Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko julma, kun en halua auttaa appivanhempia tässä tilanteessa?
09.08.2023 |
Taustatietona: Appivanhemmat eivät auttaneet meitä, kun elimme pikkulapsiarkea. Vauvalla oli monenlaista sairautta ja olisimme kaivanneet välillä edes hetken lepoa. Pahimmillaan anoppi vain naureskeli vauvan sairauksille, että pärjäilkää. Appivanhemmat olivat tuolloin terveitä, tuoreita eläkeläisiä eli aikaa auttamiselle olisi ollut. Anoppi jopa palasi eläkkeeltä töihin, kun virtaa riitti ja aika kävi eläkkeellä pitkäksi. Lapsen ollessa 1 v sairastuin vakavasti ja meni monta vuotta, kun olin todella huonossa kunnossa. Arki oli todella raskasta ja mies oli lujilla sairaan vaimon, töiden ja lapsen asioiden kanssa. Appivanhemmat tiesivät tämän, mutta eivät tulleet avuksi, vaikka asuivat kohtuullisen matkan päässä. Kylässä kävivät välillä, mutta silloin odottivat passaamista, valmista ruokaa pöydässä ja itse katsoimme lapsen perään silloinkin. Omat vanhempani asuivat toisella puolella Suomea, mutta kävivät pitkästä välimatkasta huolimatta auttamassa muutaman kerran vuodessa useamman päivän ajan. Katsoivat lapsen perään, laittoivat ruokaa ja siivosivat. Olen tästä heille ikuisesti kiitollinen, sillä mitään tukiverkkoja meillä ei asuinpaikkakunnalla ollut.
Nyt alamme olla tilanteessa, että appivanhemmilla on jo ikää ja avun tarvetta alkaisi olla. Anoppi on toisinaan jopa puhunut, että muuttaisivat lähellemme, jotta meillä olisi helpompi olla avuksi. Minua ei kiinnosta tippaakaan olla appivanhemmille avuksi, kun jättivät meidät yksin vaikeina vuosina. Olenko julma, kun en halua auttaa appivanhempia tässä tilanteessa? Miehelle olen sanonut, että itse saat hoitaa sen mitä vanhempiesi asioista hoidat.
Kommentit (1175)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.
On siinä työmaa!
Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.
Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.
Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.
Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.
Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.
Sota loppui 1944.
Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
No joo, jollain voi olla anoppina jopa sotaorpo tai sodan vammoihin myöhemmin menehtnyt.
1960 syntyneet eivät ole appivanhempina harvinaisia. He ovat lapsena kuulleet ne öiset tuskat ja kärsineet isän mielentiloista, ärtyisyydestä.
Appeni kuoli 2000 jolloin kuopuksensa oli siis 41. Nyt siis 64 -vuotias appiukko samanikäisen vaimonsa kanssaEdelleen siitä sodasta on se 70 vuotta. Se ei ole mikään syy olla kusipää.
Mitä sä intät selvässä asiassa. Posttraumaattinen stressireaktio on lääketieteen hyvin tuntema asia, ja muun muassa Irakin sodan amerikkalaisia veteraaneja, nuoria miehiä, on yritetty hoitaa esim. silmävärveterapialla. Nykyinen nimitys on "sotilaan syndrooma".
Suomenkin miesten oli vaikea sodan loputtua lopettaa väkivaltaisuuttaan kuin seinään, kun olivat harjoittaneet sitä vuosia. Isäni kertoi, että miehet tappelivat sodan jälkeen keskenään tanssipaikoilla, ja monta kertaa vaimoa ja lapsia kutsui lumihanki, kun perheenisä heilui humalassa.
Sinä olet elänyt pumpulissa noihin aikoihin verrattuna. Helppo huudella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.
On siinä työmaa!
Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.
Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.
Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.
Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.
Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.
Sota loppui 1944.
Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
No joo, jollain voi olla anoppina jopa sotaorpo tai sodan vammoihin myöhemmin menehtnyt.
1960 syntyneet eivät ole appivanhempina harvinaisia. He ovat lapsena kuulleet ne öiset tuskat ja kärsineet isän mielentiloista, ärtyisyydestä.
Appeni kuoli 2000 jolloin kuopuksensa oli siis 41. Nyt siis 64 -vuotias appiukko samanikäisen vaimonsa kanssaEdelleen siitä sodasta on se 70 vuotta. Se ei ole mikään syy olla kusipää.
Mitä sä intät selvässä asiassa. Posttraumaattinen stressireaktio on lääketieteen hyvin tuntema asia, ja muun muassa Irakin sodan amerikkalaisia veteraaneja, nuoria miehiä, on yritetty hoitaa esim. silmävärveterapialla. Nykyinen nimitys on "sotilaan syndrooma".
Suomenkin miesten oli vaikea sodan loputtua lopettaa väkivaltaisuuttaan kuin seinään, kun olivat harjoittaneet sitä vuosia. Isäni kertoi, että miehet tappelivat sodan jälkeen keskenään tanssipaikoilla, ja monta kertaa vaimoa ja lapsia kutsui lumihanki, kun perheenisä heilui humalassa.
