Äiti ei pistä tytärtään kuriin joten haluaa adhd diagnoosin hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä näyttäisi olevan enemmän kyseessä äidin ja lapsen vuorovaikutuksen ongelma, tätähän heille tuolla perheneuvolassa sanottiin. Äiti voisi kuluttaa aikaa enemmän lapsen kanssa touhuamiseen kuin typerien diagnoosien etsimiseen netistä. Diagnoosina oli lievä ADHD, johon ei määrätty lääkitystä vaan kuntoutusta. Eli suomeksi sanottuna lapsessa ei ole mitään vikaa. Kuntoutuksessa kuntoutetaan lähinnä äitiä olemaan lapsensa kanssa. Sehän ei tuolle äidille tietenkään kelpaa, lapsi pitäisi huumata varmaan zombieksi, joka ei vaatisi mitään huomiota.

Lapsi hakee selkeästi rajoja, ja äidin tehtävä olisi ne näyttää. Esimerkiksi ruokapöydässä tarjolla on ruokaa, jota kaikki syövät. Jos lapsi narisee, ei heti aleta väsätä mieleistä toista ruokaa. Lapsi kannattaa ottaa mukaan ruoanlaittoon ja kauppaan ostamaan ruoka-aineita. Voidaan yhdessä tutkia kivoja reseptejä ym. Tehdä tilanteesta vähän semmoinen yhteinen juttu. Vanhemmuudessa joutuu aina näkemään vähän vaivaa. 

Oikeasti kyllä suututtaa tuon lapsen puolesta. Äiti pilaa hänen elämänsä leimaamalla hänet erityislapseksi ilman syytä. Ilmeisesti tavoitteena on saada kovasti myötätuntoa itselleen, lapselle lääkitys ja erityisluokkapaikka. Terveen lapsen paikka ei ole erityisluokalla. Monelle erityislapsellekin tavallinen koululuokka tukitoimin on parempi ratkaisu.

Viimeinen lause. Mutta onko se hyväksi lapsen luokkatovereille? Heillä on oikeus saada opetusta asianmukaisissa olosuhteissa. Ei niin, että opettajan aika menee näiden häiriköiden taltuttamiseen?

Omalla lapsellani on lukihäiriö, eikä hän millään lailla ole häiriköinyt. Korkeintaan tarvitsi tukiopetusta äidinkielessä konsonanttien takia ja ruotsin kielessä, englantia taas oppinut itse pelaamisen avulla. On käyty psykologit ja neurologit läpi ja on tutkitusti kognitiivisilta taidoiltaan erittäin hyvää tasoa. Ei olisi pojan tapauksessa tullut erityisluokkapaikka mieleen, kun iso osa oppilaista oli tunnilla häiritsijöitä ja jopa täysin heikkolahjaisia. Poika olisi siihen sirkukseen varmasti turhautunut. Tänä kesänä juhlittiin pojan yo-juhlia ja ovet haluamalle AMK-linjalle (fysioterapeutti) ovat avautuneet. Harkitsi jopa ammattikouluakin, jos ei olisi päässyt AMK-linjalle.

Lukihäiriö? Sori, mutta täällä keskustellaan ADHDsta ym nepsyistä.

Sori, mutta vähättelevä asenteesi on järkyttävä.

Dysleksia voi olla tosi ongelmallinen ja vaatii myös kunnon tutkimukset ja selvityksen onko se oire jostain muusta.

T. Eri

Sori taas jos oikein järkytyit mutta lukihäiriöille, syömishäiriöille, kaksisuuntaiselle häiriölle ym. varmasti löytyy kaikille omat ketjunsa, yhtään lukihäiriötä vähättelemättä, mutta ei se nyt vaan liity tähän aiheeseen.

Lopettakaan nämä maskaamisjutut ihan alkuunsa. Kiitos. Asperger tai ADHD ei voi tahdonalaisesti poistaa tai piilottaa oireitaan sen enempää kuin diabeetikko voi hallita tahdonvoimallaan verensokeriaan.

Jos ihminen pystyy olemaan tietyissä ympäristöissä pidemmän aikaa oireeton esim. koulussa koko päivän, hänellä ei ole nepsy-kirjon sairautta. Nepsy-piirteitä löytyy kaikista, jos suurennuslasilla etsii.

Esim. aspergerin diagnostisissa kriteereissä vaaditaan että on merkittäviä sosiaalisia tai ammatillisia vaikeuksia. Eli jos ihmisellä on sekä parisuhde että työpaikka, hän ei ole asperger. Merkittävät ammatilliset vaikeudet tarkoittavat, että et pysty pitämään työpaikkaa. Merkittävät sosiaaliset vaikeudet on suljettu pois, jos sinulla on pitkä parisuhde.

Jos lapsi pystyy piilottamaan oireensa päiväkodissa tai koulussa, hänellä ei ole nepsy-pulmaa. Ylipäätään nepsy-lapsen on vaikea ymmärtää, miksi oireita pitäisi piilottaa, kun hän ei edes ymmärrä, miten muut ajattelevat. Jos lapsi on niin taitava, että pystyy "maskaamaan", kyseessä ei ole nepsy-lapsi.

Nepsy-ongelmat ovat aivorakenteissa ja aivokemiassa. Niitä ei voi tahdon voimalla hallita tai poistaa. Aikuinen voi oppia hetkittäin piilottamaan oireitaan, mutta vain hetkittäin. Ei esim. koko työpäivää, tai edes puolikasta päivää. Vähänkin pidemmässä yhdessäolossa nepsy-oireiston kyllä huomaa, jos siitä on oikeasti kyse.

Onko tarkoitus tehdä huoltajuudesta luvanvarainen? Huoltajuuspassi - kulkulupa vanhemmuuteen. Eh heh hee... Olisi siinä itua kyllä.

Lopettiko äiti lapsen/lasten kiusaamisen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää, että äiti olisi valmis syöttämään lapselleen lääkkeitä, vaikka lääkäreiden mukaan tarvetta ei ole.

Lääkärit eivät elä arkea sen lapsen kanssa. Lääkärit näkevät lasta ehkä tunnin vuodessa, joten he eivät välttämättä tiedä sen paremmin.

Tyttöjen neurokirjon ongelmat ovat alitunnistettuja, alidiagnosoituja, alikuntoutettuja ja alilääkittyjä. Tytöillä on tyypillistä, että vilkkaus ei ole niin häiritsevää.

