Miten päästä yli siitä että läheisin ystävä on katkaissut selittämättä välit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä tästä!

Voisiko joku terapeutti kommentoida asiaa. Miten ihmeessä aina neuvoksi annetaan terapiassa käyvälle että senkun teet ja hylkäät - sinulla on oikeus

Eli raha puhuu -terapeutti toistaa tarinaa minkä potilas haluaa kuulla jotta ei siirrytä epämukavuusalueelle jossa potilas joutuisi todella kasvamaan ja kohtaaamaan haastavan tilanteen ja itselleen vaikean ihmisen.

Vastuutonta terapeutilta - potilas ei kehity ja hänen lähipiirissään olevat ihmiset voivat kärsiä syvästi.

Minulla on ihan huippu terapeutti ja nimenomaan mennään epämukavuusalueille, mutta ihan oleellinen osa kasvua on se, että vaikeat ihmiset poistetaan elämästä eikä niitä opetella sietämään. Miksi pitäisi? Siksihän sitä on sairastunut, että on sietänyt heitä, ei sitä parane sietämällä vielä enemmän vaan ĺopettamalla  sietämisen. 

Oletko oikeasti sitä mieltä, että ystävät sairastuttavat ihmisen? Ehkä teidänkaltaisilla ei pitäisi olla yhtään ystävää, koska ette sellaisia ansaitse. Itsellänikin on traumataustaa, mutta se ei ole johtanut narsistiseen käytökseen. Olen jopa selvittänyt asiat niiden ihmisten kanssa, jotka ne traumat minulle aiheuttivat. Ja jopa - ei ole ollut tarvetta katkaista välejä kenenkään! Enkä näe ihmisiä noin ikävinä kuin sinä. Pikemminkin koen empatiaa jokaista kohtaan, koska kenenkään elämä ei ole yhtä kevyttä tanssahtelua.

Kuulostat edelleen läheisriippuvalta tai taipuvaiselta sellaiseen. Ei ole narsistista vaan tervettä käytöstä pitää oma itsensä ykkösenä, se on jokaisen velvollisuus ja moni tekee niin luonnostaan. Empatiaa voi kokea etäältäkin altistamatta itseään toiselle ihmiselle. Sitten, kun sinulla tulee eteen se piste, että sinä et enää voi ottaa lisää kuormaa siitä, että kenenkään elämä ei ole kevyttä tanssahtelua niin katsotaan asiaa uudelleen. 

Sori, jos viesti menee metsään, mutta tältä viestisi kuulostaa. 

Sinä kuulostat tyypilliseltä minä itse ykkönen ensin ei muita maailmassa -tyypiltä. Ystävän hylkääminen ilman selitystä on aina paskamaista.

Kyllä, näin on. Joskus se on välttämätöntä, joskus ei. Yleensä niihin ihmisiin ei tarvitse katkaista välejä, joiden kanssa kommunikaatio toimii normaalien sääntöjen mukaan. 

Tässä ketjussa on kuitenkin väitetty sitäkin, että ystävän jättäminen on paskamaista. 

Tämä on totta. Hyvässä ja normaalissa parisuhteessa ei tarvitse vetää rajoja eikä sitä suhdetta ole tarvetta myöskään päättää. Sitä voitte miettiä te, jotka ihmettelette miksi ystävä ei halua olla kanssanne tekemisissä.

Outoa olettaa, että aina syy ja vika (mitä pitäisi miettiä ja ihmetellä) olisi siinä joka "jätetään",selityksittä. Kyllä niitä vähän tunnevammaisia, itsekkäitä ja empatiavajavaisia ihmisiä myös riittää ihan tarpeeksi, jotka käyttävät ystävyyttä ja ystäviä ja muita ihmisiä ja läheisiä ylipäänsäkin enempi vain välineinä, eivätkä oikeasti välitä juurikaan. Lähtevät kun huvittaa, eikä heille se tunnu missään. Paitsi se toinen on välittänyt aidosti ja siihen sitten monesti sattuu. Näinkin voi joskus vaikka olla. Tai sitten asia voi olla monella muullakin tavalla, voi olla hyvin erilaisia syit ja kokemuksia asioiden taustalla. Minusta ei pitäisi heti syyllistää automaattisesti sitä "jätettyä", tietämättä asiaa paremmin.

Moni vaikuttaa projisoivan omia kokemuksiaan todella herkästi ja olettaa, että esim. tässä ap:n aloituksessa, jossa ei paljoa taustainformaatiota ole annettu, olisi samoin kuin hänen omassa kokemusmaailmassaan. Jo tietoa olisi annettu vähän enemmän esim. millaista ystävyys on ollut, niin mielikuvitukselle olisi jäänyt vähän vähemmän tilaa. Nyt moni näyttää täyttävän puuttuva tiedon kuvittelulla, omiin kokemuksiin kenties pailaten, eikä se välttämättä osu ollenkaan oikeaan. Se, että ap leimataan suorilta ilman oikeita perusteita tyyliin ilkeäksi ja käsketään katsoa vaan peiliin ja että syy olisi ilman muuta hänessä. jne. on mielestäni aika ikävää itse asiassa. Eikä se luultavasti pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

Koko skaala on hyväksyttävissä eri tilanteissa. Vaarallisen ihmisen luota paetaan eikä todellakaan haasteta. Niitäkin on, jotka on syytä häivyttää hitaasti, ja niitä, joille kuuluu todellakin räjähtää ja poistua. Ja sitten kaikki ne riittävän normaalit, joiden kanssa väännetään ja korjataan kurssia. Eikä oleteta, että täydellisessä ihmissuhteessa riittää, kun ruorin sitoo kiinni ja seilaa maailman tappiin suoraan. Luovimatta ja kääntämättä. Silloinhan ystävien pitää olla identtiset kaksoset, ja nekin kai joskus riitelevät.

En ymmärrä nykyajassa tätä, että omaa mielipidettään ei saa muodostaa, koska ei voi tietää tilanteesta kaikkea, eikä sitä saa esittää, koska silloin vaatii kaikkia hyväksymään sen. Se on hauraudenpalvontaa. Totta kai mielipide on mielipide eikä totuus. Ei sitä pidä joutua alleviivaamaan ja pyytelemään anteeksi, että miettii jonkinsuuntaisia. 

Saat väärän kuvan ihan siinä kuin minäkin. Tosielämässä ei ole kerran ja kaksi, kun ihminen ei todellakaan ole aiemmin ottanut tilaa kertoakseen näkökulmaansa, ja sitten hämmästyy kun sen esittäminen valmistelematta kuulijaa mitenkään kuukausia myöhässä aiheuttaa hämmennystä ja ongelmia. Jos motiivi kissan nostamisessa pöydälle on oikeasti rakastava, ihminen miettii miten sen tekisi, ja ymmärtää lähtökohtaisesti olevan loukkaus toiselle, että en ole aiemmin sitä tehnyt jos minulla kerran on oikeasti ongelma asiassa.