Sinä olet elänyt pumpulissa noihin aikoihin verrattuna. Helppo huudella.
Posttraumaattinen stressireaktio ei aiheuta itsekkyyttä, ilkeyttä eikä totaalista omanapaisuutta, mistä tässä ketjussa on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään. On siinä työmaa!
Nuoremman sukupolven pitäisikin koettaa ymmärtää, että sodan käyneiden ihmisten lapset ovat myös sodan traumatisoimia. Kyllä minä katselen hieman kateellisena nuoria isiä tyttäriensä kanssa, miten paljon huomioivat, pitävät sylissä. Itse olen ollut isäni sylissä kerran, kun pyörryin sikotaudin jälkeen. Se tuntui taivaalliselta, kun heräsin hänen sylissään. Isä joutui 18-vuotiaana sotaan ja näki hirmuisia asioita, joista vasta vanhana puhui.
Eli voisiko tuo syyttävä äänilaji muuttua hivenen empaattiseksi, vai mikä ihmishirviö sinut on kasvattanut, kun et myötätuntoa osaa tuntea?
Mitä helvettiä tämä sotasössötys liittyy itse aiheeseen? Normaali ihminen auttaa lastaan hädän tullen, oli sitten sota, rauha taikka juoksuhauta. Normaali ihminen auttaa jopa ihan vierastakin ihmistä tuollaisessa tilanteessa.
Tarkoitatko ap:n tilanteessa, joka kestää vuosia? Auttaisitko itse siis vierastakin naapuria samassa tilanteessa, koska olet "normaali", veisit naapurin lapset vaikka tarhaan päivästä toiseen ja hakisit, antaisit välipalaa kotonasi jne.? Veisit illalla harkkoihin? Olet hieno ihminen!
Ap kylläkin kirjoitti miten se apu viidesti vuodessa oli ollut jo täydellistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.
On siinä työmaa!
Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.
Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.
Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.
Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.
Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.
Sota loppui 1944.
Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
No joo, jollain voi olla anoppina jopa sotaorpo tai sodan vammoihin myöhemmin menehtnyt.
1960 syntyneet eivät ole appivanhempina harvinaisia. He ovat lapsena kuulleet ne öiset tuskat ja kärsineet isän mielentiloista, ärtyisyydestä.
Appeni kuoli 2000 jolloin kuopuksensa oli siis 41. Nyt siis 64 -vuotias appiukko samanikäisen vaimonsa kanssaEdelleen siitä sodasta on se 70 vuotta. Se ei ole mikään syy olla kusipää.
Eikä tämänpäivän miniölle anna mitään oikeutta rumaan kielenkäyttöön ja vihapuheeseen, jos joskus anoppi on huonosti käyttäytynyt miniää kohtaan, puhumattakaan miniän olla kusipää.
Mikä antaa anopille oikeuden haukkua miniää päin naamaa ja selän takana paljon törkeämmin, kuin mitä täällä on yksikään maininnut. Kusipää on siinä solvausryöpyssämelkeinpä hellittelyyn vertautuvat ilmaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään.
On siinä työmaa!
Onko se ihme, Suomi oli sodassa 5v joka päättyi 1945 ja sodan julmuudet ja kauheudet siirtyvät jopa useamman sukupolven yli.
Minunkin ukki oli eturintamalla useamman vuoden ja mummi lääkintälottana ja molemmat invalislituivat sodassa.
Äitini kuuluu suuriin ikäluokkaan ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on karua kuultavaa esim. pikkutyttönä oli joka yö herännyt isänsä huutoon, jonka silmät tuijotti seinää ja hiki valui kasvoilta. Ja mummini ei koskaan selvinnyt sodan traumoista, hän oli täysin tunnekylmä ja hymytön ja kasvoiltaan kova. Ehkä se oli hänen selviintymistapansa, joka siirtyi myös äitiini.
Ja näin tulee käymään myös Ukrainassa ja on osittain käynytkin, sillä sodan kauhut ja julmuudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ja se sama voi olla edessä, myös bmeillä, meidän lapsilla ja heidän lapsillaan, sillä Venäjä ei ole naapurista mihinkään kadunnut ja sota on edelleen mahdollinen.
Siitä sodasta on 70 vuotta. Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
Sodan kokeneet miehet siittivät lapsia vielä myöhemmin. Lankoni on syntynyt 1959. Isänsä oli niitä viiden vuoden miehiä. Appi ei sodasta puhunut mutta anoppi puhui hänen painajaisistaan joita tietysti lapsetkin öisin kuulivat. Ei sieltä ilman hermovikoja tultu.
Sota loppui 1944.
Ei se ole mikään tekosyy olla kusipää vuonna 2023.
No joo, jollain voi olla anoppina jopa sotaorpo tai sodan vammoihin myöhemmin menehtnyt.
1960 syntyneet eivät ole appivanhempina harvinaisia. He ovat lapsena kuulleet ne öiset tuskat ja kärsineet isän mielentiloista, ärtyisyydestä.
