Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten päästä yli siitä että läheisin ystävä on katkaissut selittämättä välit?
25.08.2023 |
Syitä voi olla monia, olen miettinyt mm. psyykkistä sairastumista, päihderiippuvuutta, uskonlahkoon liittymistä. Olen etsinyt syitä itsestäni ja miettinyt viimeistä kohtaamistamme ja lukenut viimeisiksi jääneitä keskusteluitamme. Mikään ei selitä asiaa. En ole saanut yhtäkkiseen selän kääntämiseen mitään selitystä ja siksi tuntuu tosi hankalalta päästä asiasta yli. Millainen ajatus voisi auttaa? Onko jollakulla jotain ajatusta tai kokemusta asiasta? Päällimmäisenä vain suru, ikävä, katkeruus ja viha.
Kommentit (616)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri kirjoitti:
Voimia ap.
Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.
Olisi edes selittänyt.
Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!
Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.
Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.
On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.
Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.
Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.
Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.
Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin.
Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.
10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä?
Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.
Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.
Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!
Kaikista ei yksinkertaisesti ole tuohon - ihmiset ovat aika heikkoja. Oman kuolemanpelon puolustukseksi vedetään jaksaminen/haluaminen/koska mun ei tartte. Ollaan todella vaikeasti rooleihin kangistuneita, jolloin ajatellaan, että aikaa priorisoidaan vaikkapa vain perheenjäsenille vaikka ystävä olisi kuolemassa. Myös nykyajan narsismi ja egoismi tukee tällaista ns heppoista, turhaa ihmisyyttä ja vain hyviä hetkiä ihmissuhteissa.
Aika kärjekkäästi ilmaistu, mutta onhan tuossa pointtia. Toisaalta pitää kysyä, onko ystävä ollenkaan - onko ystävyyttä enää olemassakaan - jos ei ole toisen tukena tämän kuolinprosessissa. Ehkä ystävyys on haipunut jo kaveruudeksi tai tuttavuudeksi. Tai sitten ei haluta ajatella toisen todella olevan kuolemassa; mitä nuorempi ihminen, sitä vaikeampaa tuon hyväksyminen on. Siitä voi jäädä sitten jälkeenjääneelle vuosikausien painolasti, jos/kun tajuaa priorisoineensa väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri kirjoitti:
Voimia ap.
Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.
Olisi edes selittänyt.
Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!
Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.
Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.
On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.
Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.
Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.
Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.
Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin.
Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.
10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä?
Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.
Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.
Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!
Minä taas olen ollut ystäväni tukena hänen miehensä saattohoidossa. Joillain menee ilmeisesti kaksi päivää pilalle, jos joku kertoo terveyshuolistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri kirjoitti:
Voimia ap.
Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.
Olisi edes selittänyt.
Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!
Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.
Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.
On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.
Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.
Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.
Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.
Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin.
Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.
10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä?
Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.
Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.
Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!
Avainsana lienee tuo, miten on "kokenut" asian. Jos ei koe olevansa terapeutti, jos ei koe toisen tapaa puhua ja/tai olla ystävän kanssa kuormittavaksi, ei ole mitään ongelmaa. Lisäksi kukaan ei liene aiemmin puhunut mitenkään konkreettisesti niistä "rankoista ajoista", jolloin ystävää tulisi tukea. Saattohoito lienee rankin asia maailmassa (lapsen kuolema on rankempi), mutta täällä todennäköisesti puhutaan joko tavanomaisemmista ystävän rankoista vaiheista tai - mikä on kaikkein todennäköisintä - siitä, että ystävä on joko diagnosoidusti tai ilman diagnoosia oleva vakavasti masentunut ihminen. Sinä puhut nyt todella rankoista kokemuksista, ja sinä puhut todennäköisesti enemmän tai vähemmän mieleltään terveistä ihmisistä.
Eli tässä puhutaan hyvin erilaisista asioista, ja hyvin erilaisista tilanteista.
Toistan, avainsana on oma kokemus. Jos koet jonkun ihmisen tai tilanteen kuormittavaksi, silloin se kuormittaa sinua. Silloin asialle pitää yrittää tehdä jotain, tai purra hammasta.
Sinä puhut asioista, jotka eivät kuormita.
Ihmiset ovat myös vahvasti erilaisia sen suhteen, miten paljon kuormitusta he kestävät - ja mitä he ylipäänsä mieltävät kuormitukseksi.