Jos sen sijaan kissa heitetään pöydälle kaikin selkälihaksin repäisemällä kun lopultakin olet päättänyt että nyt riitti, silloin niitä ongelmia on pidättelijällä vähintään yhtä paljon kuin sillä kamalalla ystävällä, jonka takia ei suunvuoroa ole saanut. Ja minä tiedän jotain tuosta, olin itse se mykkä ja kaverini oli persoonallisuushäiriöinen suupaltti. Hylkäsin hänet koska olin loukkaantunut hänen tulkinnoistaan, joita hän joutui tekemään tietämättä mitä todella ajattelen, koska en kehdannut sitä hänelle kertoa, en suoraan enkä koristellen. Mutta siihen aikaan hylkäävyyteni oli itsellenikin ongelma, jota sittemmin olen työstänyt vuosikymmeniä aika hitaasti. Toivon, että te ette haaskaa omaa elämäänne turhan ehdottomaan oikeassaolemiseen. Vaikka se onkin muotia, kunhan se esitetään herkkyytenä. Negatiivisten tunteiden kanssa pitää myös osata toimia, omien ja toisten, muuten kuin naamioimalla ne ylemmyydeksi. Ymmärrän, että suoraviivainen esitystapani ärsyttää etenkin jos saarnaan hienotunteisuutta oman näkökulman esittelyssä ystävälle, mutta yritän esittää asiani tiiviisti. Keskustelupalstalla on eri hyveet kuin haavoittuneessa ystävyydessä. 

Olen eri kuin kommentoimasi, mutta käsityksesi ystävyydestä on aivan erilainen kuin minulla. En ole koskaan "vääntänyt" mitään ystävieni kanssa enkä varsinkaan sen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä yli 50 vuotta. Minä pidän ystävää henkilönä, jonka kanssa ei tarvitse vääntää ja vältän niitä mahdollisuuksien mukaan, joiden kanssa oleminen on vääntämistä, vaikeaa. Ilmeisesti et usko, että tuollaisia ystävyyksiä on edes olemassa? Pidät aivan normaalina, että asioita joutuu selvittelemään ja välillä myös riitelemään?

Tässä on selvästi ihmisten välillä eroa. Joidenkin mielestä myös avioliitossa ollaan kuin "taistelupari", joku tässä keskustelussa käyttikin verbiä taistella kun puhui avioliitosta, olitko se juuri sinä? 

Kukin elää tavallaan ja etsii mieleistä seuraa. Sen vuoksi osa ystävyyksistä loppuu, kun käsitykset ystävyydestäkin ovat täysin erilaiset. Se on toinen tapa miettiä näitä asioita syyllistämisen sijasta. 

En ollut se, joka kirjoitti taisteluparista. Tässä kirjoittaa ainakin yksi hyvin samantyyppisesti kuin minä, enkä minä myöskään ole se kiroilemaan yltynyt. 

Kyllä, erilaisille ihmisille on erilaiset merkitykset ystävyydellä. En minäkään ystävieni kanssa väännä, mutta olen saanut tiukkaa palautetta pariin kertaan, ja koen tärkeäksi, ettei sitä minulta pimitetty. Itse en ole sitä juurikaan antanut, koska olen oppinut antamaan sen ajallaan ja riittävän lempeästi. 

Minä tosiaan en pidä edes ystävyytenä sellaista, joka vuosikymmenien tyytyväisyyden jälkeen oppuu yhteen erimielisyyteen, vaikka sen juuret kietoutuisivat syvälle menneisyyteen tulematta kertaakaan aiemmin esiin. Sellainen juurevuus on taitamattomuutta ja kynnysmaton epärehellisyyttä. Edelleen olen kiinnostunut kuulemaan, valikoitko parisuhteesi samoilla perusteilla, kertahudista ulos? Jos tämä on sinusta syyllistämistä, niin minulla on silti oikeus tähän näkemykseeni ihan siinä kuin sinulla on oikeus muistuttaa, ettei se ole ainoa mahdollinen. Samaten pidän ihan mahdollisena, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät runsaasti ystävän tai puolison kanssa ja silti tai suorastaan sen takia suhde on hyvä. Riitelemisen ei tarvitse tarkoittaa vahingoittamisenhalua tai mitään muutakaan myrkyllistä. 

Tämä on toinen asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti nykyajassa: syyllistäjäksi syyllistäminen. Jos syyllistyt, pohdi onko siihen aihetta vai ei. Tai kerro, mikä oli liian loukkaava lausunto, jotta sitä voi avata tai pahoitella. Ihmiset ovat alkaneet pitää arvonsa mittarina sitä, miten paljon maailma kaikessa typeryydessään heitä loukkaa. Siitä tulee suorastaan kilpailu, ketä on törkeimmin loukattu, koska se nostaa ilmeisesti omanarvontunnetta jotenkin. Tilanne on kasvamassa aika vakavasti kieroon. Meidän ei kuulu pitää herkkänahkaisuutta hyveenä. Enkä tarkoita sitä, että kovapäisyydenkään pitäisi olla hyve. Molemmat ovat ongelmallisia asioita. 

 Minusta se että tulee loukatuksi ei ole ystävyydessä hyvä merkki. Jos joku loukkaa minua, niin katson sen ystävyyden loppumiseksi, jos hän vielä sen jälkeen nimittäisi minua herkkänahkaiseksi. Käytännössä tuo tarkoittaisi, ettei hänellä ole halua eikä kykyä asettua minun asemaani, joten en tosiaan näe tuossa mitään ystävyyteen viittaavaa. 

Asioita ei tarvitse käsitellä lainkaan toisten leimaamisen kautta (herkkänahkainen/kovapäinen), jos oivaltaa pysyä erossa niistä ihmisistä, joiden näkemykset keskeisistä ystävyyteen tai parisuhteeseen liittyvistä asioista ovat täysin erilaiset. Voi vain todeta, ettei tämä ole sitä mitä minä toivon kanssakäymiseltä ja toivottaa hyvää jatkoa. Parisuhteessa tuollainen toimintatapa olisi vielä hälyttävämpi.

Käsitykseni on, että harvoin tilanteet tulevat aivan äkillisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan välirikkoa on edeltänyt monta tilannetta, joiden perusteella on lopulta pakko todeta, ettei ole edellytyksiä jatkaa yhdessä ystävinä tai rakastavaisina. Kunnioitus, rakkaus ja muut vastaavat tunteet ovat kadonneet. Itse konflikti on vain jäävuoren huippu siitä kaikesta minkä johdosta toteaa, että tämä oli nyt tässä.

Et jätä teoreettistakaan mahdollisuutta, että olisit loukkaantunut aiheetta, väärinymmärrysten ketjun seurauksena tai esim. luonteesi ongelmien takia väärin perustein?