Nämä ongelmat voivat sitten teini-iässä näkyä masennuksena, ahdistuksena, itsetuhoisuutena, syömishäiriöinä. Niiden hoito on vaikeaa, kun taustalla näkyvää neurokirjon haastetta ei tunnisteta. Eli sekundaaristen oireiden hoito ei poisto sitä varsinaista aiheuttajaa.

Toisin sanoen, kun nyt puhutaan paljon nuorten mielenterveysongelmista, taustalla saattaakin olla autisminkirjo?

Onko niin, että nykyisten lasten ja teini-ikäisten vanhemmat ovat itsekin diagnosoimattomia nepsyjä?

Merkitseekö tämä sitä, että 1990-luvun alussa juuri nepsyt ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset?

Tuskin kukaan on lisääntynyt muita enempää.

Neurokirjoja on aina ollut, mutta nykykoulu vaatimuksineen, yläkoulu ja lukio ovat sellaisia, että nepsyt varsinkaan eivät pärjää.

Menneet ikäpolvet ovat menneet pärjäämällä ja kieltämällä asioita. Erilaisuus on ollut häpeä ja on kärsitty vaan hiljaa. Tämä näkyy masennuksena ja työuupumuksena.

Totta on varmasti sekin, että vilkkaimmat neurokirjon lapset ovat monesti joutuneet onnettomuuksiin ja varsinkin pojilla kuolleisuus on ollut isompaa. Osa päätynyt vankiloihin. 

Suorittavampi työ ja fyysisyys töistä on jäänyt vähemmälle, joten ei ole helppa vaan alkaa työmieheksi isän jalan jäljissä tai päästä muuten tehtaalle.

Hetkonen, mitä juuri luin? "nykykoulu vaatimuksineen, yläkoulu ja lukio ovat sellaisia, että nepsyt varsinkaan eivät pärjää."

Tämä ei pidä paikkaansa, ei kertakaikkisesti. Tunnen sekä yläasteen, lukion että yliopiston opettajia eri aloilta, ja kaikki ovat samaa mieltä, että oppilaiden osaamisen taso on laskenut yli kymmenen vuotta putkeen. Olipa kyse kielistä, matematiikasta, ym. Tasoa on vain koko ajan laskettu. 2020-luvun FM ei todellakaan ole samalla tasolla kuin vuoden 2000 tai 2010 maisteri ei tiedon, taitojen eikä ymmärryksen tasolla. Poikkeuksia tietenkin on. Yliopistotasolla syynä on ns. tutkintotehtailu (rahoitus tulee ministeriöstä valmistuneiden määrän mukaan, tasolla ei ole väliä, sitä ei seurata), mutta alemmilla tasoilla tuota selittävää tekijää ei ole. Pikemminkin taso laskee koko ajan, ja ilmeisesti koululuokissa mennään sen heikoimman aineksen mukaan.

Jos nepsy ei pärjää tässä heikennetyssäkään yläkoulussa ja lukiossa, niin kysymys lienee jo kehitysvammasta.

Ehkä lasta ei kiusata tarhassa tai missä onkaan, mutta kotona on kiusattu. Koko elämänsä, luultavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää, että äiti olisi valmis syöttämään lapselleen lääkkeitä, vaikka lääkäreiden mukaan tarvetta ei ole.

Lääkärit eivät elä arkea sen lapsen kanssa. Lääkärit näkevät lasta ehkä tunnin vuodessa, joten he eivät välttämättä tiedä sen paremmin.

Tyttöjen neurokirjon ongelmat ovat alitunnistettuja, alidiagnosoituja, alikuntoutettuja ja alilääkittyjä. Tytöillä on tyypillistä, että vilkkaus ei ole niin häiritsevää.

Nämä ongelmat voivat sitten teini-iässä näkyä masennuksena, ahdistuksena, itsetuhoisuutena, syömishäiriöinä. Niiden hoito on vaikeaa, kun taustalla näkyvää neurokirjon haastetta ei tunnisteta. Eli sekundaaristen oireiden hoito ei poisto sitä varsinaista aiheuttajaa.

Toisin sanoen, kun nyt puhutaan paljon nuorten mielenterveysongelmista, taustalla saattaakin olla autisminkirjo?

Onko niin, että nykyisten lasten ja teini-ikäisten vanhemmat ovat itsekin diagnosoimattomia nepsyjä?

Merkitseekö tämä sitä, että 1990-luvun alussa juuri nepsyt ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset?

Tuskin kukaan on lisääntynyt muita enempää.

Neurokirjoja on aina ollut, mutta nykykoulu vaatimuksineen, yläkoulu ja lukio ovat sellaisia, että nepsyt varsinkaan eivät pärjää.

Menneet ikäpolvet ovat menneet pärjäämällä ja kieltämällä asioita. Erilaisuus on ollut häpeä ja on kärsitty vaan hiljaa. Tämä näkyy masennuksena ja työuupumuksena.

Totta on varmasti sekin, että vilkkaimmat neurokirjon lapset ovat monesti joutuneet onnettomuuksiin ja varsinkin pojilla kuolleisuus on ollut isompaa. Osa päätynyt vankiloihin. 

Suorittavampi työ ja fyysisyys töistä on jäänyt vähemmälle, joten ei ole helppa vaan alkaa työmieheksi isän jalan jäljissä tai päästä muuten tehtaalle.

Tuo kysymys siitä, selittyykö nepsylasten räjähdysmäinen kasvu sillä, että nepsyt ovat tehneet enemmän lapsia kuin normi-ihmiset, vaatisi oikeasti monitieteistä tutkimusta.

Itse ajattelen, että ADHD-tapausten kasvu ei johdu vain diagnoosien teosta (vrt. 80-luvun "ei diagnooseja") vaan myös siitä, että jostain syystä ADHD-ihmiset ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset.