Kunnioittakaamme toistemme kokemuksia, älkäämme vähätelkö toisten sanomisia.
Voi hyvää päivää! Totta helvetissä saattohoito kuormittaa, kävin sen jälkeen jopa ammattilaisella juttelemassa! Mitä siitä? Ihan oikeasti - mitä siitä??? Kokemus oli suoraan arsesta ja täyttä katastrofia alusta loppuun - mitä siitä? Minä kuormituin, oli raskasta, hän oli ystäväni. Elämä ja ihmisyys on ylipäätään raskasta ja kuormittavaa!
MITÄ SIITÄ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri kirjoitti:
Voimia ap.
Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.
Olisi edes selittänyt.
Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!
Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.
Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.
On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.
Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.
Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.
Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.
Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin.
Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.
10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä?
Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.
Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.
Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!
Ystäväni sairastui vakavasti ja hengenlähtökin oli lähellä. Vaikka tilanne oli vakava, olin mielelläni ystävän tukena vaikealla hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri kirjoitti:
Voimia ap.
Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.
Olisi edes selittänyt.
Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!
Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.
Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.
On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.
Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.
Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.
Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.
Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin.
Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.
10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä?
Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.
Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.
Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!
Olen minäkin saatellut ystäväni hautaan kolme vuotta sitten. Vanhin ystäväni on ollut vierelläni melkein 50 vuotta ja siihen on mahtunut jo monenlaista. Eroja, vanhempien sairauksia ja kuolemia puolin ja toisin.
Kuormitusta kestää hyvin, jos ystävyys on pääosin vastavuoroista ja tullaan juttuun hyvin. Sitten taas laajat elämänhallintaongelmat tuppaavat olemaan hyvin pitkäkestoisia ja toisella tavalla ystävyyssuhdetta kuormittavia kuin tilapäiset elämänkriisit. Vuosikymmenet olin sellaisenkin ihmisen ystävä, kunnes en jaksanut enää. Vaikka periaatteessa arvostankin häntä tai ainakin sitä ihmistä, joka hän kerran oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri kirjoitti:
Voimia ap.
Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.
Olisi edes selittänyt.
Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!
Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.
Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.
On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.
Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.
Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.
Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.
Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin.
Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.
10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä?
Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.
Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.
Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!
Ystäväni sairastui vakavasti ja hengenlähtökin oli lähellä. Vaikka tilanne oli vakava, olin mielelläni ystävän tukena vaikealla hetkellä.
Minusta tuo on aivan normaalia ihmisyyttä. Se _ei_ ole, että kaikki kuormittaa ystävyydessä, ja sitten hiippaillaan ja kadotaan, keksitään jos mitä tekosyitä omalle narsismille ja heikkoudelle! Hyi saatana mitä ihmisiä - epäihmisiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri kirjoitti:
Voimia ap.
Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.
Olisi edes selittänyt.
Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!
Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.
Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.
On kyllä kova vaatimus että ystävän pitäisi sanoa että en jaksa enää kuunnella vaikeuksistasi, ole hiljaa. Todella kova vaatimus. Harva pystyy esiintymään noin kovapintaisena ja romuttamaan mielikuvan itsestään empaattisena ihmisenä. Vaikka jokaisella tulee se raja joskus vastaan, oli miten empaattinen tahansa.
Juuri siksi olisi hyvin tärkeää tarkkailla merkkejä toisen väsymisestä ja osata lopettaa ajoissa. Tuohan on hyvin yksisuuntaista, jos toinen vaan paahtaa menemään ja edellyttää että toinen sitten määrää lopettamaan kun on aika.
Totta kai pitäisi kyetä seuraamaan merkkejä, jaksaako toinen kuunnella, jos itsellä on joku paha paikka tai kriisi. Sitä vaan on silloin keskellä omaa huonoa tilannettaan ja hetkellisesti itsekeskeinenkin , ettei se aina onnistu. Ja ihmisillä on erilaiset rajat ja voimat, joten kyllä itse täytyy pitää omista rajoistaan ja jaksamisistaan huolta. Ja mielellään ajoissa viestiä jollain tavalla ystävälle , että nyt alkaa riittää.
Niin ettei jouduttaisi ollenkaan siihen pisteeseen, että ainoa keino on panna välit kokonaan poikki.