Pohditaanpa hetki, jälleen teoreettisesti. Onko mahdollista sellainen tilanne, jossa sinä loukkaannut, ja sinun tehtäväsi olisi ymmärtää, mistä loukkaus kumpuaa? Vain toisella on tehtävä ymmärtää ja hyväksyä? Ihmisen ei tarvitse edes olla kovin suuttunut sinuun syyttääkseen sinua herkkänahkaisuudesta tilanteessa, jossa olet loukkaantunut hänen sanoistaan etkä ole kiinnostunut hänen perusteluistaan? 

Minun kanssani ystävyys välillämme ei ehtisi edes alkaa, kun arvostus ja luottamus eivät olisi koskaan syntyneetkään. Ystävyys mitataan vastamäessä. Onko tahtoa, onko ymmärrystä, onko sydäntä, onko luonnetta? Vai onko toinen etsimässä minusta hälytysmerkkejä, koska hän on itse se, joka kaipaa turvaa ja tasaista ympäristöä pystymättä tarjoamaan niitä takaisin? 

Kyllähän herkkänahkaisuudesta syyttäminen voi olla raakaa henkistä väkivaltaa, mutta niin voi olla hylkääminenkin. Kumpikaan ei ole sitä väistämättä. Mutta meillä on vastuumme yrittää ymmärtää itsekin eikä vain vaatia sitä muilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, et varmaan ole ennen joutunut reflektoimaan itseäsi. Nyt voisi olla sen paikka. Mieti, millainen olet ollut ja ota opiksesi.

Jos reflektoinnilla tarkoitat tällaista itsekästä ihmisten dumppaamista mihin täällä ohjeistetaan, niin EI.

Ap, ystäväsi on tehnyt väärin sinua kohtaan ja se voi tuntua pahalta pitkään, mutta toivon että löydät jatkossa fiksumpia ja empaattisempia ystäviä itsellesi.

Ei, reflektointi ei tarkoita ollenkaan tuota mitä sinä luulet. Reflektointi tarkoittaa oman käytöksen ja oman toiminnan ja omien tunteiden tutkiskelua. Keskitytään itseen eikä syytellä muita. Hyvin harvoin ihmissuhteen päättyminen on pelkästään toisen osapuolen syytä. It takes two to tango niin kuin sanotaan. 

Minä taas jättäisin koko syyllisyys sanan pois. Ei kai siinä kumpikaan ole syyllinen, ellei ole tietoisesti käyttänyt tai vedättänyt toista. 

Eihän tuossapuhuttukaan syyllisyydestä. Puhuttiin syystä. Se on eri asia. Tapahtumilla on aina jokin syy ja sen syyn tiedostaminen ilman syyttelyä, opettaa paljon niin itsestä kuin muistakin ja toimii hyvänä pohjana tuleville kokemuksille. 

Jos ystävä jättää ilman selityksiä, eikä suostu keskustelemaan aiheesta mitenkään, on aika vaikea reflektoida ja ottaa kokonaisuus huomioon. Siksi olisikin reilua antaa jätetylle mahdollisuus keskusteluun.

Mitä se keskustelu muuttaisi? Ajatteletko, että saisit taivuteltua ystäväsi jatkamaan suhdetta? Vai haluatko pyrkiä jollain tavalla kumoamaan hänen ajatuksensa ja tunteensa suhteen toimimattomuudesta?

Itse tietäsi siten premmin mistä on kyse ja osaisi siksi käsitellä asian paremmin ja pääsisi asiasta myös nopeammin eteenpäin. Onko tällaiset asiat todella sinulle ihan outoja ja merkityksettömiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän huomasi, ettet ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaansa. Olitko negatiivinen, piikikäs ja jaoit liikaa mielipiteitäsi?

Itse raskain sydämin jätin taakse ystävän, joka painosti minua. Toi ammattinsa suomalla asiantuntemuksella (omien sanojensa mukaan) painostaen neuvoja. Huusi jopa, miten minun pitää elää. Yritin piipittää väliin, mutta kiihtyneenä toi omaa näkemystään vain.

Ja miten minun piti elää? Ei olla auringossa, etten saa ihosyöpää. Syödä 5-6 palaa ruisleipää joka päivä...kaikenlaista terveysneuvontaa koko ajan. En enää uskaltanut puhua mistään.

Kyllä helpotti, kun lopetin yhteydenpidon.

Sinulla ei varmaan sama, mutta aina voi tarkistaa, ettei ole lähtenyt liikaa toisen yksityiselämään puuttumaan.

Otetaan nyt tähän parisuhdekeskusteluista tuttu kysymys: mitä hän sanoi, kun kerroit hänelle, että hänen käytöksensä on loukkaavaa painostavuudessaan? Entä mitä hän sanoi, kun kysyit miksi hänelle on niin tiukka paikka se, jos et ole elämäntapoinesi täysin turvassa? Vai oliko hänelle ongelma enemmän tapasi viitata kintaalla hänen puheelleen kuin aihe sinänsä? 

Sinänsä eläydyn tilanteeseesi, miehen suvulla on taipumusta päsmäröintiin, ja tilanteemme on tehnyt sen turhan houkuttelevaksi heille. Vaikka se on paljon lievempää ja he ovat oikeasti fiksuja ihmisiä, silti ihmisen on vaikea toimia luonnettaan vastaan. Eivät he ymmärrä, miksi koemme heidän puuttumisensa asiattomana. Hehän vain välittävät. Eivät ymmärrä, mitä eivät ymmärrä. Ja aika vaikeaa se olisikin. 

Katsos kun ystävyydestä ei tarvitse sietää em päsmäröintiä kuten parisuhteessa tai sukulaissuhteissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän huomasi, ettet ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaansa. Olitko negatiivinen, piikikäs ja jaoit liikaa mielipiteitäsi?

Itse raskain sydämin jätin taakse ystävän, joka painosti minua. Toi ammattinsa suomalla asiantuntemuksella (omien sanojensa mukaan) painostaen neuvoja. Huusi jopa, miten minun pitää elää. Yritin piipittää väliin, mutta kiihtyneenä toi omaa näkemystään vain.

Ja miten minun piti elää? Ei olla auringossa, etten saa ihosyöpää. Syödä 5-6 palaa ruisleipää joka päivä...kaikenlaista terveysneuvontaa koko ajan. En enää uskaltanut puhua mistään.

Kyllä helpotti, kun lopetin yhteydenpidon.

Sinulla ei varmaan sama, mutta aina voi tarkistaa, ettei ole lähtenyt liikaa toisen yksityiselämään puuttumaan.

Otetaan nyt tähän parisuhdekeskusteluista tuttu kysymys: mitä hän sanoi, kun kerroit hänelle, että hänen käytöksensä on loukkaavaa painostavuudessaan? Entä mitä hän sanoi, kun kysyit miksi hänelle on niin tiukka paikka se, jos et ole elämäntapoinesi täysin turvassa? Vai oliko hänelle ongelma enemmän tapasi viitata kintaalla hänen puheelleen kuin aihe sinänsä? 