Appeni kuoli 2000 jolloin kuopuksensa oli siis 41. Nyt siis 64 -vuotias appiukko samanikäisen vaimonsa kanssaEdelleen siitä sodasta on se 70 vuotta. Se ei ole mikään syy olla kusipää.
Eikä tämänpäivän miniölle anna mitään oikeutta rumaan kielenkäyttöön ja vihapuheeseen, jos joskus anoppi on huonosti käyttäytynyt miniää kohtaan, puhumattakaan miniän olla kusipää.
Ai että se on ihan ok että aina silloin tällöin käyttäytyy huonosti? Koska sota. Justiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään. On siinä työmaa!
Nuoremman sukupolven pitäisikin koettaa ymmärtää, että sodan käyneiden ihmisten lapset ovat myös sodan traumatisoimia. Kyllä minä katselen hieman kateellisena nuoria isiä tyttäriensä kanssa, miten paljon huomioivat, pitävät sylissä. Itse olen ollut isäni sylissä kerran, kun pyörryin sikotaudin jälkeen. Se tuntui taivaalliselta, kun heräsin hänen sylissään. Isä joutui 18-vuotiaana sotaan ja näki hirmuisia asioita, joista vasta vanhana puhui.
Eli voisiko tuo syyttävä äänilaji muuttua hivenen empaattiseksi, vai mikä ihmishirviö sinut on kasvattanut, kun et myötätuntoa osaa tuntea?
Minkähän verran näitä sodassa olleiden isien lapsia on vielä elossa? Oma isäni syntyi vasta 40-luvun alussa ja osasi jo olla lapsiaan huomioiva ja kannustava isä.
Sodassa olleiden isien lapsia on elossa vaikka kuinka paljon. He ovat teidän isovanhempianne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuumaa niille, että sitä
kynnätte, mitä kylvitte.Et taida ymmärtää paljoakaan maataloudesta. Kyntö tehdään ennen kylvöä, ja niitto sitten kylvön jälkeen.
Sanonta taitaa kuulua: sitä niitätte mitä kylvitte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään. On siinä työmaa!
Nuoremman sukupolven pitäisikin koettaa ymmärtää, että sodan käyneiden ihmisten lapset ovat myös sodan traumatisoimia. Kyllä minä katselen hieman kateellisena nuoria isiä tyttäriensä kanssa, miten paljon huomioivat, pitävät sylissä. Itse olen ollut isäni sylissä kerran, kun pyörryin sikotaudin jälkeen. Se tuntui taivaalliselta, kun heräsin hänen sylissään. Isä joutui 18-vuotiaana sotaan ja näki hirmuisia asioita, joista vasta vanhana puhui.
Eli voisiko tuo syyttävä äänilaji muuttua hivenen empaattiseksi, vai mikä ihmishirviö sinut on kasvattanut, kun et myötätuntoa osaa tuntea?
Minkähän verran näitä sodassa olleiden isien lapsia on vielä elossa? Oma isäni syntyi vasta 40-luvun alussa ja osasi jo olla lapsiaan huomioiva ja kannustava isä.
Sodassa olleiden isien lapsia on elossa vaikka kuinka paljon. He ovat teidän isovanhempianne.
Mistä sinä tiedät kirjoittajien iät? Sota ei liity ketjun aiheeseen mitenkään.
En auta äitiäni. Hän ei auttanut minua silloin kun sain lapsia, vaikka tuli mummoksi viiskymppisenä. Omat lapsensa hän hoidatti omalla äidillään ja anopillaan. Nyt vanhana valittaa että on niin yksin. Minun paukkuni menevät omien lastenlasten hoitamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään. On siinä työmaa!
Nuoremman sukupolven pitäisikin koettaa ymmärtää, että sodan käyneiden ihmisten lapset ovat myös sodan traumatisoimia. Kyllä minä katselen hieman kateellisena nuoria isiä tyttäriensä kanssa, miten paljon huomioivat, pitävät sylissä. Itse olen ollut isäni sylissä kerran, kun pyörryin sikotaudin jälkeen. Se tuntui taivaalliselta, kun heräsin hänen sylissään. Isä joutui 18-vuotiaana sotaan ja näki hirmuisia asioita, joista vasta vanhana puhui.
Eli voisiko tuo syyttävä äänilaji muuttua hivenen empaattiseksi, vai mikä ihmishirviö sinut on kasvattanut, kun et myötätuntoa osaa tuntea?
Minkähän verran näitä sodassa olleiden isien lapsia on vielä elossa? Oma isäni syntyi vasta 40-luvun alussa ja osasi jo olla lapsiaan huomioiva ja kannustava isä.
Sodassa olleiden isien lapsia on elossa vaikka kuinka paljon. He ovat teidän isovanhempianne.
Mistä sinä tiedät kirjoittajien iät? Sota ei liity ketjun aiheeseen mitenkään.
Joku jonne täällä epäili ettei sodassa olleiden isien lapsia ole enää elossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään. On siinä työmaa!