Joidenkin kanssa varmaan se on ainoa keino, mutta useimmat kyllä vihjeestä osaavat ottaa vaarin.Tuo on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on se, että ihan itse omassa päässään miettii, kuinka kivaa toisen on kuunnella valittamista. Mulla on eräänlainen periaate, että voin max 10 minuuttia purkaa ystävilleni jotain omia murheitani, mutta sen jälkeen on ystäväni vuoro purkaa omiaan ja sitten siirrytään muihin aiheisiin.
Vaikka usein luen kommenttejasi pitäen niitä fiksuina, niin suhtaudun niihin jotenkin varautuneesti, ja tämä avaa asiaa. Vastaisitko kysymykseen, miksi kenenkään pitäisi sitoa aikaansa ja huomiotaan ystävyyteen, joka on ilmainen kymmenen minuutin terapiakuponki mutta vain ehdottoman tasapuolisen vaihtotalouden vallassa, jossa jokainen minuutti korvataan vastakuunteluna. Minulle olisit ystäväkandidaattina pelottava ja epäluotettava. Enkä silti ole luonnevikainen enkä hankala. Vaan vaativa ja antelias samaan aikaan. Ystäviä minulla on vähän, mutta luotettuja, ja menisin todella pitkälle ystävän takia. Silloin puhutaan kun jollain on huolta, ja niin pitkään kuin on tarvis. Jaaritella voi muidenkin kanssa.
10 minuuttia nyt valittaa tuttavalle kadunkulmassa kipeästä peukalosta. Eihän tuossa ajassa pysty isoja asioita vielä avaamaan mitenkään. Älkääkä nyt tulko sanomaan, ettei ystävä ole terapeutti. Kyllä noita ennen on ystävien kanssa pystytty vatvomaan ainakin tunti tai kaksi. Mutta niinhän se kaiken menettänyt Job järkyttyi, kun ystävät eivät jaksaneet istua hiljaa nuotiolla kuin viikon, kun olisi kaksi pitänyt. Ehkä 50 vuoden päästä ystävä on se, joka kuuntelee kuulumisiasi minuutin. Mutta haluammeko me sellaisen maailman? Tämä on valintakysymys. Kumpaan suuntaan haluamme maailmaa viedä?
Ystävä EI ole terapeutti. Terapeutilla on koulutus. Terapeutti ei tule surulliseksi, vaikka kerrot hänelle mitä tahansa. Jos käyttäydyt asiattomasti tms, terapeutilla on työyhteisö, debriefing ja työterveyshuolto, joissa voi käsitellä sinun hänelle aiheuttamia tunteita. Kun vastaanottoaikasi päättyy, terapeutti ei ajattele enää sinua vaan seuraavaa asiakasta. Tai jos olet päivän viimeinen asiakas, terapeutti ei ajattele työasioita lainkaan. Sinunkaan ei tarvitse miettiä, miten terapeuttisi jaksaa. Ystävän kohdalla tilanne on toinen. Tunnin tai kahden vuodatuksesi jälkeen ystäväsi koko loppupäivä saattaa olla pilalla ja pahimmillaan hän on apea tai jopa ahdistunut useamman päivän. On väärin ajatella, että ystävää voi kuormittaa ihan niin paljon kuin haluaa. Vaikeinakin aikoina pitää muistaa, että vuodatuksesi vaikuttaa myös ystävääsi. Jos et halua ajatella kuin itseäsi, varaa aika terapeutille.
Eivät kaikki ystävät koe noin. En ole apea enkä ahdistunut eikä päiväni ole pilalla eikä seuraavakaan päivä, vaikka olen ystävän tukena. En koe keskustelua kuormittavana.
Minulla tämä myös. Olen suoraan sanottuna pöyristynyt tästä hyväksikäyttäjäketjusta. Good vibes only/hyvönhetkenjakajat. Mitä ihmettä teidän ns ystävyydellänne edes tekee? Olen ollut kahden ystäväni saattohoidossa mukana, ja kyllä, aika syvälle meni keskustelut. En tuntenut silti itseäni terapeutiksi!
