Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei suhtaudu vakavasti vanhenevan isänsä tilanteeseen. Mielipiteitä?
21.08.2023 |
Faktahan on se, että asia ei minulle varsinaisesti kuulu. Silti koen tästä ihan maailman luokan tuskaa.
Kertokaa siis mielipiteitä.
Miehen isä on 80 v lähenevä yksinasuva ihminen. Asuu hyvin pitkällä meistä, samassa maassa kuitenkin.
Isän tila on ajoittain ollut heikko, ja hänen siellä lähellä olevat läheiset ja sukulaiset ovat kertoneet huoneestaan ettei isä pärjää yksin kotonaan. Ts ei kykene huolehtimaan itsestään, siivouksesta yms
Tämä tilanne ollut nyt noin 7-8 kk.
Tänä aikana mieheni on käynyt tapaamassa isäänsä kerran.
Siskonsa ja veljensä kerran.
Isää vakuuttaa lapsilleen ettei apua tarvitse, sukulaiset kertovat edelleen muuta. Että ovat ihan väsyneitä hoitamaan tämän miehen asioita ja auttamaan ja toivovat ja suorastaan vaativat että lapset hoitaisivat enemmän isäänsä.
On tuotu suoraan esille ettei tämä isä enää kotona pärjää.
Mieheni tai sisaruksensa pitävät tätä liiotteluna ja eivät tee asialle mitään.
Minua kuvottaa tällainen. Miksi? Siksi että ei oteta vastuuta tilanteesta ja sen vakavuudesta.
Ei auteta lähimmäistä, ihmetellään vaan.
Mitä mieltä te olette?
Itse olisin jo paikan päällä ja ottaisin yhteyttä kaupungin kotipalveluihin yms, tekisin jotain:
Nämä vain seisovat tumput suorana ja pohtivat ettei se isä varmaan apuja tarvitse.
Toinen syy miksi tämä minua kiinnostaa / koskee, että minulla menee ihan täysin arvostus omaa miestä kohtaan.
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet muistisairaudet myös alkavat toimintakyvyttömyytenä ja oman toiminnan ohjauksen heikkenemisenä.
Ettei kykene tekemään enää niitä asioita mitä ennen on tehnyt. Muisti saattaa toimia silti ihan hyvin.Niin entä sitten? Mitä heidän enää edes pitäisi hoitaa?
Jotta voi asua kotona, pitää kyetä peseytymään ja saamaan itselle ruokaa. Pitää kyetä huolehtimaan lääkkeistään ja aavistuksen touhuamaan arjen askareita. Jos ainoastaan makaa sängyssä, peseytymättä ja ravinnotta, on aika siirtyä sairaalaan tai palvelukotiin/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälä taas jotkut elämäänsä tympääntyneet tröllit yrittää provosoida idiooteilla kommenteillaan.
Mutta ap, kuten todettua, se huoli-ilmoitus on hyvä ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse lähteä kotoa. Mutta apuja lisää KOTIIN
Kaikki ei halua apua kotiin. Isälläni olisi varaa ostaa mitä tahansa palveluja, mutta ei halua ulkopuolisia kotiinsa. Jos sinne joku tunkeutuisi pyytämättä auttamaan, saisi ns. lentävän lähdön.
Isä jätti mut 7 vuotiaana lastenkotiin. Tuskin olen velvollinen hänen eläkepäivien kaipuuseen vastaamaan?
Tässä ei ole kyse siitä että isä olisi laiminlyönyt lapsensa aikanaan, saattanut heitä laitokseen mikä sekin on joskus hyvä juttu mikäli ei kykene lapsestaan huolehtimaan.
Tiedän että on olemassa vanhempia jotka eivät ansaitse yhtään kyläreissuka tai apua. Nyt ei ole siitä kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä sukulaiset ei osaa tehdä huoli-ilmoitusta sitten?
Mielenkiintoinen keskustelu sai minut pohtimaan omaa tulevaisuutta, kun olen nyt 60 vuotta ja sairauksia on kertynyt. Miten ja missä haluaisin viettää viimeiset päiväni... Minulla on pari sairautta, jotka todennäköisesti lyhentävät elämää merkittävästi eivätkä loppuajat taida olla kovin seesteisiä. Ihannetapauksessa jäisin luontoretkellä kaatuvan puun alle ja kuolisin kertalaakista :-D. En missään tapauksessa haluaisi jonnekin saamarin hoitokotiin, jossa lääkitään turraksi. Mieluiten vaikka kituuttaen omassa kotona, kunnes on aika poistua, vaikka sitten lääkkeet "unohtaneena" tai unohdan syödä... Isä kuoli infarktiin sairaalassa, äiti myös syöpään terkkarin vuodeosastolla vain kuulausi diagnoosin saamisesta
En ole siis nähnyt mitä hoitokotielämä on. Luulisin olevan itselleni helvetti, olla vankina neljän seinän sisällä muiden armoilla. Olen itsellinen introvertti, joten ei kuulosta houkuttelevalta
Mieluiten lyhyempi, mutta itseni näköinen elämä. Vaikea ottaa kantaa ap:n tilanteeseen. Luulen että elämänfilosofia vaikuttaa olevan ihmisillä aika erilainen. Ehkä kotiapu isälle voisi olla kompromissi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No osaavat ehkä. Ja voi olla tehneetkin, en tiedä.