Nuoremman sukupolven pitäisikin koettaa ymmärtää, että sodan käyneiden ihmisten lapset ovat myös sodan traumatisoimia. Kyllä minä katselen hieman kateellisena nuoria isiä tyttäriensä kanssa, miten paljon huomioivat, pitävät sylissä. Itse olen ollut isäni sylissä kerran, kun pyörryin sikotaudin jälkeen. Se tuntui taivaalliselta, kun heräsin hänen sylissään. Isä joutui 18-vuotiaana sotaan ja näki hirmuisia asioita, joista vasta vanhana puhui.
Eli voisiko tuo syyttävä äänilaji muuttua hivenen empaattiseksi, vai mikä ihmishirviö sinut on kasvattanut, kun et myötätuntoa osaa tuntea?
Minkähän verran näitä sodassa olleiden isien lapsia on vielä elossa? Oma isäni syntyi vasta 40-luvun alussa ja osasi jo olla lapsiaan huomioiva ja kannustava isä.
Sodassa olleiden isien lapsia on elossa vaikka kuinka paljon. He ovat teidän isovanhempianne.
Mistä sinä tiedät kirjoittajien iät? Sota ei liity ketjun aiheeseen mitenkään.
Joku jonne täällä epäili ettei sodassa olleiden isien lapsia ole enää elossa.
Ei se silti liity ketjun aiheeseen yhtään mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään. On siinä työmaa!
Nuoremman sukupolven pitäisikin koettaa ymmärtää, että sodan käyneiden ihmisten lapset ovat myös sodan traumatisoimia. Kyllä minä katselen hieman kateellisena nuoria isiä tyttäriensä kanssa, miten paljon huomioivat, pitävät sylissä. Itse olen ollut isäni sylissä kerran, kun pyörryin sikotaudin jälkeen. Se tuntui taivaalliselta, kun heräsin hänen sylissään. Isä joutui 18-vuotiaana sotaan ja näki hirmuisia asioita, joista vasta vanhana puhui.
Eli voisiko tuo syyttävä äänilaji muuttua hivenen empaattiseksi, vai mikä ihmishirviö sinut on kasvattanut, kun et myötätuntoa osaa tuntea?
Jos tarkoitat ymmärtämisellä sitä, että tiedostan asian, niin kyllä, tiedän, että sota-ajan traumoilla on osansa vanhempieni lapsuuskokemuksissa, mutta niin on myös sotaa henkilökohtaisesti rintamalla kokemattomat isovanhempani olleet nykynäkökulmasta hyvin arveluttavia kasvattajia. Ajat oli kovat ihan kaikille, eihän sitä käy kieltäminen.
Mutta omat vanhempani olivat vanhempia 1980-luvulla, yltäkylläisyyden aikakaudella. Jo 1970-luvulla ihmisillä meni kivasti, vaikka aineellisesti ei ollut sellaiset kulutusbileet menossa. Lamakin tuli sotkemaan juttuna vasta ysärillä.
Ja nämä lapsenhoitoon osallistumattomat anopit ovat puolestaan siis olleet väistämättä anoppeja 2000-luvulla. Tietoa on ollut. Mahdollisuuksia kehittää henkistä itseään on ollut.
Elämä on valintojakin jo nykyään viimeistään, jos se ei sitä kovin kattavasti vielä joitakin vuosikymmeniä sitten ollut. Ihan kiistatta Boomerit ja vähän nuoremmatkin on voittajasukupolvi. Ja kyllähän ne sodasta selvinneetkin pärjäsivät, toki rikkinäisinä, mutta omakotitalon sai, jos jaksoi tehdä töitä.
Että en nyt tiedä onko nykynuortenkaan pakko olla näiden vanhempien sukupolvien sylkykuppina ja palvelijana, jos se on kovin yksipuolista. Voisi vähän ymmärtää puolin ja toisin. Elämä tahtoo olla haastavaa omalla tavalla aikana kuin aikana. Haasteet vaan muuttuvat toisenlaisiksi.
Jokaisella on kuitenkin lopulta vastuu itsestään ja omasta käytöksestään.
Kaipasit empaattista tapaa ilmaista asioita. No, tietysti se on kurjaa, että ei nähdä asioita toisten näkökulmasta. Mutta olen valitettavasti omassa elämässäni kohdannut paljon näitä sodan kokeneiden lapsia, nykyisiä eläkeikäisiä siis, jotka eivät yksinkertaisesti suostu ottamaan mitään kritiikkiä vastaan. He ovat omasta mielestään taistelleet kaiken kaikille, ja se oikeuttaa siihen, tähän ja tuohon. En näe heissä kauheasti empatiaa nuorempia sukupolvia kohtaan. Väkeä, jolla on ollut aina töitä, hyvät palkat työn vaativuuteen nähden, hintataso kohtuullinen ja mahdollisuus omistusasuntoon nuoresta alkaen, ja nyt hyvät eläkkeet.
He eivät tunnu oikein käsittävänkään, miten etuoikeutettuja ovat monessa mielessä.
