälleni monta kertaa. Ja ollut ystävä vuosien ajan. Kuunnellut, kun ystävällä on ollut rankkaa.

Sano sinä minulle, olenko minä ihmishirviö, kun olen jossain kohtaa todennut, että enää en jaksa? Että enää en halua. Että ystävän sairaus sairastuttaa minutkin.

Ja jos nyt pohdin, että kun kuitenkin vuosien ajan  yritin sanoa, tuoda esille, niin epäsuorasti kuin aivan suorastikin - että miksi ystävä ei kuunnellut minua, miksi ei ottanut sanomaani tosissaan?

Kysyn sinulta - ja toki muiltakin: miten minun olisi pitänyt toimia toisin?

Ei sinun tai kenenkään muunkaan tarvitse puolustella ystävyyden päättymistä. Se riittää, että koet, ettet enää halua olla ko. henkilön ystävä. Ystävyys on aina vapaaehtoista eikä siihen voi velvoittaa mistään syystä. T. eri kuin kommentoimasi

Kiitos tästä kommentistasi. Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Kun tässä asiassa, ketjua luettuani ja itse omia tuntojani kirjoittaneena, on itselläni tunteet pinnassa, tuntui jotenkin kohtuuttomalta, että kirjoitukseni pohjalta minun viitattiin konkreettisesti olevan ihmishirviö. En väitä olevani hyvä ihminen (jonka kommentoija asetti ihmishirviön vastapooliksi), mutta pyrin kuitenkin tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Uskon, että luopumiseni noista kolmesta kuormittaneesta "ystävyys"suhteesta on myös tehnyt minusta hieman paremman ihmisen niille läheisille ja ystävilleni, jotka elämässäni ovat.

Joskus pitää vain irrottautua, se on minun sanomani. Yleensä aina sille irrottautumisen tarpeelle on perusteltu syy. Aina se irrottautuja ei sitä halua tai voi sanoa ääneen, ja se on tietenkin ikävää sen jäljellejääneen kannalta, mutta koska ystävyyssuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä, tulisi myös epätietoisuuteen jääneen ihmisen miettiä hiljaa itsekseen, mistä oli kyse, missä määrin on itse vastuussa ystävyyssuhteen päättymisestä ja mitä olisi mahdollisesti voinut tehdä toisin. Itse mietin noita aktiivisesti myös ystävyyssuhteiden päättäjänä. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi aitoja k*sipäitä, mutta suurin osa meistä ei kuitenkaan ehkä loppujen lopuksi täytä tuota määritelmää.

Ystävyyteen tarvitaan kaksi, ja jos ystävyydessä tulee ongelmia, ovat molemmat vastuussa. Olen lukenut muutamaan kertaan Francesco Alberonin teoksen Ystävyys, ja huomaan, että moni ns. rauhallisempi ja - jos sallitaan - viisaampi kommentti täällä heijastaa tuon teoksen sanomaa: ystävyyttä ei voi koskaan pakottaa. Jos ystävyydessä on pahoja ongelmia, se merkitsee sitä, että ystävyyttä ei enää ole.

On jännä huomata, miten kauniisti osaat kuvata itsesi rauhalliseksi, pohdiskelevaksi ja viisaaksi (lytäten tavallaan eri mieltä olevien kommentit), ja samalla nätisti siirtää vastuun ystäviesi hylkäämisestä heidän syykseen. Olisi mielenkiintoista tietää, ketä elämässäsi on jäljellä ja ovatko he huomanneet kuinka taitava manipuloija olet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Oletko oikeasti sitä mieltä, että ystävät sairastuttavat ihmisen? Ehkä teidänkaltaisilla ei pitäisi olla yhtään ystävää, koska ette sellaisia ansaitse. Itsellänikin on traumataustaa, mutta se ei ole johtanut narsistiseen käytökseen. Olen jopa selvittänyt asiat niiden ihmisten kanssa, jotka ne traumat minulle aiheuttivat. Ja jopa - ei ole ollut tarvetta katkaista välejä kenenkään! Enkä näe ihmisiä noin ikävinä kuin sinä. Pikemminkin koen empatiaa jokaista kohtaan, koska kenenkään elämä ei ole yhtä kevyttä tanssahtelua.

Joskus kyllä. Tosin se ei ole oikeaa ystävyyttä, vaan siinä tapauksessa toinen käyttää toista tavalla tai toisella hyväksi ystävyyden varjolla. Ystävä ei ole terapeutti eikä kenenkään tarvitse polttaa itseään loppuun olemalla jatkuvasti saatavilla ystävää varten. 

t. eri

Tämä on niin totta. Toivottavasti tästä tehdään perusteellinen juttu, joka tulee kaikkiin lehtiin ja ylen sivuille ilmaiseksi luettavaksi!