Kokevat ensisijaisesti ehkä että lapsien tulisi nyt ottaa vastuuta.
Vaivan näkeminen on epämiellyttävää.
Meillä on tilanne, jossa isäni on joutunut laitokseen vuodepotilaana. Kåyn katsomassa häntä monta kertaa viikossa, juuri åsken kävin ja vein tuliaisruokaa ja vähän syötin ja sellaista pientä.
Veljeni käy enintään kerran kuukaudessa, ei ehkä sitäkään. Kysyin kerran, että miksei hän mene useammin, kun asuu ihan yhtä lähellä kuin minäkin, eli 10 min ajomatkan päässä. Kuulemma siksi, että ei ole aikaa, kun on muita menoja ja koska siitä tulee itselle niin paha mieli, kun näkee hänet niin huonovointisena, ettei tee mieli mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaivan näkeminen on epämiellyttävää.
Meillä on tilanne, jossa isäni on joutunut laitokseen vuodepotilaana. Kåyn katsomassa häntä monta kertaa viikossa, juuri åsken kävin ja vein tuliaisruokaa ja vähän syötin ja sellaista pientä.
Veljeni käy enintään kerran kuukaudessa, ei ehkä sitäkään. Kysyin kerran, että miksei hän mene useammin, kun asuu ihan yhtä lähellä kuin minäkin, eli 10 min ajomatkan päässä. Kuulemma siksi, että ei ole aikaa, kun on muita menoja ja koska siitä tulee itselle niin paha mieli, kun näkee hänet niin huonovointisena, ettei tee mieli mennä.
Moni ei asu lähelläkään vanhempiaan ja useimmilla on päivätyö lisäksi. Kyllä siitä todellakin syntyisi vaivaa ja kuluja ajella satoja kilometrejä päivittäin tai edes viikoittain.
Näin minunkin veljeni toimi kun äitini sairastui syöpään ja lopulta kuoli.
Veli ei halunnut käydä katsomassa eikä vaimonsa tullut edes hautajaisiin.
Syy siihen oli että tälle vaimolle olisi kuulema tullut paha mieli.
Aivan. Hautajaisissahan pitäisi olla kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaivan näkeminen on epämiellyttävää.
Meillä on tilanne, jossa isäni on joutunut laitokseen vuodepotilaana. Kåyn katsomassa häntä monta kertaa viikossa, juuri åsken kävin ja vein tuliaisruokaa ja vähän syötin ja sellaista pientä.
Veljeni käy enintään kerran kuukaudessa, ei ehkä sitäkään. Kysyin kerran, että miksei hän mene useammin, kun asuu ihan yhtä lähellä kuin minäkin, eli 10 min ajomatkan päässä. Kuulemma siksi, että ei ole aikaa, kun on muita menoja ja koska siitä tulee itselle niin paha mieli, kun näkee hänet niin huonovointisena, ettei tee mieli mennä.Moni ei asu lähelläkään vanhempiaan ja useimmilla on päivätyö lisäksi. Kyllä siitä todellakin syntyisi vaivaa ja kuluja ajella satoja kilometrejä päivittäin tai edes viikoittain.
Silloin voi ostaa apua kotiin. Joko vanhemmilleen, mahdollisuuksien mukaan myös itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mikä tässä on takana,
Saamattomuus, tyhmyys, kieltäminen vai mikä.Ap
Kieltää totuus. Ettei tarvisi tehdä mitään. Itsekkyys.
Tai sitten paljon inhimillisempi kokemus siitä, ettei oman vanhemman heikkoutta/vanhuutta haluta nähdä. Vähän sama kuin siihen vakaasti uskomisessa, että sairaudesta kärsivä elää vielä vuosia, vaikka oikeasti pitäisi jo miettiä saattohoitoa. Mieluummin pidetään ajatukset toivossa ja menneessä, koska nykyhetki on kivulias ja peruuttamaton.
Etenkin oman vanhemman kohdalla tuo voi olla vaikeaa, kun on tottunut siihen, että vanhempi on se joka auttaa vielä aikuistakin lasta. Vanhuuteen kuuluvan persoonan ja toimintakyvyn "rappeutumisen" näkeminen sattuu, sen kohtaaminen on aina myös luopumista, melkein kuin hautaamista. Sitä ei halua uskoa, ja jos toinen vielä itse vakuuttaa että kaikki on kunnossa tai osaa tavatessa vähän skarpata, niin soppa on valmis.
Tämä pätee ehkä erityisesti silloin, jos aikuinen lapsi on "nuori" (ei vielä keski-ikäinen) tai kärsii omista toimintakyvyn haasteista (esim. mielenterveyden ongelmista) eikä siksi koe olevansa vielä valmis kohtaamaan vanhempien vanhuutta ja huolehtimaan heidän asioistaan. Mutta koskee varmasti kaikenlaisia ihmisiä kaikissa elämäntilanteissa.