Sitä empatiaa saa paremmin, jos osaa katsoa toisenkin näkökulmasta asioita.
t. Se, jonka viestiä lainasit. Muutkin on jo näemmä ehtineet väliin kommentoimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmasta/appivanhemmista voi tulla sylkykuppi aikuiselle lapselleen
https://www.tehylehti.fi/fi/terveys/vanhemmasta-voi-tulla-sylkykuppi-ai…
Tässähän ei ole kyse siitä vaan kusipäisistä appivanhemmista.
Entä jos aikuinen taantuu teiniksi. Tämäkin on yleinen ilmiö.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/ala-taannu…
Ja tyypillisesti boomereiden ja jälkiboomereiden suosikki Kodin kuvalehti ei uskalla hiiskahtaakaan siitä, millaisia mielenyerveysongelmakimppuja moni tuon ikäluokan ihminen on. Siis sodanjälkeiset sukupolvet aina jonnekin 60-70-luvulle asti ainakin.
Herravarjele millaisia persoonallisuushäiriöitä joka kolmannella varmaan.
Sellaisten ihmisten kanssa kasvaneet lapset, jotka ovat kuitenkin nykymaailmassa joutuneet kasvamaan joustavammiksi kuin vanhempansa, saattavat tosiaan vähän kosahdella näille näköalattomille vanhuksille, joiden tempauksia joutuvat sitten selvittelemään. On siinä työmaa!
Nuoremman sukupolven pitäisikin koettaa ymmärtää, että sodan käyneiden ihmisten lapset ovat myös sodan traumatisoimia. Kyllä minä katselen hieman kateellisena nuoria isiä tyttäriensä kanssa, miten paljon huomioivat, pitävät sylissä. Itse olen ollut isäni sylissä kerran, kun pyörryin sikotaudin jälkeen. Se tuntui taivaalliselta, kun heräsin hänen sylissään. Isä joutui 18-vuotiaana sotaan ja näki hirmuisia asioita, joista vasta vanhana puhui.
Eli voisiko tuo syyttävä äänilaji muuttua hivenen empaattiseksi, vai mikä ihmishirviö sinut on kasvattanut, kun et myötätuntoa osaa tuntea?
Mitä helvettiä tämä sotasössötys liittyy itse aiheeseen? Normaali ihminen auttaa lastaan hädän tullen, oli sitten sota, rauha taikka juoksuhauta. Normaali ihminen auttaa jopa ihan vierastakin ihmistä tuollaisessa tilanteessa.
Tarkoitatko ap:n tilanteessa, joka kestää vuosia? Auttaisitko itse siis vierastakin naapuria samassa tilanteessa, koska olet "normaali", veisit naapurin lapset vaikka tarhaan päivästä toiseen ja hakisit, antaisit välipalaa kotonasi jne.? Veisit illalla harkkoihin? Olet hieno ihminen!
Sotatraumat ja muut persoonallisuushäiriöt olisi hyvä katkaista jo vihdoin ja viimein. Jos se vaatii sitä, että vetää rajat omille vanhemmilleen/appivanhemmilleen sen suhteen millaista käytöstä sietää heiltä, niin sitten on tehtävä niin. Jos jokainen jatkaa sukupolvesta toiseen samanlaista lastensa kaltoinkohtelua ja nuoremman sukupolven vihaamista kyseenalaistamatta opittuja käytösmalleja, ei mikään muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mikäli minä muistan lapsuuteni oikein, tämä suurten ikäluokkien porukka suorastaan sylki sotaveteraanien päälle - mutta nytkö sillä sitten selitellään oma paska käytös?
Haiskahtaa ihan narsismilta.
Vierailija kirjoitti:
En auta äitiäni. Hän ei auttanut minua silloin kun sain lapsia, vaikka tuli mummoksi viiskymppisenä. Omat lapsensa hän hoidatti omalla äidillään ja anopillaan. Nyt vanhana valittaa että on niin yksin. Minun paukkuni menevät omien lastenlasten hoitamiseen.
Kai äitisi viiskymppisenä kävi töissä eikä joutanut päivähoitajaksi? Sinulla jos on nyt aikaa hoitaa lapsrnlapsesi, sehän on hienoa.
Se on totta ettei päivähoitopaikkoja aina ole ollut tarpeeksi. Joku mummo tai äiti jos ei ole ollut töissä on voinut pientä ansiota saadakseen olla päivähoitaja lapsenlapsilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on, että naiset solvaavat toinen toisiaan. Työpaikoillakin naiset ovat tukkanuottasille, jos ei muusta niin tappelevat samasta ukkomiehestä.
Mitäpä tytöt jos jättäisitte anopit rauhaan ja antaisitte miesten hoitaa asiat.
Suurempi ongelma oli se, että anoppi ei jättänyt mua rauhaan.
Erittäin harvoin se miniä väkisin tunkee appivanhempien kotiin ja perheeseen ähräämään. Kyllä se ongelma syntyy nimenomaan siitä, että anoppi ei jätä rauhaan.