Kaikista ei yksinkertaisesti ole tuohon - ihmiset ovat aika heikkoja. Oman kuolemanpelon puolustukseksi vedetään jaksaminen/haluaminen/koska mun ei tartte. Ollaan todella vaikeasti rooleihin kangistuneita, jolloin ajatellaan, että aikaa priorisoidaan vaikkapa vain perheenjäsenille vaikka ystävä olisi kuolemassa. Myös nykyajan narsismi ja egoismi tukee tällaista ns heppoista, turhaa ihmisyyttä ja vain hyviä hetkiä ihmissuhteissa.
On totta, että sairaus karistaa osan ystävistä, jotka eivät ole oikeasti ystäviä olleetkaan. He kokevat kohtaamisen vaikeana, eivät tiedä mitä sanoa jne. Olen itsekin huomannut tuon, koska olen itsekin ollut vakavasti sairaana jo nuorella iällä. Sama tapahtui kun ystäväni kuoli eli moni ei ottanut yhteyttä tai kysynyt kuulumisia. Mutta kyllä meitäkin oli, jotka istuimme vierellä aivan viimeisiin päiviin asti.
Kuolemaa ei nyt mielestäni kannata tähän sekoittaa, kun ystävän hylkäämiset tuskin tässä ketjussa ovat tapahtuneet siksi, että ystävä on kuolemassa. Syyt ovat useimmiten arkisempia.
Katkaisin itse välit parhaaseen ystävääni. Syy oli se, että olin elämäni pahan kriisin keskellä, koko perheemme oli, eikä hän soittanut minulle, ei laittanut viestiä eikä mitään ainakaan 1,5 kuukauteen. Hän tiesi kriisistä, koska kerroin siitä hänelle heti sen tapahduttua. Olin todella pettynyt kun tajusin asian toivuttuani jotenkin tolpilleni.
Toisen ystävän jätin kun minulle valkeni että erityislapseni (oppimisen ja ymmärtämisen viive) ei ollut tarpeeksi "tasokasta" seuraa hänen lapselleen.
Nämä on kipeitä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko ystäväsi narsisti? Onhan tämä klisee mutta narsistit nauttivat siitä kun voivat satuttaa tuolla tavalla. Siinä tapauksessa olisi vain hyvä että pääsit hänestä eroon.
Itse olen ollut vähän vastaavassa tilanteessa mutta aito narsku aloitti ensin riidan täysin naurettavasta pikkuasiasta, kun oli jälleen kerran ymmärtänyt jonkun normaalin asian täysin väärin eikä tajunnut faktoja. Aivan ihanaa ettei enää tarvitse olla tekemisissä sen aivonsa huumeilla tuhonneen olion kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole täysin päässyt yli. Tapahtuneesta aikaa muutama vuosi. Olimme ja olemme keski-ikäisiä ja takana kolmenkymmenen vuoden ystävyys. Minulla ei ole mitään käsitystä miksi ystävä halusi katkaista välit.
Miten tuo voi olla mahdollista? Mietin tätä aloitusta ja ketjua lukiessani, ja muistan vastikään olleen ketjun siitä, miten (avio)ero voi tulla toiselle yllätyksenä.
Siis, tarkoitukseni ei ole syyllistää tms. provosoida. Vaan kysyä ja toivoa saavani jotain vastausta, miten tuo voi olla mahdollista.
Kahtalainen kysymys:
- miten voi olla mahdollista, että 30 vuoden jälkeen ystävä katkaisee välit, ei anna mitään selitystä eikä ole osoittanut mitään ennakkomerkkejä välien tulevasta poikki laittamisesta?
- miten voi olla mahdollista, että 30 vuoden jälkeen "jätetyksi" tullut ystävä ei voi ymmärtää syitä, joiden vuoksi ystävä on katkaissut välit?
Kysymys on vaikea tietenkin. Mutta edelleen, jos ystävyyssuhteessa on ns. kaikki kunnossa eli kyse on edelleen Ystävyyssuhteesta, tuonhan ei pitäisi olla mitenkään mahdollista.
Mielessäni on aivan automaattisesti joitakin ajatuksia koskien tuota kommenttia ja tätä kysymystä laajemminkin, mutta en kirjoita niitä nyt tähän, vaan toivon muilta jotain näkemyksiä ja vastauksia noihin kysymyksiin.