Ilman tutkimusta tämä on pelkkää mutua, mutta asiaa mietittyäni ajattelen, että ADHD-piirteet todennäköisesti altistavat "vahinko"lasten saamiselle. (Kukaan lapsi ei saa alkuaan vahingossa - mutta voi olla, että juuri ADHD-ihmiset eivät yhdyntään ryhtyessään ota tätä huomioon.) Lisäksi voi miettiä yhteiskunnan sosiaaliturvaa ja tulonjakoa siltä kannalta, keiden lisääntymistä tällä hetkellä eniten kannustetaan tulonsiirtojen avulla. Eivätkös vain ole suurperheitä, jotka saavat joka lapsesta yhä suuremmat lapsilisät (vaikka järjellä ajateltuna kuvion pitäisi mennä päinvastoin, koska kulut jokaista lasta kohti pienenevät lapsimäärän kasvaessa). Toki on lestoja ja muualta tulleita, jotka lisääntyvät eniten naista kohti (ja heissäkin varmasti on nepsyjä), mutta jos jätetään nämä ulkopuolelle ja puhutaan ns. tavallisista ihmisistä.

Jos tutkimusten mukaan vankiloissa on epätavallisen suuri määrä nepsykirjon ihmisiä, samaa voi varovaisesti arvioiden sanoa myös ns. syrjäytyneistä ihmisistä. Etenkin ns. pitkäaikaistyöttömistä, ja etenkin heistä, joilla saattaa olla jo kolmas sukupolvi elämässä täysin tulonsiirtojen varassa. 80-luvun täystyöllisyyden aikaan tätä ongelmaa ei ollut, mutta lamassa lienevät ottaneet eniten takkiinsa eri tavoin varojensa yli eläneet (yksi ADHD-piirteistä, oletan?) ja ongelmiaan epätarkoituksenmukaisilla tavoilla ratkaisemaan yrittäneet (ysärin kaljakuppiloiden porukat). Muistetaan, että 1990-luvun alussa ja puolivälissä Suomessa syntyvyys oli huipussaan, ja samaan aikaan iso osa porukasta työttöminä - toisin sanoen, työttömät lisääntyivät. (Töissäkäyvät eivät varmaan ehtineet.) Nämä lama-Suomessa alkunsa saaneet lapset, joista iso osa syntyi siis pitkäaikaistyöttömien perheeseen, ovat nyt kolmikymppisiä ja pienten/kouluikäisten lasten vanhempia, joiden lapsilla diagnosoidaan nepsy-ongelmia.

Kaikkein synkimässä horror-versiossa kyse on siis ADHD:n suorasta sukupolvisesta jatkumisesta, johon yhteiskunta on pahimmassa tapauksessa suoraan kannustanut elättämällä näitä ihmisiä jo yli 30 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.

Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.

Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.

Nyt poika on jo aikuinen.

Tarrat ja tavaroiden takavarikoiminen eivät tepsi kaikkiin lapsiin. Usein on tarve käyttää myös muita keinoja. Ongelma on vaan se, että ne muut keinot eivät ole sosiaalisesti hyväksyttyjä nyky-yhteiskunnassa. Ilmapiiri on tässä mielessä muuttunut rajusti ihan viimeisten 10 vuoden aikanakin.

PDA-tyyppisille lapselle noita tarroista ja palkkioista tulee vaatimus ja ne kääntyvät itseään vastaan. Vanhemman rooli ei todellakaan ole helppo, koska asiantuntijat ja varsinkin koulu neuvovat ja käyttävät täysin vääriä metodeja PDA-tyyppisiin lapsiin: palkinnot, rangaistukset, pakottaminen, nurkkaan ajaminen, häpäisy jne.

Nurkkaan ajaminen ja häpäisy eivät kyllä ole olleet minkään suunnan kasvatusmetodeja enää vuosikymmeniin.

Nykykouluissa ainakin vahvasti edelleen käytössä, mm. erilaiset julksiet miinus- ja pluslistat per oppilas. 

Nurkkaan ajaminen on sitä, että lapsella ei ole vaihtoehtoja, vaan hän on pakene tai taistele -tilassa. Moni sitten pakeneekin eli ei mene kouluun.

Ei kai se, että saa huonomman arvosanan kuin luokkakaveri, ole mitään nöyryyttämistä? Jos näin ajatellaan, ei ihme, että kaikki haluavat diagnoosin ja että moni asia yhteiskunnassa on päin mäntyä.

Tyttärelle tuli ADHD diagnoosi, ka 9.5 ja käytös 9.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Munchausen syndrome by proxy.

Jos lapsella olisi ADHD tai jotain muuta ongelmaa, niin tuskin se parantuisi muiden aikuisten läsnäololla (ja äidin poissaololla).

Ei se parannukaan, mutta kuten sataan kertaan todettu, tytöt maskaa paremmin ja oireilee muutenkin erilailla kuin pojat.

Niin, kumpi on todennäköisempää: se, että lapsi maskaa yhtä ihmistä lukuun ottamatta koko maailman kanssa, vai että vuorovaikutus tämän yhden ihmisen kanssa jotenkin hiertää?

-eri.

Oman kokemuksen mukaan, lapsena se että maskaa vaikka kaikille muille paitsi äidille jos hän on se perheen ainut tuki ja turva. Lapsena tämä ei tyttönä ollut vielä edes vaikeaa tai monimutkaista. Teini-iässä piti alkaa jo skarpata kun sos elämää tuli enemmän ja se olikin jo monimutkaisempaa, ja kaikki tapahtui ihan tiedostamatta, sitähän luulee diagnosoimattomana että se on kaikilla ihan samanlaista.

Vierailija kirjoitti:

Nepsy-ongelmat ovat aivorakenteissa ja aivokemiassa. Niitä ei voi tahdon voimalla hallita tai poistaa. Aikuinen voi oppia hetkittäin piilottamaan oireitaan, mutta vain hetkittäin. Ei esim. koko työpäivää, tai edes puolikasta päivää.

Saat kuulostamaan asian siltä, kuin ympäristön laadulla ei olisi väliä - sillä, kuinka ympäristö subjektiivisesti koetaan, - vaan kyseessä olisi jokin automaattinen, "kemiallis-fyysis-peräinen hulluus"... Ehkä totta siinä mielessä, että ympäristö on köyhille yleensä kurja. Heillä on vähemmän valinnanvaraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää, että äiti olisi valmis syöttämään lapselleen lääkkeitä, vaikka lääkäreiden mukaan tarvetta ei ole.

Lääkärit eivät elä arkea sen lapsen kanssa. Lääkärit näkevät lasta ehkä tunnin vuodessa, joten he eivät välttämättä tiedä sen paremmin.