Sinänsä eläydyn tilanteeseesi, miehen suvulla on taipumusta päsmäröintiin, ja tilanteemme on tehnyt sen turhan houkuttelevaksi heille. Vaikka se on paljon lievempää ja he ovat oikeasti fiksuja ihmisiä, silti ihmisen on vaikea toimia luonnettaan vastaan. Eivät he ymmärrä, miksi koemme heidän puuttumisensa asiattomana. Hehän vain välittävät. Eivät ymmärrä, mitä eivät ymmärrä. Ja aika vaikeaa se olisikin. 

Katsos kun ystävyydestä ei tarvitse sietää em päsmäröintiä kuten parisuhteessa tai sukulaissuhteissa

Jos ystäväsi päsmäröi, hänellä on ongelmia. Ystävät ovat sitä varten, että he auttavat toisiaan ongelmissa. Joten, miten otit puheeksi ystävän ongelmallisen käytöksen, ennen kuin dumppasit hänet typeryksenä? 

Kuka kaipaa ystävää joka ei ole ystävä? En kaipaa tai tarvitse ihmisiä jotka eivät pidä yhteyttä. Moniko sinun ystävä ottaa yhteyttä vain kun tarvitsevat sinulta jotain, apua tai kuuntelijaa? Keskity hyviin ystäviin jotka soittavat vain hetken mielijohteesta ja ilmestyvät ovelle juuri kun et halunnut.

Lopetin aikanaan tiiviin yhteydenpidon ystävänäni pitämääni ihmiseen, kun tajusin, kuinka hän manipuloi minua. Taustalla hänellä oli koko lapsuuden ja siihenastisen aikuisuuden jatkunut henkinen väkivalta perheensä taholta, joten tietyllä tavalla ymmärrän häntä. En kuitenkaan enää pystynyt olemaan tyynynä, johon hän tavalla tai toisella peilaa tuota traumaansa. En selittänyt asiaa mitenkään, sillä suoraan sanoen pelkään, miten hän siihen reagoisi. Eräs toinen, vielä pahempaa traumaansa purkanut, nimittäin kosti myöhemmin välien katkaisun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne traumat pitäisi nimenomaan käsitellä siellä terapiassa, niin ettei viattomien kaverien tarvitse joutua välien katkaisun ja muun "kostotoiminnan" välilliseksi kohteeksi. Tuohan on ihan klassista toimintaa, että purkaa omia traumojaan ympärillä oleviin ihmisiin.

Olen traumaterapiassa ja kyllä siinä on oleellinen tavoite, että poistan haitalliset ihmiset joko kokonaan elämästäni tai luon suhteen heihin uudelleen tavalla, joka ei riko minun rajojani. Se ei ole mitään kostotoimintaa vaan omasta hyvinvoinnistaan vastaamista ja mielenterveytensä rakentamista. Traumatisoituneet ihmiset ovat monesti olleet ihan liian joustavia kynnysmattoja. 

Rajojen pitäminen ei tarkoita sitä, että pitäisi toimia rumasti muita kohtaan ja alkaa itse liiallisen itsekkäksi. Kyllä näissä tulee ylilyöntejä kun alkaa opetalla vaikkapa sen terapian ansiosta pitämään omia puoliaan, ja kyllä tämänkin asian voisi reilusti myöntää.

Jos ei ole osannut pitää rajojaan koko elämänsä aikana, niin kyllähän se harjoittelua vaatii. Ei sitä muiden huomioonottamista pitäisi kuitenkaan unohtaa kokonaan ja mennä sitten omassa toiminnsaa ja rajojen pidossaan välillä sinne toiseen, itsekkyyden ääripäähän.

Eli toinen osapuoli on saanut talloa sen terapiassaolevan rajoja, mutta terapiassaolijalla pitäisi mennä kerralla maaliin? 

Mitä järkeä on ystävyydessä, jos se on jotain vääntöä tai säätöä? Molemmat etsivät sopivammat ystävät?

Mistä tulee nyt olettamus, että tämä toinen, esim ystävätai vaikkapa uusi tuttavuus,  olisi tallonut terapiassa olevan rajoja? Kun sitä rajojen pitoa harjoittelee, ei sitä harjoittele vaan niille, jotka ovat aiemmin kaltoinkohdelleet tai rikkoneet rajoja, vaan ihan kaikille ihmisille joiden kanssa on tekemisissä ja kun taaa uusiakin ihmisiä.

Ylilyöntejä voi kyllä tätä tehdessä joillekin sattua, ei ole mitenkään ennenkuulumatonta todellakaan, vaan aika inhimilistä ja loogistakin ottaen huomioon, että harjoittelee jotain uutta. Ei se silti sille kohteelle, kenen kohdalle tällainen sattuu, kovin kivaa tai reiluakaan välttämättä silti ole. Kyllä tämäkin olisi ihan hyvä tiedostaa. (Eikä vain syytellä muita)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän huomasi, ettet ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaansa. Olitko negatiivinen, piikikäs ja jaoit liikaa mielipiteitäsi?

Itse raskain sydämin jätin taakse ystävän, joka painosti minua. Toi ammattinsa suomalla asiantuntemuksella (omien sanojensa mukaan) painostaen neuvoja. Huusi jopa, miten minun pitää elää. Yritin piipittää väliin, mutta kiihtyneenä toi omaa näkemystään vain.

Ja miten minun piti elää? Ei olla auringossa, etten saa ihosyöpää. Syödä 5-6 palaa ruisleipää joka päivä...kaikenlaista terveysneuvontaa koko ajan. En enää uskaltanut puhua mistään.

Kyllä helpotti, kun lopetin yhteydenpidon.

Sinulla ei varmaan sama, mutta aina voi tarkistaa, ettei ole lähtenyt liikaa toisen yksityiselämään puuttumaan.

Otetaan nyt tähän parisuhdekeskusteluista tuttu kysymys: mitä hän sanoi, kun kerroit hänelle, että hänen käytöksensä on loukkaavaa painostavuudessaan? Entä mitä hän sanoi, kun kysyit miksi hänelle on niin tiukka paikka se, jos et ole elämäntapoinesi täysin turvassa? Vai oliko hänelle ongelma enemmän tapasi viitata kintaalla hänen puheelleen kuin aihe sinänsä? 

Sinänsä eläydyn tilanteeseesi, miehen suvulla on taipumusta päsmäröintiin, ja tilanteemme on tehnyt sen turhan houkuttelevaksi heille. Vaikka se on paljon lievempää ja he ovat oikeasti fiksuja ihmisiä, silti ihmisen on vaikea toimia luonnettaan vastaan. Eivät he ymmärrä, miksi koemme heidän puuttumisensa asiattomana. Hehän vain välittävät. Eivät ymmärrä, mitä eivät ymmärrä. Ja aika vaikeaa se olisikin. 