Eivät nuo mielestäni olekaan mahdollisia asioita. Eli olen sitä mieltä, että ihmisellä täytyy oikeasti olla jokin aavistus mistä syystä pitkäaikainen ystävyys katkeaa. Loukkaantuminen voi estää pohtimasta asiaa muulta kannalta kuin siltä, että ex-ystävä/puoliso on täysi paskiainen, mutta ajan mittaan useimmat kuitenkin varmasti näkevät asian laajemmin. Mikä ei tietenkään tarkoita, että olisi samaa mieltä siitä kuinka asiat menivät. Ystävyyshän päättyy siksi, ettei asioista enää ole samanlaisia näkemyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaverille kävi vastaavasti, välit poikki aivan äkisti, tyyppi laittoi kaikki kaverit estoon ja katosi. Noin vuosi myöhemmin tyypin vanhempien kautta selvisi tutuille, että hänellä oli lauennut paha psykoottinen episodi jonka vuoksi oli pitkään osastohoidossa ja vahvasti lääkitty. Ikinä ei voi tietää mitä muiden päässä liikkuu...
Käyttäjä44164 kirjoitti:
Katkaisin itse välit parhaaseen ystävääni. Syy oli se, että olin elämäni pahan kriisin keskellä, koko perheemme oli, eikä hän soittanut minulle, ei laittanut viestiä eikä mitään ainakaan 1,5 kuukauteen. Hän tiesi kriisistä, koska kerroin siitä hänelle heti sen tapahduttua. Olin todella pettynyt kun tajusin asian toivuttuani jotenkin tolpilleni.
Toisen ystävän jätin kun minulle valkeni että erityislapseni (oppimisen ja ymmärtämisen viive) ei ollut tarpeeksi "tasokasta" seuraa hänen lapselleen.
Nämä on kipeitä asioita.
Teit järkevästi.
Olen miettinyt jälkeenpäin, että miksen minä tehnyt vastaavanlaisessa tilanteessa samoin ystävälle, jonka kanssa katkaisin välit vasta 15 vuotta myöhemmin. Tiesin varmuudella (kokemuksesta), että jos ja kun minulle tapahtuisi jotain pahaa, hänestä ei olisi mitään apua. Kun taas itse olin ollut hätäapulistalla noin 30 vuotta ensimmäisenä oli se apu sitten rahaa, majoitusta tai keskusteluapua. Vastavuoroisuuden puute ei ollut minua tarpeeksi häirinnyt, vaan enemmän muut asiat kuten paheneva alkoholiongelma ja se, etten enää kokenut hänen olevan hyväntahtoinen minua kohtaan kuten minä olin ollut, jolloin tilanne omalta osaltani alkoi muuttua. En voinut enää nimittää itseäni hänen ystäväkseen, vaan voi sanoa, etten enää pitänyt hänestä lainkaan.
Oliko se hänen oikeaa muuttumistaan vai oliko hän aina ollut periaatteessa samanlainen? En tiedä. Kokemus varmaankin muistuttaa sitä, kun pitkäaikaisesta aviopuolisosta äkkiä ymmärtää, että hän onkin aivan toisenlainen kuin oli kuvitellut ja seuraa ero. Itselläni ei avioerosta ole kokemusta, mutta vierestä olen seurannut. Ulkopuoliset ovat nähneet puolison realistisemmin kuten oli myös tuon entisen ystäväni suhteen. Hänestä jopa varoitettiin minua, mutta en ottanut sitä vakavasti. Kuvittelin tuntevani hänet niin hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisin ystävä vaihtoi minut lennosta toiseen. Yritin silloin sanoa itselleni, että paras näin, he sopivat sitten paremmin yhteen kuin me ja minä keskityn nyt itseeni ja omaan elämääni. Ei se silti kivutta tapahtunut.
Siis miten päästä tuosta tapahtumasta yli?
Ihan elämällä omaa elämää! Ihmissuhde päättyi, kumpikin jatkaa tahollaan, ei tuossa sen kummempaa ole tapahtunut. Outoa on jäädä vellomaan asiaan ja vaatia selitystä.
Luultavasti ap sussa oli se vika. Nyt kannattaa vaan päästä asiasta yli ja antaa toisen olla rauhassa.
Jäin vielä miettimään sitä kun ystävä kuolee. Minun kokemukseni noista tilanteista ovat sellaisia, että kuoleva on tahtonut vierelleen vain aivan läheisimmät. Perheenjäsenten lisäksi yhdestä kahteen ystävää (siis aivan loppuvaiheessa, terminaalihoidossa). Kaikki eivät ole jaksaneet muita kuin puolisonsa ja lapset.