Tyttöjen neurokirjon ongelmat ovat alitunnistettuja, alidiagnosoituja, alikuntoutettuja ja alilääkittyjä. Tytöillä on tyypillistä, että vilkkaus ei ole niin häiritsevää.

Nämä ongelmat voivat sitten teini-iässä näkyä masennuksena, ahdistuksena, itsetuhoisuutena, syömishäiriöinä. Niiden hoito on vaikeaa, kun taustalla näkyvää neurokirjon haastetta ei tunnisteta. Eli sekundaaristen oireiden hoito ei poisto sitä varsinaista aiheuttajaa.

Toisin sanoen, kun nyt puhutaan paljon nuorten mielenterveysongelmista, taustalla saattaakin olla autisminkirjo?

Onko niin, että nykyisten lasten ja teini-ikäisten vanhemmat ovat itsekin diagnosoimattomia nepsyjä?

Merkitseekö tämä sitä, että 1990-luvun alussa juuri nepsyt ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset?

Tuskin kukaan on lisääntynyt muita enempää.

Neurokirjoja on aina ollut, mutta nykykoulu vaatimuksineen, yläkoulu ja lukio ovat sellaisia, että nepsyt varsinkaan eivät pärjää.

Menneet ikäpolvet ovat menneet pärjäämällä ja kieltämällä asioita. Erilaisuus on ollut häpeä ja on kärsitty vaan hiljaa. Tämä näkyy masennuksena ja työuupumuksena.

Totta on varmasti sekin, että vilkkaimmat neurokirjon lapset ovat monesti joutuneet onnettomuuksiin ja varsinkin pojilla kuolleisuus on ollut isompaa. Osa päätynyt vankiloihin. 

Suorittavampi työ ja fyysisyys töistä on jäänyt vähemmälle, joten ei ole helppa vaan alkaa työmieheksi isän jalan jäljissä tai päästä muuten tehtaalle.

Tuo kysymys siitä, selittyykö nepsylasten räjähdysmäinen kasvu sillä, että nepsyt ovat tehneet enemmän lapsia kuin normi-ihmiset, vaatisi oikeasti monitieteistä tutkimusta.

Itse ajattelen, että ADHD-tapausten kasvu ei johdu vain diagnoosien teosta (vrt. 80-luvun "ei diagnooseja") vaan myös siitä, että jostain syystä ADHD-ihmiset ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset.

Ilman tutkimusta tämä on pelkkää mutua, mutta asiaa mietittyäni ajattelen, että ADHD-piirteet todennäköisesti altistavat "vahinko"lasten saamiselle. (Kukaan lapsi ei saa alkuaan vahingossa - mutta voi olla, että juuri ADHD-ihmiset eivät yhdyntään ryhtyessään ota tätä huomioon.) Lisäksi voi miettiä yhteiskunnan sosiaaliturvaa ja tulonjakoa siltä kannalta, keiden lisääntymistä tällä hetkellä eniten kannustetaan tulonsiirtojen avulla. Eivätkös vain ole suurperheitä, jotka saavat joka lapsesta yhä suuremmat lapsilisät (vaikka järjellä ajateltuna kuvion pitäisi mennä päinvastoin, koska kulut jokaista lasta kohti pienenevät lapsimäärän kasvaessa). Toki on lestoja ja muualta tulleita, jotka lisääntyvät eniten naista kohti (ja heissäkin varmasti on nepsyjä), mutta jos jätetään nämä ulkopuolelle ja puhutaan ns. tavallisista ihmisistä.

Jos tutkimusten mukaan vankiloissa on epätavallisen suuri määrä nepsykirjon ihmisiä, samaa voi varovaisesti arvioiden sanoa myös ns. syrjäytyneistä ihmisistä. Etenkin ns. pitkäaikaistyöttömistä, ja etenkin heistä, joilla saattaa olla jo kolmas sukupolvi elämässä täysin tulonsiirtojen varassa. 80-luvun täystyöllisyyden aikaan tätä ongelmaa ei ollut, mutta lamassa lienevät ottaneet eniten takkiinsa eri tavoin varojensa yli eläneet (yksi ADHD-piirteistä, oletan?) ja ongelmiaan epätarkoituksenmukaisilla tavoilla ratkaisemaan yrittäneet (ysärin kaljakuppiloiden porukat). Muistetaan, että 1990-luvun alussa ja puolivälissä Suomessa syntyvyys oli huipussaan, ja samaan aikaan iso osa porukasta työttöminä - toisin sanoen, työttömät lisääntyivät. (Töissäkäyvät eivät varmaan ehtineet.) Nämä lama-Suomessa alkunsa saaneet lapset, joista iso osa syntyi siis pitkäaikaistyöttömien perheeseen, ovat nyt kolmikymppisiä ja pienten/kouluikäisten lasten vanhempia, joiden lapsilla diagnosoidaan nepsy-ongelmia.

Kaikkein synkimässä horror-versiossa kyse on siis ADHD:n suorasta sukupolvisesta jatkumisesta, johon yhteiskunta on pahimmassa tapauksessa suoraan kannustanut elättämällä näitä ihmisiä jo yli 30 vuotta.

Mikä diagnoosi sinulla itselläsi on? Ymmärräthän, että ADHD ei vaikuta älykkyyteen, niinpä ADHD diagnoosin saaneita voi löytää monista akateemisistakin ammateista.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää, että äiti olisi valmis syöttämään lapselleen lääkkeitä, vaikka lääkäreiden mukaan tarvetta ei ole.

Lääkärit eivät elä arkea sen lapsen kanssa. Lääkärit näkevät lasta ehkä tunnin vuodessa, joten he eivät välttämättä tiedä sen paremmin.

Tyttöjen neurokirjon ongelmat ovat alitunnistettuja, alidiagnosoituja, alikuntoutettuja ja alilääkittyjä. Tytöillä on tyypillistä, että vilkkaus ei ole niin häiritsevää.

Nämä ongelmat voivat sitten teini-iässä näkyä masennuksena, ahdistuksena, itsetuhoisuutena, syömishäiriöinä. Niiden hoito on vaikeaa, kun taustalla näkyvää neurokirjon haastetta ei tunnisteta. Eli sekundaaristen oireiden hoito ei poisto sitä varsinaista aiheuttajaa.

Toisin sanoen, kun nyt puhutaan paljon nuorten mielenterveysongelmista, taustalla saattaakin olla autisminkirjo?