Katsos kun ystävyydestä ei tarvitse sietää em päsmäröintiä kuten parisuhteessa tai sukulaissuhteissa

Jos ystäväsi päsmäröi, hänellä on ongelmia. Ystävät ovat sitä varten, että he auttavat toisiaan ongelmissa. Joten, miten otit puheeksi ystävän ongelmallisen käytöksen, ennen kuin dumppasit hänet typeryksenä? 

Kun ystävän kanssa ei tarvitse ottaa mitään suhdekeskusteluja, meillä ei ole mitään velvollisuuksia toisiamme kohtaan, ei yhteistä asuntolainaa tai lapsia joiden vuoksi yritetään olla yhdessä. Minä en ole alttarilla luvannut tahtoa kanssasi mitään. Ystävän kanssa ei tehdä mitään tällaista vaan yhteydenpidon täytyy automaattisesti tuottaa hyvää oloa molemmille. Se on bye bye jos osoittaudut idiootiksi. En jää kaipaamaan.

Siis kuuluuko tämä "ystävä" uskonlahkoon, vai sinä?

Minulle on käynyt niin, että huomasin erään ystäväni pikkuhiljaa hankkiutuvan eroon kaikista muista, paitsi helluntalaisista ystävistään. Minun kanssa alkoi käyttäytymään niin mahdottomasti, että oli pakko ottaa etäisyyttä. Se oli varmaan hänen tarkoituksensakin. En nimittäin ole hellari.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti viestin 365 kirjoittaneelle (en viitsi lainata pitkää vuodatusta):

Mikä nyt on hyväksytty tapa päättää ihmissuhde? Sinun viesteistäsi tulee kuva, että ei saa kertoa omista tunteistaan (koska toiselle tulee paha mieli), mutta samalla pitää perustella, miksi ei halua jatkaa ihmissuhdetta (koska muuten olet itsekäs). 

, mutta yritän esittää asiani tiiviisti.

Puolen sivun mittainen jaarittelu on kyllä kaukana tiiviistä esittämistavasta. Varsinkaan, kun siinä ei vastata ollenkaan esitettyyn kysymykseen. 

Jos tarkoitus on vain pyöritellä silmiä, se toki onnistuu puolellatoista rivilläkin. Väitän vastanneeni. Ihminen suhtautuu paljon paremmin toisen näkökulmaan aistiessaan, että sen esittäjä on huolissaan, loukkaako se. Jos olisin kieltänyt kertomasta tunteista, eihän silloin olisi hienotunteisuuteen tarvettakaan. Mutta jos ns. ystävä vain paiskaa kissan silmille oikeudentuntonsa motivoimana, niin eihän hän silloin ole ystävä ollenkaan, vaan kaunainen raukka, jonka omat ongelmat vaatisivat häneltä enemmän huomiota kuin ystävän viat.

Sinä et selkeästi ollenkaan ymmärtänyt, mitä siinä tähän keskusteluun johtaneessa viestissä sanottiin. Kysehän ei ollut mistään oikeudentunnosta, vaan siitä, että ystävä kertoi, miltä hänestä tuntui. Eli sanoi, että nyt en enää jaksa ja jos et osaa puhua muusta kuin omista jutuistasi, tämä homma ei toimi. Sekö on sinusta nyt sitten kaunaisuutta, jos ei ole 100% ystävän käytettävissä, vaan asettaa omat rajat?

Tuollaisia kielipelejä harrastellaan, kun halutaan sysätä kaikki syyt toisen niskoille. 

Mitä v¨tun kielipelejeä? Ihan vain oikaisin sinun väärää käsitystäsi. En mitään muuta. 

Unohdin sanoa, etten ole se jota kommentoit. Viittasin esille nostamaasi asiaan eli kun ystävä kertoo omista tunteistaan ja näkemyksistään, se määritellään "oikeudentunnoksi" tai "kaunaisuudeksi". Tuollainen toimintatapa on varmaankin usein aivan tiedostamatonkin, mutta hyvin tuhoisa ihmissuhteissa, kun ei pysty lainkaan kuulemaan mitä toisella on sanottavana.

Itse asiassa minulla on tuttavana tuollainen ihminen. Hän on äärimmäisen lahjakas ja fiksu tyyppi, hauskaa seuraa, mutta olen välttänyt läheistä kontaktia, koska hänellä ei ole resursseja kuulla muita omien asioidensa läpi. Tämä on johtanut monenlaisiin vaikeuksiin hänen elämässään sekä töissä että vapaa-ajalla ja estänyt häntä saavuttamasta asioita, jotka hänelle hänen lahjakkuutensa ja kokemuksensa puolesta kuuluisivat.

Tällaisen ihmisen on vaikea ottaa myös apua vastaan, koska hänen on oltava aina vahvoilla ja oikeassa. Hän on viisaampi kuin terapeutit, ystävistä nyt puhumattakaan. Silti hänen tarvitsevuutensa on massiivista ja kaiken nielevää, kun se perustuu niin valtavalle hyväksymisen ja kunnioituksen nälälle. Toiselle ihmiselle (kuten ystävälle) ei yksinkertaisesti jää yhtään tilaa. Hänen maailmaansa mahtuu vain hän itse.

Meni vähän ohi aiheen, mutta tulipahan kirjoitettua.

Kuvailet ansiokkaasti ihmistä, joka on jäänyt vaikean luonteensa ja lahjakkuutensa ristipaineessa itsensä vangiksi. Oletko varma, ettet pysty maalaamaan hänelle kuvaa, joka antaisi hänelle avaimia päästä tilanteesta ulos? Tunnen itsekin tällaisia tyyppejä parikin, ja onhan se tragedia ja kamala katsoa vierestäkin. 

Mutta itse keskusteluun.

Tässä taitaa olla aika paljon kerroksia päällekkäin. MInä kirjoitin oikeudentunnosta, eikä se ollut kielipeliä. Vaan kuvaus siitä, että kun ihminen ei usko omaan arvoonsa luontevasti, hän alleviivaa sitä ja joutuu selittämään itselleen, miksi hän on täysin oikeassa ja toinen täysin väärässä, ja vasta sitten hän saa suunsa auki. Ja sitten vasta hän pääsee puhumaan tunteistaan, mutta niistä tulee ulos vain loukkaannus, turhaantuminen, inho ja pettymys. Myönteiset tai ristiriitaiset tunteet jäävät tämän tulvan alle piiloon. Keskustelu on silloin todella vaikeaa.

En määritellyt kerralla ärähtävän ystävän käytöstä kaunaiseksi, vaan yritin selittää, mitä tapahtuu kun estynyt ihminen lopulta avaa suunsa. Hän voi toki kokea kaikkia muitakin tunteita ja voi olla niissä tuhannen oikeassa, mutta ne eivät saa häntä avaamaan suutaan. Lopulta hän on jo todella vihainen ja lietsoo itsensä vakuuttuneeksi, että on oikealla asialla, koska häntä on kohdeltu väärin. Ja sitten toruttu ystävä reagoi vihaan toisen reaktiossa, ja järkyttyy ja suuttuu puolestaan. 