Tilanne on erilainen, jos perheenjäseniä ei ole, silloin ystävät ovat aivan ratkaisevan tärkeitä, kun yleensä tarvitaan monenlaista, aivan käytännönläheistäkin apua riippuen siitä kuoleeko kotona vai sairaalassa tai saattohoitokodissa. Jos en kuole yllättäen, niin toivoisin saavani kuolla saattohoitokodissa. Omaisille ja ystäville on hyvin se käytännön hoitaminen.
Kaikki kuolevat joita itse olen kohdannut ovat lopuksi kääntyneet sisäänpäin. Siinä tilanteessa ei ajatella ystäviä enää, katse on perheessä ja tässä hetkessä, tunnissa ja minuutissa. Onnekkaalla ei ole kipuja, mutta niitäkin voi olla, jolloin kuolema on helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Jäin vielä miettimään sitä kun ystävä kuolee. Minun kokemukseni noista tilanteista ovat sellaisia, että kuoleva on tahtonut vierelleen vain aivan läheisimmät. Perheenjäsenten lisäksi yhdestä kahteen ystävää (siis aivan loppuvaiheessa, terminaalihoidossa). Kaikki eivät ole jaksaneet muita kuin puolisonsa ja lapset.
Tilanne on erilainen, jos perheenjäseniä ei ole, silloin ystävät ovat aivan ratkaisevan tärkeitä, kun yleensä tarvitaan monenlaista, aivan käytännönläheistäkin apua riippuen siitä kuoleeko kotona vai sairaalassa tai saattohoitokodissa. Jos en kuole yllättäen, niin toivoisin saavani kuolla saattohoitokodissa. Omaisille ja ystäville on hyvin se käytännön hoitaminen.
Kaikki kuolevat joita itse olen kohdannut ovat lopuksi kääntyneet sisäänpäin. Siinä tilanteessa ei ajatella ystäviä enää, katse on perheessä ja tässä hetkessä, tunnissa ja minuutissa. Onnekkaalla ei ole kipuja, mutta niitäkin voi olla, jolloin kuolema on helpotus.
*raskasta
Läheskään kaikilla ei ole perhettä eikä lapsia ja heille näin ollen on myös raskaampia nämä ystävyyksien kariutumiset, koska ystävyyteen on panostettu enemmän, se on tärkeämpi ihmissuhde kuin perheelliselle ja ystävän kanssa on voitu sopia jopa jotain käytännön järjestelyjä (vaikkapa hoitotahto), joka normaalisti tehdään perheenjäsenen kanssa.
Alue: Aihe vapaa
Avainsana lienee tuo, miten on "kokenut" asian. Jos ei koe olevansa terapeutti, jos ei koe toisen tapaa puhua ja/tai olla ystävän kanssa kuormittavaksi, ei ole mitään ongelmaa. Lisäksi kukaan ei liene aiemmin puhunut mitenkään konkreettisesti niistä "rankoista ajoista", jolloin ystävää tulisi tukea. Saattohoito lienee rankin asia maailmassa (lapsen kuolema on rankempi), mutta täällä todennäköisesti puhutaan joko tavanomaisemmista ystävän rankoista vaiheista tai - mikä on kaikkein todennäköisintä - siitä, että ystävä on joko diagnosoidusti tai ilman diagnoosia oleva vakavasti masentunut ihminen. Sinä puhut nyt todella rankoista kokemuksista, ja sinä puhut todennäköisesti enemmän tai vähemmän mieleltään terveistä ihmisistä.
Eli tässä puhutaan hyvin erilaisista asioista, ja hyvin erilaisista tilanteista.
Toistan, avainsana on oma kokemus. Jos koet jonkun ihmisen tai tilanteen kuormittavaksi, silloin se kuormittaa sinua. Silloin asialle pitää yrittää tehdä jotain, tai purra hammasta.
Sinä puhut asioista, jotka eivät kuormita.
Ihmiset ovat myös vahvasti erilaisia sen suhteen, miten paljon kuormitusta he kestävät - ja mitä he ylipäänsä mieltävät kuormitukseksi.
Kunnioittakaamme toistemme kokemuksia, älkäämme vähätelkö toisten sanomisia.