Meillä aikoinaan mies oli ostanut äitinsä talon, äiti muutti muualle, toki harmittavan lähelle... miehen ex oli kaveria anoppinsa kanssa ja anoppi luuli että kun mä tulin kuvioihin, hän voi edelleen vaan marssia tänne... alkuun vaan toljotin suu auki että ei voi olla totta, tossa se kiipeää portaita yläkertaan, aika äkkiä kyllä mies teki selväksi että ei käy. Nyt alkaa olla iäkäs ja vaivainen, mies hoitaa kaikki lumi- ja muut pihahommat, polttopuut, pankkiasiat... "vaivanpalkaksi" sitten syytää viinereitä ja ties mitä piirakoita ja puolimätiä banaaneja, sata kertaa sanottu että ei kiitos mutta ei mee perille, ja sitten tietysti suuttuu kun sanotaan että mielellään ihan itse päätetään mitä syödään.
Maailma on isoja harmeja täynnä.
Näin elämänkokemusta omaavana sanon että aikuinen voi valita mitä syö. Ne pahan anopin antamat ruoat voi kipata biojätteeseen.Paraniko anoppi vaihdossa , oliko miehen talo vaihtamisen arvoinen?
Miksi sen anopin pitää roudata pojan kotiin yhtään mitään, jota pojan kotona ei kukaan halua tai tarvitse?
Niin, ja sit tässä on sekin hauska lisäkomponentti että kun tavataan anopilla joulu- tai pääsiäis-, whatever ruoan tiimoilla, ainoat juomavaihtoehdot on olut ja maito joita mä en kumpaakaan juo, no kraanavesi sit tietty. Valkoviiniä hänellä on aina, mutta sitä ei tarjoa vaan juo itse. Aina on tietysti mämmiä vaikka tietää että kukaan ei syö sitä, sitten loukkaantuu kun kukaan ei syö. Ruokia tietenkin varataan niin paljon että niistä riittää viikoksi, ja taas uhkaa ruokahävikki mitä inhoan, kaikkea kun ei voi pakastaa.
Olisiko iso kustannuserä jos menee juhlapyhiksi valmiille sapuskoille ottaa mukaan vichyä/kivennäisvettä/limskaa/ kombutsaa, mitä nyt tykkääkin juoda. Paha anoppi kun ei täydelliset tarjoilut.
Mutta tietysti kun bensa on kallista kuka nyt mitään ruokaa vie, ees vichy-pulloa itselleen.
Ei se oman juoman tuominen ole ongelma vaan se, että "omien eväiden" tuomisesta suututaan. "Mikään ei kelepaa, yhyy" ja koko ateria on pilalla anopin hysteeistä syyllistämistä kuunnellessa.
Oikeessahan anoppi on, mikään ei kelpaa. Kun ei ees vesi. Olisi se kamalaa yksi ateria ilman lempijuomaa, olipa se mikä tahansa.
Tai mämmi pöydässä.Kysyn vaan että onko järkeä hommata sitä mämmiä kun tiedetään että KUKAAN ei sitä syö, ei anoppi, vävyt, miniät, lapset. Ei ole syönyt aiempinakaan viitenätoista pääsiäisenä. Ostetaan suoraan poisheitettäväksi, kun joskus on keksitty että mämmi kuuluu pääsiäiseen.
Oisko se ihan anopin asia jos ei teidän rahapussista ole pois? Jos syö vaikka itse sitten kun on yksin.
No jos sitä ei yksikään vieras syö, niin miksi laittaa sitä tyrkylle? Tuskin kukaan nälkäiseksi jää, mutta miksi ei laita tarjolle jotain, jolla olisi menekkiä?
Jos syö itsekseen niin sitten syö. Sitä ei ole kukaan kieltämässä.
Sulla taitaa olla tapana raivostua pikkujutuista? Miten se mämmi pöydässä sinua kiusaa? Mutta kun kaiken pitäisi olla vain sinun makusi mukaan, se oikea juomakin on unohdettu.
Mä kyllä syön mämmiä, en ole tuo joka otti mämmin esille. Mämmi ei kiusaa, kunhan siihen saa kermaa ja sokeria päälle.
Mutta luulisi sen olevan kiusallista anopillekin vuosi toisensa jälkeen tarjota jälkiruokaa, jota kukaan ei ota. Vai onko tuo tapa säästää kustannuksissa?
Mun miniä tekee joka pääsiäinen itse pashaa puumuotissa ja leipoo kulitsaa, jonka perinteen hän on oppinut lapsuuden kodissa, jo mummoltaan, eikä pääsiäinen tunnu ilman pashaa ja kulitsaa hänelle tulevan ja on jälkiruoka pöydässä rekvisiittana, ihan samalla tavalla kuin kukat tai maalatut munat tai kynttilät. Tietysti ihan kohteliaisuudesta otetaan pienet annokset.
Eikä miniäni näytä koskaan siitä olevan kiusaantunut.Luulen, että mämmi merkitsee samaa vanhalla sukupolvelle, ja ylimalkaan vuotuiset juhlat koristeluineen yms., joita vietettiin aina samalla tavalla.
Nykynuorethan ei näistä juhlista välitä enää, ja kaikki kotiin liittyvät traditiot ovat heistä koomisia, haitallisia tai turhia. He eivät jäsennä enää elämäänsä näiden juhlien mukaan, ja se on ihan ok. Mutta antakaa vanhempien sukupolvien pitää kiinni heille merkityksellisistä asioista! Se luo heille turvaa kuoleman lähestyessä.