Ja minä sanon, että jos estyneellä on oikeus suuttuneena räjähtää, niin sitten räjähdyksen kohteellakin on siihen oikeus. Me puhumme liian vähän vahingosta, jota estyneitä lapsia tuottavasta kasvatuksesta seuraa. Ja nykyisin ihannoimme vääriä lääkkeitä tautiin, ikään kuin paremminkäyttäytyneen röyhkeys ja itsekeskeinen hylkäävyys olisivat hyviä asioita nekään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, miten siitä pettymyksestä oikein pääsee yli? Ystäväkseni luulemani henkilö alkoi unohdella sovittuja tapaamisia, hän aikoi katsoa kalenterista sopivaa tapaamisaikaa mutta unohti senkin usein yms. Meillä ei koskaan ollut mitään draamaa, tapaamisemme olivat aina täynnä hersyvää huumoria. Oikeasti luulin, että olin hänelle tärkeä, aivan kuten hän minulle. NIin ei ilmeisesti sitten ollutkaan. 15 vuoden ystävyys kuivui kasaan syystä, jota en todellakaan tiedä. Yksinäisyys sattuu.

Siitä pääsee yli jatkamalla elämää ja hyväksymällä sen, että asiat eivät aina ole niin kuin itse niiden luulee olevan. Lisäksi pitää hyväksyä se, että kukaan ei ole velvoitettu olemaan kenenkään seuraneiti, vaan ystävyyden saa lopettaa, jos siitä ei enää saa sitä mitä haluaa. Ei sitä tarvitse perustella kenellekään erikseen

Jos on ollut todellinen ystävä, niin silloin kyllä voi käyttäytyä kuin aikuinen ja sanoa miksi lopettaa yhteydenpidon ja ystävyyden. On erittäin itsekästä lopettaa ystävyys ghoustaamalla.

Ei paljon auta, että on itse ollut todellinen ystävä, jos toinen osoittautuukin henkistä väkivaltaa käyttäväksi kiusaajaksi. Ei silloin tarvi perustella mitään. Oikeastaan on jopa turvallisempaa, jos vain poistuu takavasemmalle vähin äänin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän huomasi, ettet ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaansa. Olitko negatiivinen, piikikäs ja jaoit liikaa mielipiteitäsi?

Itse raskain sydämin jätin taakse ystävän, joka painosti minua. Toi ammattinsa suomalla asiantuntemuksella (omien sanojensa mukaan) painostaen neuvoja. Huusi jopa, miten minun pitää elää. Yritin piipittää väliin, mutta kiihtyneenä toi omaa näkemystään vain.

Ja miten minun piti elää? Ei olla auringossa, etten saa ihosyöpää. Syödä 5-6 palaa ruisleipää joka päivä...kaikenlaista terveysneuvontaa koko ajan. En enää uskaltanut puhua mistään.

Kyllä helpotti, kun lopetin yhteydenpidon.

Sinulla ei varmaan sama, mutta aina voi tarkistaa, ettei ole lähtenyt liikaa toisen yksityiselämään puuttumaan.

Otetaan nyt tähän parisuhdekeskusteluista tuttu kysymys: mitä hän sanoi, kun kerroit hänelle, että hänen käytöksensä on loukkaavaa painostavuudessaan? Entä mitä hän sanoi, kun kysyit miksi hänelle on niin tiukka paikka se, jos et ole elämäntapoinesi täysin turvassa? Vai oliko hänelle ongelma enemmän tapasi viitata kintaalla hänen puheelleen kuin aihe sinänsä? 

Sinänsä eläydyn tilanteeseesi, miehen suvulla on taipumusta päsmäröintiin, ja tilanteemme on tehnyt sen turhan houkuttelevaksi heille. Vaikka se on paljon lievempää ja he ovat oikeasti fiksuja ihmisiä, silti ihmisen on vaikea toimia luonnettaan vastaan. Eivät he ymmärrä, miksi koemme heidän puuttumisensa asiattomana. Hehän vain välittävät. Eivät ymmärrä, mitä eivät ymmärrä. Ja aika vaikeaa se olisikin. 

Katsos kun ystävyydestä ei tarvitse sietää em päsmäröintiä kuten parisuhteessa tai sukulaissuhteissa

Jos ystäväsi päsmäröi, hänellä on ongelmia. Ystävät ovat sitä varten, että he auttavat toisiaan ongelmissa. Joten, miten otit puheeksi ystävän ongelmallisen käytöksen, ennen kuin dumppasit hänet typeryksenä? 

Ei ystävä ole terapeutti!

Vierailija kirjoitti:

Mulle käänsi kolme parasta ystävää selät yläasteen lopulla, lukion ekalla. Ikinä en ole saanut asiaan mitään selitystä. Joskus asia tuntuu vieläkin niin kovin kipeältä, vaikka tästä parikymmentä vuotta aikaa.

Samoin. Tapahtunut on vaikuttanut koko elämääni, ikävällä tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän huomasi, ettet ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaansa. Olitko negatiivinen, piikikäs ja jaoit liikaa mielipiteitäsi?

Itse raskain sydämin jätin taakse ystävän, joka painosti minua. Toi ammattinsa suomalla asiantuntemuksella (omien sanojensa mukaan) painostaen neuvoja. Huusi jopa, miten minun pitää elää. Yritin piipittää väliin, mutta kiihtyneenä toi omaa näkemystään vain.

Ja miten minun piti elää? Ei olla auringossa, etten saa ihosyöpää. Syödä 5-6 palaa ruisleipää joka päivä...kaikenlaista terveysneuvontaa koko ajan. En enää uskaltanut puhua mistään.

Kyllä helpotti, kun lopetin yhteydenpidon.

Sinulla ei varmaan sama, mutta aina voi tarkistaa, ettei ole lähtenyt liikaa toisen yksityiselämään puuttumaan.

Otetaan nyt tähän parisuhdekeskusteluista tuttu kysymys: mitä hän sanoi, kun kerroit hänelle, että hänen käytöksensä on loukkaavaa painostavuudessaan? Entä mitä hän sanoi, kun kysyit miksi hänelle on niin tiukka paikka se, jos et ole elämäntapoinesi täysin turvassa? Vai oliko hänelle ongelma enemmän tapasi viitata kintaalla hänen puheelleen kuin aihe sinänsä? 

Sinänsä eläydyn tilanteeseesi, miehen suvulla on taipumusta päsmäröintiin, ja tilanteemme on tehnyt sen turhan houkuttelevaksi heille. Vaikka se on paljon lievempää ja he ovat oikeasti fiksuja ihmisiä, silti ihmisen on vaikea toimia luonnettaan vastaan. Eivät he ymmärrä, miksi koemme heidän puuttumisensa asiattomana. Hehän vain välittävät. Eivät ymmärrä, mitä eivät ymmärrä. Ja aika vaikeaa se olisikin. 