Onko niin, että nykyisten lasten ja teini-ikäisten vanhemmat ovat itsekin diagnosoimattomia nepsyjä?

Merkitseekö tämä sitä, että 1990-luvun alussa juuri nepsyt ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset?

Tuskin kukaan on lisääntynyt muita enempää.

Neurokirjoja on aina ollut, mutta nykykoulu vaatimuksineen, yläkoulu ja lukio ovat sellaisia, että nepsyt varsinkaan eivät pärjää.

Menneet ikäpolvet ovat menneet pärjäämällä ja kieltämällä asioita. Erilaisuus on ollut häpeä ja on kärsitty vaan hiljaa. Tämä näkyy masennuksena ja työuupumuksena.

Totta on varmasti sekin, että vilkkaimmat neurokirjon lapset ovat monesti joutuneet onnettomuuksiin ja varsinkin pojilla kuolleisuus on ollut isompaa. Osa päätynyt vankiloihin. 

Suorittavampi työ ja fyysisyys töistä on jäänyt vähemmälle, joten ei ole helppa vaan alkaa työmieheksi isän jalan jäljissä tai päästä muuten tehtaalle.

Tuo kysymys siitä, selittyykö nepsylasten räjähdysmäinen kasvu sillä, että nepsyt ovat tehneet enemmän lapsia kuin normi-ihmiset, vaatisi oikeasti monitieteistä tutkimusta.

Itse ajattelen, että ADHD-tapausten kasvu ei johdu vain diagnoosien teosta (vrt. 80-luvun "ei diagnooseja") vaan myös siitä, että jostain syystä ADHD-ihmiset ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset.

Ilman tutkimusta tämä on pelkkää mutua, mutta asiaa mietittyäni ajattelen, että ADHD-piirteet todennäköisesti altistavat "vahinko"lasten saamiselle. (Kukaan lapsi ei saa alkuaan vahingossa - mutta voi olla, että juuri ADHD-ihmiset eivät yhdyntään ryhtyessään ota tätä huomioon.) Lisäksi voi miettiä yhteiskunnan sosiaaliturvaa ja tulonjakoa siltä kannalta, keiden lisääntymistä tällä hetkellä eniten kannustetaan tulonsiirtojen avulla. Eivätkös vain ole suurperheitä, jotka saavat joka lapsesta yhä suuremmat lapsilisät (vaikka järjellä ajateltuna kuvion pitäisi mennä päinvastoin, koska kulut jokaista lasta kohti pienenevät lapsimäärän kasvaessa). Toki on lestoja ja muualta tulleita, jotka lisääntyvät eniten naista kohti (ja heissäkin varmasti on nepsyjä), mutta jos jätetään nämä ulkopuolelle ja puhutaan ns. tavallisista ihmisistä.

Jos tutkimusten mukaan vankiloissa on epätavallisen suuri määrä nepsykirjon ihmisiä, samaa voi varovaisesti arvioiden sanoa myös ns. syrjäytyneistä ihmisistä. Etenkin ns. pitkäaikaistyöttömistä, ja etenkin heistä, joilla saattaa olla jo kolmas sukupolvi elämässä täysin tulonsiirtojen varassa. 80-luvun täystyöllisyyden aikaan tätä ongelmaa ei ollut, mutta lamassa lienevät ottaneet eniten takkiinsa eri tavoin varojensa yli eläneet (yksi ADHD-piirteistä, oletan?) ja ongelmiaan epätarkoituksenmukaisilla tavoilla ratkaisemaan yrittäneet (ysärin kaljakuppiloiden porukat). Muistetaan, että 1990-luvun alussa ja puolivälissä Suomessa syntyvyys oli huipussaan, ja samaan aikaan iso osa porukasta työttöminä - toisin sanoen, työttömät lisääntyivät. (Töissäkäyvät eivät varmaan ehtineet.) Nämä lama-Suomessa alkunsa saaneet lapset, joista iso osa syntyi siis pitkäaikaistyöttömien perheeseen, ovat nyt kolmikymppisiä ja pienten/kouluikäisten lasten vanhempia, joiden lapsilla diagnosoidaan nepsy-ongelmia.

Kaikkein synkimässä horror-versiossa kyse on siis ADHD:n suorasta sukupolvisesta jatkumisesta, johon yhteiskunta on pahimmassa tapauksessa suoraan kannustanut elättämällä näitä ihmisiä jo yli 30 vuotta.

Aika laulaa haettua. Luotettava ehkäisy on kaikkinensa ollut olemassa vasta noin 60 vuotta. Sitä ennen pääasiallinen ehkäisymuoto oli pidättäytyminen. Miten lienee adhd-persoonalta onnistunut?

Adhd-tyyppinen käytös on toisaalta altistanut onnettomuuksille, toisaalta parantanut suvun jatkamisen edellytyksiä. Ihmiskunta on tarvinnut erilaisia persoonia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Munchausen syndrome by proxy.

Jos lapsella olisi ADHD tai jotain muuta ongelmaa, niin tuskin se parantuisi muiden aikuisten läsnäololla (ja äidin poissaololla).

Ei se parannukaan, mutta kuten sataan kertaan todettu, tytöt maskaa paremmin ja oireilee muutenkin erilailla kuin pojat.

Niin, kumpi on todennäköisempää: se, että lapsi maskaa yhtä ihmistä lukuun ottamatta koko maailman kanssa, vai että vuorovaikutus tämän yhden ihmisen kanssa jotenkin hiertää?

-eri.

Oman kokemuksen mukaan, lapsena se että maskaa vaikka kaikille muille paitsi äidille jos hän on se perheen ainut tuki ja turva. Lapsena tämä ei tyttönä ollut vielä edes vaikeaa tai monimutkaista. Teini-iässä piti alkaa jo skarpata kun sos elämää tuli enemmän ja se olikin jo monimutkaisempaa, ja kaikki tapahtui ihan tiedostamatta, sitähän luulee diagnosoimattomana että se on kaikilla ihan samanlaista.

Ei kuulostanut varsinaiselta tuelta ja turvalta tuon artikkelin äiti.

Ruoantuotannossa on jokin aine mikä lisää nepsy-lapsien määrää. Esim. Vietnamissa lisääntyi autismi hurjasti Orange-kasvimyrkyn pudottamisen jälkeen.