Normaali ihminen ei kata vuodesta toiseen pöytään ruokaa, jota kukaan ei syö. Liittyy älykkyyteen, ei ikään.
Sydämen sivistynyt ihminen tuntee oman historiansa, vaalii perinteitä ja haluaa luonnostaan kuulua sukupolvien ketjuun ja on yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Ja osaa kunnioittaa ja arvostaa muita, kun se imetään jo äidinmaidossa.
Näin vanhat suvun säilyvät ja omaisuus ja rahat pysyvät suvussa. Avioliitto solmitaan ja perhe perustetaan järjellä, eikä hetken seksihuumalla tai ulkonäöllä, sillä rakkaus on tahdon asia, se vannotaan jo vihkivalassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En auta äitiäni. Hän ei auttanut minua silloin kun sain lapsia, vaikka tuli mummoksi viiskymppisenä. Omat lapsensa hän hoidatti omalla äidillään ja anopillaan. Nyt vanhana valittaa että on niin yksin. Minun paukkuni menevät omien lastenlasten hoitamiseen.
Kai äitisi viiskymppisenä kävi töissä eikä joutanut päivähoitajaksi? Sinulla jos on nyt aikaa hoitaa lapsrnlapsesi, sehän on hienoa.
Se on totta ettei päivähoitopaikkoja aina ole ollut tarpeeksi. Joku mummo tai äiti jos ei ole ollut töissä on voinut pientä ansiota saadakseen olla päivähoitaja lapsenlapsilleen.
Miksi sinä jatkuvasti jankutat siitä että joku olisi päivittäisen avun tarpeessa? Kukaan ei koko ketjussa ole sellaisesta hiiskahtanutkaan, paitsi sinä jolle se on pakkomielle.
Vierailija kirjoitti:
Ja mikäli minä muistan lapsuuteni oikein, tämä suurten ikäluokkien porukka suorastaan sylki sotaveteraanien päälle - mutta nytkö sillä sitten selitellään oma paska käytös?
Haiskahtaa ihan narsismilta.
Juu varmaan parikymppiset teki noin pomoilleen ja työtovereille joiden "oppipoikina" olivat työmailla.
Älä nyt yleistä jonkun helsingin yläluokkaisen taistolaisnuorison puheita esim tehdassaleihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on, että naiset solvaavat toinen toisiaan. Työpaikoillakin naiset ovat tukkanuottasille, jos ei muusta niin tappelevat samasta ukkomiehestä.
Mitäpä tytöt jos jättäisitte anopit rauhaan ja antaisitte miesten hoitaa asiat.
Suurempi ongelma oli se, että anoppi ei jättänyt mua rauhaan.
Erittäin harvoin se miniä väkisin tunkee appivanhempien kotiin ja perheeseen ähräämään. Kyllä se ongelma syntyy nimenomaan siitä, että anoppi ei jätä rauhaan.
Meillä aikoinaan mies oli ostanut äitinsä talon, äiti muutti muualle, toki harmittavan lähelle... miehen ex oli kaveria anoppinsa kanssa ja anoppi luuli että kun mä tulin kuvioihin, hän voi edelleen vaan marssia tänne... alkuun vaan toljotin suu auki että ei voi olla totta, tossa se kiipeää portaita yläkertaan, aika äkkiä kyllä mies teki selväksi että ei käy. Nyt alkaa olla iäkäs ja vaivainen, mies hoitaa kaikki lumi- ja muut pihahommat, polttopuut, pankkiasiat... "vaivanpalkaksi" sitten syytää viinereitä ja ties mitä piirakoita ja puolimätiä banaaneja, sata kertaa sanottu että ei kiitos mutta ei mee perille, ja sitten tietysti suuttuu kun sanotaan että mielellään ihan itse päätetään mitä syödään.
Maailma on isoja harmeja täynnä.
Näin elämänkokemusta omaavana sanon että aikuinen voi valita mitä syö. Ne pahan anopin antamat ruoat voi kipata biojätteeseen.Paraniko anoppi vaihdossa , oliko miehen talo vaihtamisen arvoinen?
Miksi sen anopin pitää roudata pojan kotiin yhtään mitään, jota pojan kotona ei kukaan halua tai tarvitse?
Niin, ja sit tässä on sekin hauska lisäkomponentti että kun tavataan anopilla joulu- tai pääsiäis-, whatever ruoan tiimoilla, ainoat juomavaihtoehdot on olut ja maito joita mä en kumpaakaan juo, no kraanavesi sit tietty. Valkoviiniä hänellä on aina, mutta sitä ei tarjoa vaan juo itse. Aina on tietysti mämmiä vaikka tietää että kukaan ei syö sitä, sitten loukkaantuu kun kukaan ei syö. Ruokia tietenkin varataan niin paljon että niistä riittää viikoksi, ja taas uhkaa ruokahävikki mitä inhoan, kaikkea kun ei voi pakastaa.