Katsos kun ystävyydestä ei tarvitse sietää em päsmäröintiä kuten parisuhteessa tai sukulaissuhteissa

Jos ystäväsi päsmäröi, hänellä on ongelmia. Ystävät ovat sitä varten, että he auttavat toisiaan ongelmissa. Joten, miten otit puheeksi ystävän ongelmallisen käytöksen, ennen kuin dumppasit hänet typeryksenä? 

Kun ystävän kanssa ei tarvitse ottaa mitään suhdekeskusteluja, meillä ei ole mitään velvollisuuksia toisiamme kohtaan, ei yhteistä asuntolainaa tai lapsia joiden vuoksi yritetään olla yhdessä. Minä en ole alttarilla luvannut tahtoa kanssasi mitään. Ystävän kanssa ei tehdä mitään tällaista vaan yhteydenpidon täytyy automaattisesti tuottaa hyvää oloa molemmille. Se on bye bye jos osoittaudut idiootiksi. En jää kaipaamaan.

Niin, hyvin harva asia tässä maailmassa on pakko. Mutta jos kahden ihmisen vuosien läheinen suhde ei saa sisältää mitään muuta kuin jatkuvaa hyvää oloa molemmille, ei ole ihme miksei ystäviä ihmisillä ole. Miksi kenenkään pitäisi käyttää niin paljon aikaa ihmiseen, jolle minulla on vain välinearvo ja hyötytarkoitus? Tuo on silkkaa hedonismia, rumimmillaan.

Mietihän hetki Anne Frankin maailmaa. Mitä ystävyys tarkoitti silloin, ja mitä se tarkoittaa sinulle? Elämme kuitenkin ihan samassa maailmassa. Mikä ihmisen sielussa on niin paljon muuttunut, että sinun käsityksesi ystävyydestä olisi oikea? Että ystävyys ei ole esim. vaivannäköä ja riskinottoa, vaan loputonta viihtymistä? Jos tämä on yhteisesti jaettu totuus nykyisin, olemme muuttuneet eläimiksi. Paitsi eläinkin on lojaali. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän huomasi, ettet ole sellainen ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaansa. Olitko negatiivinen, piikikäs ja jaoit liikaa mielipiteitäsi?

Itse raskain sydämin jätin taakse ystävän, joka painosti minua. Toi ammattinsa suomalla asiantuntemuksella (omien sanojensa mukaan) painostaen neuvoja. Huusi jopa, miten minun pitää elää. Yritin piipittää väliin, mutta kiihtyneenä toi omaa näkemystään vain.

Ja miten minun piti elää? Ei olla auringossa, etten saa ihosyöpää. Syödä 5-6 palaa ruisleipää joka päivä...kaikenlaista terveysneuvontaa koko ajan. En enää uskaltanut puhua mistään.

Kyllä helpotti, kun lopetin yhteydenpidon.

Sinulla ei varmaan sama, mutta aina voi tarkistaa, ettei ole lähtenyt liikaa toisen yksityiselämään puuttumaan.

Otetaan nyt tähän parisuhdekeskusteluista tuttu kysymys: mitä hän sanoi, kun kerroit hänelle, että hänen käytöksensä on loukkaavaa painostavuudessaan? Entä mitä hän sanoi, kun kysyit miksi hänelle on niin tiukka paikka se, jos et ole elämäntapoinesi täysin turvassa? Vai oliko hänelle ongelma enemmän tapasi viitata kintaalla hänen puheelleen kuin aihe sinänsä? 

Sinänsä eläydyn tilanteeseesi, miehen suvulla on taipumusta päsmäröintiin, ja tilanteemme on tehnyt sen turhan houkuttelevaksi heille. Vaikka se on paljon lievempää ja he ovat oikeasti fiksuja ihmisiä, silti ihmisen on vaikea toimia luonnettaan vastaan. Eivät he ymmärrä, miksi koemme heidän puuttumisensa asiattomana. Hehän vain välittävät. Eivät ymmärrä, mitä eivät ymmärrä. Ja aika vaikeaa se olisikin. 

Katsos kun ystävyydestä ei tarvitse sietää em päsmäröintiä kuten parisuhteessa tai sukulaissuhteissa

Jos ystäväsi päsmäröi, hänellä on ongelmia. Ystävät ovat sitä varten, että he auttavat toisiaan ongelmissa. Joten, miten otit puheeksi ystävän ongelmallisen käytöksen, ennen kuin dumppasit hänet typeryksenä? 

Ei ystävä ole terapeutti!

Minkään valtion rahoituspohja ei kestä sitä, että terapeutit hoitavat ystävän tehtävät sillä aikaa kun ystävät keskittyvät dumppaamaan toisiaan yhdestä väärästä sanasta tai katseesta. Paitsi että terapeuttikin dumpataan, jos terapia ei ole pelkkää kädestäpitelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisten juttuja tämmöset. On teillä hankala elämä.

Juuri näin! Miksi pitää olla Todella Hyviä Ystäviä? Eikö riitä, että on tuttuja ja heidän kanssaan silloin tällöin ollaan tekemissä, tai ei olla? 

Itse olen yli 50-vuotias ja ei minulla ole ollut yhtään Ystävää, tuttavia sen sijaan on. 

Osa on häipynyt pois näköpiiristä ja uusia on tullut. En ole kaivannut ja tuskinpa hekään. 

Tämä. Olen itsekin nainen, ja minua ihmetyttää että miten keski-ikäisilläkin on vielä tuollaisia jaetaan kaikki -teinix-henkisiä paita ja peppu- ystävyyksiä.

Minulla on parisuhde, koira, vanhemmat, sisareni ja omaa aikaakin tarvitsen. Ei minulla ole aikaa ja resursseja olla jatkuvasti jonkun itkuolkapää tai muu terapeutti, tai edes kävelyseuralainen -sitä varten on se koira.

Itse pidän sellaisista tuttavuuksista, että yhdessä voisi mennä vaikka oopperaan, käydä sitten syömässä ja keskustella siitä oopperasta ja sitten jatkaa elämäänsä. Mutta ei, valtaosa naisista on sellaisia, että ne haluavat puhua vain omasta elämästään. En tajua sellaista, tahdon puhua asioista, en omista asioistani saati toisen.

Joten päätän tuttavuudet nykyään heti, kun toinen alkaa kertoa liikaa itsestään tai muuten heittäytyä emotionaaliseksi. Minulla on ihan riittävästi ihmisiä emotionaalisia tarpeitani varten, en tarvitse siihen enää jotain vierasta naista.

Ja ei, en todellakaan selittele, koska siihen samaan saatanan lässytykseen se sitten taas menisi. Enhän minä selittäisi mitään miehellekään, jonka kanssa käyn pari kertaa treffeillä enkä sitten viitsi enää.