Autismi lisääntynyt maailmanlaajuisesti vuonna 2011 ja sen jälkeen. Samoin tuntuu lisääntyneet muut nepsy-diagnoosit. Joku lannoite? Joku kasvinsuojeluaine? Torjunta-aine? Jokin muu ruoantuotannossa?

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaan nämä maskaamisjutut ihan alkuunsa. Kiitos. Asperger tai ADHD ei voi tahdonalaisesti poistaa tai piilottaa oireitaan sen enempää kuin diabeetikko voi hallita tahdonvoimallaan verensokeriaan.

Jos ihminen pystyy olemaan tietyissä ympäristöissä pidemmän aikaa oireeton esim. koulussa koko päivän, hänellä ei ole nepsy-kirjon sairautta. Nepsy-piirteitä löytyy kaikista, jos suurennuslasilla etsii.

Esim. aspergerin diagnostisissa kriteereissä vaaditaan että on merkittäviä sosiaalisia tai ammatillisia vaikeuksia. Eli jos ihmisellä on sekä parisuhde että työpaikka, hän ei ole asperger. Merkittävät ammatilliset vaikeudet tarkoittavat, että et pysty pitämään työpaikkaa. Merkittävät sosiaaliset vaikeudet on suljettu pois, jos sinulla on pitkä parisuhde.

Jos lapsi pystyy piilottamaan oireensa päiväkodissa tai koulussa, hänellä ei ole nepsy-pulmaa. Ylipäätään nepsy-lapsen on vaikea ymmärtää, miksi oireita pitäisi piilottaa, kun hän ei edes ymmärrä, miten muut ajattelevat. Jos lapsi on niin taitava, että pystyy "maskaamaan", kyseessä ei ole nepsy-lapsi.

Nepsy-ongelmat ovat aivorakenteissa ja aivokemiassa. Niitä ei voi tahdon voimalla hallita tai poistaa. Aikuinen voi oppia hetkittäin piilottamaan oireitaan, mutta vain hetkittäin. Ei esim. koko työpäivää, tai edes puolikasta päivää. Vähänkin pidemmässä yhdessäolossa nepsy-oireiston kyllä huomaa, jos siitä on oikeasti kyse.

No sehän onkin tutkitusti tiedossa että nepsyjen työllistyminen on huolestuttavan huonoa, juuri koska monet eivät pysty maskaamaan tai keskittymään työelämässä vaadittavalla tavalla, ei kai tämä aihe muuten niin tapetilla olisikaan! Minäkin autismin piirteisenä naisena olen aina pärjännyt vain itsenäisissä töissä, ei jaksa enää maskata työkavereiden läsnäollessa (stimmaan myös pahasti) totta vatussa se on iso ongelma silloin eikä vähennä minun nepsyyttä valitettavasti ollenkaan, vaikka sinne ulospäin saattaakin siltä näyttää!

Ehkäpä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hauskaa ja hyödyllistä katsoa ja suosittelen muillekin supernanny Pia Penttalan ohjelmaa. Yhdessäkin jaksossa toimitusjohtajan roolin oli ottanut perheen pienin. Kolmen sukupolven perheidylliä heiluttaa lisäksi äidin aikuisiän ADHD. Pikku natiainen pyöritti tätä perhettä ja kuinka hienosta Penttala hoitaa homman.

Toki ymmärrän, että ohjelma on ohjelma, mutta kyllä sieltä löytyy hyviä ohjeita haasteellisten lasten kasvatukseen. Näissä kyllä vahvistuu käsitykseni vanhempien osaamattomuudesta ja kummallisesta pelosta lasten raivoa kohtaan. Uskomattoman kädettömiä ovat jotkut vanhemmat lasten kasvatuksessa. Neuvoloilla olisi töitä tällä saralla, vaikka yleisesti olen sitä mieltä, että kasvatusvastuu on perheillä, ei yhteiskunnalla.

Vanhemmilla on tosiaan oma vanhemmuus ihan hukassa nykyään. Kaksivuotias lapsi saa juosta bussissa miten haluaa ja kun jotain käy, vanhemmat syyttävät lasta.

Kaupassa alle vuoden ikäinen laitetaan hihnalle istumaan, koska "hän haluaa". Toinen lapsi, juuri kävelemään oppinut, juoksee kassalta jonnekin ja henkilökunta perässä. Ei kuulemma suostu istumaan rattaissa, joten saa juosta niinkuin haluaa.

Noissa tapauksissa kaikki on vanhempien vika ja lapsi on jo alle kaksivuotiaana oppinut manipuloimaan vanhempiaan.

Kohta sitten haetaan diagnoosia ja lääkitystä, kun ei vaan pärjätä sen lapsen kanssa.

Vanhemmat voisivat kaivaa selkärangan jostain ja katsoa peiliin.

Se on aivan sama miten teet se on väärin. Jospa se bussissa juoksentelean vanhempi on jo väsynyt itsekin kauppareissusta. Kävikö mielessä?

Jos lapsen pitää rattaissa istumassa saattaa taas joku täti tulla pätemään, miksi ei päästä lasta liikkeelle, kuten hän on tehnyt.

Teit noin tai näin se on aina jolllekin paikka arvostella, ei ymmärtää.

Ei, kysymys on käytöstavoista ja niiden opettamisesta lapselle ikätason mukaisesti. Kaupassa, bussissa ym. ei häiritä muita ihmisiä. Vauvat tietenkin itkevät, ja jos on raskas tilanne päällä ja voimakkaat tunteet, toki aikuinenkin voi itkeä, ja lapsi tietenkin myös. Mutta kaikki muu - käytöstapoja. Jos lapsi on sairas (esim. ADHD), se on eri asia, ja sitten pitää hoitaa.

Minulla on asperger. Ihan julkisesta terveydenhuollosta saatu. Ei siis mikään osto-diagnoosi. En ole koskaan maskannut, enkä edes tiedä, miten se pitäisi tehdä. En usko maskaamiseen. Itselläni on lapsi, jolla asperger-diagnoosi. Myös julkisesta terveydenhuollosta, ei siis osto-diagnoosi yksityiseltä. Lapseni ei ole koskaan maskannut missään. Ei ymmärrä, miksi näin pitäisi tehdä.