Olisiko iso kustannuserä jos menee juhlapyhiksi valmiille sapuskoille ottaa mukaan vichyä/kivennäisvettä/limskaa/ kombutsaa, mitä nyt tykkääkin juoda. Paha anoppi kun ei täydelliset tarjoilut.
Mutta tietysti kun bensa on kallista kuka nyt mitään ruokaa vie, ees vichy-pulloa itselleen.
Ei se oman juoman tuominen ole ongelma vaan se, että "omien eväiden" tuomisesta suututaan. "Mikään ei kelepaa, yhyy" ja koko ateria on pilalla anopin hysteeistä syyllistämistä kuunnellessa.
Oikeessahan anoppi on, mikään ei kelpaa. Kun ei ees vesi. Olisi se kamalaa yksi ateria ilman lempijuomaa, olipa se mikä tahansa.
Tai mämmi pöydässä.Kysyn vaan että onko järkeä hommata sitä mämmiä kun tiedetään että KUKAAN ei sitä syö, ei anoppi, vävyt, miniät, lapset. Ei ole syönyt aiempinakaan viitenätoista pääsiäisenä. Ostetaan suoraan poisheitettäväksi, kun joskus on keksitty että mämmi kuuluu pääsiäiseen.
Oisko se ihan anopin asia jos ei teidän rahapussista ole pois? Jos syö vaikka itse sitten kun on yksin.
No jos sitä ei yksikään vieras syö, niin miksi laittaa sitä tyrkylle? Tuskin kukaan nälkäiseksi jää, mutta miksi ei laita tarjolle jotain, jolla olisi menekkiä?
Jos syö itsekseen niin sitten syö. Sitä ei ole kukaan kieltämässä.
Sulla taitaa olla tapana raivostua pikkujutuista? Miten se mämmi pöydässä sinua kiusaa? Mutta kun kaiken pitäisi olla vain sinun makusi mukaan, se oikea juomakin on unohdettu.
Mä kyllä syön mämmiä, en ole tuo joka otti mämmin esille. Mämmi ei kiusaa, kunhan siihen saa kermaa ja sokeria päälle.
Mutta luulisi sen olevan kiusallista anopillekin vuosi toisensa jälkeen tarjota jälkiruokaa, jota kukaan ei ota. Vai onko tuo tapa säästää kustannuksissa?
Mun miniä tekee joka pääsiäinen itse pashaa puumuotissa ja leipoo kulitsaa, jonka perinteen hän on oppinut lapsuuden kodissa, jo mummoltaan, eikä pääsiäinen tunnu ilman pashaa ja kulitsaa hänelle tulevan ja on jälkiruoka pöydässä rekvisiittana, ihan samalla tavalla kuin kukat tai maalatut munat tai kynttilät. Tietysti ihan kohteliaisuudesta otetaan pienet annokset.
Eikä miniäni näytä koskaan siitä olevan kiusaantunut.Luulen, että mämmi merkitsee samaa vanhalla sukupolvelle, ja ylimalkaan vuotuiset juhlat koristeluineen yms., joita vietettiin aina samalla tavalla.
Nykynuorethan ei näistä juhlista välitä enää, ja kaikki kotiin liittyvät traditiot ovat heistä koomisia, haitallisia tai turhia. He eivät jäsennä enää elämäänsä näiden juhlien mukaan, ja se on ihan ok. Mutta antakaa vanhempien sukupolvien pitää kiinni heille merkityksellisistä asioista! Se luo heille turvaa kuoleman lähestyessä.
Normaali ihminen ei kata vuodesta toiseen pöytään ruokaa, jota kukaan ei syö. Liittyy älykkyyteen, ei ikään.
Sydämen sivistynyt ihminen tuntee oman historiansa, vaalii perinteitä ja haluaa luonnostaan kuulua sukupolvien ketjuun ja on yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Ja osaa kunnioittaa ja arvostaa muita, kun se imetään jo äidinmaidossa.
Näin vanhat suvun säilyvät ja omaisuus ja rahat pysyvät suvussa. Avioliitto solmitaan ja perhe perustetaan järjellä, eikä hetken seksihuumalla tai ulkonäöllä, sillä rakkaus on tahdon asia, se vannotaan jo vihkivalassa.
Ihan kaikki perinteet eivät ole vaalimisen arvoisia.
Alue: Aihe vapaa
Onhan meitä vaikka kuinka. Jos ajatteler vaikka noin 1960 syntyneitä ja siitä vanhempia. Kaikkia meitä on sota koskettanut, isäsi varmaan osaisi kertoa säännöstelyn ajasta kun minullakin muistikuvia ostokorteistakin sodan jälkeen syntyneenä.
1926 syntyneet oli nuorin nostettu ikäluokka, he täyttivät 50 v 1976, jolloin heillä saattoi vielä olla pieniä lapsia tai teinejä.
Vähän aikaa seurustelin 60-luvun lopulla sodan aikana syntyneen miehen kanssa jonka isä oli sodasta asti ollut Kauniaisten sotasairaalassa. Hän joskus kävi katsomasaa isäänsä.