Tuo ei tietenkään muuta sitä, että isää ei saa jättää oman onnensa nojaan. Täällä sanottu huoli-ilmoitus sekä ap:n että näiden huolestuneiden sukulaisten tekemänä kuulostaa hyvältä tavalta toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaivan näkeminen on epämiellyttävää.
Meillä on tilanne, jossa isäni on joutunut laitokseen vuodepotilaana. Kåyn katsomassa häntä monta kertaa viikossa, juuri åsken kävin ja vein tuliaisruokaa ja vähän syötin ja sellaista pientä.
Veljeni käy enintään kerran kuukaudessa, ei ehkä sitäkään. Kysyin kerran, että miksei hän mene useammin, kun asuu ihan yhtä lähellä kuin minäkin, eli 10 min ajomatkan päässä. Kuulemma siksi, että ei ole aikaa, kun on muita menoja ja koska siitä tulee itselle niin paha mieli, kun näkee hänet niin huonovointisena, ettei tee mieli mennä.Moni ei asu lähelläkään vanhempiaan ja useimmilla on päivätyö lisäksi. Kyllä siitä todellakin syntyisi vaivaa ja kuluja ajella satoja kilometrejä päivittäin tai edes viikoittain.
Silloin voi ostaa apua kotiin. Joko vanhemmilleen, mahdollisuuksien mukaan myös itselleen.
Vanhukset ostaa silloin avun itselleen, se ei ole lasten tehtävä.
Vai oliskohan niin, että olet haukkana kärkkymässä miehen perintöä.
Onko isä kaltoinkohdellut lapsiaan, tai ollut poissaoleva heidän elämästään? Meillä näin on, enkä aio auttaa. Isä tiesi, miten lopussa olin lasten ollessa pieniä ja itse sairaana. Hän tiesi, että olen miettinyt elämäni päättämistä, eikä hän tehnyt mitään. Ei tullut edes käymään. Isä lähetteli kuvia miten remontoi lapsettoman veljeni sijoitusasuntoja, matkusteli ja piti hauskaa. En minäkään mene hänen luokseen kun hänellä on hätä, pärjätköön miten haluaa. Veli ei häntä hoida, enkä minäkään. Jos joku alkaa syyllistää minua päätöksestäni, hän lähtee elämästäni.
Yleisiä tapoja naisilla:
- Ei osata olla puuttumatta toisten asioihin.
- Ei kunnioiteta toisen ihmisen omaa tahtoa, vaan luullaan itse tietävän mikä on parasta hänelle.
- Vain oma mielipide on oikea, eikä sitä muuteta.
On niin helppoa etäältä sanoa ettei toisessa ole vikaa, ja hyvinhän se siellä yksin pärjää. Samalla ulkoistaa asiat muiden hoidettavaksi, kun haluaa itse väistellä ja olla ajattelematta koko asiaa, pääsee helpommalla. Jopa diagnosoidun muistisairauden olemassaolon voi läheinen kieltää kun "sehän on niin pirteä ja hyvämuistinen". Ei vaan ymmärretä että muistisairaskin skarppaa yleensä silloin kun on vieraita.
Voi myös olla ettei henkilö vaan halua/pysty näkemään asioiden todellista laitaa, eikä mieli pysty kohtaamaan niin isoa asiaa kuin oman vanhemman heikentyminen, joten sen sivuuttaa ja toivoo että tilanne paranisi itsekseen. Lähellä asuvat taas näkevät päivittäisen kaaoksen ja tietävät ettei toista yksinkertaisesti voi jättää yksin pärjäämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaivan näkeminen on epämiellyttävää.
Meillä on tilanne, jossa isäni on joutunut laitokseen vuodepotilaana. Kåyn katsomassa häntä monta kertaa viikossa, juuri åsken kävin ja vein tuliaisruokaa ja vähän syötin ja sellaista pientä.
Veljeni käy enintään kerran kuukaudessa, ei ehkä sitäkään. Kysyin kerran, että miksei hän mene useammin, kun asuu ihan yhtä lähellä kuin minäkin, eli 10 min ajomatkan päässä. Kuulemma siksi, että ei ole aikaa, kun on muita menoja ja koska siitä tulee itselle niin paha mieli, kun näkee hänet niin huonovointisena, ettei tee mieli mennä.Moni ei asu lähelläkään vanhempiaan ja useimmilla on päivätyö lisäksi. Kyllä siitä todellakin syntyisi vaivaa ja kuluja ajella satoja kilometrejä päivittäin tai edes viikoittain.
Silloin voi ostaa apua kotiin. Joko vanhemmilleen, mahdollisuuksien mukaan myös itselleen.
Vanhukset ostaa silloin avun itselleen, se ei ole lasten tehtävä.
Oletpas sinä kylmä. Eivät kaikki osaa, ensinnäkään. Silloin lapset auttavat.
Alue: Aihe vapaa
Pitäisikö hänen elämää nyt jotenkin pidentää viemällä johonkin laitokseen jossa maata paskat housuissa lääkehuuruissa? Pärjää sen minkä pärjää ja sitten se vaan kuolee ja sitä kutsutaan elämäksi.