Jos mennään vaikka 15 vuotta taaksepäin, kun nepsy-diagnoosit eivät olleet vielä muotia, kukaan ei puhunut maskaamisesta mitään. Eikä sitä löydy ammattikirjallisuudestakaan. Maskaaminen on tullut uutena kuvioihin nyt, kun diagnooseja on ruvettu ostamaan yksityispuolelta. Maskaamisella sitten selitetään oireiden puuttuminen.

Jos on astma, on astma kaikkialla. Jos on nepsy on nepsy kaikkialla. Jos joku muuta väittää, ei tiedä mistä puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää, että äiti olisi valmis syöttämään lapselleen lääkkeitä, vaikka lääkäreiden mukaan tarvetta ei ole.

Lääkärit eivät elä arkea sen lapsen kanssa. Lääkärit näkevät lasta ehkä tunnin vuodessa, joten he eivät välttämättä tiedä sen paremmin.

Tyttöjen neurokirjon ongelmat ovat alitunnistettuja, alidiagnosoituja, alikuntoutettuja ja alilääkittyjä. Tytöillä on tyypillistä, että vilkkaus ei ole niin häiritsevää.

Nämä ongelmat voivat sitten teini-iässä näkyä masennuksena, ahdistuksena, itsetuhoisuutena, syömishäiriöinä. Niiden hoito on vaikeaa, kun taustalla näkyvää neurokirjon haastetta ei tunnisteta. Eli sekundaaristen oireiden hoito ei poisto sitä varsinaista aiheuttajaa.

Toisin sanoen, kun nyt puhutaan paljon nuorten mielenterveysongelmista, taustalla saattaakin olla autisminkirjo?

Onko niin, että nykyisten lasten ja teini-ikäisten vanhemmat ovat itsekin diagnosoimattomia nepsyjä?

Merkitseekö tämä sitä, että 1990-luvun alussa juuri nepsyt ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset?

Tuskin kukaan on lisääntynyt muita enempää.

Neurokirjoja on aina ollut, mutta nykykoulu vaatimuksineen, yläkoulu ja lukio ovat sellaisia, että nepsyt varsinkaan eivät pärjää.

Menneet ikäpolvet ovat menneet pärjäämällä ja kieltämällä asioita. Erilaisuus on ollut häpeä ja on kärsitty vaan hiljaa. Tämä näkyy masennuksena ja työuupumuksena.

Totta on varmasti sekin, että vilkkaimmat neurokirjon lapset ovat monesti joutuneet onnettomuuksiin ja varsinkin pojilla kuolleisuus on ollut isompaa. Osa päätynyt vankiloihin. 

Suorittavampi työ ja fyysisyys töistä on jäänyt vähemmälle, joten ei ole helppa vaan alkaa työmieheksi isän jalan jäljissä tai päästä muuten tehtaalle.

Tuo kysymys siitä, selittyykö nepsylasten räjähdysmäinen kasvu sillä, että nepsyt ovat tehneet enemmän lapsia kuin normi-ihmiset, vaatisi oikeasti monitieteistä tutkimusta.

Itse ajattelen, että ADHD-tapausten kasvu ei johdu vain diagnoosien teosta (vrt. 80-luvun "ei diagnooseja") vaan myös siitä, että jostain syystä ADHD-ihmiset ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset.

Ilman tutkimusta tämä on pelkkää mutua, mutta asiaa mietittyäni ajattelen, että ADHD-piirteet todennäköisesti altistavat "vahinko"lasten saamiselle. (Kukaan lapsi ei saa alkuaan vahingossa - mutta voi olla, että juuri ADHD-ihmiset eivät yhdyntään ryhtyessään ota tätä huomioon.) Lisäksi voi miettiä yhteiskunnan sosiaaliturvaa ja tulonjakoa siltä kannalta, keiden lisääntymistä tällä hetkellä eniten kannustetaan tulonsiirtojen avulla. Eivätkös vain ole suurperheitä, jotka saavat joka lapsesta yhä suuremmat lapsilisät (vaikka järjellä ajateltuna kuvion pitäisi mennä päinvastoin, koska kulut jokaista lasta kohti pienenevät lapsimäärän kasvaessa). Toki on lestoja ja muualta tulleita, jotka lisääntyvät eniten naista kohti (ja heissäkin varmasti on nepsyjä), mutta jos jätetään nämä ulkopuolelle ja puhutaan ns. tavallisista ihmisistä.

Jos tutkimusten mukaan vankiloissa on epätavallisen suuri määrä nepsykirjon ihmisiä, samaa voi varovaisesti arvioiden sanoa myös ns. syrjäytyneistä ihmisistä. Etenkin ns. pitkäaikaistyöttömistä, ja etenkin heistä, joilla saattaa olla jo kolmas sukupolvi elämässä täysin tulonsiirtojen varassa. 80-luvun täystyöllisyyden aikaan tätä ongelmaa ei ollut, mutta lamassa lienevät ottaneet eniten takkiinsa eri tavoin varojensa yli eläneet (yksi ADHD-piirteistä, oletan?) ja ongelmiaan epätarkoituksenmukaisilla tavoilla ratkaisemaan yrittäneet (ysärin kaljakuppiloiden porukat). Muistetaan, että 1990-luvun alussa ja puolivälissä Suomessa syntyvyys oli huipussaan, ja samaan aikaan iso osa porukasta työttöminä - toisin sanoen, työttömät lisääntyivät. (Töissäkäyvät eivät varmaan ehtineet.) Nämä lama-Suomessa alkunsa saaneet lapset, joista iso osa syntyi siis pitkäaikaistyöttömien perheeseen, ovat nyt kolmikymppisiä ja pienten/kouluikäisten lasten vanhempia, joiden lapsilla diagnosoidaan nepsy-ongelmia.

Kaikkein synkimässä horror-versiossa kyse on siis ADHD:n suorasta sukupolvisesta jatkumisesta, johon yhteiskunta on pahimmassa tapauksessa suoraan kannustanut elättämällä näitä ihmisiä jo yli 30 vuotta.

Mikä diagnoosi sinulla itselläsi on? Ymmärräthän, että ADHD ei vaikuta älykkyyteen, niinpä ADHD diagnoosin saaneita voi löytää monista akateemisistakin ammateista.