Mutta moni tämän palstan naisista tuntuu ajattelevan, että naisystävälle pitää selittää enemmän kuin miehelle jos ottaa eron. Sairasta.

Jotenkin äärimmäisen infantiilia takertua ystäviinsä noin.

Joo, no mulla ei ole parisuhdetta, koiraa, vanhempia eikä sisarta, että siinä mielessä ihmisillä on tosi erilaisia tilanteita. Terapeutti minulla kuitenkin on, eikä ystäväni tarvitse olla sellainen minulle. Kuitenkin on tilaa tiiviillekin ystävyydelle, koska elämässä on rutkasti tilaa ja täyttymättömiä tarpeita ja olen seurallinen.

Ap, tosi kurjaa, etenkin kun mukana vielä kummilapset.

Minullakin hiipui korona-aikana suhde kummilapseen, kun perheensä eristäytyi niin tiiviisti ainakin kahden vuoden ajan. Sitten oli erimielisyyttä koronarokotteesta (lapsen äidin taholta). Kurja olo, koska olisin halunnut olla parempi kummi ja enemmän lapsen elämässä ja ystävänikin oli minulle tärkeä. Itselläni oli kuitenkin myös onat vaikeuteni ja minut jätettiin niiden kanssa täysin yksin. Silti annoin kummilapselle yksisuuntaisesti sen mitä jaksoin ja pystyin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä et ollut hänelle niin läheinen kuin luulit?

Tämä.

Amen. Näissä on poikkeuksetta kyse siitä, että toinen yksipuolisesti pitää toista parhaana ystävänään, vaikka on sille toiselle vain tuttava.

Ainoa tapa päästä noista riipoista eroon on vain häipyä.

Ihminen ei ole riippa sillä perusteella, että sinä et ole missään vaiheessa kertonut hänelle, että sinulla on muitakin ystäviä. 

On olemassa takiaisihmisiä, mutta paljon enemmän on niitä, joiden sosiaaliset taidot eivät riitä saamaan toista ymmärtämään, ettei kokemus ystävyydestä ole molemminpuolinen. Enkä syytä tästä ketään, kunhan totean, että kulttuurimme ei ole kovin taidokas kasvattamaan lapsia toimimaan fiksusti näissä tilanteissa. Lisäksi ennen kuin muodollisuus hävitettiin porvarillisena hapatuksena, ihmisten oli paljon helpompi ymmärtää näitä alleviivattuja rajoja. Jos toinen rouvittelee ja teitittelee vaikka olet tarjonnut sinunkauppoja, on hölmömmänkin helpompi ymmärtää, missä mennään. Nykymaailmassa tässäkin vaaditaan ihmisiltä hienovaistoisuuden ja kaunopuheisuuden astetta, joka harvalta löytyy. 

Ja sitten itseään paremminkäyttäytyvänä pitävät käyttävät tätä ylemmyyttään vihamielisenä statussymbolina muita vastaan. Sitä pitää vastustaa, muuten muutumme käveleviksi kylmiöiksi ja haavoittuneiksi enkeleiksi koko kansa. 

Eikö tuon pitäisi olla ihan itsestäänselvää, että ihmisillä on muitakin ystäviä? Ellei sitten toinen ole nimenomaan kertonut, että olet ainoa ystäväni? Musta ainakin tuntuisi aika tökeröltä mennä sanomaan ystävilleni, että by the way, mulla on sitten muitakin ystäviä kuin sinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne traumat pitäisi nimenomaan käsitellä siellä terapiassa, niin ettei viattomien kaverien tarvitse joutua välien katkaisun ja muun "kostotoiminnan" välilliseksi kohteeksi. Tuohan on ihan klassista toimintaa, että purkaa omia traumojaan ympärillä oleviin ihmisiin.

Olen traumaterapiassa ja kyllä siinä on oleellinen tavoite, että poistan haitalliset ihmiset joko kokonaan elämästäni tai luon suhteen heihin uudelleen tavalla, joka ei riko minun rajojani. Se ei ole mitään kostotoimintaa vaan omasta hyvinvoinnistaan vastaamista ja mielenterveytensä rakentamista. Traumatisoituneet ihmiset ovat monesti olleet ihan liian joustavia kynnysmattoja. 

Rajojen pitäminen ei tarkoita sitä, että pitäisi toimia rumasti muita kohtaan ja alkaa itse liiallisen itsekkäksi. Kyllä näissä tulee ylilyöntejä kun alkaa opetalla vaikkapa sen terapian ansiosta pitämään omia puoliaan, ja kyllä tämänkin asian voisi reilusti myöntää.

Jos ei ole osannut pitää rajojaan koko elämänsä aikana, niin kyllähän se harjoittelua vaatii. Ei sitä muiden huomioonottamista pitäisi kuitenkaan unohtaa kokonaan ja mennä sitten omassa toiminnsaa ja rajojen pidossaan välillä sinne toiseen, itsekkyyden ääripäähän.

Eli toinen osapuoli on saanut talloa sen terapiassaolevan rajoja, mutta terapiassaolijalla pitäisi mennä kerralla maaliin? 

Mitä järkeä on ystävyydessä, jos se on jotain vääntöä tai säätöä? Molemmat etsivät sopivammat ystävät?

Mistä tulee nyt olettamus, että tämä toinen, esim ystävätai vaikkapa uusi tuttavuus,  olisi tallonut terapiassa olevan rajoja? Kun sitä rajojen pitoa harjoittelee, ei sitä harjoittele vaan niille, jotka ovat aiemmin kaltoinkohdelleet tai rikkoneet rajoja, vaan ihan kaikille ihmisille joiden kanssa on tekemisissä ja kun taaa uusiakin ihmisiä.

Ylilyöntejä voi kyllä tätä tehdessä joillekin sattua, ei ole mitenkään ennenkuulumatonta todellakaan, vaan aika inhimilistä ja loogistakin ottaen huomioon, että harjoittelee jotain uutta. Ei se silti sille kohteelle, kenen kohdalle tällainen sattuu, kovin kivaa tai reiluakaan välttämättä silti ole. Kyllä tämäkin olisi ihan hyvä tiedostaa. (Eikä vain syytellä muita)

Enpä ole törmännyt tarpeeseen osoitella rajoja kenellekään, joka kunnioittaa niitä muutenkin. Terapian myötä:

- olen osannut pitää puoleni kolmen ihmisen kanssa - etäisyys/ välit poikki

- olen ollut todella tiukka eräässä neuvottelussa, kun nostin esille epäreilun minuun kohdistuvan kohtelun - asia korjattiin ja sain hyvityksen

- olen räjähtänyt kunnolla läheiselle ihmiselle, joka talloo rajojani aika ajoin ja pidin pintani, kunnes hän antoi periksi (oli itse väärässä) ja aion toimia näin jatkossakin tai lopettaa läheisen suhteen

- muiden kanssa elämä jatkunut normaalisti