-ohis

Ei tietenkään ADHD vaikuta älykkyyteen. Tunnen monia korkeastikoulutettuja, jopa professoreita, joiden autisminkirjo näkyy selkeästi päällepäin. Työssään tutkijoina ovat tehokkaita, sosiaaliset taidot eivät ehkä aina suju. Kommenttini ei ottanut kantaa älykkyyteen vaan siihen, ettei pärjää yhteiskunnassa. En ymmärrä, miten älykkyys liittyy kommenttiini mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää, että äiti olisi valmis syöttämään lapselleen lääkkeitä, vaikka lääkäreiden mukaan tarvetta ei ole.

Lääkärit eivät elä arkea sen lapsen kanssa. Lääkärit näkevät lasta ehkä tunnin vuodessa, joten he eivät välttämättä tiedä sen paremmin.

Tyttöjen neurokirjon ongelmat ovat alitunnistettuja, alidiagnosoituja, alikuntoutettuja ja alilääkittyjä. Tytöillä on tyypillistä, että vilkkaus ei ole niin häiritsevää.

Nämä ongelmat voivat sitten teini-iässä näkyä masennuksena, ahdistuksena, itsetuhoisuutena, syömishäiriöinä. Niiden hoito on vaikeaa, kun taustalla näkyvää neurokirjon haastetta ei tunnisteta. Eli sekundaaristen oireiden hoito ei poisto sitä varsinaista aiheuttajaa.

Toisin sanoen, kun nyt puhutaan paljon nuorten mielenterveysongelmista, taustalla saattaakin olla autisminkirjo?

Onko niin, että nykyisten lasten ja teini-ikäisten vanhemmat ovat itsekin diagnosoimattomia nepsyjä?

Merkitseekö tämä sitä, että 1990-luvun alussa juuri nepsyt ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset?

Tuskin kukaan on lisääntynyt muita enempää.

Neurokirjoja on aina ollut, mutta nykykoulu vaatimuksineen, yläkoulu ja lukio ovat sellaisia, että nepsyt varsinkaan eivät pärjää.

Menneet ikäpolvet ovat menneet pärjäämällä ja kieltämällä asioita. Erilaisuus on ollut häpeä ja on kärsitty vaan hiljaa. Tämä näkyy masennuksena ja työuupumuksena.

Totta on varmasti sekin, että vilkkaimmat neurokirjon lapset ovat monesti joutuneet onnettomuuksiin ja varsinkin pojilla kuolleisuus on ollut isompaa. Osa päätynyt vankiloihin. 

Suorittavampi työ ja fyysisyys töistä on jäänyt vähemmälle, joten ei ole helppa vaan alkaa työmieheksi isän jalan jäljissä tai päästä muuten tehtaalle.

Tuo kysymys siitä, selittyykö nepsylasten räjähdysmäinen kasvu sillä, että nepsyt ovat tehneet enemmän lapsia kuin normi-ihmiset, vaatisi oikeasti monitieteistä tutkimusta.

Itse ajattelen, että ADHD-tapausten kasvu ei johdu vain diagnoosien teosta (vrt. 80-luvun "ei diagnooseja") vaan myös siitä, että jostain syystä ADHD-ihmiset ovat lisääntyneet enemmän kuin neurotyypilliset.

Ilman tutkimusta tämä on pelkkää mutua, mutta asiaa mietittyäni ajattelen, että ADHD-piirteet todennäköisesti altistavat "vahinko"lasten saamiselle. (Kukaan lapsi ei saa alkuaan vahingossa - mutta voi olla, että juuri ADHD-ihmiset eivät yhdyntään ryhtyessään ota tätä huomioon.) Lisäksi voi miettiä yhteiskunnan sosiaaliturvaa ja tulonjakoa siltä kannalta, keiden lisääntymistä tällä hetkellä eniten kannustetaan tulonsiirtojen avulla. Eivätkös vain ole suurperheitä, jotka saavat joka lapsesta yhä suuremmat lapsilisät (vaikka järjellä ajateltuna kuvion pitäisi mennä päinvastoin, koska kulut jokaista lasta kohti pienenevät lapsimäärän kasvaessa). Toki on lestoja ja muualta tulleita, jotka lisääntyvät eniten naista kohti (ja heissäkin varmasti on nepsyjä), mutta jos jätetään nämä ulkopuolelle ja puhutaan ns. tavallisista ihmisistä.

Jos tutkimusten mukaan vankiloissa on epätavallisen suuri määrä nepsykirjon ihmisiä, samaa voi varovaisesti arvioiden sanoa myös ns. syrjäytyneistä ihmisistä. Etenkin ns. pitkäaikaistyöttömistä, ja etenkin heistä, joilla saattaa olla jo kolmas sukupolvi elämässä täysin tulonsiirtojen varassa. 80-luvun täystyöllisyyden aikaan tätä ongelmaa ei ollut, mutta lamassa lienevät ottaneet eniten takkiinsa eri tavoin varojensa yli eläneet (yksi ADHD-piirteistä, oletan?) ja ongelmiaan epätarkoituksenmukaisilla tavoilla ratkaisemaan yrittäneet (ysärin kaljakuppiloiden porukat). Muistetaan, että 1990-luvun alussa ja puolivälissä Suomessa syntyvyys oli huipussaan, ja samaan aikaan iso osa porukasta työttöminä - toisin sanoen, työttömät lisääntyivät. (Töissäkäyvät eivät varmaan ehtineet.) Nämä lama-Suomessa alkunsa saaneet lapset, joista iso osa syntyi siis pitkäaikaistyöttömien perheeseen, ovat nyt kolmikymppisiä ja pienten/kouluikäisten lasten vanhempia, joiden lapsilla diagnosoidaan nepsy-ongelmia.

Kaikkein synkimässä horror-versiossa kyse on siis ADHD:n suorasta sukupolvisesta jatkumisesta, johon yhteiskunta on pahimmassa tapauksessa suoraan kannustanut elättämällä näitä ihmisiä jo yli 30 vuotta.

Tämä voi hyvinkin olla osa totuutta. Siihen voisi vielä lisätä Suomen systemaattisen ihmisten maahantuonnin (jo 30 vuoden ajan, EU-jäsenyydestä alkaen? Vai mistä alkaen?) ja tuonnin kriteerinä EI ole ollut pätevyys.

Jotain muutakin asiassa on, suurin syy... Luulen, että sitä ei monestakaan syystä haluta paljastaa. Ainakin se pitäisi voida tehdä hallitusti; aika ei ole kypsä, teknisesti ottaen.